Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtelan Perhoskerääjä kertoo hienovireisen tarinan miehestä, joka saa perinnön tuntemattomalta yksinäiseltä mieheltä. Kirjan päähenkilö oli mies, jonka nimeä tai ammattia ei mainita kirjassa. Hän sai lakimieheltä kutsun perinnönjakotilaisuuteen ja kuuli saavansa perinnön Henri Ruzicka -nimiseltä mieheltä. Mies ei tuntenut, eikä muistanut kyseistä Henri Ruzickaa. Mies vieraili talossa, jonka sai perinnöksi ja huomasi, että Henri oli ollut perhoskerääjä. Henri oli matkustellut monessa maassa saadakseen haluamansa perhosen kokoelmaansa. Nyt kokoelmat olivat huonossa kunnossa.

Selailin ihmetyksen vallassa käsinmaalattuja kuvatauluja, jotka paljastuivat silkkipaperin alta. Värit eivät olleet haalistuneet, vaan hehkuivat edelleen kirkkaina, lapsuuden ritariperhoset terävine kannuksineen, amiraalit, suruvaipat ja niiden kermanväriset siipireunukset.

Mies päätti lähteä seuraamaan vähäisten johtolankojen ja Henrin matkapäiväkirjan avulla Henrin jalanjälkiä saadakseen jonkin johtolangan siitä, miksi oli saanut Henriltä perinnön. Mistä Henri tunsi hänet ja miksi Henri oli jättänyt perinnön juuri hänelle. Perintö vaivasi miehen mieltä kovasti. Aluksi mies matkasi lentokoneella Berliiniin, sieltä junalla Dresdeniin ja lopuksi Pirnan kaupunkiin, jossa mies tapasi Henrin tunteman naisen, Annan. Henri oli toiminut Saksassa maantiedon opettajana ennen kuin oli lähtenyt sieltä. Saksasta mies jatkoi matkaa Italiaan Garda-järven rannalle.

Minä tulin hänen taakseen. Viereiset parvekkeet olivat tyhjiä, köynnökset kiipesivät pitkin seiniä, hänen sormensa olivat kiertyneet kaiteen ympärille. Tunsin hänen tuoksunsa, joka oli vieras. Laskin käden hänen lantiolleen. Ohut kangas liukui sormieni alla, eikä hän liikahtanut kosketuksesta, ei paennut, vaikka kuljetin kättäni alaspäin.

Garda-järvellä mies kohtasi naisen, josta yllä oleva kirjoitus on osa tarinan jatkumista. Aivan ihanaa, väreilevää kirjoitusta. Haahtela kirjoittaa tunne-elämyksestä kuin olisin siinä itse läsnä. Olen tainnut ennenkin hehkuttaa, että pidän siitä, että kirjoissa on tunne-elämyksiä parien keskellä. Syttyviä ja sammuvia, herääviä ja unohtuvia tunteita, mutta ilman tunteita oleva kirja on minulle tyhjä. Tämän kirjan vahvuus on juuri Garda-järven kohtaukset, muuten tarina on aika haalea ja vaalea. Mies oli naimisissa ja vaimo jossakin useamman kuukauden ajan, joten miehellä oli joutoaikaa kuljeskella maailmalla. Jotenkin koko tarina oli irrallinen ja langanpäitä oli vaikea sitoa yhteen, ehkä sellainen unenomainen seikkailu, joka unohtuu nopeasti. 

Joel Haahtela, Perhoskerääjä

Seven, Otava 2011

ensimmäinen julkaisuvuosi 2006

s. 189

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliön esikoiskirja Pölynimurikauppias on hurjan hauska novelli/tarinakirja, joka kertoo äideistä ja tyttäristä ja niistä kiukustuttavista ja riemastuttavista hankauksista mitä heidän välille voi syntyä. Kirja tuo esille railakkaasti esille aikamoisen määrän erilaisia äitityyppejä ja samalla myös ne tyttäret. Kirjassa on kahdeksan eri kertomusta: Matkalla äidin kanssa, Vahva vanhemmuus, Kellonkissaniitty, Pallo-Hoover, Härän haju, Side, Syvyyteen ja Melkein ihminen.

Nainen purskahti käheään nauruun. Mikä groteski ihminen!

- Oletteko edes itse koskaan koskettanut torttuanne? Helen kysyi, ja painoi tavattoman siivottomasti vasemman kätensä jalkainsa väliin lavendelinsinisen hameen päälle. Ritva luuli saavansa aivoinfarktin.

Yllä oleva ote on Härän haju-kertomuksesta, jossa ns. vanhempi yksinäinen nainen, Ritva, muutti rivitaloasuntoon äitinsä kuoleman jälkeen. Naapurissa asui yksinhuoltajaäiti Helen kahden tyttönsä kanssa. Helen ja tytöt astuivat Ritvan yksinäiseen elämään kyselemättä ja pian Ritva huomasi olevan ystävä, lastenhoitaja ym. ja yksinäinen elämä täyttyi Helenin ja tyttöjen seurasta. Ainoa, mihin Ritva ei tottunut, oli Helenin löyhä seksuaalimoraali. Mutta niinhän siinä kävi, että Helenin hillitön seksuaalisuus vaikutti myös Ritvaan ja patoutuneet tunteet saivat kyytiä.

Syvyys-tarinassa Saaran ja Akin ainoa lapsi, tytär Silja, muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuttuaan päättää lähteä ulkomaille töihin. Tytön lähdettyä vanhemmat huomaavat kasvattaneensa kyytä povellaan, sillä Silja tyhjensi mennessään vanhempien pankkitilin. Siinä voi vanhemmilta kysyä aikamoista anteeksiantamisen lahjaa, kun tytär joskus palaa kotimaahan. Sari Pöyliö on kirjoittanut aika tragikoomisia tarinoita, joista varsinkin Kellonkissaniitty on vertaansa vailla oleva hullunhauska tarina. Kellonkissaniityssä perheen äiti kuoli ja äiti oli toivonut tulevansa haudatuksi Kellonkissaniitylle. Isä vastusti toivetta, sillä hän oli jo teettänyt hautakiven, jossa oli heidän molempien nimet. Niinpä Taina-tytär kidnappasi kuolleen äidin ja lähti pakomatkalle kohti Kellonkissaniittyä. Tietysti isä ja poliisit seurasivat perässä. Tarinan juoneen tuli lisäväriä, kun pakomatkalla oleva Taina ja kuollut äiti joutuivat vaihtamaan kulkuvälineitä, että seuraajat eivät saaneet heitä kiinni. Viimeisin etappi matkattiin linja-autossa.

Melkein ihminen-tarina kokoaa kirjan lopussa tarinat yhteen, sillä siinä tarinoiden vanhat äidit ovat vielä paikassa, joka on kuin odotustila kuolemalle. Alkuun vierastin tätä tarinaa, mutta lopulta ymmärsin juonen ja sain sen sopimaan tarinoihin. Ehkä itse olisin jättänyt tarinan pois ja kirjoittanut tilalle jotain muuta, sillä edelleenkin vierastan sitä, kun kuolleita ihmisiä käytetään tarinan päähenkilöinä, jotka puhuvat ja käyttäytyvät kuin elävät.

Sari Pöyliö, Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena 2014

s. 166

2013 Lukuiloa kukkien keskellä arvonnan voittaja

Lukuiloa kukkien keskellä vuonna 2013 arvonnassa voitti Miina Supisen Orvokki leukaluun urakirjan Elma Ilona. Onnittelut Elma Ilonalle. Lukuiloa kukkien keskellä haasteessa tuli lukea kirjoja, joiden nimessä oli kukka tai kukan nimi.

Tarinauttisen hämärän hetken Elma Ilona luki haasteeseen
Stefan Castan & Maj Fagerbergin Kimalaisen kukkamaan
ja Ina Mannisen Kissankukan ja sai kirjojen  ansiosta voikukan. Haasteen alussa Elma Ilona arveli yltävänsä voikukkatasolle ja näinhän siinä sitten kävikin.

Nyt voin sulkea Lukuiloa kukkien keskellä haasteen ja suunnata kohti seuraavia haasteita. Omasta puolesta voin sanoa, että aluksi kukkanimisiä kirjoja oli vaikea löytää. Kirjaston hakukoneella yritin eri kukkien nimillä löytää kirjoja, joka ei juuri tuottanut tulosta. Sen jälkeen kävelin kirjastoon ja hain hylly hyllyltä aakkosten ensimmäisestä kirjaimesta lähtien ja hupsista vastaani tuli nigerialaissyntyisen Chimamanda Adichien Purppuranpunainen hibiscus. Tämän kirjan ansiosta löysin ihanan kirjailijan, jonka kaikki neljä kirjaa luin viime vuonna: Puolikas keltaista aurinkoa oli ehdoton suosikkini; Huominen on liian kaukana oli hieno novellikirja ja uusin kirja Kotiinpalaajat täydensi aiempia lukukokemuksia hiukan erilaisella näkökulmalla, jossa pääosa oli maahanmuuttajana toisessa maassa ja sitten se kotiinpaluu takaisin omaan kotimaahan. Haasteesta oli siis henkilökohtaista iloa minulle.

Lukuiloa kaikille lukijoille toivoopi Mai :)

Mauri Kunnas: Koirien Kalevala

Mauri Kunnas on kirjoittanut ja kuvittanut suomalaista perinnettä Koirien Kalevalassa siten, että pienetkin lapset sitä ymmärtävät. Kirja on yksi lempikirjojani Kunnaksen laajassa tuotannossa. Koirien Kalevalan kannessa matkataan viikinkiveneellä sotimaan. Aika oli hurjaa ja sotamatkoilta saatiin morsiamia ja tarvekaluja, jopa ruokaa. Seikkailumieli veti miehiä vesiä pitkin yhä kauemmas kotoa. Naiset huolehtivat kotitöistä ja lapsilaumasta miesten kulkiessa maailmalla. Koirien Kalevalan esipuheessa Mauri Kunnas kertoo kirjan syntymästä mukavasti:

Kuunneltuani vuosikaudet koirien tarmokasta räksytystä, mieleeni juolahti ajatus, että ehkä ne pyrkivät kertomaan jotakin. Niinpä pakkasin konttini ja lähdin keruumatkalle naapuruston koirien keskuuteen. Nauhoitin toistasataa tuntia erilaisten koirien haukuntaa ja yhdessä rakkaan ystäväni, Rekku-koiran kanssa, purimme nauhat. Näistä lauluista koostuu tämä kirja… Kirjan tarinat muistuttavat niin paljon Suomen kansalliseeposta, Kalevalaa, että päätin nimetä sankaritarun ja sen rohkeat urhot ja neidot Kalevalan mukaan. Espoossa 20.3.1992 Mauri Kunnas

.

Koirien Kalevalan henkilöt ovat Vaka vanha Väinämöinen, Lemminkäisen äiti, Ahti Lemminkäinen, Annikki, Seppo Ilmarinen, Pohjolan neito, Joukahainen, Aino, Joukahaisen äiti, Kyy, Louhi Pohjolan emäntä, Pohjolan isäntä, Ahti aaltojen kuningas, Iku-Turso Äijön poika, Tuonelan joutsen ja Suuri perhoshauki.

Kauan, kauan aikaa sitten, silloin kun maailma oli vielä nuori, kaukana Kalevalan mailla asui villi ja vapaa koirien heimo. Sen naapurina pimeässä Pohjolassa asui hurja ja häijy susien kansa. Niiden välissä eleli pieni, mutta sitkeä kissojen heimo.

Koirat ja sudet kilpailivat metsien kuninkuudesta ja usein niiden välille syntyi kiivaita kahinoita. Enimmäkseen kuitenkin vallitsi rauha. Noihin aikoihin maailmassa oli paljon taikuutta ja kummallakin heimolla oli suuret tietäjänsä ja velhonsa, jotka tunsivat taiat ja loitsut.

Koiraheimon suurin tietäjä oli Vaka, vanha Väinämöinen, joka asui Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. Nuori Joukahainen halusi mitellä laulutaitojaan Väinämöisen kanssa, mutta äiti esteli ja sanoi Väinämöisen laulavan hänet lumiukoksi. Tästähän ei Joukahainen ilahtunut, vaan lähti matkaan. Tavattuaan Väinämöisen Joukahainen aikoi laulaa Väinämöisen pieneksi porsaaksi, mutta Joukahaisen loitsut eivät tehonneet vanhaan mahtimieheen. Väinämöinen suuttui ja lauloi Joukahaisen suohon. Joukahainen lupasi siskonsa Ainon Väinämöiselle, jos pääsee suosta pois. Koirien Kalevalassa Aino alkoi jahdata Väinämöistä eikä kuten alkuperäisessä Kalevalassa, jossa Väinämöinen jahtasi Ainoa. Ainon jahtaamisesta kiukustuneena Väinämöinen päätti naida Pohjan neidon, ja matkustaa kauas Pohjolaan, susien maille kosioretkelle. Pohjolassa Väinämöinen jäi Pohjan harvahampaisen akan vangiksi. Väinämöinen vapautuu vain, jos tuo akalle Sammon. 

Sampo oli tarujen ihmeellinen laite, joka jauhoi omistajalleen suolaa, jauhoja ja rahaa… Sen joka Sammon omisti, ei tarvinnut milloinkaan tehdä työtä, ei kärsiä nälkää eikä vilua, ei juosta synkissä metsissä. Sampo toi omistajalleen helpon elämän.

Väinämöinen lähetti Seppo Ilmarisen takomaan Sampoa kauas Pohjolaan, susien maille. Ilmarinen sai kun saikin Sammon tehtyä, mutta Pohjan akka ei antanut tytärtään Väinämöiselle eikä Seppo Ilmariselle. Tällä välin Ahti Lemminkäinen vietti kissanpäiviä Saarelan kylässä, emonsa hyvässä hoidossa. Ahti oli myös kuullut kauniista Pohjan neidosta ja päätti lähteä kosioretkelle. Pohjan akka vaati Lemminkäiseltä palkkioksi Hiiden hirveä tyttärestään. Lemminkäinen teki itse hirven, mutta Pohjan akka halusi sen jälkeen Tuonelan joutsenen. Tässä reissussa Lemminkäiselle kävi huonosti, mutta onneksi hänellä oli taitava emo, joka virvoitti poikansa. Apuna taisi olla myös kissojen kuuluisat yhdeksän henkeä.

Tarinan edetessä, Väinämöinen lauloi itselleen uuden veneen ja päätti lähteä uudestaan hankkimaan Pohjan neidosta vaimon itselleen. Tästä kuultuaan myös Seppo Ilmarinen lähti Pohjolaan Pohjan neitoa kosimaan. Pohjan neito valitsi Seppo Ilmarisen puolisokseen, mutta Pohjan akka, harvahammas, pyysi ennen sitä Seppoa kyntämään Pohjolan kyisen pellon. Tämän tehtyään, akalla oli jo seuraava tehtävä Sepolle. Kirjasta voi lukea siitä vietettiinkö parin häitä vai ei.

Pohjolan susilauma ja Kalevalan sotajoukot kävivät ankaria taisteluja Sammon omistuksesta. Taisteluissa oli mukana taikavoimia ja loitsujen laulantaa sekä suuria petoja. Kirjan tarina toi mieleeni huikean muistelun aidosta Kalevalasta. Hauskat ja värikylläiset kuvat pitävät lasten mielenkiintoa yllä. Mauri Kunnas on tehnyt upean työn Koirien Kalevalan parissa. Kansalliseepoksemme Kalevala tulee lapsille tutuksi jo pienestä pitäen Koirien Kalevalan ansiosta. Kalevalan päivää juhlitaan Suomessa 28.2.2014. *****

Mauri Kunnas, Koirien Kalevala

Kuvat ja teksti Mauri ja Tarja Kunnas

Otava 1992

s. 59

Katariinan plokkaus

Amity Gaige: Schroder

Tässä kirjassa siepataan pikkutyttö. Sieppaaja on oma isä. Amity Gaigen Schroder teoksessa käsitellään niitä syitä mitkä johtivat siihen, että Eric Kennedy alias Eric Schroder vei tyttärensä pidennetylle tapaamislomalle ilman äidin lupaa. Isällä oli laillistettu lupa saada tyttärensä joka toinen viikonloppu luokseen ja joka keskiviikko pariksi tunniksi. Aika nopeasti äiti hoiti asiat niin, että tyttö ei tullut keskiviikkoisin ja lopulta viikonloppuisinkaan. Avioero-oikeudenkäynti oli käynnissä, joten äiti käytti sitä tekosyynä omille teoilleen. Tämä teema taitaa olla aika tuttua kauraa suomalaisissa avioeroperheissä. Kiusa se on pienikin kiusa. Toinen kiusa oli elatusmaksujen maksamatta jättäminen. Eric unohti tai ei halunnut maksaa ja joi ennemmin rahansa.

Meadow sanoi: ”Isi, voinko minä mennä sinun kanssasi naimisiin sitten, kun kasvan isoksi?” Minua puistatti vastoin tahtoanikin ja katsoin kenkiini. ”Et”, sanoin ja lämmittelin käsiäni paperimukin ympärillä. ”Et voi. Etkä sitä paitsi edes haluaisi. Mutta oikein mukavaa, että kysyit. Totta puhuen sinun pitäisi valita joku vähän enemmän itsesi ikäinen.”

Kirjan päähenkilö Eric Kennedy alias Eric Schroder oli kotoisin Itä-Saksasta, mutta ei tullut kertoneeksi vaimolleen tätäkään tietoa. Eric sepitti lapsesta lähtien itselleen parempaa elämää. Sukunimeksi kelpasi vain sankareista suurimman nimi, Kennedy. Sukunimen varjolla Eric lipsautteli pikkuvalheita sukulaissuhteista Kennedyjen perheeseen. Kirjan päähenkilö vaikuttaa siten aika niljakkeelta ja sen lisäksi siihen tuli alkoholiongelma avioeron myötä. Kirjassa päähenkilö kirjoittaa ex-vaimolleen raporttia siitä miksi sieppasi Meadowin ja kertoo samalla oman tarinansa, jota vaimo ei ole ennen tiennyt.

Tarina koukutti minut. Kirjailija on taitavasti kertonut tarinan Ericistä, josta en voinut pitää parhaalla tahdollanikaan, vaikka kirjan takalehdellä yritetään mainostaa sitä, että Gaige saa lukijan rakastamaan kertojaa. Eric menestyi koulussa hyvin ja teki yliopistolle jatko-opintoja, kun hän tapasi tulevan vaimonsa. Opinnot eivät edenneet, joten hänestä tuli appensa avustamana kiinteistömyyjä, mutta siinä hän menestyi. Eric rakasti vaimoaan ja lastaan, talous oli hyvällä mallilla, mutta jostakin syystä vaimo ei enää luottanut mieheensä. Joku voi huokaista, että tuttu tarina, mutta kirjailija on kutonut sekaan kaikenlaista koukuttavaa, joka tekee kirjasta mielenkiintoisen. Tuli kyllä pienoinen tirkistelijän tunne, kun luki kirjaa, sillä se on tosi aidon oloinen kertomus. Onneksi tämä oli kirja, eikä aito tarina. Kirjan pikkutyttö, joka oli syytön kaikkeen, oli todella sympaattisen oloinen. Täytyy sanoa, että ihmiset tekevät tyhmyyksiä, joista omat lapset joutuvat kärsimään, ikävä kyllä. ****

Tämä on selonteko siitä, missä Meadow ja minä olemme olleet sen jälkeen kun katosimme. Siitä tulee pitkä tarina. En vielä tiedä, miten se päättyy. Mutta se alkaa rakkaudesta.

Amity Gaige, Schroder

suom. Jaakko Kankaanpää

Schildts & Söderströms 2014

Englanninkielinen alkuteos Schroder 2013

s. 331

J.M. Coetzee: Kesä

Nobelistihaaste tuo eteeni todella mielenkiintoisia uusia kirjailijatuttavuuksia ja hienoja lukukokemuksia. Tuskin olin toipunut Herta Müllerin lukuhermoja ravisuttavasta Hengityskeinusta, kun näin kirjaston hyllyllä John Maxwell Coetzeen Kesän. Kirjan kansikuva on niin makea, että kirja lähti mukaani ilman sen kummempaa tarkistusta, mistä se kertoo, senhän nyt näki nimestä ja kansikuvasta.

Kesä on Coetzeen sepitetty omaelämäkerrallinen kirja 70-luvulta. Ymmärsin kirjan juoneksi sen, että kirjailija oli kuollut ja joku ulkopuolinen haastatteli viittä eri naista, jotka olivat tunteneet J.M. Coetzeen 70-luvulla. Coetzee oli aikoinaan ollut kiinnostunut näistä naisista. Kirjailija astui siten naisten ajatuksiin ja kirjoitti sen, mitä kuvitteli kyseisten naisten kertovan hänestä tai heistä itsestään. Kirjailija ei antanut itsestään kovinkaan loisteliasta kuvaa näiden naisten silmissä, päinvastoin. Kirjailija elää edelleenkin, nykyisin Australiassa, joten oli erikoista lukea kirja kirjailijasta ulkopuolisena, mutta kirjailijan itsensä kertomana.

Coetzee syntyi Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa. Kirjan tapahtumien aikaan hän asui Kapkaupungissa pienessä talorähjässä kaksin isänsä kanssa. Isä oli eläkeikään asti ollut asianajaja, mutta eläke oli niin pieni, että hänen oli pakko tehdä töitä. Kirjassa John oli englannin ja kirjallisuuden maisteri, mutta teki työkseen apuopettajan töitä, eli opetti maahanmuuttajille englantia, että he selvisivät koulussa ja työelämässä. Tosielämässä Coetzee oli yliopiston professori tuohon aikaan. Heidän suku oli ollut mukana valloittamassa Etelä-Afrikan pois alkuperäisiltä asukkailta ja nyt he olivat mukana apartheidissä. Kirjailija toi apartheidin ja siirtomaaherruuden esille useammassa eri kirjan kohdassa kuin ohimennen kuin asia ei koskettaisi häntä. Kirjan hienovarainen juju oli epäkohtien esiintuominen, ja miten se näkyi eteläafrikkalaisten arjessa. Kaikki oli jaettu valkoisille ja ei-valkoisille. 

Brasialaissyntyinen Adriana: Minulla oli siellä lempipenkki, puun alla yhdessä rauhallisessa nurkassa. Kerran kun menin istumaan penkilleni, siellä oli nuori nainen vauvansa kanssa. Useimmissa paikoissa – kaupungin puistoissa ja asemalaitureilla ja niin poispäin – penkit oli merkitty joko valkoisille tai ei-valkoisille; mutta siinä penkissä ei lukenut mitään. Onpa söpö vauva, minä sanoin vauvan äidille tai jotain sellaista, yritin olla ystävällinen. Nainen säikähti. Dankie, mies, hän kuiskasi, mikä tarkoitti kiitos, neiti, ja sitten hän otti lapsen syliinsä ja luikki karkuun. Minä en ole yksi niistä, minun teki mieli huutaa sen naisen perään. Mutta en tietenkään huutanut.

Brasilialaissyntyinen Adriana ei kokenut kuuluvansa mustiin, mutta valkoinen herrakansa oli sisäistänyt itsensä lujasti paremman luokan kansalaisiksi, joille kuului erityisoikeudet. Kirjailija koki olevansa erilainen ja sukulaiset ja ystävät kummeksuivat hänen ulkomuotoaan ja käytöstään, joka ei ollut sopiva valkoiselle herrakansalle. Sehän teki jopa ruumiillista työtä, eikä syönyt lihaa. Vain mustat tekivät melkein ilmaiseksi ruumiillista työtä, jonka vuoksi valkoisten ei kannattanut sitä tehdä.

Breytenbach muutti maasta vuosia sitten Pariisiin ja hankaloitti asemaansa entistäkin enemmän naimalla vietnamilaisen naisen, toisin sanoen värillisen, aasialaisen. Hän ei ole ainoastaan naimisissa vietnamilaisen kanssa vaan, jos vaimosta kertoviin runoihin on uskominen, myös intohimoisesti rakastunut. Myötätuntoinen ministeri sallii silti pariskunnalle 30-päiväisen vierailun, jonka ajan niin sanottua rouva Breytenbachia kohdellaan Sunday Timesin mukaan kuin valkoista, tilapäisenä valkoisena, kunniavalkoisena.

Coetzee nostaa kirjassaan hiuksianostattavan hienosti esille 70-luvun apartheidin, laillistetun rotusorron, joka kesti 90-luvulle asti Etelä-Afrikassa. Coetzee sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003. Ruotsin akatemia perusteli valintaansa mm. näin: Hän on omantunnonarka epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija. Kesän vuoksi luin netistä apartheidin vaiheista ja nostan hattua kirjailijalle, joka nostaa esille Etelä-Afrikan laillistetun rotusorron.

J.M. Coetzee, Kesä ****

suom. Markku Päkkilä

Otava 2011

alkuperäisteos Summertime 2009

s. 299