Milla Ollikaisen toinen dekkari, Vesiraukka, jatkaa Ylläksen maisemiin sijoittuvaa trilogiaa. Ensimmäisen dekkarin nimi oli Veripailakat, joka jäi jostakin syystä lukematta, vaikka olin siitä todella kiinnostunut. Veripailakat voitti Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa-kirjoituskilpailun vuonna 2012. Vesiraukan päähenkilöt olivat vanhempi konstaapeli Juhani Vuontisjärvi ja Krisse, joka oli lentänyt ystävättärensä kanssa pohjoiseen. Matka ei ollut pelkkä lomamatka, sillä hän etsi poikansa isää. Isä ei tiennyt pojastaan mitään. Poika oli saanut alkunsa Veripailakan juonikuvioissa.
Hiukan päälle kaksikymppinen.
Miten sellaiselle kerrotaan, että tässä on muuten poikasi, muistatko toissa talvena erään baari-illan?
Äkäslompolosta oli kadonnut lukiolaistyttö. Poliisien selvittäessä katoamistapausta selvisi, että tunturialueelle oli pesiytynyt huumepesä ja lukiolaiset myivät kavereilleen ja turisteille huumeita. Muitakin selvittämättömiä rikoksia selvisi ja uusien rikollisten pesäpaikka. Myös 18v. vanha katoamistapaus selvisi ts. poliisit olivat ahkeria ja osasivat yhdistellä asioita toisiinsa. Aika hyvän pohjan tutkimuksille antoi asukkaiden tuntemus ja Vuontisjärven leppoisa ja rauhallinen tutkimustyyli. Paikallinen murre antoi mukavan säväyksen puhetilanteisiin. Tuntuisi oudolta lukea lappilaisesta kirjasta, jossa ei puhuttaisi murteella. Ollikainen on itse asunut Kolarissa kymmenen vuotta, joten murre on tullut tutuksi. Voisin kuvitella Milla Ollikaisen Krisseksi kuvan perusteella. Jos osuisimme vastakkain, kysyisin onko Krissellä elävässä elämässä henkilöhahmoa.
Vuontisjärveä alkoi hirvittää, kun hän tajusi, että Äkäslompolassa heitä olisivat todennäköisesti vastassa huolesta suunniltaan olevat vanhemmat. Ja se oli aina paha merkki, jos teinin puhelimeen ei saanut yhteyttä.
Hänestä alkoi tuntua, että lohenpyynti olisi tältä kesältä ohi.
Vesiraukka pureutuu tiukasti nykyajan huumemaailmaan, joka on todella ajankohtainen yhteiskunnallinen aihe. Onhan huumeyksikön päällikkökin ollut vuoden vangittuna syytteissä ainakin osallisuudesta huumebisneksiin ja rikollisjengien suosimisesta. Ihmisillä on myös kuva huumeidenkäyttäjistä, että he ovat surkean näköistä alamaailman sakkia. Huumeita käytetään jokaisessa ihmisryhmässä ja myyjiä ovat yleensä kaverit. Omalla myynnillä katetaan huumeiden maksut, sillä huumeet ovat kalliita. Huumeidenkäyttö voi olla myöskin viihdekäyttöä, eli tunturihotellit turisteineen ovat otollista maaperää huumeiden myynnille. Kirjan sanoma on, että huumeita on joka puolella, semmoista kylää ei Suomesta löydy, jossa ei oltaisi huumeiden kanssa tekemisissä. Nuoret ovat otollisia uhreja huumeiden rahoittajille, sillä helppo raha houkuttaa, myöskin huumeiden kokeilu houkuttaa. Ehkäpä kirjassa vaaditaan vanhemmilta enemmän vastuuta nuorten tekemisistä ja osallisuudesta lastensa elämään. Ei ummisteta silmiä sille, missä lapset ovat ja mitä he tekevät.
Uitamme sormiamme vedessä, se on hyytävän kylmää. Nyt kerron sen taas. Sinä annat minun kertoa, vaikka osaat sen ulkoa. Katsot tummaa vettä jännittyneenä, kuin kuulisit tarinan ensimmäisen kerran. Oikeassa kohdassa vedät sormesi pois vedestä ja kiljahdat, sitten naurat, ei se sinua vie.
Jännittäviä lukuhetkiä Vesiraukan seurassa. Jään odottamaan seuraavaa trilogian osaa. Jostakin syystä minulle tuli mieleen huippuhieno Åsa Larssonin Ruotsin Lappiin sijoittuva Uhrilahja. Ollikaisen kirjassa on sitä samaa, joskin ei niin väkivaltaista elämänmenoa. ****
Milla Ollikainen, Vesiraukka
LIKE 2014
s. 255
Veripailakoista pidin kovasti, suosittelen lukemaan. Tämä Vesiraukka ei koukuttanut minua aivan niin hyvin. Osat ovat tapahtumiltaan niin erilliset, että vaikka hahmot ovat samat, niin ykkösosan voi mielestäni hyvin lukea tämän osan jälkeen.
VastaaPoistaAion lukea sen ensimmäisenkin osan, sillä tämä oli minulle sopivaa dekkariviihdettä, joka oli maustettu erikoisella ja mystisellä Vesiraukalla.
PoistaNimet ovat niin samanlaiset, että meinaavat mennä sekaisin.