Virpi Vainio: Turjanmeren tytär

 

Kohtalo totisesti paiskoi ihmistä kuin tuuli kerjäläisen hattua, Valeria ajatteli, kun käveli navetan sivu kylätielle päin ja kaiken varalta lopotti kahteen kertaan munkkien vanhan rukouksen Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Jos se Valerian sinnikkäästä rukoilemisesta oli kiinni, Antti Teerikallio pysyisi hengissä, virui hän sitten missä tahansa sotavankeudessa tai sairassängyssä.

Virpi Vainion Turjanmeren tytär jatkoi upeasti toisella kirjalla Petsamo-sarjaa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Petsamon enkeli, ja siinä elettiin 1930-luvun loppuvuosia siihen asti, kun sota syttyi  marraskuussa 1939. Päähenkilö, nuori Valeria Vedoroff asui Petsamon Kaakkurissa läheistensä kanssa, kun käsky evakkomatkasta tuli aivan viime hetkillä. Evakkoajan he viettivät Tervolassa. 

Tieto rauhasta tuli, kun Valerialla oli jo iso raskausmaha, eivätkä muut perheenjäsenet luvanneet Valerian matkustavan vielä kotiin pienen poikansa kanssa. Valeria ei tiennyt lastensa isän olinpaikasta yhtään mitään.

Antti Teerikallio katseli sodan runtelemaa satamakylää. Miehen harmaat sarkahousut ja samanvärinen villapaita näyttivät kahta kokoa liian isoilta. Vyöhönkin hänen oli ollut pakko tehdä ylimääräinen reikä, jotta housut pysyivät ylhäällä.

Valerian mies Antti oli selvinnyt sodasta fyysisesti, mutta henkinen puoli oli hajalla, kuten suurimmalla osalla  sotaan osallistuneilla. Hän oli ollut sairaslomalla, ja paluu rintamalle oli jo määrätty, mutta sitten tuli onneksi rauha. Antilla ja muilla sotaneuroosista kärsivillä traumatisoiduilla ihmisillä oli omat keinonsa lääkitä itseään. Hän halusi kuitenkin palata Petsamoon ja sinne hänet vei hänen ystävänsä Wallenius. Asunto löytyi teltasta, niin kuin monella muullakin, sillä asunnot oli tuhottu ja poltettu.

Jäämeri siinsi ympärillä kuin tarjottimella. Tutut tunturijonot kalarantoineen lohduttivat enemmän kuin mikään muu sitten hartaasti odotetun rauhanjulistuksen. Täällä katseella oli tilaa mennä ja palata, ja Valeria käänteli päätään sinne tänne ahmiakseen rantaviivasta tuttuja maisemia.

Valeria ei kauan odottanut Tervolassa, että koti olisi laitettu kuntoon sodan jälkeen, vaan palasi poikansa kanssa Petsamoon. Pian olikin synnytyksen aika ja sairaalassa ollessa, siellä oli myös eräs läheinen henkilö. 

Valeria lapsineen oli selvinnyt monesta ongelmasta ilman Antin apua. Miten yhteiselämä sodan raunioittaman miehen kanssa sujui, sen voit lukea kirjan sivuilta.

Valerian ystävällä Maijalla oli myös mielenkiintoiset ajat käynnissä, sillä hän osallistui erään henkilön piilottamiseen siksi aikaa, kun amerikkalainen laiva tulisi noutamaan kyseistä henkilöä, jonka moni muukin maa halusi. Laivalla oli jo kiire lähtöön, sillä Norja oli jo miehitetty ja saksalaiset sotilaat tulossa vauhdilla pohjoista kohden.

Virpi Vainion Turjanmeren tytär oli tulvillaan historiaa, rakkautta ja rikoksia Jäämeren rannoilla Petsamossa. 

 

Virpi Vainio, Turjanmeren tytär 💙💙💙💙💙

Wsoy 2026

s.358

Petsamo-sarjan 2. osa

Jäämeri-Suomi 1940

Paras kotimainen kaunokirja Storytel Awards-palkinto 2026

Ensimmäinen julkaisu äänikirjana

 

Virpi Vainio: Petsamon enkeli 

Tuire Malmtedt: Jehki

 

Tenon sarvi Tanahornissa saa meissä aina aikaan saman tunteen. Kuin olisimme maailman laidalla. Kuin kaikki päättyisi tähän.

Tuire Malmstedtin psykologinen jännityskirja Jehki kertoi Ninasta, joka etsi tietoa kymmenen vuotta aiemmin Jäämeren rannalle kadonneesta miehestään, Jehkistä. Hänen miehensä oli kotoisin Utsjoelta, joten ennen Jäämerelle matkaamista, Nina tapasi Utsjoella Jehkin vanhemmat ja ystävät. Hillasta hän sai hyvän auttajan tutkimuksiinsa.

Sinua ei koskaan löydetty eikä sydämeni rauhoittunut. Se ei räjähtänyt, vaikka pahimpina hetkinä olin varma, että niin käy. Se jäi viritetyksi.

Ninaa vastassa oli ystävälliset ihmiset sekä Utsjoella että Manderleyssä, Norjassa. Nina puhui hyvin myös norjan kieltä, sillä hänen vaarinsa oli norjalainen ja oli aikanaan majakanvartijana Berlevågissa. Nina vietti lomansa yleensä vaarin seurana. Jehki oli kosinut Ninaa majakan tornissa. Viikko häiden jälkeen mies katosi jälkiä jättämättä. 

Ainoastaan pahana henkenä hän voi varoittaa Vuotnaa ja ainoastaan pahana henkenä hän voi pelotella väärintekijää. 

Nina otti matkalukemiseksi Jehkin viimeisen käsikirjoituksen, jossa oli viittauksia muinaissaamelaisten tarustoihin. Käsikirjoitus kertoi fantasian keinoin vastakkaisesta maailmasta, alisesta. Nina ei ymmärtänyt olevansa vaarassa, vaikka hän sai siitä ikäviä merkkejä. Mikä oli Jehkin salaisuus ja mitä hänelle oli tapahtunut? Miksi paikalliset ihmiset salailivat asioita häneltä, ja halusivat hänen palaavan takaisin Helsinkiin?

Tuire Malmstedtin psykologinen jännityskirja Jehki henki pohjoisen Jäämeren kylmyyttä ja pahoja tekoja.

 

Tuire Malmstedt, Jehki

Aula & Co 2026

s. 282

Psykologinen jännityskirja

Jäämeri

Utsjoki 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Torsti sanos, et se ol kaunein paikka maan pääl, paljon muuta se ei sit pyynneistään kertonu.

Mää kerron Torstis ny. 

Karoliina Niskasen teos Sillinpyytäjä sijoittui Turun saaristossa sijaitsevaan Rymättylään, ja siellä olevaan satamaan nimeltään Röödilä. Noista ajoista Röödilän nimi on lyhentynyt puhekieleen paremmin sopivaksi: Röölä. Röödilässä asui Kalamamma, joka oli yksi kertojista, toinen oli nuori Freja, joka oli Torstin tytär. Kolmas kertoja oli Frejan äidinisä Nestori, joka kirjoitti kirjeitään Frejan äidille maailman eri satamista. Nestori oli houkutellut tyttärensä Kainuusta Röödilään. Sinne jäi opettajan paikka ja turvattu elämä.

Ajan kans se oppis rakastamaa Rymättylän laaksoi ja luatoi ja havumettii, lahtii ja saarii, järviiki. Kyl mää joka kerta pelkäsin, ku musta auto ajo tiäl, mut Torstii ei koskaa haettu poikakottii.

Kalamamman puhetta oli kiva lukea, kun olen oppinut ymmärtämään Varsinais-Suomen murretta mieheltäni, joka on kotoisin Rymättylästä. Rööläkin on minulle tuttu paikka, sillä olemme pitäneet toisinaan venettä satamassa. Röölässä järjestetään usein eri tapahtumia Sillimarkkinoista lähtien. Kirjan tapahtumien aikaan Röödilässä oli sillitehdas. Saukko-nimiset pyyntialukset kiersivät pyytämässä silliä ja toivat ne Röödilän tehtaalle jatkojalostukseen. Torsti oli töissä pyyntialuksilla. Nykyisin sillitehtaan tiloissa on viinitehdas, jossa valmistetaan paikallisista omenoista viiniä.

Äiti istui lypsyjakkaralla koivunoksa kädessään. Piilotin kyyneleeni häneltäkin. "Sää et kerro mul mitään", sanoin. "Mut mää tiedän kaiken. Torsti on mun isä. Ja mää tiedän miks se jätti meidät." 

Tuijotimme toisiamme, kaikki aaltoili.

"Mää lähden isän kans merille."

Frejan isällä oli jo vaimo ja poika, kun Freja syntyi Esterille. Torstilla oli muita naisia koko ajan, mutta hän ei eronnut Siv-vaimostaan. Torsti oli levoton ja kaipasi jatkuvasti merille. Onneksi Frejalle, Esteri ei huolinut Torstia heidän elämäänsä, sillä kaiken lisäksi Torstilla oli päihdeongelmia ja impulsiivista käytöstä. Torsti olisi halunnut viedä Frejan merille, mutta Esteri halusi Frejalle hyvän koulutuksen ja tasaisen elämän. Isänkaipuu jäyti kuitenkin Frejan mieltä koko ajan, ja hän oppi seuraamaan salassa isänsä perheen elämää, ja tutustui myös velipuoleensa.

Sitä mää täs vaa fundeeraan, miks sää niimpal tahrot Torstist kaikenlaist tiättää, eik toi jo riittäny mitä mää äsken sul kertosin?

Karoliina Niskasen upean vetävällä ja koskettavalla tavalla kirjoitettu Sillinpyytäjä vei saaristomeren syleilyyn ja monille merimatkoille. Freijan isoisän mukana pääsin sillinpyyntimatkoille maailman merille. Freija peri siis isoisältään ja isältään meren levottoman kutsun, jota äiti Esteri tasapainoitti kainuulaisella luonteenlaadullaan. Kalamamma puolestaan toi vanhemman ihmisen tasapainoisuutta ja turvaa Frejan lapsuuteen ja nuoruuteen, kun hän ikävöi isäänsä. Suosittelen.

 

Karoliina Niskanen, Sillinpyytäjä 💙💙💙💙💙 

Bazar 2026

s. 329

Rymättylä  vuonna 1940 ja nykyaikana

Röödilä satama

Kalastus 

Max Seeck: Varjeltu

 

Vaasankadulla sijaitsevan yksiön ikkunat antoivat sisäpihalle, jonka hailakat valot eivät kantaneet sisään kuudenteen kerrokseen. Tuuli ujelsi seinien välissä kuin etsien pääsyä asuntoon. Ääni oli melankolinen mutta jollain tapaa rauhoittava. 

Max Seeckin Varjeltu dekkarin tapahtumat sijoittuivat syksyiseen Helsinkiin. Päähenkilö Milo Perho oli sairaalassa hoidettavana, ja Marko Rehnin työryhmä sai erikoisen itsemurhatapauksen hoidettavakseen, sillä tapaus laajeni yllättäen vuosia kestäneeksi rikosryppääksi. Varjeltu on Milo-sarja kolmas osa. Kirjassa sukelletaan masentuneiden ja psykoterapiaa saavien henkilöiden maailmaan, jotka kaikki tekivät itsemurhan.

Mustat hiukset olivat sateen kastelemat, ja ne peittivät osan poskista. Kasvot olivat silmiinpistävän kalpeat, aivan kuin nainen olisi levittänyt niille valkoista puuteria. Pimeässä rajussa  sateessa seisovan naisen kasvoissa ja silmissä oli jotakin pelottavaa.

Max Seeck on luonut kirjan pääpahiksesta pelottavan hahmon, Blackswanin. En todellakaan haluaisi kyseistä henkilöä oven taakse kolkuttelemaan mihinkään aikaan vuorokaudesta. Blackswan oli saanut tehdä ikäviä rikoksiaan jo pitkään. Oli ne tietysti pistäneet poliisien silmiin jo aiemminkin, joten rikoksista löytyi materiaalia mm. tietyn mallisia kaulakoruja.

Hän tiesi ettei isä ollut siellä. Ja silti hän saattoi nähdä tämän synkän hahmon nojatuolissa. Muisto oli liian elävä. Hänen olisi päästävä ulos tästä talosta. Hänen olisi saatava jotakin muuta ajateltavaa.

Joistakin vanhemmista kehittyy todella pahoja tyyppejä, ja heidän lapsistaankin voi kehittyä pahoja tyyppejä, niin kuin Varjeltu kirja näyttää. Kirja on kuitenkin fiktiota, mutta hyvin ja sujuvalla ja todella koukuttavalla tavalla kirjoitettu. Miten päähenkilölle Milolle kävi sairaalassa. Ainakin hän ehti profiloida hyvin tarkasti rikollisen. Tapaus kosketti kovasti Miloa, sillä myös hänen isänsä oli tehnyt itsemurhan, Milon ollessa teini- ikäinen. Milon mielessä pyöri edelleen kysymys, miksi isä teki itsemurhan. 

Max Seeckin Varjeltu dekkarissa selvitettiin ihmismielen synkkiä pohjavirtoja.

 

 

Max Seeck, Varjeltu *****

Tammi 2026

s. 351

Dekkari

Milo-sarjan 3. osa

Mielenterveys

Psykoterapia 

 

Max Seeck: Merkitty

Max Seeck: Petetty  

Siri Hustvedt: Haamutarinoita

 

Olen elossa. Mieheni Paul Auster on kuollut. Hän kuoli 30. huhtikuuta 2024 kello 6.58 täällä Brooklynin talossa, jossa nyt kirjoitan.

Yhdysvaltalaisen Siri Hustvedtin Haamutarinoita on muistelmateos hänen miehestään Paul Austerista (1947-2024). Mies sairasti syöpää, ja hän halusi kuolla kotonaan vaimonsa Sirin, tyttärensä Sophien, vävynsä Spencerin ja lapsenlapsensa Milesin seurassa. 

Tiesin Paulin tekevän kuolemaa tai ainakin aavistin sen jo kuukausia ennen kuin lääkärit julistivat hänet parantumattomasti sairaaksi.

Paul Austerin syöpäsairaus oli rankkaa aikaa hänelle itselleen hoitoineen, mutta se oli rankkaa myös läheisille ja tietysti myös hän ihailijoilleen. Paul Auster oli julkisuuden henkilö, sillä hän oli kirjailija, kriitikko, kääntäjä, elokuvakäsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. 

Mitä minä oikein voin tehdä? Paulilla oli tapana kysyä minulta hetkellinen hymy kasvoillaan. Heristää nyrkkejäni Jumalalle?

Syöpä on todella epäinhimillinen sairaus ja syöpiin kehitetyt hoidot ne vasta epäinhimillisiä ovatkin.  Paulin sairauden ja sen hoidon aikana, 16 kuukauden aikana diagnoosista kuolemaan, Sirin kalenteri oli täynnä lääkärikäyntejä, osastohoitoja, päivystyskäyntejä. Pariskunta istui odotushuoneissa aina käsi kädessä. Heillä oli yli 40 vuoden avioliitto yhdessä, läheisyys ja rakkaus nousi kirjan sivuilta esille herkän surumielisellä tavalla. 

Me kirjoitimme unelmamme ylös työpöytiemme ääressä ja luimme nuo unelmat toisillemme ääneen vihreissä tuoleissa istuen.

Siri Hustvedtin Haamutarinoita on muistelukirja hänen puolisostaan ja heidän yhteisestä elämästään, mutta myös elämästä kuoleman jälkeen surun muuttaessa muotoaan. 

 

Siri Hustvedt, Haamutarinoita

Suom. Cristina Sandu

Otava 2026

s. 345

Chost Stories 2026

Muistelukirja 

Syöpä

Yhdysvallat 

 

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen 

Paul Auster: Talvipäiväkirja 

Paul Auster: Mr Vertigo