Keltaisen kesän viimeiseksi kirjaksi sopi hienon
nobelistikirjailijan Thomas Mannin (1875-1955) Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia
kirja, joka sisältää eri vuosina kirjoitettuja novelleja. Mann kirjoitti novellit 22–78 - vuotiaana. Saksalainen Thomas Mann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon
vuonna 1929 ja sitä ennen hän oli kirjoittanut mm. Buddenbrookit ja Taikavuori
teoksen. Hän on tunnettu myös Tohtori
Faustus ja Huijari Felix Krullin
tunnustukset teoksista. Natsien aikana Mannin teoksia poltettiin ja hän oli kiellettyjen kirjailijoiden listalla. Hän ei enää palannut Saksaan jouduttuaan maanpakoon natsihallinnon aikana, sillä hän vastusti natsivaltion toimia lehtiartikkeleissaan.
Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia sisältää kahdeksan novellia, joista
kaikista nousee samoja teemoja ylös: porvariselämä, sairaudet ja vammaisuus,
kuolema ja rakkaus. Rakkaus on yleensä yksipuolista ja tuhoontuomittua. Kirjan
kertomusten ihmiset miettivät ja ajattelivat paljon, kirja oli aika pitkälle
moraaliajattelua ja sen vastakohtana oli lupa heittäytyä irti sovinnaisista käyttäytymistavoista.
Päähenkilöt itse antoivat itselleen luvan käyttäytyä epätavallisesti ja
puolustelivat itselleen kiihkeästi käytöstään.
Mannin kuuluisimman novellin, Kuolema Venetsiassa (1912), päähenkilö oli
viisikymmenvuotias Gustav von Aschenbach, joka matkusti Venetsiaan lomailemaan.
Samassa hotellissa oli äiti neljän lapsensa kanssa, joista nuorin oli
poika ja johon Aschenbach rakastui. Kirjasta voi lukea enemmän mitä tämä
rakastuminen aiheutti. Kirjan nimikkonovellin nimi antaa hieman väärän
kuvan kirjasta, sillä tämä kirja ei ole dekkari, eikä kirjassa tehty murhia.
Kuolema oli Mannin yksi teema kertomuksissa. Novellista on tehty myös samanniminen elokuva (1971).
Hän
vaipui istumaan penkille, hän hengitti aivan suunniltaan kasvien öistä tuoksua.
Ja taakse nojautuen, kädet hervottomina riippuen, voitettuna ja tuon tuostakin
värähtäen hän kuiski kaipauksen ikuista kaavaa – se oli tyystin mahdoton,
mieletön, tuomittava, naurettava ja siltikin pyhä, vielä tässäkin kunnioituksen
arvoinen: ”Minä rakastan sinua!”(Kuolema Venetsiassa)
Kuolema Venetsiassa sisältää kertomuksia, jotka ovat outoja
siinä mielessä, että rakastuminen on yleensä yksipuolista ja mahdotonta. Gustav
von Aschenbach muuttui kertomuksessa pedofiiliksi, joka onneksi ei onnistunut
suunnitelmissaan, eikä kirjan tarina ollut kaunis. Yksikään kirjan
kertomuksista ei ollut miellyttävä, mutta uskon, että ne on koottu kirjaksi
juuri samantyyppisten tarinoidensa vuoksi.
Thomas Mann kuvasi tarkasti havaintojaan ihmisistä,
varsinkin heidän ulkonäöstään eri tilanteissa. Mannin porvarit olivat
varakkaita ja itsevarmoja, paitsi vammautuneet henkilöt. Heistäkin Mann
kirjoitti yhtä tarkasti. Myös ihmisluonne ja päähenkilöiden ajattelu sai tarkan
kuvauksen. Ihmisluonteen vastakohdaksi tai vertailuksi, Mann kirjoitti
tuhlailevasti ja kuvailevasti myös luonnosta. Mann oli mielestäni äärimmäisyyksien
kuvaaja, ja Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on lähes julma teos, julma kirjan
päähenkilöille. Suosittelen kirjaa historian ystäville, sillä Mann kuvaili
kaikkea todella tarkasti ja vanhimmat kertomukset ovat yli 100-vuotiaita.
Mitä
hänessä oikein tapahtui seuraavien hetkien aikana? Ehkä syynä oli se
hekumallinen viha, jota hän oli tuntenut naisen nöyryyttäessä häntä
katseellaan, ehkä se viha nyt, kun nainen hänen maassa lojuessaan oli kohdellut
häntä kuin koiraa, yltyikin mielettömäksi raivoksi, joka hänen oli purettava
johonkin, vaikkapa omaan itseensä…(Pikku herra Friedmann)
Thomas Mann, Kuolema
Venetsiassa ja muita kertomuksia
suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies
Tammi, Keltainen pokkari 2010 4. painos
ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin 1985
Erzählungen 1960
s. 390