Han Kang: Älä jätä hyvästejä

 

Näin unen ensimmäistä kertaa kesällä 2014, jolloin oli kulunut lähes kaksi kuukautta siitä, kun kirjani sen kaupungin verilöylystä oli julkaistu. Seuraavien neljän vuoden aikana en kertaakaan epäillyt, mitä uni merkitsi.

Etelä-korealaisen nobelistin Han Kangin (1970-) teos Älä jätä hyvästejä kertoi vaietusta etelä-korealaisesta tragediasta, verilöylyistä ja pitkistä vankeustuomioista. Kirjan päähenkilö matkasi Jejun saarelle ystävänsä pyynnöstä. Ystävä oli joutunut sairaalaan leikkaukseen, ja hän pyysi Gyeonghaa matkustamaan hänen kotiinsa hoitamaan lemmikkilintua. Matka oli pitkä, ja vastassa  saarella oli lumimyrsky, jollaista Gyeongha ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Vedenpinnasta heijastuva valo kaksinkertaistuu luoden illuusion meren yllä kiitävästä, valkeiden lintujen pitkästä ja hohtavasta vyöstä.

Inseon oli kertonut aiemmin Gyeonghalle ikääntyneen äitinsä vaietusta lapsuudesta saarella. Siitä, miten äiti oli siskonsa kanssa löytänyt muun perheen tapettuna. Koko kylän ihmiset oli tapettu. Ainoastaan veljen ruumista ei löytynyt. Lopulta veli löytyi. 

Aina kun täti oli käskenyt äitiä katsomaan tarkasti ja kertomaan näkemästään, äiti oli avannut silmänsä ja katsonut vastahakoisesti. Sinä päivänä hän oli oppinut tasan tarkkaan. Että ihmisen kuoltua ruumis kylmenee. Että lumi kinostuu poskelle ja jäätyy verensekaiseksi riitteeksi.

Etelä-Korean menneisyys on kammottava, jonka seurauksena tehtiin hirveitä teurastuksia vuonna 1948. Inseonin äiti ei ollut pystynyt kertomaan lapselleen suvun ja läheisten joukkosurmasta, ennen kuin eräs tapahtuma aukaisi menneisyyden haavat. Voiko kukaan jatkaa elämää tuollaisen tragedian jälkeen?

Han Kang on Etelä-Korean kirjallinen omatunto. Hän kirjoittaa kirjoissaan Etelä-Korean menneisyydestä pakahduttavia teoksia. Hänen tekstinsä vyöryy mustana verenä valkealle iholle ja jäätyy siihen. Luin Han Kangin teosta Älä jätä hyvästejä useamman päivän. En pystynyt muutaman sivun jälkeen etenemään. Teos on niin vahvasti tunnelatautunut. Tuntui kuin edessä olisi se valtava lumimyrsky, joka esti lukemisen.

Älä jätä hyvästejä on nobelistin taidonnäyte.

 

Han Kang, Älä jätä hyvästejä *****

Suom. Taru Salminen

Gummerus 2024

s. 268

Ilmestyi koreaksi 2021

Prix Médicis 2023

Nobel 2024

Booker 2016

Etelä-Korea

 

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Ihmisen teot

Saara Henriksson: Kerjäläiskuningatar

 

Piispa painoi hopeisen vanteen hänen päähänsä, koska keisari ei ollut saapuvilla sitä tekemään. Se laskeutui valkoisen päähineen ympärille kevyesti mutta lujasti, kuten hänen valtansa tästä eteenpäin.

Saara Henrikssonin historiallinen teos Kerjäläiskuningatar sijottui 1460-70-lukujen yhteiskunnallisiin valtajuonitteluihin, joissa lopulta turvattiin jopa muinaisiin jo haudattuihin kuninkaisiin. 

Kun Hedvig, Saksin vaaliruhtinaan Fredrik II:n tytär, siunattiin luostarin ruhtinatarabbedissaksi, hänet siunannut Halberstadtin ruhtinaspiispa Gebhard oli luvannut tukea häntä sanoissa ja teoissa. Kävikin toisinpäin, sillä ruhtinaspiispa halusi lisää valtaa ohjata kaupungin elämää itse. Hedvig joutui ilkeiden juonitteluiden kohteeksi, mutta oppi pian itsekin kieroilun jalon taidon.

Kaupungin pormestari Lothar Mainio kiirehti vastaanottamaan häntä. Välillä Hedvig mietti, miksi hallintoelimiä ja vallan kerroksia piti olla niin monta näinkin pienessä kaupungissa, mutta kaipa perinteet velvoittivat.

Hedvigin johtama luostari sijaitsi Quedlinburgissa, jonka väestöä oli noin 4000. Kaupungissa asui kauppiaita ja käsityöläisiä, porvareita, jotka halusivat liittyä Hansa-liittoon ja lopettaa verojen maksamisen luostarille. Hedvig vastusti Hansaa, mutta Gebhard oli liittoutunut porvareiden taakse. Samaa asiaa ajoi kapteeni Christoph. Jos he onnistuisivat, Hedvigin luostari jäisi ulkopuolelle, köyhtyisi ja lakkaisi olemasta.

Hän työnsi seinämää kädellään, ja se antoi periksi. Kivilohkare, jolla hän oli seissyt, vierähti hänen jalkojensa alta. Hän horjahti suoraan kallionkoloon, ja pimeyteen.

Saara Henrikssonin Kerjäläiskuningatar pureutui 1400-luvun valtataisteluihin. Kysymyksessä oli tietysti taloudelliset intressit. Hedvig etsi tietoa muinaisista kirjoituksista, mutta hän ei tiennyt, että niitä oli lukenut eräs toinenkin henkilö. Oli mahdollisuus käyttää noita muinaisia tietoja ja henkimaailmaan kuuluvia keinoja apuna valtataistelussa. 

Tuli lopulta aika, jolloin Hedvigin kannattajineen piti vallata luostari takaisin. Mutta miten kävi lupauksen kanssa, jonka hän antoi avustajalleen, siitä voit lukea kirjan sivuilta. Suosittelen kirjaa kaikille historiallisten valtajuonittelujen lukijoille.

Ruusut hehkuivat illan pimeydessä. Köynnökset olivat kiivenneet ylös muurille ja niiden tuoksu tuntui hetki hetkeltä voimakkaampana, ympärillä koko muu kesä lakastui, mutta ruusut vain jatkoivat kukkimistaan.

 

Saara Henriksson, Kerjäläiskuningatar

Into 2025

s. 309 

1462-1477

Luostarielämä

Saksi

Mikael Viima: Verijälki

 

Marraskuun viimeinen yö on vaihtunut joulukuuksi Pasilan Poliisitalon ylimmässä kerroksessa. Väkivallan yövuoro. Pöytäni pinta kiiltää kohdista, joissa kyynärpääni ovat levänneet yli vuosikymmenen. Vanha pöytä. Vanheneva poliisi.

Mikael Viiman dekkari Verijälki aloitti uuden rikoskirjasarjan, jonka päähenkilönä toimii väkivaltarikostutkija Aarni Susi. Jo kirjan nimi kertoi siitä, että nyt ollaan astetta väkivaltaisemman tarinan parissa, joten en suosittele tätä sarjaa herkemmille lukijoille. Unet meni päähenkilöltäkin monet kerrat, mutta silti  hän jaksoi jahdata rikollisia.

Herään. Suihkukoneen moottorien hiljainen kohina velloo äänieristetyssä matkustamossa. Pääni nojaa ikkunaan. Raotan silmiäni. Kone nielee Atlantin ilmatilaa maili toisensa jälkeen. Nopea kone.

Kirjan tarina etenee kahdessa tasossa: joulukuun alku ja joulu. Mitä ja mikä rikos tapahtui? Miksi Aarni Susi siepattiin, huumattiin ja mitä häneltä haluttiin kuulla? Kenellä oli vara lennättää Sutta ympäriinsä ja mikä oli määränpää? No selvisihän kirjan tarinassa lopulta, kuka tahtipuikkoja heilutti ja mikä oli motiivi. Mutta se, että velipoikakin oli vaarassa, oli pahinta. 

En ole kehdannut kertoa kenellekään, mutta tästä minä pidän, tästä minä täydestä sydämestäni pidän, vaikka minulla olisi jäljellä vain kädet, joilla raahaisin jalantynkiäni eteenpäin.

Minä pidän ihmismetsästyksestä.

Mikael Viiman dekkari vei rikostarinan perään, jonka seitit ulottuivat vuosien taakse. Rikollinen sai lopullisen tuomionsa, mutta rikostutkijallekin meinasi käydä ikävästi. 

Mikael Viiman Verijälki tutustutti öiseen Helsinkiin rikostutkijan silmin.

 

Mikael Viima, Verijälki

Wsoy 2022

s. 355

Dekkari

Buzzy Jackson: Punatukkainen tyttö

 

Oranje zal overwinnen. Oranssi voittaa.

Yhdysvaltalaisen Buzzy Jacksonin esikoisromaani Punatukkainen tyttö kertoi hollantilaisesta vastarintataistelijasta Hannie Schaftista, joka kuoli kolme viikkoa ennen sodan päättymistä 1945. Kirjailija on halunnut tuoda fiktiivisen tarinan kautta esille, miten natsit miehittivät Hollannin ja aloittivat saman etnisen puhdistuksen, mitä he olivat tehneet jo muissa valloittamissaan maissa. Oranssista väristä tuli Hollannin vastarintaliikkeen väri.

Voor Joden verboden. Juutalaisilta kielletty. 

Vuosi vuoden jälkeen olot Hollannissa pahenivat. Natsit olivat tehneet ihmisistä toistensa ilmiantajia. Mutta silti vastarinta vain vahvistui. Hannie Schaftista tuli henkilö, jota etsittiin ja josta tehtiin etsintäkuulutuksia. Hän osasi esiintyä huomaamattomasti. Kun piti toimia, hän toimi kylmän rauhallisesti. Hän ampui useita natsijohtajia ja teki attentaatteja muiden vastarintaliikkeen henkilöiden kanssa. Sen lisäksi hän pelasti kaksi ystäväänsä, jotka olivat juutalaisia.

Elin elämääni kahdessa erillisessä maailmassa: toisella puolella vastarintatyön jännitys ja ajoittainen kauhu, toisella kodin suhteellinen turvallisuus ja siihen saumattomasti kiinnittyvä ilottomuus.

Buzzy Jacksonin Punatukkainen tyttö kertoi Toisen maailmansodan aikaisen tarinan, joka sijoittui ajanjaksolle 1940-1945. Kirjan aloitti prologi, jossa Hannie Schaft oli Amstelveensewegin vankilassa Amsterdamissa vuonna 1945. Rauha oli jo solmittu ja sovittu vankien vapauttaminen ja se, että vankeja ei kidutettaisi ja teloitettaisi. Siitä huolimatta natsit tekivät sitä viimeiseen päivään asti. 

Buzzy Jackson on yhdysvaltalainen historoitsija, joka on julkaissut kolme tietokirjaa, ennen kuin hän julkaisi esikoisromaaninsa Punatukkainen tyttö. Lomallaan Amsterdamissa hän tutustui Hannie Schaftiin ja kävi vielä useita kertoja Hollannissa tapaamassa Hannie Schaftin tuttavien ja sukulaisten jälkeläisiä. 

Hannie Schaft haudattiin hiekkadyyneille teloituksensa jälkeen. Kuviteltiin, että hänet unohdettaisiin tuntemattomana, mutta toisin kävi, vaikka Alankomaiden hallitus yritti estää vuosikymmenet Hannie Schaftiin viittaavat muistotapahtumat. Hänen maineensa palautettiin vasta 1990-luvulla. Ihmiset eivät unohda.

 Zij diende. Hän palveli. 

Buzzy Jackson, Punatukkainen tyttö *****

Suom. Annamari Korhonen *****

Wsoy 2025

s. 443 + Henkilöistä + Kirjailijan jälkisanat + Huomautuksia

To Die Beautiful 2023 

1940-1945

Hollanti 

Vastarintaliike

Sanna Kotajärvi: Valon vapahtajat

 

Löytäjä saapui liian aikaisin, sillä mitään muuta ei ollut ehditty kätkeä sammalen, heinänkorsien tai mättäiden alle kuin kultainen risti.

Sanna Kotajärven toinen dekkari Valon vapahtajat jatkoi hyvin kiinnostavalla tavalla Pimeydenkylväjät-sarjaa. Tällä kertaa turkulainen kolmekymppinen rikospoliisi Kasper Rahkonen joutui tutkimaan uskonnollisen lahkon erikoisia touhuja, sillä heidän asumusten läheltä löytyi ruumis. Sarjan ensimmäisessä dekkarissa, nimeltään Pimeän peto, liikuttiin myös metsämaisemissa.

"Olemme yhtä valittuja kuin Kristuskin aikanaan." 

Sanna Kotajärvi on asettanut vastakkain erikoisen uskonnollisen lahkon ja lahkon touhuja tutkivan poliisin, joka oli ateisti ts. uskonnoton. Kirjan sivuilla oli mielenkiintoisia keskusteluja lahkon uskonnosta, ja toisaalta uskonnottomuudesta. Outoja lahkoja on ollut ja tulee varmasti olemaan. Pelottavaa vain on, jos he käyttäytyvät kuin tässä kirjassa.

Kasperille tuli paha olo. Mitä lahko poltti sisällä? Hän oli nähnyt latoon menevän aikuisia ja yhden vauvan. Uhrasivatko he jumalalleen jotain?

Miten lahkon touhut oikein menivätkään, sen voit lukea lähemmin kirjan sivuilta. Sen verran voin sanoa, että tämä sarja ei ole cosy crime-tyyliä, joten herkemmille lukijoille tämä kirja voi aiheuttaa unettomuutta ja painajaisia. Pientä vitsinpoikastakin oli ilmassa liittyen berliininmunkkeihin, joita Turussa kutsutaan piispanmunkeiksi. Entäs miten se salainen romanssi oikein sujuikaan?

Kylläpä oli jännittävät kuviot Sanna Kotajärven Valon vapahtajat dekkarissa. Toivon yhtä jännittävää lukukokemusta muillekin tämän kirjan parissa.

 

Sanna Kotajärvi, Valon vapahtajat

Into 2025

s. 309

Dekkari

Pimeydenkylväjät-sarjan 2. osa

Frida Skybäck: Musta lintu

 

Jostain kaukaa kuului vaimeaa natinaa. Ääni tuntui kiirivän poukamaa pitkin, kuin värähtelynä järven jäätyneessä vedessä, ja Gun tiesi, mitä se tarkoitti. "Varo!" hän huusi täyttä kurkkua, mutta jään pettäessä kaikki kävi niin nopeasti, ettei hän ehtinyt silmäänsä räpäyttää.

Nainen katosi järven syvyyksiin hetkessä. 

Ruotsalaisen Frida Skybäckin Musta lintu aloitti uuden dekkarisarjan. Kirjan päähenkilönä toimi rikostutkija Fredrika Storm, joka oli palannut kotiseudulleen, ja alkoi tutkia tapausta kollegansa Henry Calmentin kanssa. Yllä olevan tapahtuman silminnäkijänä toimi Fredrikan isoäiti, joka oli kasvattanut perheen maatilalla Fredrikan Harlösan pikkukylällä. Isoisä oli kuollut, ja nykyisin Fredrikan isä johti maatilaa. Kirjan tapahtumissa kaikki Fredrikan sukulaiset tulivat tutuiksi.

Fredrika istui autoon, ja kaikki vyöryi päälle. Hän oli hirveän kyllästynyt siihen, ettei tiennyt, että tunsi itsensä muukalaiseksi omassa elämässään.

Onneksi Fredrika sai uudesta työpaikasta kivoja työkavereita ja välit sukulaisiinkin alkoivat lämmetä, vaikka Fredrika joutui puhuttelemaan heitä työasioissa. Isä olisi halunnut, että Fredrika olisi jatkanut maatilan pitämistä yhdessä hänen kanssaan, mutta Fredrika oli kiinnostunut poliisin työstään. Hän halusi, että oikeus toteutuisi, ja jäihin pudonneen naisen tapaus ratkeaisi. Hän oli hyvä ratkomaan rikoksia, jotka valitettavasti koskivat myös sukulaisia. Syyllinen saatiin lopulta kiinni.

Vombsänkan männikköineen, ryhmyisine koivuineen ja tiheine vesakkoineen oli hänen oma paikkansa. Hänestä oli ihanaa olla sen kaiken keskellä, tuntea marjoista painavien pensaiden oksat sormissaan, löytää sammaleen seassa kullan lailla kimaltavia sieniä ja makoilla maassa katselemassa puiden latvojen yllä liiteleviä mustia lintuja.

Ehtihän se Fredrika nauttimaan myös luonnosta. Hän löysi kivan ystävän paikallisesta oikeuspatologista, Jonaksesta, jonka seurassa olisi kiva kulkea metsämaisemissa. Frida Skybäck taitaa myös luontokuvaukset ja mikä ettei myös dekkarit. Hän on aiemmin kirjoittanut ihmissuhderomaaneja esim. Kirjakauppa Thamesin varrella, Lukupiiri maailman laidalla ja Kirjahyllyn salaisuus ovat hyvin menestyneitä meillä ja maailmalla.

Frida Skybäckin dekkarissa Musta lintu ratkottiin pikkukylän rikoksia.

 

Frida Skybäck, Musta lintu

Suom. Jonja Rajala

Wsoy 2024

s. 459

Svartfågel 2022

Dekkari

 

Carol Shields: Ruohonvihreää

 

Minun äitini menossa naimisiin. Olen tiennyt siitä kuukauden - siitä asti, kun häneltä tuli lyhyt, kömpelösti muotoiltu kirje, jossa oli kummallisen suorasukainen ilmoitus: Herra Berceau on pyytänyt minua vaimokseen - ja pelkkä ajatuskin imaisee yhä edelleen ilmat rintakehästäni sen pohjukkaa myöten. Se on niin uskomatonta. Aivan uskomatonta.

Yhdysvaltalais-kandalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) Ruohonvihreää kertoi nelikymppisen Charleenin elämästä Kanadassa 1970-luvulla. Kirjasta nousi esille paljon eroavuuksia verrattuna nykyajan elämään 50 vuotta myöhemmin, kuten yllä olevasta lainauksesta huomaa, sillä sinä puhutaan kirjeestä, joita ei luultavasti tänä päivänä juurikaan kirjoitella ainakaan postin välityksellä lähetettäväksi. Charleen oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, hän oli runoilija, joten kirjoittaminen sujui hyvin.

Sähköpostilla lähetetään nykyisin suurin osa kirjeistä ja laskuista. Toiset ihmiset hoitavat viestinnän ja laskut pelkästään kännykän välityksellä. Nykytietämyksen mukaan metsiä pitää säästää, jotta luonto ja ilmasto voisivat paremmin, mutta käytäntö on vielä hakusessa ja poliitikot ja maat eivät pysty yhteistyöhön luonnon suojelemisessa. 

Olin unohtanut, että Winnipegin ja Toronton välillä on tuhatkuusisataa kilometriä pusikkoa.

Charleen matkasi junalla miesystävänsä kanssa Torontoon äitinsä häihin. Matkalla nähtiin jopa intiaanien hökkelikyliä, joten pisteet Chieldsille, alkuperäisasukkaat on huomioitu. Miesystävä halusi lentää ja olla yötä hotellissa, mutta Charleen oli tottunut kituuttamaan yksinhuoltajana vähillä tuloilla, ja mitä äitikin olisi sanonut semmoisesta rahan tuhlaamisesta. Hänen äitinsä kun oli kituuttamisen maailmanmestari. Kaikki tehtiin itse ja mitään ei tuhlattu. 

Säästäväinen elämäntyyli ja kierrättäminen tuli tutuksi minullekin jo lapsuudenkodissani. Äitini leikkasi vaatteet matonkuteiksi, jos niille ei löytynyt lähipiiristä käyttäjiä, ja kutoi niistä kauniita mattoja. Charleenin äitikin oli aina harrastanut sisustamista, tosin hän oli jo yli 70-vuotias, eikä enää jaksanut edes sisustaa.

"Minun täytyy ihan totta soittaa ja kysyä, miten siellä menee."

Charleen jätti poikansa Sethin ystäviensä seuraan, kun matkasi Torontoon. 1970-luvulla ei ollut kännyköitä, niin kuin nykyisin on jopa lapsilla, vaan puhelut soitettiin lankapuhelimilla. Tuohon aikaan puhelut olivat kalliita ja kaukopuhelut vielä kalliimpia. Charleenin äiti oli aivan kauhuissaan, kun kuuli, että Charleen aikoisi soittaa pojalleen kaukopuhelun hänen puhelimestaan.

1970-luku näyttäytyy kirjan kuvioissa omalta maailmaltaan. Carol Shields on ollut taitava kuvaamaan jokapäiväistä elämää ja sen pieniäkin vivahteita sydämellisellä tavalla. Hän kuvasi esim. vaatteita ja kampaajalla käyntiä, kukkia ja nurmikkoa hyvin hellyttävästi. Tarinasta nousi esille, mitä musiikkia kuunneltiin tuohon aikaan, ja mitä ohjelmia katsottiin televisiosta. 

Yksi ikävimmistä jutuista kirjan sivuilla oli tietysti tupakanpoltto sisätiloissa. Onneksi se on vähentynyt, eikä nykylapset joudu hengittämään tupakansavun levittämiä myrkkyjä sisäilmasta, niin kuin itse olen joutunut tekemään. Valitettavasti nykyisin lasten elämään on tullut muita kielteisiä ja terveyttä vaarantavia ilmiöitä, kuten vapettaminen. 

Kun äiti toistaa vihkikaavan sanat, hän tekee sen poikkeuksellisen asiallisesti. Samanlaisella äänellä hän voisi lukea paahtopaistihakkeluksen reseptiä, ja ihmeellistä kyllä, tuo dramaattisen korostuksen puute on minusta rauhoittavaa ja jopa ihailtavaa.

Ruohonvihreää teos linkittyi Pikkuseikkoja teokseen, sillä se kertoi Charleenin isosiskosta Judithista.

Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin ja morsiuspari vihittiin. Tietysti tässä tarinassa tapahtui jotakin järisyttävääkin, mutta sehän kuuluu hyvään tarinankerrontaan. Carol Shieldsille annan jälleen täydet pisteet, sillä Ruohonvihreää teosta oli kerrassaan ihana lukea.

 

Carol Shields, Ruohonvihreää *****

Suom. Hanna Tarkka

Otava 2012

s. 261

The Box Garden 1977 

Kanada

Carol Shields: Kivipäiväkirjat  (Pulizer 1995)

Carol Shields: Pikkuseikkoja