Ellen Mattson: Tähden takaa

Ruotsalainen kirjailija Ellen Mattson on kirjoittanut elämänkertakirjan Tähden takaa Greta Garbosta, kuuluisasta elokuvanäyttelijättärestä, jonka elokuvaura sijoittui 1920–40-luvuille. Garbo oli mykän elokuvan juhlittu ja ihailtu näyttelijätär, mutta äänielokuva teki hänestä tähden. Garbo oli hiljainen ja ujo. Hän ei antanut haastatteluja ja hän eli vaatimatonta elämää verrattuna muihin elokuvanäyttelijöihin.

Tähden takaa kertoo Vendela Bergin, Garbon sihteerin kertomana Garbon elämästä muutaman vuoden ajalta. Ruotsalainen 20v. Vendela oli matkalla Yhdysvaltoihin samalla laivalla 23v. Garbon kanssa, kun Garbo huomasi hänet ja palkkasi sihteerikseen. Vendela oli matkalla setänsä luokse töihin. Luultavasti Garbo halusi ruotsalaisen sihteerin, jotta sai puhua omaa äidinkieltään jonkun kanssa. Garbo jätti Vendelan Ruotsin matkalla muutaman vuoden päästä kertomatta sanaakaan ja jättämättä mitään henkilökohtaista viestiä. Kirjan kuvaus Garbosta antoi kylmän kuvauksen elokuvamaailman taivaalla pinnistelevästä taiteilijasta, joka halusi pitää omasta yksityiselämästään kiinni. Vendela oli sihteeri ja kyllästyttyään sihteeriinsä Garbo jätti tämän kuin nallin kalliolle. Ihmisillä ei ollut merkitystä Garbon elämässä.

Vendela eli Garbon mukana kaikessa ja huolehti myös siitä, että Garbo sijoitti rahansa kiinteistöihin, joten pörssiromahduksen tultua Garbo ei menettänyt omaisuuttaan niin kuin moni muu. Kirja kuvasi Garboa pihinä ihmisenä, mutta kyllä he matkustivat hiihtämässä aina kun Garbolle tuli koti-ikävä. Muutaman kerran he kävivät Tukholmassa. 1920–30-luvulla matkustaminen vei aikaa, sillä lentäminen ei ollut vielä yleistä. Euroopan-matkat tehtiin yleensä laivoilla. Vendela huolehti järjestelyistä, kirjeistä, taloudenhoidosta, talojen vuokraamisista jne. Aikansa kuluksi hän opiskeli espanjaa ja kävi elokuvissa.

Mata Harin ensi-ilta oli uudenvuodenaattona 1931, mutta me näimme sen vasta muutama viikko myöhemmin pienessä elokuvateatterissa Pasadenassa. Hiivimme sisään lierihatut päässä ja piilouduimme takimmaisen rivin pimeyteen, ja Greta poltti koko elokuvan ajan, istui polvi toisen päällä ja hattu päässä kuin joku nainen odotushuoneessa. Hän ei kertaakaan kääntänyt päätään minuun päin. Valkokankaan nainen kiemurteli kohtauksesta toiseen, pyöritteli olkapäitään ja säntäili sinne tänne kiihtymyksen tai epätoivon merkiksi. Mutta kasvot notkean vartalon yläpuolella olivat tyhjät.

Ellen Mattson on luonut Greta Garbosta kuvauksen hänen sihteerinsä Vendelan silmin katsottuna. Elokuvamaailma on aina ollut julmaa, sillä uusia näyttelijöitä on tulossa koko ajan. Pysyäkseen pinnalla, näyttelijän on pysyttävä elokuvankatsojien suosikkina. Ehkä Garbo teki tahallaan sen, että pysytteli poissa julkisuudessa, sillä se teki hänestä vieläkin halutumman ja katsotumman näyttelijän, jumalaisen Garbon. Tai toisaalta Garbo oli oikeasti ihmisarka ja halusi pysyä erossa julkisuudesta. Kirjan tarina tuki kumpaakin kertomusta. Jostakin syystä uskoisin ennemmin, että se oli julkisuustemppu, koska en usko, että näyttelijät ovat sairaalloisen ujoja ja syrjäänvetäytyviä.

Ellen Mattson, Tähden takaa ***

suom. Laura Jänisniemi

Paasilinna 2013

Vinterträdet 2012

s. 390

Anna Jansson: Haudan takaa

Ruotsalainen Anna Jansson on kirjoittanut jo 13. Maria Wern – dekkarin, joka on nimeltään Haudan takaa. Minä pidän erittäin paljon kirjojen päähenkilöstä eli Gotlannissa asuvasta rikoskomisariosta Maria Wernistä. Maria on yksinhuoltaja ja asuu vanhassa talossa Visbyssä lastensa Emilin ja Lindan kanssa. Marian lapset ovat kasvaneet kirjasarjan mukana ja Emil on jo 12-vuotias ja tytöt alkavat kiinnostaa. Emil joutuikin kirjassa sankarihommiin, kun nuori ja kaunis Malva etsi turvaa Mariasta, mutta Maria oli mantereella, joten Emil toimi Malvan tukena ja turvana ja piilotti tämän.

Tyttölapsi. Yksi katse ja Atsur jäi ikuisesti vangiksi. Hän ei saanut katsettaan irti neidosta. Yhdeksänsadan vuoden jälkeen ruumiissa ei olisi pitänyt enää olla hormoneja, ja silti Atsurin kupeita kuumotti hänen nähdessään neidon. Tämä oli täydellinen olento korkeine povineen ja tiimalasivyötäröineen. Paksut, kiiltävät, ruskeat kutrit tanssivat selässä neidon kävellessä ryhdikkäin, joustavin askelin lattian poikki.

Malva harrasti roolipelaamista ja oli nuorin larppaajajoukosta. Malvan äiti oli jäänyt puoli vuotta aiemmin humalaisen autoilijan alle ja vammautunut pahasti. Autoilija kävi kuntoutuksessa ja muisti sitten, että hän nukahti autoon eikä muista mitään tilanteesta, mutta kolarista oli jäänyt turvavyöstä mustelma oikeaan olkapäähän, joten hän ei voinut olla ajaja. Tämän jälkeen autoilija tapettiin. Malvan äiti oli ensimmäinen uhri, autoilija toinen, pian uhreja alkoi olla useampia ja kumma kyllä uhrit kuuluivat larppaajapelaajiin. Poliisilaitoksen väellä oli kiireitä ahkeran murhaajan kiinniotossa ja lisäksi Malva oli kadonnut. Maria, Emil, Malvan isä ja koko Visbyn väki pelkäsivät pahinta.

Maria ei saanut osallistua poliisitutkimuksiin, koska hän oli autoilijan perheen hyvä ystävä, mutta Maria ei olisi Maria, ellei hän löytäisi oikeita johtolankoja ja löytäisi perille murhaajan luokse. Jansson on kirjoittanut jälleen dekkarin, jonka murhaajaa en osannut epäillä ollenkaan. Olin yhtä ulalla kuin Maria. Tällä kertaa kävi jälleen niin, että Maria joutui murhaajan kynsiin ja Maria heräsi pimeästä kellarista luurankojen keskeltä. Kellarissa oli toinenkin henkilö, mutta miten päästä pois ennen kuin murhaaja tappaa heidät? 

En pitänyt yhtään Maria Wern – tv- sarjasta. Se oli mielestäni tylsä ja pääosan esittäjä ei ollut yhtään Marian näköinen, mutta tämä kirja on hyvä. Tällä kertaa sain tutustua roolipelimaailmaan, historiaan ja fantasiaan. Tarina oli todella mielenkiintoinen, sillä Jansson osaa dekkarinkirjoittamistaidon, joten lukijoille on tiedossa jännittäviä hetkiä kirjan parissa. ****

Anna Jansson, Haudan takaa

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

Gummerus 2013

När skönheten kom till Bro 2012

s. 314

Herman Koch: Lääkäri

Hollantilainen kirjailija Herman Koch on kirjoittanut jälleen kirjan, joka on moraalisesti arveluttava. Hänen edellinen kirjansa Illallinen oli myyntimenestys ja siitä on tulossa elokuva. Lääkäri on erilainen kirja, vaikka siinä on samoja teemoja kuin Illallisessa. Tämä sama teema on ihmisinho tiettyjä ihmisiä kohtaan. Lääkärin inho ihmisiä kohtaan oli saavuttanut jo sellaiset mittasuhteet, että olisin toivonut hänen vaihtavan ammattia nopeasti. Lisäksi kirjan lääkärissä oli luonteenpiirteitä, jotka hän hyväksyi itselleen, mutta ei muille, esim. hän sai olla uskoton, mutta hän oli samalla mustasukkainen vaimostaan ja vahti silmä tarkkana muiden miesten katseita vaimoaan kohtaan.

Kirjan päähenkilö oli yleislääkäri Marc Schlosser, joka teki tarkoituksellisen hoitovirheen tuttavalleen. Kirjassa esitellään kaikenlaisia syitä miksi Marc teki minkä teki, mutta pääsyy taisi olla juuri ihmisinho, Marc inhosi tuttavaansa, jolla huomasi syöpäkasvaimen ja päätti hiukan avustaa syöpäsolujen siirtymistä etäpesäkkeiksi ympäri kehoa. Se oli hänelle helppoa, koska hän tiesi mitä teki. Syöpä olisi levinnyt kaikesta huolimatta, mutta Marc Schlosser hiukan edesauttoi syövän leviämistä.

”Minä en… Minun ei olisi…”, Ralph Meier sanoi. ”Olen pahoillani. Sen minä vain halusin sanoa.”

En sanonut mitään. Oikeat lääkkeet ja muutama erityisen epämiellyttävä toimenpide olisivat ehkä voineet pidentää hänen elämäänsä vielä kuukaudella, mutta hän oli valinnut ryypyn. Arvokkaat jäähyväiset. Ryyppy säästi omaiset vaikeasti pyyhkiytyvältä muistoilta.

Silti se on aina outoa. Itse valittu kuolema. Itse valittu päivä. Pyyhe kehässä. Miksei huomenna? Miksei viikon päästä? Miksei eilen?

Kirjan teksti oli rankkaa luettavaa. Pääasiassa teksti oli Marc Sclosserin ajatuksia lääkärin työstään, ajatuksia potilaista ja ihmisinhon kasvaminen ja leviäminen hänen ajatusmaailmassaan. Sclosserin perhe vietti kesälomaansa Meierin perheen luona ja siellä tapahtui asioita, jotka lisäsivät Marcin huonovointisuutta ja ihmisinhoa. Hän ja hänen vaimonsa inhosivat sekä samoja ihmistyyppejä että erilaisia ihmistyyppejä. Marc oli myös kova valehtelemaan, inha tyyppi kaiken kaikkiaan.

Marcin hoitovirheestä oli tulossa syyte, joten Marc häipyi perheineen erään tuttavansa neuvosta Yhdysvaltoihin. Tämä kirja oli liikaa kaiken kaikkiaan, liikaa ajatuksia, liikaa ihmisten haukkumista, liikaa samojen asioiden tankkaamista, mutta loppu tuli kuin seinään olisi kolauttanut päänsä. Jäin kaipaamaan sitä Aristoteleen runousoppia, eli lopussa tapahtuu se jokin isompi juttu, ja tarina muuttuu. Iso tapahtuma, joka tapahtui perheenjäsenelle, tapahtui hiukan yli kirjan puolessa välissä. Jotenkin Marc sai koko tapahtuman kuulostamaan kuin se olisi pahiten koskenut juuri häntä eikä muita. 

Kirjailija on ottanut valtavasti selville lääkärin työhön liittyviä asioita, mutta en usko, että kukaan lääkäri tuikkii jossakin epähygieenisessä vessassa vaimon laukusta löytyneellä neulalla omaan silmäänsä ja kaivelee sillä mätää pois silmästä, todella epäuskottava lääkäri myös lähiomaisen tragediassa eli en usko yhdenkään lääkärin jättävän nuorta hoitamatta ja tutkimatta kyseisessä tapahtumassa, mutta Marc jätti aivan kylmän viileästi.

Herman Koch, Lääkäri ***

suom. Sanna van Leeuwen

Siltala 2013

s. 447

Kirjaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa mm. Annika K , Annami , Leena Lumi , Kirjakaapin avain 

Janne Huilaja: Hevonen

Pitkästä aikaa oli oikein virkistävää lukea novelleja, jotka pysyivät rakenteessa, eikä niihin toivonut jatkoa ja ne olivat varmalla tyylillä kirjoitettuja. Rovaniemellä asuvan Janne Huilajan kolmas novellikokoelma on nimeltään Hevonen (2013). Nimen teos on saanut kirjan ensimmäisestä novellista, jonka nimi on yksinkertaisesti Hevonen. Ensimmäinen novelli kertoi vaimon harrastuksesta, joka oli ratsastus ja kuinka siinä sitten kävikään. Oulun poliisi näytti ikävän puolensa perheen ollessa kylpylälomalla Oulussa. Ettei olisi jollekin sattunut juuri tällainen tarina, jonka Huilaja kirjoitti kirjaansa, sillä niin todentuntuinen oli tämä novelli. 

Huilajan novellit ovat pitkälti tavallisten miesten tarinoita, joissa ei rahoilla eikä tavaroilla hienostella. Novellien päähenkilö on aina mies tai miehet, jonka näkökulmasta tarinaa katsellaan. Nämä novellien miehet elävät tavallista arkipäivää, käyvät töissä, juovat viinaa, osa novelleista on armeijajuttuja eikä Huilaja ole unohtanut juomaveikkoja, rikollisia eikä homoja. Miehet käyvät naisissa ja miettivät naisia sekä puhuvat heistä, kuinkas muuten. Naisista leveillään, vaikka poikuus on vielä tallella.

Pekka katseli painannetta hiekassa ja mietti minkälaista se olisi. Naisen hän kuvitteli toiseksi, yhdeksi rinnakkaisluokan Raijaksi naapurikylästä. Hän lopetti mietteensä kun housuissa alkoi turvottaa, mutta päätti yöllä sängyssä palauttaa asian uudelleen mieleen.

Kirjan erikoisin novelli on nimeltään Erina. Erina poikkeaa hieman kerronnaltaan ja rakenteeltaan muista tarinoista, sillä siinä on hieman trillerimäistä tunnelmaa ja loppu ei ole mukavimmista päästä. Tosin ei Huilajan muissakaan novelleissa hurrata onnellisilla lopuilla. Novelleista hauskin oli ehdottomasti Turistit, jota lukiessa nauraa höristelin ääneen ja pakotin miehenkin kuuntelemaan parhaimpia paloja. Turistit oli myös kirjan pisin novelli, noin 40 sivua. Turistit -novellissa Huilaja pisti saksalaisia turisteja halvalla, mutta osansa saivat myös laitapuolen kulkijat. Huilaja taitaa Pohjois-Suomen ihmisenä pohjoisen murteet, joita oli tutun kuuloista lukea, tuli suorastaan kotoinen olo.

Armeijanovellit olivat osaksi ikäviä simputusjuttuja, joita oli ikävä lukea, mutta jotka ovat monelle miehelle tuttuja armeija-ajoilta. Mikä miehellä mielessä oli sitten rankka metsäreissu tai muu ajatus- tai lihastyötä vaativa tehtävä, voin sanoa, että se ei ole nainen, se on huurteinen tai jokin muu alkoholipitoinen juoma. ****

- Okei. Listen evripadi. Ön resept, kiljuresept. Kilju… Mikä se on englanniksi? Onko se niinkun olut…

- Skriim, Pekka sanoi.

- Skriim…?

- Anna minä, Esa kyllästyi.

- Van viik? vieraat ihmettelivät Esan lopetettua.

Janne Huilaja, Hevonen

Karisto 2013

s. 175

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Punainen kuin veri aloittaa nuorille tarkoitetun Lumikki Anderssonista kertovan trilleritrilogian. Lumikki Anderssson on suomenruotsalainen 17-vuotias lukiolainen. Lumikki kävi Tampereella lukiota, sillä kotikaupunkiin Hämeenlinnaan liittyi vakavia ristiriitoja, jotka hän halusi jättää taakse ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Samassa hän tajusi, että jotain oli vialla. Jokin oli väärin. Joku oli liian lähellä.

Hän tajusi sen liian myöhään.

Ongelmat eivät jätä Lumikkia rauhaan Tampereellakaan, vaikka hän oli oppinut ekaluokkalaisesta lähtien vaistoamaan vaaran ja pakenemaan. Tällä kertaa Lumikki kohtasi verisiä rahoja kasakaupalla, mutta löytäjät halusivat pitää ne. Ongelmana oli vain se, että yksi löytäjistä, Elisa, pelkäsi kuollakseen, että hän oli seuraava kohde. Mihin rahat liittyvät? Miksi ne oli heitetty Elisan kotitalon pihalle sillä aikaa, kun heillä oli kotibileet? Oliko isä tai äiti sekaantunut johonkin? Lumikki sai Elisalta selostuksen ja kun hän kuuli, että tytön isä oli poliisi, Lumikki arvasi tytön isän olevan sekaantuneen johonkin. Lumikki ei arvannut mihin soppaan pisti nenänsä, sillä pian hän oli vakoilemassa Elisan isää tai juoksemassa takaa-ajajia karkuun tai pukeutuneena maksetuksi naiseksi hienossa yksityisjuhlassa. Hän joutui väistelemään jopa luoteja. Joku oli jossain tosi suuttunut.

Kirjan alku vaikutti tosi kiinnostavalta ja olisi voinut kuvitella, että tulossa on aikuisille tarkoitettu trilleri. Seuraavassa kappaleessa siirryttiin jo nuorten maailmaan ja jatkossa kirjan sisältö oli selkeästi nuorille tarkoitettu ja keveästi kirjoitettu. Mukaan oli otettu Lumikin muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta ala- ja yläasteella. Lukija ei alkuun ole selvillä mitä Lumikki oli pelännyt koko kouluajan, mutta kyllä se lopulta avautui. Lumikki oli oppinut selviytymään, tappelemaan ja juoksemaan, joten hänellä oli hyvät eväät selvitä myös rikollismafiasta, joka oli rahojen takana.

Kirjassa oli useampi mielenkiintoinen teema mm. koulukiusaaminen, huumeet, prostituutio, nuoren kasvu ja kehitys, rikollisuus, nettipelaaminen, velkaantuminen, moraalikäsitykset sekä sivujuonena tyttöjen välinen rakkaus. Kirjailija on keittänyt teemoista nuorille sopivan trillerin, joka varmasti saa runsaasti lukijoita. Kirjasarja on myyty jo 30 maahan, joten tämäntyyppiselle nuorten kirjasarjalle on siis löytynyt sopiva markkinarako. Kirjassa ei kerrottu kaikkea Lumikin menneisyydestä, joten seuraaville kirjoille löytyy mietittävää ja luultavasti kirjassa mainittu Jääkarhukin ilmestyy kuvioihin myös jatkossa. Seuraava kirja Valkea kuin lumi on jo kaupoissa ja kolmas kirja Musta kuin eebenpuu ilmestyy myöhemmin. Kirjoilla on mainiot nimet, jotka tulevat Grimmin sadun Lumikin ulkonäöstä, joten annan erikoisplussaa niistä sekä upeasta kansikuvasta ja teemaan liittyvästä mustan, punaisen ja valkoisen värin käyttämisestä kirjan ulkoasussa.

Nimi nousi jo hänen suuhunsa, kihelmöi huulilla. Nimi, jota hän oli kuiskannut ja huutanut. Hän ei päästänyt sitä ulos. Hän ei ollut valmis siihen. Ei nyt, ei ehkä koskaan.

Salla Simukka, Punainen kuin veri ****

Tammi 2013

s. 264