Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

On taloni kylmä talo,

sen ikkunat yöhön päin.

Epätoivon jäinen palo

on tulena liedelläin.

Laura Lähteenmäki on valinnut minua ravisuttaneen kirjansa nimeksi Ikkunat yöhön, joka löytyy Uuno Kailaksen yllä olevasta runosta. Runo kertoo kylmästä talosta ja Ikkunat yöhön kertoo suuresta kartanosta, jota vainoaa epätoivo ja onnettomuudet, puhumattomuus ja salailu, suvun jäsenten itsekkyys ja huonot välit. Välillä tuntui, että miten jaksan lukea näin vaikeaa ja tiheätunnelmaista ihmissuhdedraamaa, mutta kirjan tapahtumat koukuttivat niin, että luin sen kannesta kanteen yhdellä lukukerralla.

Hän oli neiti Kevät. Hän kuului lehteen puhkeavien lehmusten alle, laaksoihin joissa nousi vuokkoja ja metsäorvokkeja, lintujen väsymättömään sirkutukseen ja kaupungin valoa pallotteleville kaduille. Kun hän oli ollut nuorempi, isä oli kutsunut häntä tuuleksi, joka puhalsi huoneissa ja sai ihmiset iloiselle mielelle, oli tiskin takana oikea vetonaula! Mutta mitä neiti Kevät teki talvensuussa huutavan vauvan kanssa keskellä korpea?

Laura Lähteenmäen tekstiä on huikea lukea, sillä se polveilee kauniisti ja kauniiden sanojen takaa löytyy ne ikävät tapahtumat. Ikkunat yöhön teoksessa kirjailija kuvailee taiturimaisesti sukupolvien yli kestävää vihanpitoa ja salailua, joka alkaa siitä, kun Niitty-nimisen kartanon perijä kuolee ja nuoremmasta veljestä, Einosta, tulee kartanon seuraava omistaja. Eino tuo mukanaan kaupungissa kasvaneen vaimonsa Elsin, joka on synnyttänyt kolme lasta lyhyen ajan sisällä ja kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vuosi Niityssä riittää Elsille ja tästäkin ajasta hän on osan siskonsa luona kaupungissa masennuksensa vuoksi, koska ei pääse sängystä ylös. Lopulta kirjassa tapahtuu jotakin kamalaa, joka salataan lapsilta ja heidän lapsilta.

Ainoa, joka viihtyy Niityssä on Einon ja Elsin tytär Asta, joka ei tiedä mistä johtuu kaikki viha mikä hänessä on. Astan mielestä hän omistaa maat ja talot ja hänen jälkeensä ne menevät hänen pojalleen Roopelle. Kerron lukijoille, että perintöriidat ovat tässä kirjassa vaikeita ja aiheuttavat jopa yhden kuoleman.

Hän niin pelkäsi, että lapsipolot oli puettu mustaan, että vaatteet olivat pistelleet heitä koko sen hirveän päivän, jonka ainakin Asta vielä muisti. Ja taas hän työnsi jalallaan, kädellään, selällään pienen arkun mielestään.

Laura Lähteenmäki on kirjoittanut huikaisevan hienon sukutragedian, josta ei puutu muuta kuin ilo ja suvun yhteiset tapahtumat, kaikkea kamalaa on yllin kyllin. Kirjassa ei pyydellä anteeksi ilkeyksiä ja loukkauksia, joita riittää loputtomiin. Kirjan juonikuviot ovat trillerimäisiä ja kerronta on viiltävän kaunista.

Laura Lähteenmäki, Ikkunat yöhön *****

WSOY 2014

s. 269