Kristina Ohlsson: Nukketalo

Ruotsalaisen kirjailijan Kristina Ohlssonin suosittu Fredrika Bergman-sarjan ensimmäinen jännäri on Nukketalo. Sarjan seuraava osa on Tuhatkaunot, kolmas osa on Varjelijat ja neljäs osa Paratiisiuhrit. Jokaisen kirjan voi lukea erikseen, mutta myös sarjana. Tässä ensimmäisessä kirjassa Fredrika oli Tukholman poliisin väkivaltayksikön uusimpia tulokkaita. Hän oli nainen ja siviili, vaikea yhdistelmä miespuolisille työkavereille, joiden mielestä ainoastaan poliisikoulutuksen käyneet pystyivät toimimaan poliiseina. Fredrika oli jo päättänyt jättää yksikön harjoittelujakson jälkeen.

Fredrika huokasi. ”Ainoa syy, miksi Fredrika saa puhua…” Aina sama juttu. Joka kerta, kun hänelle annettiin jokin tehtävä, sitä piti puolustella. Hän oli vieras hahmo vieraassa maailmassa. Hänen olemassaolonsa kyseenalaistettiin ja hänen piti selitellä tekemisiään jatkuvasti.

Fredrikan ei ollut helppoa päästä sisälle miehiseen työyhteisöön. Alkuvaikeuksien keskellä alkoi kadota lapsia, johon tarvittiin kaikkien työpanosta, myös Fredrikan. Fredrika yritti sanoa omia mielipiteitä tutkimuksen suunnista, mutta työkavereiden päätä ei käännetty, kun he olivat varmoja syyllisestä.

Nukketalon juonikuvioissa etsittiin sarjamurhaajaa, joka kosti omaa pahaa oloaan naisille ja lapsille. Kirjan tutkimusmenetelmät ja poliisityö ovat kirjailija Kristina Ohlssonilta hyvin hallussa, sillä hän on tehnyt töitä Ruotsin poliisissa sekä yhteiseurooppalaisessa turvallisuusorganisaatiossa Wienissä. Fredrika Bergmanin hahmon ajattelussa ja työskentelyssä on luultavasti aika paljon Ohlssonin omia kokemuksia työelämästä poliisien kanssa.

Juuri sillä hetkellä Fredrika oli valmis soittamaan Alexille ja sanomaan:

”Olet oikeassa, Alex. En sovi tähän työhön. Olen liian heikko, liian tunteellinen. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä, ja vihaan satuja jotka eivät pääty onnellisesti. Eikä tämän surullisempaa loppua olekaan. Annan periksi. Tämä paikka ei ole minua varten.”

Työt jatkuivat ja Fredrika sai myös omia ajatuksiaan ujutettua tutkimusten sekaan. Poliisityö oli tiivistä tiimityöskentelyä, mutta Fredrikassa oli paljon yksinäistä tutkijasielua, joka tuotti tulosta sisukkaalla paneutumisella yksityiskohtiin. Vaikka sarjamurhaaja oli pikkutarkka eikä jättänyt jälkiä, hän oli ihminen ja hän teki virheitä. Kirjan sanomana voidaan pitää sitä, että sekä poliisit että rikolliset ovat ihmisiä ja molemmat tekevät virheitä.

Nukketalon viehätys oli tietysti sympaattisessa Fredrikassa, joka tuskaili uuden työpaikan miesten kanssa. Hän oli juuttunut seurustelusuhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa ja oma ikäkin alkoi painaa. Fredrikan tunne-elämää järkyttivät nämä kadonneet lapset, sillä hän toivoi tulevansa äidiksi. Jatkaako Fredrika Alex Rechtin alaisuudessa vai vaihtaako työpaikkaa sekä mitä yksityiselämässä tapahtuu, kysymyksiin löytyvät vastaukset seuraavista kirjoista. Tämän kirjan vahvuuksia olivat tiivis tutkimustyö ja erikoinen tarina. Lopussa oli myös kunnon loppuhuipennus. Pidin myös siitä, että sarjamurhaaja pysyi tuntemattomana loppuun asti, mutta kirjailija oli kirjoittanut useamman vaihtoehdon kyseiseksi henkilöksi, joten jännitettävää oli koko kirjan ajaksi.

Kristina Ohlsson, Nukketalo ****

suom. Outi Menna

WSOY Bon-pokkari 2014

Askungar 2009

ensim. suomenkielinen painos 2010 Schildtsin kustantamana

s. 433