Rosa Liksomin vuonna 2011 Finlandia-palkinnolla palkittu Hytti nro 6 tupsahti eteeni
alennusmyynnissä, joten päätin vihdoin lukea kirjan. Olen tietysti lukenut
kirjan tarinasta ja lukenut haastatteluja, joten tiesin aiheesta aika paljon.
Jos olisin tiennyt, että kirja on näin hyvä, olisin ostanut sen kipin kapin
heti sen ilmestyessä, sillä tämä kirja sytytti ja koukutti minut oikein
kunnolla. Kirjan junassa matkustaminen 80-luvun Neuvostoliitossa juonena ei
oikein kiinnostanut, mutta kirjan henkilöpari teki matkustamisesta todella
mielenkiintoisen, suorastaan jännittävän. Ihan sama missä maassa tämä pari
matkustaisi, niin luen kyllä uteliaana mitä heille tapahtuu.
Kirjan päähenkilöt olivat siis suomalainen nuori
opiskelijatyttö ja venäläinen keski-ikäinen mies. Ei paljon kiinnosta ei, mutta
kun mies avasi suunsa sieltä tuli niin kiimaista puhetta, että a vot. Hiukan
osasin odottaa Rosa Liksomilta rehellistä tekstiä, jossa ei ujostella puhua
asioista niiden oikeilla merkityksillä ja sanoilla, mutta en minä tämmöistä
ilotulitusta osannut odottaa. Voin sanoa, että posket punaisena heloittaen luin
kirjan ja nautin tekstistä todella paljon. Venäläismies turisi elämänsä
naisista siihen malliin, että heikompia hirvittää ja yrittihän tuo mokoma
nuorta tyttöäkin vikitellä hyvällä ja pahalla. Aluksi tyttö halusi vaihtaa junassa
paikkaansa, mutta ei onnistunut. Lopulta tyttö oli luullakseni tyytyväinen
mieheen, sillä tämä oli taitava esittelemään oikeaa Neuvostoliittoa tytölle.
Miehellä oli useammassa pysähdyspaikassa tuttavia, joilta sai lainata autoja ja
tyttö pääsi näkemään aitoa venäläistä elämää miehen ja sen tuttavien parissa.
Tytön piti vain ummistaa silmänsä miehen votkanjuonnilta. Vaikka Neuvostoliitossa
oli kieltolaki, viinaa oli halukkaille myytävänä, kun tiesi ostopaikat ja
salasanat.
Aina kun muistelen
sitä kesää, vesi herahtaa kielelle. Silloin ei järki kahlinnut elämää. Mutta
sitten tuli se viimeinen lutka! Katinka. Se luritti sokerisella äänellä, että
anna kun pesen sun paitas. Siihen loppui mun elämä ja edessä aukesi yhä
syvemmälle vajoavan alkoholistin kuoppainen ja valoton taival.
Neuvostoliitto on minulle edelleenkin tuntematon paikka. Tietysti
koulussa opittiin jotakin ja uutisista hieman enemmän, mutta luullakseni
80-luvun elämä Neuvostoliitossa oli tuntematonta suurimmalle osalle
suomalaisista. Kirja toi hyvin esille ihmisten hengissäpysymisen taidot, kun
rahaa eikä ruokaa juuri ollut missään. Ihmiset elivät vaihtamalla tavaroita
keskenään. Pöydän alta ja tuttavien kautta oli mahdollista saada tarvikkeita ja
ruokaa.
Tyttö ajatteli
edellistä talvea. Silloin Afganistanin sota oli kiihtynyt ja ruuantuotannon
sijasta neuvostovaltio keskittyi aseiden tuottamiseen, eikä hän ei ollut
löytänyt Moskovan talouskauppojen hyllyiltä muuta kuin tiivistemaitopurkkeja,
kalasäilykkeitä ja satunnaisia majoneesitölkkejä. Kaikkialla oli ollut pelkkiä
ongelmia. Oli ollut hammastahna-, saippua-, makkara-, voi-, liha- ja ainainen
paperiongelma, jopa nukkeongelma. Kun hän oli käynyt uutenavuotena lomalla
Riiassa, hän oli löytänyt syrjäisestä talouskaupasta tomaattimehua ja hilloa
kolmen litran lasitölkeissä ja raahannut ne henkihieverissä Moskovaan. Niillä
purkeilla hän oli Mitkan kanssa huvitellut maaliskuuhun asti. He olivat
vaihtaneet tuotteita baletti- ja konserttilippuihin, samppanjaan ja ties mihin.
Suomalaistytön unelma matkustaa katsomaan tiettyä kohdetta
onnistui huolimatta tuntemattomasta matkakumppanista, jota tyttö inhosi. Mies
oli karkeapuheinen ja äänekäs. Puhe oli alatyylistä ja omista kovista
kokemuksista syntynyttä. Tyttö oli tavallaan miehen vankina, sillä hytistä ei päässyt
pakoon. Pidätin melkein henkeäni, että miten tässä
kirjassa oikein käy tytölle, siihen malliin mies puhui ruokottomuuksia tytölle
ja oli vailla sitä yhtä. Teos on saanut nimensä Tšehovin kertomuksen Sairashuone nro 6 mukaan, jossa sali oli mielisairaalan koppi,
josta ei päässyt ulos. Liksomin kirjan nimi on oikein onnistunut ja kuvaa vankilamaisia olosuhteita kuvainnollisesti, sillä tyttö ei päässyt omista ajatuksistaankaan eroon, kipukohdat oli
otettava vastaan matkan varrella. Hytti nro 6on koukuttava lukukokemus ja Finlandia-palkintonsa ansainnut. Matkailu avartaa
ja 80-luvun Neuvostoliitto tuli hieman tutummaksi kirjan ansiosta.
Rosa Liksom, Hytti nro
6 *****
WSOY 2011
s. 187
Hyvä ja erilainen bloggaus tästä hytistä nro 6:sta
VastaaPoistaLuin tämän lainakirjana vähän ilmestymisen jälkeen enkä oikein tykästynyt, ostin sen syksyllä pokkarina ja ajattelin lukea uudestaan.
Minusta viitteet Tsehoviin ovat nimeä lukuunottamatta vähäisiä. Oletan kirjan olevan saman josta bloggasin muutama päivä sitten.
Ulam Batorista on tullut useita ohjelmia, ja niistä osa saattaa olla vielä yle-areenassa, joten voi nähdä matkan päätepisteen miltei 30 vuotta kirjan matkan jälkeen.
Kirjan kansilehden tekstissä sanotaan, että kirja on nimetty tämän kyseisen tarinan mukaan. Ei muuta viitteitä kyseiseen tarinaan. Mutta vankikoppihan kyseinen hytti oli tytölle, hän pelkäsi miestä ja miehen puheet olivat törkeitä ja enpäs kerrokaan muuta. Tyttö joutui myös käymään läpi omia ajatuksia ennen matkaa tapahtuneista asioista rakkausrintamalla, joten hytti oli kahdella tasolla vankikoppi...
PoistaHyvin kirjoitettu arvio! Minäkin jännitin miten tytön käy, varsin mielenkiintoinen parivaljakko. Pertti Sveholmin lukemana tämä oli loistava, hänen äänensä ja puherytminsä sai Vadim Nikolajevitš Ivanovin todella eläväksi.
VastaaPoistaKiitos Villis :)
PoistaSveholm on kyllä loistava näyttelijä ja hänen äänensä sopii varmasti hyvin kirjan tunnelmaan. Pitääpä joskus kuunnella äänikirjaversiokin tarinasta :)