Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Keltaisen kesän viimeiseksi kirjaksi sopi hienon nobelistikirjailijan Thomas Mannin (1875-1955) Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia kirja, joka sisältää eri vuosina kirjoitettuja novelleja. Mann kirjoitti novellit 22–78 - vuotiaana. Saksalainen Thomas Mann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1929 ja sitä ennen hän oli kirjoittanut mm. Buddenbrookit ja Taikavuori teoksen. Hän on tunnettu myös Tohtori Faustus ja Huijari Felix Krullin tunnustukset teoksista. Natsien aikana Mannin teoksia poltettiin ja hän oli kiellettyjen kirjailijoiden listalla. Hän ei enää palannut Saksaan jouduttuaan maanpakoon natsihallinnon aikana, sillä hän vastusti natsivaltion toimia lehtiartikkeleissaan.

Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia sisältää kahdeksan novellia, joista kaikista nousee samoja teemoja ylös: porvariselämä, sairaudet ja vammaisuus, kuolema ja rakkaus. Rakkaus on yleensä yksipuolista ja tuhoontuomittua. Kirjan kertomusten ihmiset miettivät ja ajattelivat paljon, kirja oli aika pitkälle moraaliajattelua ja sen vastakohtana oli lupa heittäytyä irti sovinnaisista käyttäytymistavoista. Päähenkilöt itse antoivat itselleen luvan käyttäytyä epätavallisesti ja puolustelivat itselleen kiihkeästi käytöstään.

Mannin kuuluisimman novellin, Kuolema Venetsiassa (1912), päähenkilö oli viisikymmenvuotias Gustav von Aschenbach, joka matkusti Venetsiaan lomailemaan. Samassa hotellissa oli äiti neljän lapsensa kanssa, joista nuorin oli poika ja johon Aschenbach rakastui. Kirjasta voi lukea enemmän mitä tämä rakastuminen aiheutti. Kirjan nimikkonovellin nimi antaa hieman väärän kuvan kirjasta, sillä tämä kirja ei ole dekkari, eikä kirjassa tehty murhia. Kuolema oli Mannin yksi teema kertomuksissa. Novellista on tehty myös samanniminen elokuva (1971).

Hän vaipui istumaan penkille, hän hengitti aivan suunniltaan kasvien öistä tuoksua. Ja taakse nojautuen, kädet hervottomina riippuen, voitettuna ja tuon tuostakin värähtäen hän kuiski kaipauksen ikuista kaavaa – se oli tyystin mahdoton, mieletön, tuomittava, naurettava ja siltikin pyhä, vielä tässäkin kunnioituksen arvoinen: ”Minä rakastan sinua!”(Kuolema Venetsiassa)

Kuolema Venetsiassa sisältää kertomuksia, jotka ovat outoja siinä mielessä, että rakastuminen on yleensä yksipuolista ja mahdotonta. Gustav von Aschenbach muuttui kertomuksessa pedofiiliksi, joka onneksi ei onnistunut suunnitelmissaan, eikä kirjan tarina ollut kaunis. Yksikään kirjan kertomuksista ei ollut miellyttävä, mutta uskon, että ne on koottu kirjaksi juuri samantyyppisten tarinoidensa vuoksi.

Thomas Mann kuvasi tarkasti havaintojaan ihmisistä, varsinkin heidän ulkonäöstään eri tilanteissa. Mannin porvarit olivat varakkaita ja itsevarmoja, paitsi vammautuneet henkilöt. Heistäkin Mann kirjoitti yhtä tarkasti. Myös ihmisluonne ja päähenkilöiden ajattelu sai tarkan kuvauksen. Ihmisluonteen vastakohdaksi tai vertailuksi, Mann kirjoitti tuhlailevasti ja kuvailevasti myös luonnosta. Mann oli mielestäni äärimmäisyyksien kuvaaja, ja Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on lähes julma teos, julma kirjan päähenkilöille. Suosittelen kirjaa historian ystäville, sillä Mann kuvaili kaikkea todella tarkasti ja vanhimmat kertomukset ovat yli 100-vuotiaita.

Mitä hänessä oikein tapahtui seuraavien hetkien aikana? Ehkä syynä oli se hekumallinen viha, jota hän oli tuntenut naisen nöyryyttäessä häntä katseellaan, ehkä se viha nyt, kun nainen hänen maassa lojuessaan oli kohdellut häntä kuin koiraa, yltyikin mielettömäksi raivoksi, joka hänen oli purettava johonkin, vaikkapa omaan itseensä…(Pikku herra Friedmann)

Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies

Tammi, Keltainen pokkari 2010 4. painos

ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin 1985

Erzählungen 1960

s. 390

Sally Green: Puoliksi paha

Juju on siinä, ettei piittaa. Kivusta eikä mistään muustakaan. Piittaamattomuus on kaiken avain. Siihen on tyytyminen täällä häkissä mökin vieressä. Ympärillä on vain kukkuloita, puita ja taivas.

Tämä on yhden jujun häkki.

Englantilaisen Sally Greenin Puoliksi paha on huikea fantasiakirja valkoisista noidista, mustista noidista, puoliverisistä, nurjista ja metsästäjistä. Puoliksi paha on kirjatrilogian avauskirja ja keväällä 2015 julkaistaan seuraava osa Puoliksi villi. Sally Green osui tällä Half Bad - kirjasarjalla suoraan kultasuoneen, sillä sen käännösoikeudet myytiin 45 kielialueelle jo ennen kuin kirja oli ilmestynytkään. Yritin kirjaa lukiessa etsiä yhtymäkohtia mm. Harry Potteriin, ja huomasin, että noidat kutsuivat tavallisia ihmisiä nurjiksi ja Pottereissa he olivat jästejä. Lisäksi oli liikkuminen paikasta toiseen samantyyppistä.

Kirjan päähenkilö oli Nathan Byrn, jonka äiti oli valkoinen noita ja isä musta. Nathan oli ainutlaatuinen ja alituinen tutkimuskohde valkoisille noidille, jotka hallitsivat Englannissa. Mustat olivat kiellettyjä ja pahoja. Kirjan pääjuoni oli otettu suoraan historiankirjoista ja kirjoitettu tähän päivään. Valkoinen herrakansa ja mustat alamaiset, mutta eihän se nyt niin mennyt kirjan erittäin vauhdikkaissa juonenkäänteissä. Lopulta Nathan vangittiin moneksi vuodeksi, sillä valkoiset noidat kuvittelivat vangitsevansa Nathanin isän, mustan ja mahtavan noidan Nathanin avulla. Nathanin isä pystyi mm. muuttamaan itsensä eläimeksi. Nathanin mielestä isä piti häntä silmällä, ainakin hän toivoi niin, sillä hän ei ollut tavannut koskaan isäänsä.

Nathanilla alkoi olla kirjan kuvioissa kiire, sillä hänen 17-vuotissyntymäpäivänsä lähestyi ja hänen piti saada silloin kolme lahjaa ja tippa lähiomaisen verta muuttuakseen noidaksi. Täysiverisenä noitana Nathan tietäisi, mitkä hänen noitataitonsa olisivat. Hän oli jo taitava parantamaan itsensä ja se kyky tuli äidiltä, sillä äiti oli ollut kuuluisa parantaja. Mutta tulisiko hänestä myös isänsä kaltainen. Niinpä Nathan karkasi vangitsijoiltaan ja pyrki henkilön luokse, joka voisi auttaa häntä tulemaan noidaksi. Tietysti pakomatkalla oli monta mutkaa matkassa, mutta onneksi matkan varrelta löytyi myös auttajia.

Nathan oli erittäin kiinnostava päähenkilö. Puoliksi paha kirja oli Nathanin kasvukertomus pienestä pojasta noidaksi. Kirja koukutti minut täydellisesti ja vaeltelin hänen matkassaan Walesin nummilla, metsissä ja puissa. Tietysti toivon, että hän saa noitalahjana taidon muuttua eläimeksi. Seuraavan kirjan nimi on Puoliksi villi, joten se voisi kuvata sitä, että Nathan on tulevissa tarinoissa välillä villieläin. Puoliksi paha oli tämän vuoden ehdottomasti paras nuortenkirja minkä olen lukenut. Huima, hurja, taianomainen, jännittävä ja henkeäsalpaava eivät riitä kuvaamaan kirjan tarinaa, lukekaa se.

Ympärilläni leijailevien lumihiutaleiden liike hidastuu… ja pysähtyy sitten kokonaan. Hiutaleet kelluvat ilmassa yön pimeydessä.

Kaikki on jähmettynyt paikoilleen, enkä voi tehdä muuta kuin valahtaa kiitollisena polvilleni.

Sally Green, Puoliksi paha *****

suom. Sari Kumpulainen

Gummerus 2014

Half Bad 2014

s. 378

Gillian Flynn: Paha paikka

En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat. 

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin kolmas kirja Kiltti tyttö oli maailmanlaajuinen menestyskirja, joten Flynnin aiemmin julkaistut kirjat ovat myös nousseet bestsellereiksi. Kiltti tyttö ei ollut minun mieleen, joten ajattelin jättää Pahan paikan lukematta, mutta tulin toisiin ajatuksiin Leena Lumin hyvän kirjabloggauksen ansiosta. Leena osasi nostaa kirjasta esille minua kiinnostavat elementit. Ensimmäinen kirja Sharp Objects on vielä suomentamatta, mutta näistä kaikista kolmesta kirjasta on tekeillä elokuvat.

Oli ankea kalseanmärkä maaliskuu ja minä makasin sängyssä hautomassa itsemurhaa, mitä harrastin usein. Laiskaa iltapäivähaaveilua: haulikko, piippu suuhun, pamaus ja pääni nytkähtäisi kerran, kaksi, seinä kastuisi verestä. Räiskis, roiskis.

Kirjan päähenkilö oli Libby Day, kolmekymppinen yksinäinen sielu, joka eli sukulaisten nurkissa lapsuutensa, sillä isoveli oli tappanut muun perheen Libbyn ollessa seitsemän vanha. Isä oli häipynyt aiemmin kuvioista ja eli alkoholistin ja pikkurikollisen elämää, johon ei pikkutytöllä ollut asiaa. Ihmiset olivat keränneet pikkutytölle pienen omaisuuden, mutta nyt se oli mennyttä, ja Libbyn oli aika hankkia työpaikka ja elättää itse itsensä, mikä ei ollut helppoa, sillä Libbyllä ei ollut koulutusta eikä kokemusta työn tekemisestä. Lisäksi hän oli jämähtänyt jonnekin seitsemänvuotiaan pienen äkäisen tytön hahmoon, johon terapia ei ollut purrut.

Kirjan tarinassa vuorottelivat eri perheenjäsenten ajatukset vuonna 1985, jolloin surmat tapahtuivat ja nykyhetken ajatukset. Perheen äiti oli hyväsydäminen nainen, joka oli erehtynyt valitsemaan lastensa isäksi luihun pikkurikollisen, joka oli kuin iilimato kimpussa myös eron jälkeen kinuamassa rahaa. Perheen äiti oli perinyt maatilan, joka vaati kovasti työtä, mutta vuonna 1985 tila oli konkurssin partaalla. Lapsista ei vielä ollut juuri apua maatilan hommissa ja vanhin lapsista, Ben, oli joutunut vääränlaisten kavereiden joukkoon.

Kirjan juonikuviossa eräs ryhmä halusi ostaa Libbyltä perheen tavaroita ja pyysi Libbyä maksua vastaan haastattelemaan perheen jäljellejääneitä henkilöitä mm. Beniä, joka istui vankilassa elinkautista. Se oli Libbystä vaikeinta, sillä hän ei ollut nähnyt veljeään 25 vuoteen. Lukijat voivat ottaa selvää kävikö Libby vankilassa vai ei. Entäs löytyikö isä? Äidin sisko oli nakannut Libbyn ulos varhaisteininä, ottiko täti vastaan vai ei? Benin epämääräinen kaveriporukka oli myös kiinnostava sakki. 

Libby sai todella helposti ratkaistua murhapäivän tapahtumat ja siihen liittyvät henkilöt, joten hienoista lepsuutta näen kirjoittajan ratkaisuissa, voiko poliisit tehdä noin huonoa työtä. Muuten kirja on huomattavasti parempi kuin Kiltti tyttö. Libby Day oli oikein mainio päähenkilö ja odotan mielenkiinnolla elokuvaa ja naistähteä, joka osaa näytellä tätä neuroottista ja sosiaalisia tilanteita välttelevää pienikokoista ja pahasuista Libbyä.

Tarkkailin näkymää hetken pitäen aivoni kurissa, pysytellen poissa Pahasta paikasta. Ei kirkaisuja, ei haulikkoja, ei vauhkoja närhen rääkäisyjä. Kuulin vain pelkkää hiljaisuutta.

Gillian Flynn, Paha paikka ****

suom. Maria Lyytinen

WSOY 2014

Dark Places 2009

s. 378

Camilo José Cela: Mehiläispesä

Elokuun nobelisti Kirjasähkökäyrässä on espanjalainen Camilo José Cela (1916–2002). Cela sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1989. Celan pääteoksena pidetään Mehiläispesää, joka julkaistiin vuonna 1951 Argentiinassa, koska se ei läpäissyt Espanjan diktatuurin ajan sensuuria. Sensuurin mukaan teos sisälsi eroottisia kuvauksia. Vuoden 2014 lukulasieni avulla luettuna, kirjan eroottiset kuvaukset olivat todella laimeita. Ehkä homopari oli liikaa 1951-luvun sensuurille. Naisille ei juuri montakaan uraa ollut tarjolla kirjan kuvauksissa, joten rahat oli kerättävä elämiseen sieltä mistä sen sai. Minusta kirja oli yhteiskuntakriittinen teos, joka vertasi todella köyhien ja rikkaiden ihmisten eroja. Aika paljon kirjassa ihmiset laskivat rahoja ja mihin ne riittivät. Kirja kuvasi ihmisten arkielämää 1940-luvulla, jolloin saksalaiset sotajoukot lähestyivät Espanjaa. Lisäksi kirjan sivuilla sivuttiin salakokoontumisia, mutta aivan ohimennen.

Asiakkaat nojailevat kyynärpäillään pyöreitten pöytien kallisarvoiseen marmoriin. Nähdessään omistajattaren kulkevan ohi he tuskin enää edes vilkaisevat häneen. He miettivät hajamielisinä maailman menoa, tämän nykyisen maailman, joka ei herra paratkoon, ole lainkaan sellainen kuin se voisi olla, maailman jossa asiat menevät aina vain hullummin ilman että kukaan osaisi selittää miksi – ehkäpä kaikki johtuukin jostain mitättömästä pikkuseikasta.

Kirjan kulisseina toimi mm. doña Rosan kahvila, jonka omisti rikas ja pahasisuinen doña Rosa. Cela on tuonut esille myös tämän epämiellyttävän naistyypin, joka ei ole tarvinnut miehiä kerätäkseen omaisuutensa, mutta työntekijät vihasivat häntä. Olisin pitänyt enemmän kirjasta, jos kirjan henkilökaarti olisi ollut pienempi, sillä nyt minulla oli vaikeuksia pysytellä kaikkien henkilöiden tekemisissä mukana, mutta aika monen kirjan henkilön kanssa doña Rosa sai riidan aikaiseksi. Moni kirjassa kuvatuista henkilöistä oli Cafe doña Rosan vakioasiakas.

Aamu etenee hiljakseen, se mönkii kuin mato kaupungissa asuvien miesten ja naisten sydänten yli; se törmää melkein lempeästi vasta-auenneisiin silmiin, silmiin jotka eivät milloinkaan löydä uusia horisontteja, uusia maisemia, uusia kulisseja.

Aamu, tämä ikuisesti toistuva aamu, on kuitenkin sen verran leikkisä, että se yrittää muuttaa kaupungin kasvoja, tämän hautakammion, tämän mehiläispesän…

Kirjassa ei ole mehiläispesiä eikä mehiläisiä vaan mehiläispesä kuvasi kaupunkia ja sen ihmisiä. Doña Rosa oli ilmeisesti jonkin sortin kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä hyöri tarjoilijat ja asiakkaat koko vuorokauden ajan. Ihmisten arkisten aherrusten taustalla vaani Hitler sotajoukkoineen, joka ei voinut olla vaikuttamatta ihmisten mielialaan, joka oli hätäinen ja päätökset tehtiin nopeaan tahtiin. Silti oli aikaa istahtaa kahvilaan, juoda kahvia ja ostaa tupakanmyyjältä tupakka tai sikari.

Camilo José Cela, Mehiläispesä ****

suom. Leila Ponkala

Otava 1989

La Colmena 1951

s. 272