Erkki Kokko: Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina

Kotimme sijaitsi Laatokan Karjalassa, Telkinniemen kylässä, suuren Riekkalansaaren itäisellä rannalla, jossa kimmeltäviä vesiä näki lähes joka ilmansuunnalla. Talo oli harmaahirsinen pitkähkö rakennus, yksinkertainen ja vaatimaton. Lännen puolelta mentiin eteisen kautta tilavaan tupaan. Muita huoneita oli vain yksi kamari. Siinä talossa elimme vuodet 1938 ja 1939 hyvin onnellisina. Väite ei ole liioiteltu.

Erkki Kokon omaelämäkerrallinen teos, Me, sotalapset, kertoo neljästä veljeksestä, jotka lähetettiin vuonna 1944 Ruotsiin turvaan Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä. Muu perhe lähti evakkoon. Evakkoon lähtö oli jo aiemminkin tullut perheelle tutuksi. Kirjan alussa kerrotaan sota-ajan kokemuksista rajan pinnassa. Vaikka sotaa käytiin rajan läheisyydessä, niin vuosina 1941-45 Laatokan Karjalasta lähetettiin vain 165 lasta turvaan Ruotsiin.  Vuonna 1944 Ruotsi ilmoitti antavansa turvapaikan 15 000 karjalaislapselle.

Nyt, ensimmäisenä uuden kotimme yönä, oli aivan hiljaista, ei kuulunut pelottavia sodan eikä lentokoneiden ääniä. Pommituksia ei tarvinnut pelätä. Hetkessä kaksi onnellista Suomi-poikaa vaipui sikeään uneen.

Heinäkuussa 1944 veljekset matkasivat laivalla, jossa oli 6412 suomalaista sotalasta, Ruotsiin, missä heitä odotti kolme eri perhettä. Kolme rakastavaa perhettä, jotka halusivat antaa turvapaikan näille sotatantereilla kasvaneille pojille. Jokainen perhe olisi halunnut pitää pojat luonaan myös sodan jälkeen, mutta tietysti vanhemmat halusivat lapsensa takaisin pitkän ajan jälkeen. Lämpimät siteet olivat syntyneet puolin ja toisin, ja nämä siteet ovat pysyneet vuosikymmenten ajan. Myös Ruotsissa syntyneet kaverisuhteet ovat pysyneet hyvinä.

Kieltä puhuvina meistä kaikista tuli vähitellen ”ruotsalaisia”. Pinnan alla kalvoi kuitenkin ikävä, josta ei kuitenkaan ääneen puhuttu. Oli ikävä toisiamme ja ikävä koti-Suomeen.

Erkki Kokko muistelee kirjassaan hyvin lämpimästi veljesten sotalapsena olemista. Hän ja isoveljensä Aulis pääsivät samaan perheeseen sotalapsiksi, eikä perheessä ollut omia lapsia. Pojat olivat jo kouluikäisiä, joten he aloittivat nopeasti koulunkäynnin ummikkoina. Ei heillä kauan kestänyt, kun jo pystyivät puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan ruotsin kielellä. Kaikki veljekset unohtivat suomen kielen Ruotsissa ollessaan, ja olivat ummikkoja palatessaan takaisin Suomeen vuonna 1946. Me, sotalapset teoksessa muistellaan hyvin koskettavasti lapsuutta, johon kuului pelottava sota ja turvallinen sijaisperhe Ruotsissa.

Erkki Kokko, Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina

Minerva 2020

s. 187 + lähteitä ja kirjallisuutta + kuvia

Omaelämäkerrallinen teos