Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike

 

Tuomas Kyrö valloitti minut mainiolla Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike – kirjallaan (WSOY 2012). Kuuntelin kirjan äänikirjana pitkän ajomatkan aikana. Äänikirja kestää vajaat kolme tuntia ja sisältää 3 CD:tä. Kertojana äänikirjassa on Mielensäpahoittaja-kirjasta tuttu Antti Litja.

Kirjan hellyttävänä kertojana on Mielensäpahoittaja – kirjasta tuttu 80-vuotias mies, joka joutuu vaimonsa sairaalassaolon aikana selviytymään kotitöistä ja muista naisten hommista ihan itse. Jutun hykerryttävä yksityiskohta on se, että mies on aikaisemmin tehnyt ulkotyöt ja vaimo sisätyöt, johon on liittynyt myös miehen vatsan sisällyksen täyttäminen, mies ei osaa tehdä ruokaa.

Kirjan alussa mies kertoilee kotipalvelun rumasta naisesta, joka huolehtii hänen ruoasta ja pesemisestä, mutta sitten hoitaja vaihdetaan kauniiseen ihmiseen, josta mies pahoittaa tietysti mielensä, eikä päästä kaunista naista sisälle. Mies ei halua pikapesua ja pikaruokaa, vaan rauhallista seuraa tutun ruman naisen parissa. Tästä seuraa tietysti kirjan tärkein sanoma, eli miehen on alettava itse huolehtimaan ruoanlaitosta, johon tietysti liittyy ruokatavaroiden hankkiminen, ruoanlaitto ja tiskaaminen. Totta kai mielensäpahoittaja oppii ruoanlaiton useamman kokeilun jälkeen, mutta hänen täytyy muistaa, että ruoanlaiton välillä ei kannata katsoa urheilua televisiosta.

Mielensäpahoittajalta otettiin aikaisemmassa kirjassa ajokortti pois, mutta onneksi hän pääsee koulutaksin kyydissä asioilleen, kylillä oli kuitenkin nähty hänen ajelevan omalla autollaan, kaikkea ne kateelliset kyttäävät. Mies oppi omatoimisesti ruoanlaiton, johon häntä olisi voitu avustaa kotipalvelun puolesta, eikä väkisin pakottaa syömään mitättömän makuista suurkeittiöruokaa. Loppujen lopuksi mies palkkasi itse ruman naisen hoitamaan pesupuuhat. Miehen omatoimisuutta vastustivat pontevasti omalääkäri, oma poika ja sosiaalityöntekijä.

Kirja on mainio kertomus omatoimisuudesta, johon vanhukset pystyvät, jos heille annetaan siihen mahdollisuus, sekä ajankohtainen kannanotto nykypäivän vanhusten kotihoitoon. Kyrö on kuunnellut tarkkaan kotipalveluongelmista ja kirjoittanut kirjan kotihoitoon liittyvistä vaikeuksista, jotka tarvitsevat uusia näkökulmia ja parannuksia. Vanhuksilla on oikeus päättää omista asioista ja siitä mitä palveluja he kotiinsa haluavat.

Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike ****
Wsoy 2012
äänikirja, 3 cd:tä
lukija Antti Litja

Janet Evanovich: Kahdeksan kaunista

Jännitystä, takaa-ajoa, räjähdyksiä, käärmeitä, hämähäkkejä ja karkureita riittää Janet Evanovichin kirjassa Kahdeksan kaunista (Hard Eight 2002, suom. 2012). Kirja on humoristinen, kuten kaikki seitsemän edellistä Stephanie Plum –kirjaa. Tapahtumissa alkaa olla jo toistoa edellisistä kirjoista, mutta uudet ihmiset ja tapahtumat tuovat maustetta tarinan juoneen. 

Tarinan juoni on kadonnut äiti ja lapsi, joiden perään alkaa yksi jos toinenkin kysellä. Heidän isoäitinsä pyytää palkkionmetsästäjänä toimivaa Stephanieta etsimään kyseiset henkilöt, sillä häntä pelottavat ihmiset, jotka käyvät hänen luonaan kyselemässä outoja kysymyksiä. Stephanie laittaa oitis tuulemaan ja huomaa nopeasti olevansa rikollispomon hampaissa, joka on pelottelussa ilkeimmästä päästä. Stephanie arvaa tietysti, että kateissa olevilla henkilöillä on jotakin mitä rikollispomo haluaa, mutta jota Stephanie ei saa löytää.

Tarinan kuvioihin ilmestyy myös kilpaileva palkkionmetsästäjä, joka pukeutuu upeasti nahkaan ja ajaa hienolla autolla sekä on aina Stephanieta hiukan edellä kadonneiden etsinnässä, ja on kaunis nainen, mikä sapettaa tietysti temperamentikasta Stephanie Plumia. Onneksi Stephaniella on apujoukkoja ja ihana kotiväki, joihin voi luottaa hädän hetkellä. Varsinkin isoäiti on kirjan hersyvimpiä hahmoja, jolle saa nauraa silmät kyynelissä.

Romantiikan rintamalla Stephanie junnaa edelleen kahden miehen välillä, eikä oikein osaa päättää kumman kanssa haluaisi olla. Miehet tarkkailevat tilannetta ja antavat Stephanien tehdä omat sekavat päätökset, sillä Stephanien ohjaaminen olisi kuin salamalle laittaisi ohjaimet, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Janet Evanovich, Kahdeksan kaunista ****
Wsoy 2012
Hard Eight 2002

John Verdon: Numeropeli

Kesän 2012 ehdottomasti paras lukukokemukseni on ollut John Verdonin Numeropeli (Think of Number 2010, suom. 2011). Kirja on trilleri, mutta ei mikään hyytävä, vaan ennemminkin viihdyttävä ja mukaansatempaava. Tietysti kirjassa tapahtuu murhia ja siinä on veret seisauttava loppuhuipennus, jossa kirjan pääosan esittäjä eläkkeellä oleva rikostutkija Dave Gurney, joutuu murhaajan järjestämään jännittävään kuolonleikkiin. Kirja on murhaajan suunnitteleman leikin ratkaisua alusta loppuun, josta on poimittu myös hyvin kuvaava nimi Numeropeli.

Kirja alkaa erittäin jännittävällä esipuheella, joka koukuttaa heti lukemaan jatkoa ja lukija janoaa tietoa, mitä esipuhe oikein tarkoittaa. Esipuhe on niin hyvä, että vasta kirjan lopussa lukija tietää mistä oikein on kysymys. Tietysti murhaaja on kokenut lapsuudessa väkivaltaa, joka aiheuttaa tulevien tapahtumien tarkkaa suunnittelua ja tekojen toimeenpanemista, mutta lukija on tapahtumista yhtä ymmällään, kuin koko poliisivoimat. Ratkaisun avaimeksi tarvitaan vankkaa ammattitaitoa, kekseliäisyyttä ja kovaa työtä, johon palkataan Dave Gurney.

Gurney painii omien perheongelmien parissa, joita ratkotaan koko kirjan ajan. Rikostutkijan omat ongelmat tekevät hänestä inhimillisen, josta lukijan on helpompi pitää, kuin jostakin yli-inhimillisestä suorittajapoliisista. Gurney ei käytä aseita työssään, eikä ole ampunut ketään uransa aikana, joten kirjailija on saanut päähenkilöstä todella sympaattisen ajattelijan, jonka ajatusmaailmaa ja älyllisiä ratkaisuja on kiinnostava seurata. Gurney jopa juttelee vaimonsa kanssa murhien yksityiskohdista ja kyselee vaimolta mielipiteitä tutkinnasta, joka tekee rikostutkija Dave Gurneysta miehen, joka ymmärtää useiden eri näkökulmien suomaa apua rikosten ratkaisussa.

Lukekaa ja nauttikaa. Kirja on paksu, mutta se ei haittaa, sillä jokainen sivu on jännittävästi kirjoitettu. Onneksi kirjailija on kirjoittanut jatkoa Dave Gurneyn elämään.

John Verdon, Numeropeli  ****
suom. Marja Luoma
Gummerus 2011
Think of Number 2010

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti

 

Kesäpäivien lukemiseksi valitsin Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti-teoksen (2011), joka oli ensimmäinen lukemani hänen viidestä kirjastaan. Kirjan yksi päähenkilö on Elina, joka yrittää olla huipulla omassa menevässä työssään, mutta silti päteä myös kotonaan. Yhtälö ei onnistu mitenkään ja sijaiskärsijäksi joutuu yksinäisyydessä kasvava oma poika, joka on lopettanut puhumisen kokonaan.

Elina kohtaa isän perunkirjoituksissa isän siskon Ansan, johon on yrittänyt olla yhteyksissä, mutta Ansa on katkaissut välit heihin kaikkiin. Ansalla on omat salaisuudet ja surut, joita vaalia vuosikausia poissa suvun silmistä. Elina haluaa kuitenkin Ansan osaksi vähenevää sukuaan ja menee poikansa kanssa pyytämään Ansaa heille kotiavuksi, Ansan ompelutaidoille olisi myös käyttöä. Loppujen lopuksi Ansa suostuu lähtemään ja tästä alkaa hänen hidas sopeutuminen muuhunkin sosiaaliseen elämään.

Kirjan sanoma on kuin kerisi auki masentuneen ihmisen tarinaa, tarinaa, jota hän ei halua kertoa. Kirjassa on monta henkilökohtaista kipeää salaisuutta, joista vaietaan ja ollaan hiljaa, mutta puhumattomuus ei aina ole hyväksi, sillä se voi jäädä päälle. Suvun henkilöillä oli monella masennusta, jota ei hoidettu mitenkään, yritettiin vain selvitä eteenpäin, puhumatta.

Paavilaisen kirja kertoo vaikeista perhesuhteista, salaisuuksista ja puhumattomuudesta mielenkiintoisesti ja pienieleisesti.

Ulla-Maija Paavilainen; Kummitäti ***
Otava 2011 

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

 

Ruotsalaisen Jonas Jonassonin esikoiskirjalla on pitkä nimi: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann 2009, suom 2010). Kirja on huumorilla höystetty ja kirjailija on selvästi ottanut humoristisia ja veijarimaisia vaikutteita suomalaisen kirjailijan Arto Paasilinnan kirjoista, jonka hän mainitseekin kirjan sivuilla.

Kirjassa on kaksi kertomusta. Ensimmäinen kertomus kertoo tarinaa tämän päivän tapahtumista eli ajasta, kun päähenkilö karkaa satavuotisjuhlapäivänään vanhainkodilta ja mitä sitten matkan varrella tapahtuu. Toinen tarina on päähenkilön elämästä tehty muistelmakirjoitus sadan vuoden ajalta. Mielestäni on raskasta lukea kahta eri tarinaa päällekkäin, kun tarinat poikkeavat niin paljon toisistaan. Jos muistelmat olisi kirjoitettu keveämmin, humoristisemmin ja lyhyemmin, ne toimisivat kirjan alkuperäisen karkaamistarinan kanssa. Nyt muistelmiin paneudutaan liian perusteellisesti ja se syö kirjan satavuotiaan karkaamisidean ja mitä sitten tapahtui karkausreissulla, sillä sitä kuvataan paljon kepeämmin.

Kirja olisi kannattanut jakaa kahteen osaan, jossa ensimmäisenä olisi julkaistu satavuotiaan henkilön karkaamisreissu ja sen jälkeen satavuotiaan muistelmateos. Kirja saa varmasti innokkaita lukijoita, joita ei vaivaa kirjan paksuus ja kahden tarinan päällekkäisyys. Päähenkilö kiertää maapalloa siihen malliin elämänsä aikana, että heikompia hirvittää ja taakse jää yleensä räjähtäviä panoksia ja kaikenlaista sekasortoa, sillä päähenkilö on pienestä pitäen kiinnostunut leikkimään pommeilla ja antaa kirjan sivuilla atomipommin rakentamisohjeista lähtien kaikenlaista räjähdykseen liittyvää asiantuntijapalvelua tietysti viinalla höystettynä. ***

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Amerikkalainen Lionel Shriver sai Poikani Kevin –kirjasta arvostetun Orange-palkinnon ja kirjasta on tehty elokuva. Jonnekin pois (So Much for That 2010, suom. 2011) ei yllä samalle tasolle Poikani Kevin –kirjan kanssa. Kirjojen aihepiirit ovat täysin erilaiset, kun Poikani Kevin kertoo äidin äänellä lapsen kasvukertomuksen koulusurmaajaksi ja Jonnekin pois –kirjassa politisoidaan amerikkalaista yhteiskuntaa ja varsinkin sen verotuskäytäntöjä, terveydenhuoltoa, vanhustenhoitoa ja vakuutuksia, joita ihmiset joutuvat ottamaan selvitäkseen monista vastoinkäymisistä. Kirja on osoitus siitä, että rikas ihminen on pian köyhä ihminen jouduttuaan kierteeseen, jossa omainen sairastuu tai vanhenee, eikä pysty huolehtimaan itsestään. Kalliit vakuutukset eivät korvaa, kuin murto-osan hoidosta.

Jonnekin pois-kirjan päähenkilö on yksityisyrittämisellä rikastunut perheenisä, joka on päättänyt liikkeensä myymisen jälkeen muuttaa Afrikkaan, liput on jo hankittu, mutta vaimo ilmoittaa syövästään ja siitä, että tarvitsee nyt miehensä sairausvakuutusta hoitoihinsa. Afrikan matka peruuntuu ja rahat kuluvat hoitoihin. Rankkojen hoitojen avulla vaimon elinikä piteni kahdella kuukaudella, kun muuten elinikää oli jäljellä vuosi. Nämä kaksi kuukautta tulivat maksamaan yli kolme miljoonaa dollaria. Päähenkilön mielestä heitä oli huiputettu erilaisilla hoidoilla ja lääkkeiden vaihdoilla rumasti.

Lääkärin kertoessa, että vaimon jäljellä olevaa elinikää olisi enää kolme viikkoa, päähenkilö päättää jättää kaiken ja lähteä Afrikkaan perheensä kanssa. Hän haki myös vanhan isänsä hoitopaikasta, jossa tämä kärsi kroonisesta virtsatietulehduksesta ja otti myös tämän matkalle mukaan. Ystävänsä leski lapsineen pääsi myös Afrikkaan mukaan. Afrikan matkan rahat huijattiin lakiteitse eräältä firmalta, joka onnistuu vain kirjoissa ja ehkä Yhdysvaltojen oikeusistuimissa.

Kirjan alku oli aika paatoksellista ja varsinkin päähenkilön ystävän poliittiset yksinpuhelut olivat turhan pitkiä, jotta ne jaksaisi kahlata läpi. Amerikkalaisen politiikan ystäville kirja on sisällykseltään varsin antoisa, sillä kirjailija ei pelkää kirjoittaa selvistä poliittisista ja yhteiskunnallisista epäkohdista selvin sanoin. Myös syöpäpotilaan hoito ja syövän eri vaiheiden hoidon selvitys nousee yhdeksi tärkeimmistä kirjan anneista.

Lionel Shriver, Jonnekin pois ***
suom. Seppo Raudaskoski
Avain 2011
s. 534
So Much for That 2010