Harri ja Ilkka Virolainen: Anteeksianto

Jos todella haluamme rakastaa, meidän tulee oppia antamaan anteeksi. Äiti Teresa

Harri ja Ilkka Virolainen ovat kaksosveljeksiä ja molemmat tohtoreita. Heidän kiinnostuksen kohteensa on anteeksiannon hyvää tekevä voima, joka auttaa niin terveyteen, ihmissuhteisiin, mielenrauhaan ja onnellisuuteen. Heidän tietoteoksensa Anteeksianto - Tie rauhaan ja vapauteen käsittelee eri näkökulmista anteeksi antamista. Kirja sisältää ihmisten omia kokemuksia ja antaa lukuisia hyviä keinoja ja harjoituksia, miten kehittää omia kykyjä antaa anteeksi. Voin suositella kirjaa sen yksinkertaisen ja ymmärrettävän tekstin ja tehtävien vuoksi. Kirja käy jopa oppikirjasta sosiaali- ja hyvinvointialalla, terveydenhoitoalalla ja kasvatusalalla.

Ilman anteeksiantoa ei ole tulevaisuutta. Desmond Tutu

 

Kirja ei sisällä liian vaikeita tehtäviä, vaan sellaisia joita voi tehdä milloin vain. Käsi rinnalle ja voi ajatuksissa antaa henkilölle anteeksi ja vapauttaa itsensä ahdistavasta tunteesta. Jos anteeksianto tuntuu vaikealta, sitä voi hiljaisuudessa harjoitella itsekseen useamman päivän ajan. Voin luvata, että kirja nostattaa todella kaukaisia muistoja tilanteista, jotka ovat olleet vaikeita, ja joille nyt pystyi antamaan anteeksi. Itselleni oli kasautunut jo niin paljon ahdistavia tunteita, että kurkkua kuristi joka ilta nukkumaan mennessä. Luettuani kirjan ja tehdessäni samalla anteeksiantoharjoituksia, kurkkukipu katosi. Minulle tuli selkeä muisto väkivaltatilanteesta, jota jouduin nuorena seuraamaan vierestä. Tietysti itkin muistaessani tilanteen ja päätin, että nyt on aika antaa tilanteen henkilöille anteeksi ja päästää irti. Sen jälkeen kurkkuni ei ole ollut kipeä. Näitä lukuisia muistoja tulee uskomattomasti mieleen ja niille on aika antaa anteeksi ja päästää ne pois omia ajatuksia painamasta.

Kosto ja vihaiset ajatukset loukannutta kohtaan on kuin joisi myrkkyä ja toivoisi loukanneen henkilön sairastuvan siitä. Nelson Mandela

 

Kirjan hieno sanoma on, että anteeksi antamisesta tulee harjoitusten myötä automaattisia. Ihminen kehittyy tekojensa myötä ja anteeksi antaminen lisää onnellisuutta, hyvinvointia ja positiivisia vaikutuksia eri elämän alueilla kuten työelämässä, parisuhteessa, ex-puolisoiden välisissä suhteissa, sosiaalisissa tilanteissa, yleensä ristiriitatilanteissa ja tilanteissa, jolloin kokee tilanteen uhkana itselleen.

Anteeksianto on tuoksu, jota orvokki levittää kantapäälle, joka on sen  rusentanut. Mark Twain

Kirjassa on aika paljon ulkomaisten henkilöiden esimerkkejä anteeksiannon parantavasta voimasta jopa ihmeistä. Tunnustan olevani hienoinen skeptikko joidenkin esimerkkien suhteen, mutta itse anteeksiannon voimaan uskon sataprosenttisesti. Kirjan sivuilla esitellään useita kirjoja, jotka ovat kirjoittajille tärkeitä, joten lainaukset tulevat ilmeisesti näistä kirjoista. Kirjan lopussa on useamman sivun lähdeluettelo, joten aihetta on tutkittu ja sen hyväätekevät vaikutukset ovat luennoimisen arvoisia. Kirjoittajat ovat opettaneet ja luennoineet anteeksiannosta useiden vuosien ajan. Heidän oma kiinnostuksensa aiheeseen syntyi omakohtaisista kokemuksista. Kirjoittajat ovat tehneet tietoteoksen, joka sallii tunteiden nousta pintaan ja vapauttaa uinuvat ahdistusajatukset sekä näyttää anteeksiannon hyväätekevän vaikutuksen, miten ne valloittavat ajatukset ja olemuksen.

Kun päätät evätä anteeksiannon toiselta, päätät samalla vahvistaa omaa syyllisyyden ja arvottomuuden tunnettasi.

Harri Virolainen ja Ilkka Virolainen, Anteeksianto - Tie rauhaan ja vapauteen

Tammi 2015

s. 170 + lähteitä s. 8

Veijo Meri: Tukikohta

Akateemikko Veijo Meren (1928-2015) Tukikohta kertoi vuonna 1939 alkaneen sodan tapahtumista. Sota ei ollut virallisesti vielä alkanut, ja molemmat osapuolet, Suomi ja Venäjä, tarkkailivat toisiaan. Hiljaisuudessa joukkoja siirrettiin rajan läheisyyteen ja rakennettiin tukikohtia. Tukikohdaksi oli myöskin valittu rajan läheisyydessä sijaitseva koulu.

Koulun viimeisenä päivänä opettaja selosti oppilaille, että koulu on toistaiseksi kiinni ja kehoitti vain oppilaita menemään hiljaisuudessa kotiin ja auttamaan vanhempia. Vielä koulun viimeisinä hetkinä opettaja ehti kurittamaan yhtä poikaa tukasta ja komentamaan lapsia. Lasten hävitessä paikalle saapuivat nimismies, majuri ja sotilas katsomaan koulun tiloja ja ympäristöä. Nimismiehen ja majurin lähtiessä saapui kersantti miehineen.

Kirja oli dialogipainotteinen ja tapahtumat etenivät nopeasti aivan kuin näytelmässä. Nopea tempo kuvasi myöskin sotaa ja sen yllätyksellisyyttä. Meri on kuvannut poikkeustila-aikoja, jolloin neuvottelut sodan tai rauhan eri muodoista olivat käynnissä ja ihmiset elivät pelossa. Myös sotilaat pelkäsivät. Sotilaiden joukossa oli myöskin kepposia keksivä sotilas, jonka temput ärsyttivät kaikkia, mutta hauskuuttivat minua lukijaa.

Tukikohdan juonikuvioihin ehti liittyä myöskin Supo miehineen. He pidättivät yhden miehistön jäsenen ja veivät hänet kuulusteluihin. Kuulustelijat olivat selkeästi päättäneet miehen olevan syyllistyneen maanpetokseen ja olivat hankkineet todistajia maksua vastaan.

Tietysti Tukikohdan kuvioihin liittyi seksuaalisia jännitteitä, kun paikalla oli vain yksi nainen, opettaja, ja sotilaita. Opettaja oli lisäksi päättänyt jäädä koululle, mutta kirjasta voi lukea mitä tapahtui. Sotaa ja rakkautta oli selvästi ilmassa.

Sinä olet vahva. Herra jumala, mikä käsivarsilihas. Ihanko sinä olet tosissasi, hyvä mies. Katso, kuinka meillä on kädet ristissä. Mitä se meinaa? Ne meni heti ihan oikein, ei ole kahta sormea samassa välissä.

Olen aiemmin lukenut Veijo Meren Suku teoksen ja molempiin liittyi hurttia huumoria ja naisten ja miesten välisiä ihastumisia. Teokset ovat lyhyitä ja molempia olisin voinut lukea pidemmällekin. Veijo Meri kuvasi Tukikohta teoksessaan todenmukaisesti ihmisiä sodan jaloissa. Kirjan pääteemana olivat ihmisten puheet ja käyttäytyminen isänmaan ollessa vaarassa. ****

Veijo Meri, Tukikohta
Otava 2008
s. 131 + Otso Kauton jälkisanat s. 8
ensimmäinen julkaisu 1964

Veijo Meri sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1973 kirjasta Kersantin poika, joka ilmestyi 1971.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Että elämä vielä yllättäisi.

 

Luin mielenkiintoisen miljöökuvauskirjan Perillä kello kuusi. Onkohan numero kuudella jokin merkitys kirjailija Laura Honkasalolle, sillä kirjan nimessä on numero kuusi ja kirjan tarinat sijoittuvat vuosiin 1966 ja 1996. Kirja sisälsi tarkkoja kuvauksia 60-luvulta huonekaluista, designista, vaatteista, lehdistä ja tapahtumista, joka nousi kirjan mielenkiintoisemmaksi osaksi. Pääosassa oli Vuokko, suomalainen täydellinen nainen, kotirouva, joka hoiti kodin ja lapset ja sen lisäksi edusti miehensä rinnalla. Mies, teki pitkää päivää ja lisäksi kuljetti asiakkaita ravintoloissa juhlimassa yökaudet, pelkäsi upean vaimonsa jättävän hänet.

Televisiossa oli illalla sanottu, että minihame oli narttuasu. Pukuihin verhoutuneet miehet olivat sanoneet suoraan: Kyllä minua tyttö minissä kiihottaa.

Kirjan perhe eli murroskautta, kun vanhin tyttö oli täyttämässä 21, joka merkitsi 60-luvulla täysi-ikäisyyttä. Silloin sai mennä ilman vanhempien lupaa naimisiin ja muuttaa pois kotoa. Tytär halusi ystävien kanssa yhteisasuntoon, vaikka vanhemmilla olisi ollut varaa ostaa hänelle oma asunto. Toinenkin tytär oli aikuistumassa, joten Vuokko tunsi itsensä turhautuneeksi. Kotiapulainen ja puutarhuri tekivät kotityöt. Minulle tällainen rikkaasta elämänpiiristä lukeminen oli vierasta ja vierasta se oli Vuokollekin, joka oli hyvin nuorena mennyt naimisiin. Ehti hän hiukan aikaa olla myyjänä hattukaupassa. Rahaa oli runsain määrin ja Vuokko kulutti surutta. Rikkaille rouville sopi myöskin hyväntekeväisyystyö eli juhlat jonkin hyväksi. Juhliin piti olla uusi puku tai vanhan puvun uusiminen. Perhekuvaus oli jotenkin niin teennäinen, ulkokultainen, joten jotakin uutta piti saada tilalle. Jospa ottaisi rakastajan ajankuluksi, kun shoppailu ja taiteiden ja designin hankkiminen alkoi kyllästyttää. Kirjan 60-luvun huumori oli aika mustaa.

Paholainen virtasi joka puolelle kehoa, teki jäsenet samaan aikaan painaviksi ja levottomiksi. Hän olisi halunnut riisua kenkänsä, tanssia paljasjaloin sadetanssia, sade olisi tullut rajuna ryöppynä, huuhtonut pois kaupungin tomun, virrannut vuolaana katuojissa, rummuttanut kastanjapuiden lehtiä. Ilma olisi ollut raikas ja kostea. Tahdon avata häkin ja antaa unien tulla.

Rikkaana eläminen voi olla hankalaa. Se voi olla kuin häkkielämää, aina pitää olla huoliteltu ja koti tiptop-kunnossa, lapset hyvinkäyttäytyviä ja menestyviä, muuten sai hävetä silmät päästään. Vuokon kodin idylli oli alkanut säröilemään, rahalla ei voinut korvata henkistä hyvinvointia ja rakkautta. Vuokon elämää sivuttiin myöskin vuonna 1996, kun perheen tytöt olivat kotitalossa isän kuoleman jälkeen. Perheen menneisyys käytiin läpi kolmenkymmenen vuoden ajalta. 

Vuokko oli mielenkiintoinen persoona, joka koki muodonmuutoksen ja oppi elämään omanlaistaan elämää. Kirjan kuvioissa seurattiin myöskin perheen uskovaisen isotädin Aunen elämää ja siihen liittyvää muutosta, joka tapahtui samana vuonna kuin Vuokolla. Elämänkuvioihin on yleensä talletettu tällaisia muutoskohtia, jolloin elämä saa uuden suunnan, joko hyvään tai pahaan. Tällä kertaa naiset taisivat saada ne hyvät muutokset. 

Kirja oli sopiva kesäkirja, joka sisälsi pinnan alla kuohuvia tunteita ja salaisia tapaamisia, varastettuja suudelmia varjoissa, mutta samalla kirja sisälsi perhedraamaa, joka tällaisissa salarakaskuvioissa on aina ikävää. ***

Laura Honkasalo, Perillä kello kuusi

Otava 2015

s. 382

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

Yhdysvaltalaisen John Greenin kirjoittamista kuudesta kirjasta on suomennettu nyt kolme nuortenkirjaa: Tähtiin kirjoitettu virhe (2013), Kaikki viimeiset sanat (2014) ja Arvoitus nimeltä Margo (2015). Tähtiin kirjoitettu virhe kuvasi kahden syöpään sairastuneen nuoren rakkaustarinaa, kirjailijan esikoisteos Kaikki viimeiset sanat kuvasi yksinäisyyttä, rakkautta ja ystävyyttä, mutta myös kuolemaa. 

"Mikä meininki?" Gus kysyi.

Mikäs tässä, sirotellaan kuolleita kaloja ympäri kaupunkia, rikotaan ikkunoita, valokuvataan alastomia tyyppejä, roikutaan pilvenpiirtäjien auloissa vartin yli kolmelta yöllä ja sen sellaista. 

"Ei ihmeempää", minä sanoin.

Arvoitus nimeltä Margo oli myös rakkaustarina, jossa  Quentin oli rakastunut  eri kaveripiirissä pyörivään naapurin tyttöön. Lapsuusajan he olivat leikkineet yhdessä, mutta sitten Margosta tuli koulun suosituin tyttö ja Q hengaili nörttipiireissä pelaillen tietokonepelejä vapaa-ajalla kavereiden kanssa. Q ei pinnannut ja oli hyvä koulussa. Margo oli karannut kotoa jo monet kerrat ja vanhemmat olivat epätoivoisia. Margo oli 18v., lukion viimeiset viikot menossa ja sitten hän katosi. Ennen katoamistaan Quentin auttoi Margoa kostamaan ja pyytämään anteeksi ystäväpiiriltä. Lähtöä edeltävä yö oli mieleenpainuva, se sisälsi jotain mitä Quentin ei olisi koskaan uskonut tekevänsä. Yhteinen yö lisäsi Quentinin rakkautta Margoon. Seuraavien päivien aikana kaikki uskoivat Margon lähteneen pitemmäksi aikaa pois. Quentin halusi löytää Margon, sillä Margo oli aina jättänyt vihjeitä siitä minne on matkalla. Margon etsinnästä kehittyi lähes jännitysnäytelmä, mutta rento ja nuorille sopiva. Etsintäjoukkueeseen liittyi myös kaveripiiri. Etsintöjä tehtiin biletyksen ja koulunkäynnin ohella.

En ollut itkenyt Margoa aikaisemmin, mutta nyt lopulta tein sen, hakkasin maata ja huusin, koska kukaan ei ollut kuulemassa: minulla oli ikävä häntä ikävä häntä ikävä häntä.

Arvoitus nimeltä Margo on jo saanut elokuvaversion, jonka uskon olevan nuorten mieleen. John Greenillä on taito kirjoittaa helposti elokuvaversioiksi muuttuvia kirjoja, sillä myöskin suursuosioon kohonnut Tähtiin kirjoitettu virhe on tehty elokuvaksi. Kirja oli huumoripitoinen, mutta samalla hiukan surumielinen. Kirja oli aikuistumisen kynnyksellä elävien nuorten hauskanpitoaikaa ennen kuin yliopistoelämä alkaa. Kirja kuvasi myös ystäväpiirien merkitystä ja tukea vaikeissa tilanteissa. Kirja ei mielestäni yltänyt samalle tasolle kahden aiemmin suomennetun kirjan kanssa, mutta kirja koskettaa varmasti nuoria lukijoita enemmän kuin minua. Kirjassa oli välillä hassunhauskoja tempauksia ja komiikkaa, joten suosittelen kirjaa nuorille lukijoille.

Suudellessa otsamme koskettavat ja katsomme toisiimme. Ja kyllä, voin nähdä hänet melkein täydellisesti tässä halkeilleessa pimeydessä.

John Green, Arvoitus nimeltä Margo ***

suom. Helene Bützow

WSOY 2015

s. 399

Paper Towns 2008

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja

Tulkoot madot, tulkoot toukat

kolutkoon ruumiin, ne piikkiset houkat

Silmäkin niille maittaa

Mutta eipä se enää haittaa

Tämä mies on jo multaa niin kuin muutkin moukat

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliseen Taisteluni-kirjasarjaan kuuluu kuusi kirjaa. Odotin ehkä jo tältä ensimmäiseltä kirjalta enemmän, sillä kirjoista on kohistu todella paljon. Knausgård on saanut lukuisia palkintoja kirjoistaan ja on ollut pari kertaa ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ensimmäisessä kirjassa viitattiin muutamia kertoja kirjailijan ikävään lapsuuteen ja vaikeaan isäsuhteeseen, mutta niitä ei avattu syvemmin. Kirjan päätapahtumat olivat nuoruus ja sitten isän kuolema. Kuolema toi kirjailijan ja hänen veljensä silmille totuuden isän loppuvuosista äitinsä kanssa, joka oli todella ikävää luettavaa, sillä isä oli alkoholisti.

Äkillisen häpeän voima oli lapsuudessani ainoa tunne joka pärjäsi tehossaan pelolle, niin, tietenkin pikaisen raivon lisäksi, ja kaikille kolmelle oli yhteistä että minä ikään kuin pyyhkiydyin pois. Jäljellä oli vain tunne.

Knausgårdin isä oli opettaja ammatiltaan ja hän kasvatti poikiaan ikävällä tavalla, pelolla ja ankaruudella sekä omilla säännöillään. Jotakin hän teki, jotta lapset pelkäsivät häntä kuollakseen. Karl Oven veli teki oman ratkaisunsa ja kävi eri paikkakunnalla lukion eikä palannut enää isän luokse asumaan. Äitikin lähti, joten isä ja Karl Ove jäivät kaksin. Isä ei halunnut olla poikansa kanssa kaksin, joten Karl Ove asui isoisän työpaikan yläkerrassa ja kävi sieltä koulua. Yksinäisyys oli ikävää ja loputonta ja sille piti keksiä selityksiä.

Lähestymisestään huolimatta, isä ei lakannut lyömästä minua, huutamasta minulle raivoissaan tai keksimästä ovelia keinoja rangaista minua, mutta nyt hänen kuvansa ei enää ollut yksiselitteinen, toisin kuin ehkä Yngven mielestä. Yngve vihasi isää voimakkkaammin, ja se oli yksinkertaisempaa. Minulla ei ollut aavistustakaan millainen suhde Yngvellä oli häneen muuten.

Ensimmäisessä kirjassa on kaksi osaa. Osa yksi kuvasi lähinnä nuoruutta, mutta päällimmäiseksi nousi yksinäisyys ja isän karttaminen, lapsuutta hän ei halunnut tarkemmin muistella. Kirjan alussa Knausgård kuvasi omaa isyyttään selkeästi ja selväsanaisesti. Kirjan sivuilta voi lukea minkälainen isähahmo hän oli omien lasten ollessa pieniä. Osa kaksi oli kuolleen isän muistelemista ja tietysti kuolemaan liittyvien asioiden hoitamista. 

Taisteluni - Ensimmäinen kirja oli todella henkilökohtainen, intiimi tunnustuskirja omasta vaikeasta isä-poika-suhteesta. Häpeä isän käytöksestä kannatteli koko kirjan ajan ja tietysti häpeä yhdistettynä suruun kirjan toisessa osassa isän kuoltua oli aika surullista. Knausgård on kirjoittanut kirjansa sielunsa silmin ja sydän vereslihalla.

Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeimpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle.

Karl Ove Knausgård, Taisteluni - Ensimmäinen kirja

suom. Katriina Huttunen

LIKE 2011

s. 489

Min Kamp. Første bok 2009

Hyvää juhannusta!

Muumipeikon juhannusruno

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

 Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

 Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

 Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

– Tove Jansson –

Hyvää juhannusta!

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Amerikkalaisen Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe voitti vuoden 2015 Pulizer-palkinnon. Kirjan teksti oli kaunista ja tarina oli unohtumaton. Kirjan tunnelma oli niin kaunis, että kaikki sotakauheudet sivuttiin pumpulinpehmeydellä ohi. Kirjan tapahtumat sivuttiin ehkä siksi pehmeästi ohi, koska kirjan päähenkilöt olivat lapsia, jotka toisen maailmansodan aikana olivat kasvaneet nuoriksi. Kirjassa oli selkeä lapsen näkökulma asioihin, jotka voisivat olla synkkiä ja traagisia. Werner kasvoi orpokodissa siskonsa Jutan kanssa Saksassa ja sokea Marie-Laure eli isänsä kanssa Pariisissa. Wernerin ja Marie-Lauren välillä oli tietynlainen yhteys jo lapsuudessa, yhteytenä olivat ranskankieliset lastenohjelmat, joita Werner ja Jutta kuuntelivat salaa öisin.

Aivot, hyvät lapset, ovat tietenkin täydellisessä pimeydessä, ääni sanoo. Ne kelluvat kirkkaassa nesteessä kallon sisällä, eivät koskaan valossa. Ja silti maailma, jonka ne kallon sisällä rakentavat, on tulvillaan valoa. Se pursuaa väriä ja liikettä. Siispä lapset, miten on mahdollista, että aivot, jotka elävät ilman ainuttakaan valonkipinää, rakentavat meille kokonaisen maailman täynnä valoa?

Marie-Lauren kohtalo olisi voinut olla julma, sillä sokeus rajoitti hänen elämäänsä kovasti. Hän ei ollut sotaan mennessä käynyt koulua, vaan eli kahden isänsä kanssa ja oli opetellut sokeainkirjoituksen. Päivät hän vietti isän työpaikalla museossa. Isä oli lukkoseppä ja hän rakenteli kaikenlaisia lukollisia arvoituksia, myöskin Marie-Laurelle. Sitten saksalaiset miehittäjät lähenivät ja Marie-Lauren ja isän oli jätettävä Pariisi. Mukana heillä oli mittaamattoman arvokas pieni esine. Isä tiesi, että esinettä tultaisiin hakemaan ja hän piilotti sen, vain Marie-Laure pystyisi arvaamaan missä se oli.

Werner tekee iltaisin töitä tohtori Hauptmannin laboratoriossa, joko yhdistää numeroita kolmiomittauskaavioihin tai harrastaa koneenrakennusta: Hauptmann haluaa Wernerin parantelevan hänen itsensä kehittämän radiosuuntimen tehoa ja voimaa. Se pitäisi tuota pikaa virittää lähettämään useilla eri taajuuksilla, pikku tohtori vaatii, ja saada mittaamaan vastaanottamiensa lähetysten kulmat. Pystyykö Werner siihen?

Werner oli päässyt opiskelemaan Valtakunnalliseen poliittiseen koulutusinstituuttiin ja pian hänen erikoisosaamisensa havaittiin ja hän sai opetusta joka päivä mekaniikassa. Saksa tarvitsi erikoislahjakkuuksia, sota tarvitsi Wernerin osaamista. Werner pystyi ratkomaan kaikki ongelmat.

Kirjan kohokohdat ja taistelukohtaukset käytiin Saint-Malossa, jossa liittoutuneet pyrkivät nujertamaan saksalaiset joukot. Samalla kun kaupunkia pommitettiin ja kranaatit ja ammukset räjähtelivät, Marie-Laure kävi omaa yksityistä kamppailua elämässään pimeydessä isosetänsä talossa, sillä hänen huomassa olevan esineen jahtaajat olivat lähellä. Marie-Lauren kamppaillessa omasta olemassaolostaan, Werner kamppaili samassa kaupungissa lähistöllä. Radioaaltojen avulla he saivat yhteyden toisiinsa.

Kirja on voimakas ja upeasti kerrottu siten, että ajat vaihtelevat ja Marie-Laurenin hallussa olevan esineen etsijä lähenee vuosi vuodelta, päivä päivältä. Kirja nostaa loistavasti esille sodan kauheudet, mutta toisaalta elämän jatkuvuuden sodasta huolimatta. Ihmiset eivät ole robotteja, vaan heillä on omat ajatukset ja tunteet. Sota ei jätä ketään kylmäksi. Vaikka en pidä sotakirjoista ja sotimisesta, se jäi kirjan juonessa sivuosaan ja näiden kahden nuoren elämä ja kohtalot olivat kirjan parasta antia. Sokean osa ja näkökulma elämään oli mielestäni todella hienosti nostettu kirjassa esille. Jopa kirjan nimessä.

Mitä sota tekikään uneksijoille.

Anthony Doerr, Kaikki se valo jota emme näe *****

suom. Kristiina Haataja

WSOY 2015

s. 543

All the Light We Cannot See 2014

Risto Joutjärvi: Valvojana naisten erityistyöleirillä - Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944

"Kulkulaitosten ja yleistentöiden ministeriö etsii nuoria koulutettuja naisia erityistyöleirien valvojiksi."

Risto Joutjärvi on kirjoittanut äitinsä muistelmat sota-ajalta, jolloin hänen äitinsä Saara Tuukkanen meni aluksi työvalvojaksi naisten erityistyöleirille vuonna 1943 ja töiden päättyessä joulukuun lopussa 1944, hän oli ollut myös apulaisjohtajana ja vt. johtajana leireillä. Saara Tuukkanen oli Kulkulaitosten ja yleistentöiden ministeriön alainen ja työ oli salaiseksi luokiteltua. Vielä tänäkään päivänä naisilta, jotka vietiin kyseisille leireille, ei ole pyydetty anteeksi. Erityistyöleirit ovat Suomen peiteltyä sotahistoriaa. 

Saara Tuukkanen teki tarkkoja muistiinpanoja leireillä, sillä se oli ministeriön pyyntö, sillä he halusivat tietoja leirinjohtajasta. Tuohon aikaan ihmiset tarkkailivat toinen toistensa tekemisiä ja ilmiantoivat toisiaan. Saksalaisintoinen leirinjohtaja tultiin lopulta hakemaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen mitään. Edellinen työnvalvoja oli myöskin haettu ja viety saksalaissaattueessa. Aika oli saksalaismiehityksen aikaa. Suomi soti saksalaisten kanssa Venäjää vastaan.

Kuvitelmat olivat romahtaneet heti ensimmäisenä päivänä, eikä tehtyä saanut tekemättömäksi. Peiton alle käpertyneenä tukahdetettu itku kirveli silmiä. Päivä oli ollut raskas, ja Saara nukkui rauhattomasti nähden painajaisia. Hän näki pimeässä hehkuvia kipinöitä, jotka olivat kuin pedon silmiä.

Saara Tuukkasen tehtävänä oli kulkea tarkkailemassa naisten metsätyöntekoa. Naiset olivat ilmaistyöntekijöitä metsäyhtiöille, sillä he olivat vankeja. Osa oli itse ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, joten heille maksettiin pientä palkkaa. Vanginvartijoita ei ollut. Työntekijöitä olivat ainoastaan leirinjohtaja, työnvalvoja, metsäyhtiön mies ja keittäjä. Naisten määrä vaihteli ja heidän joukossaan oli hyvin koulutettuja, opiskelijoita, juutalaisia, mustalaisia ja vähäisempi määrä irtolaisia, prostituoituja ja rikollisia. Leirielämään ei kovin väkivaltaiset ja rikolliset sopineet ja he karkasivat nopeasti. Karkailu oli yleistä. Leirinjohtaja oli tiukka ja piti ankaraa kuria. Lisämotteja jaettiin herkästi niskuroinnista ja sääntöjen rikkomisesta. Leirinjohtajalla oli omat säännöt leirin johtamisesta, joihin hän oli hakenut oppia Saksasta.

- Muista, että voit olla leiriläinen kohta itsekin. Älä vain erehdy ystävystymään leiriläisten kanssa, sillä he ovat isänmaan pohjasakkaa ja vankeja, pettureita. Ymmärräthän, mikä on asemasi.

Saara, joka oli nuori vastavalmistunut sosiaalikasvattaja, joutui kohtaamaan erityisleirien työnvalvojana monta hankalaa tapausta. Uskovaisessa papinperheessä kasvaneena hänellä oli valoisa näkemys maailmasta, mutta erityisleireillä hän joutui kuulemaan monta surullista elämäntarinaa. Esimerkiksi moni nainen oli joutunut elättämään perheensä myymällä itseään, kun mies oli sodassa. Jouduttuaan kiinni oli lasten kohtalona lastenkoti ja naisten erityistyöleirit tai vankila. Sota-aika oli synkkää aikaa. Tuolloin myös moraaliajatukset olivat tiukkoja ja naisista tuli helposti väkivaltaisia, kun joku pisti heidän päähänsä vääriä ajatuksia.

Kerran Saara joutui todistamaan väkivallantekoa, jonka seurauksena eräs leiriläinen kuoli. Kyseisellä naisella oli ollut suhde venäläiseen sotavankiin, jolle hän odotti lasta.

Risto Joutjärvi on koonnut äitinsä muistiinpanoista mielenkiintoiseen ja yhteiskunnallisen tietoteoksen, joka on kerrottu tarinamuodossa. Kertomuksen sisällöstä nousee sota-ajan kuvaus ihmisten vahtimisesta, jossa ei ollut inhimillisyyttä ja pahimmissa tapauksissa otti mallia fasistien ja natsien opeista, kuten leirinjohtaja teki pakottamalla naiset kesävaatteissa ja paperikengissä metsätöihin syyspakkasilla ja vesisateessa. Pahinta oli veripuu. Kiitokset Risto Joutjärvelle leiriolojen kuvaamisesta ja äitinsä muistiinpanojen esilletuomisesta. Sotahistoriamme ei ollut pelkkää voittoa ja sankarikuolemia, se oli inhimillistä kärsimysnäytelmää ja siitä kärsi moni eristyksissä ja erityistyöleireillä, niin miehet kuin naiset ja lapset.

Risto Joutjärvi, Valvojana naisten erityistyöleirillä - Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944

Minerva 2015

s. 296 + valokuvia leireiltä

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Näin unta, että äitini viipaloi omenaa paksuille lihansiivuille ja syötti niitä minulle hitaasti ja herttaisesti, koska tein kuolemaa.

Teräviä esineitä on yhdysvaltalaisen kirjailijan Gillian Flynnin esikoisteos. Flynniltä julkaistiin Suomessa ensimmäisenä Flynnin läpimurtojännityskirja Kiltti tyttö, joka oli kirjailijan kolmas julkaistu teos ja viime vuonna julkaistiin Paha paikka. Flynnin psykologiset jännityskirjat ovat kaikki itsenäisiä teoksia, eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa. Jokainen kirja on eräänlainen perhetarina ja jokaisesta löytyy pahansuopuutta, ilkeyttä ja väkivaltaa perheen sisäisissä kuvioissa. Teräviä esineitä kuvaa vinoutuneita äiti-tytär-suhteita ja mitä seurauksia sellaisista voi tulla.

Masennusta sanotaan aina mustuudeksi, mutta minä olisin mielelläni herännyt tummasävyisiin tunnelmiin. Minulle masennus näyttäytyy virtsankeltaisena. Loputtomana laimean virtsan värisenä uuvuttavana taipaleena.

Chicagossa toimittajan työtä tekevä Camille joutui juttukeikalle kotipaikkakunnalle Missouriin. Edellisestä käynnistä oli kulunut useampi vuosi aikaa, eikä Camille olisi halunnut palata synnyinkotiinsa äitinsä, isäpuolensa ja siskopuolensa luokse.

Oli inhottavaa olla Wind Gapissa, mutta oma kotini ei tarjonnut sen enempää lohtua.

Wind Gapissa oli löydetty pieni tyttö murhattuna ja toinen tyttö oli kadonnut. Pian hänkin löytyi murhattuna. Camille teki ahkeraa tutkimustyötä ja yritti saada selkoa murhista, mutta bailaaminen jäi päälle, oli jäänyt jo aiemminkin. Camille kävi kotonaan vain nukkumassa ja yritti vältellä kontaktia äitinsä kanssa. 

Jokainen tragedia, joka maailmassa sattuu, sattuu äidilleni, ja se etoo minua hänessä kaikkein eniten.

Teräviä esineitä jännityskirjassa oli iljettäviä ja kauhunomaista juonia, synkkä perhetarina ja murhatarinat ja kummatkin tulivat sananmukaisesti Camillen iholle ja ajatuksiin ja niistä piti vieläpä tehdä lehtijuttuja. Äidin läheisyys alkoi vaikuttaa saman katon alla ja Camille huomasi ajautuvansa yhä syvemmälle ja syvemmälle myrkkyhämähäkin verkon kudelmiin. Kirja oli häijy, päähenkilö oli terävän rosoinen ja lukukokemus sellainen, että hengittäminen normaalisti onnistui vasta, kun laitoin takakannen kiinni, huh.

Gillian Flynn, Teräviä esineitä ****

suom. Maria Lyytinen

WSOY 2015

s. 316

Sharp Objects 2006

Flynn Gillian: Kiltti tyttö

Flynn Gillian: Paha paikka

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kuusitoistavuotiaana Jackson liittyi armeijaan. Hän uppoutui uuteen elämään palavasieluisena kuin soturimunkki, joka on löytänyt kurin siunauksen. Hän oli murtunut, ja hänet oli koottu uudelleen, ja hän antoi kaiken uskollisuutensa ja rakkautensa uudelle karulle perheelleen. Armeija oli ankara, mutta edellinen elämä oli ollut paljon ankarampaa. Jackson oli helpottunut, kun hänellä viimein oli tulevaisuus. Millainen tahansa.

Brittiläisen Kate Atkinsonin dekkarilla on nimi, jonka voi dekkarissa kuvitella tarkoittavan joko hyvää tai pahaa. Joka lapsia ja koiria rakastaa on kirjailijan neljäs kirja, jonka päähenkilönä on ex-poliisi Jackson Brodie, ja kirjan kuvioihin liittyy siis koiria ja lapsia. Kirjan tapahtumat kulkevat nykyajassa ja välillä muistellaan 70-luvun tapahtumia. Jackson Brodie tekee elannokseen yksityisetsivän hommia ja nykyinen tehtävä on etsiä eräälle Uudessa-Seelannissa asuvalle henkilölle tiedot vanhemmista ja sukulaisista, sillä hänet on adoptoitu. Asiahan ei olekaan niin yksinkertainen kuin sen voisi kuvitella olevan, sillä 70-luvun tapahtumiin liittyi rikos, jota useammalta taholta yritetään peitellä. Niinpä Jackson Brodie kohtasi seinän joka puolella, mutta ex-poliisina osasi yhdistellä asioita pienistäkin vihjeistä, joten seinät alkoivat murentua ja totuus pikkuhiljaa tulla esille.

Jacksonista tuntui kuin hänen suussaan olisi yön yli pesinyt hiiri. Ehkä montakin hiirtä. Hississä oli peili, ja matkalla alas Jackson tarkasteli elähtänyttä kuvaansa jo toisen kerran samana aamuna. Hän ei voinut kuvitella, että hänen naamataulunsa tekisi järin hyvää vaikutusta Linda Pallisteriin. ("Mistä lähtien olet miettinyt hyvän vaikutuksen tekemistä?" hän kuuli Julian sanovan. Sen Julian, joka asui hänen päässään.)

Joka lapsia ja koiria rakastaa oli ensimmäinen Atkinsonin kirja, jonka luin, joten alkuun olin ihmeissäni, että voiko näinkin kirjoittaa dekkareita, sillä minun oli pakko nauraa aina välillä, sillä teksti oli niin hauskaa. Tämä dekkari sisälsi sellaista kohellusta ja naurettavia kohtauksia plus hassuja tyyppejä, että tätä lukiessa ei kauhian paljon tarvinnut jännittää. Kirjan kuvioissa suurin piirtein kaikki tekivät rikoksia, joten kirjailijan tärkein teema oli mielestäni se, että ihminen on rikollinen ja paha, kun sellainen tilaisuus tulee kohdalle, että oma  moraali hyväksyy oman pahuuden kyseisessä tilanteessa. Lisäksi mieleeni tuli sananlasku: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Sekin olisi sopinut kirjan nimeksi.

Oli hän nähnyt pahempaakin, mutta se ei ollenkaan vähentänyt hänen edessään levittäytyvän asetelman vastenmielisyyttä. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa järkytykseen. Hän mietti, pitikö ajatella kuin poliisi vai kuin rikollinen. Sama asia, niin kuin hän oli aina arvellutkin - käänteisesti vain. Hän kaivoi laukusta nenäliinan ja pyyhki kaikki kahvat ja ovenpielet. Harmi, ettei hän ollut vielä tullut hankkineeksi kosteuspyyhkeitä. Hänestä oli luultavasti jäänyt jälkiä, hius, kuollutta ihoa, kalansuomu.

Tykästyin Kate Atkinsonin Joka lapsia ja koiria rakastaa dekkariin ja sen elähtäneeseen päähenkilöön Jackson Brodieen. Ilmeisesti sarja jatkuu siitä mihin jäikin, koska viides kirja on jo julkaistu Briteissä. Kirja jätti avoimia juttuja auki kutkuttamaan mielikuvitusta. Ehkäpä jopa luen aiemmat sarjan kirjat, ja luultavasti saamme joku päivä kirjoihin pohjautuvan The Case Histories -tv-sarjan Suomeen.

ps. Ozzy ei jyrsi kirjaa kuvassa, vaan asettui kauniisti kirjan viereen ja ajatteli varmaan, että mamin höpsötyksiä, jälleen :)

Kate Atkinson, Joka lapsia ja koiria rakastaa ****
suom. Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms 2015
s. 389
Started Early, Took My Dog 2010

Louise Doughty: Kielletyn hedelmän kuja

"Te varmaan tunnette", neiti Bonnard sanoo silkkisellä, taipuisalla äänellään, "pienen umpikujan nimeltä Apple Tree Yard."

Kirjan kansikuvassa oleva Apple Tree Yard on kuja, joka tulee tutuksi Louise Doughtyn oikeussalidraamakirjassa Kielletyn hedelmän kuja. Kirjan päähenkilö, jonka ajatuksia pääsemme seuraamaan tämän psykologisen jännityskirjan seurassa, on vähän yli viisikymppinen geenitutkija Yvonne Carmichael. Yvonne oli naimisissa ja kahden aikuisen lapsen äiti. Työ oli haasteellista ja antoisaa. Sitten tapahtui jotakin, joka muutti koko elämän suunnan, Yvonne ihastui tuntemattomaan mieheen kiihkeästi, ja jo ensitapaamisella pari harrasti estotonta seksiä siivouskomerossa. Molemmat olivat naimisissa, mutta Yvonne ei tiennyt miehestä mitään muuta kuin sen, että miestä kiihottivat seksikokemukset kujilla ja kopperoissa. Yvonne heittäytyi kiihkeään seikkailuun mukaan kaikesta sydämestä. Kunnes löysi itsensä oikeussalista.

Tapaamisten välillä minua riivaa himo, ja kirjoitan sinulle tietokoneellani kirjeen toisensa perään ja olen kiitollinen siitä, että olet kieltänyt sähköpostittelun, koska jo pari tuntia kirjeiden kirjoittamisen jälkeen koen kuvottavaa nolostusta omista paljastuksistani ja häpeän surkeita yrityksiäni kuulostaa viileältä ja analyyttiseltä, vaikka osoitan olevani aivan päinvastaista.

En aina hallitse asioita pääni sisällä.

Kirjan tapahtumat on kuvattu siten, että välillä kerrotaan oikeussalitapahtumista ja välillä aiemmista tapahtumista. Miksi Yvonne istui syytettyjen penkillä oikeussalissa, voi lukija ottaa selvää. Joku henkilö kuoli väkivallan uhrina, mutta miksi sellaiseen tilanteeseen päädyttiin ja kuka tappoi kyseisen henkilön, siitäkin kannattaa ottaa selvää. Kirjan kerrontatapa on herkullisen jännittävä. Viileä ja analyyttinen hienon yliopistouran luonut nainen syytettyjen penkillä. Tästä tuli eräs viime aikojen kuuluisin suomalainen rikosoikeudenkäynti mieleeni. Jotain samaa näissä kahdessa naisessa oli. Joutuiko Yvonne vankilaan, suosittelen lukemaan kirjasta. Kiellettyjen hedelmien kujasta selviää myöskin väkivaltaisen murhan motiivit ja kirjan loppuun jätetty juonipaljastus, joka käänsi juonen päälaelleen, kuten kunnon trillereissä kuuluu tapahtua. Huippujännittävää lukuhetkeä näiden rakastavaisten seurassa, oikeussalissa ja sen ulkopuolella.

Dna minut muovasi ja dna minut murskasi. Dna on Jumala.

Louise Doughty, Kielletyn hedelmän kuja ****

suom. Marja Helanen

minerva 2015

s. 368

Apple Tree Yard 2013

Lars Kepler: Vainooja

Tulevaisuus on varjojen peitossa, mutta planeetat ovat hakeutumassa vaarallisiin asemiin. Juuri nyt hänen kohtalonsa kelluu kuin partaterä tyynessä vedessä.

 

Lars Kepler eli ruotsalainen aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril ovat ahkeroineet jälleen huippujännittävän ja nykyaikaan liittyvän dekkarin nimeltään Vainooja. Kirja kuuluu dekkarisarjaan, jonka päähenkilönä on suomalaistaustainen Joona Linna. Sarjan ensimmäisestä osasta, Hypnotisoijasta, on tehty myös elokuva. Vainooja nimi jo kertoo aika paljon mitä kirjassa tapahtuu. Kirjan vainooja ei ainoastaan vainoa naisia, vaan hän kuvaa naisia ikkunan takaa. Kirjan kansikuva on hyvä esimerkki siitä, että vainotut vaistoavat sen, että joku katselee ikkunan takana. Se ei kuitenkaan riittänyt vainoojalle, vaan hän lähetti filmit nettiin katseltavaksi ja pian kyseinen naishenkilö löytyi silmittömällä väkivallalla tapettuna.

Ensimmäiseksi näkyy valaistu ikkuna, joka huojuu pimeässä. Kamera siirtyy varovasti lähemmäksi, ja muutama lehti sipaisee linssiä. Puistatus kulkee pitkin Margotin käsivarsia. Nainen seisoo valaistussa huoneessa, vinosti television ääressä, ja syö jäätelöä purkista.

Joona Linna oli kadonnut aiemmin, joten hänen työtehtäviinsä oli palkattu Margot Silverman ja Margot oli kirjassa viimeisillään raskaana. Kirjan kuvioissa Margot jäi taka-alalle ja psykiatri Erik Maria Bark nousi yhdeksi päähenkilöistä. Erik Barkilla oli taito hypnotisoida ja hän saikin sitä tehdä kirjan kuvioissa, sillä eräs vanki oli istunut samanlaisesta murhasta useamman vuoden ajan. Hän ei vain muistanut mitään, sillä hänen aivonsa olivat vaurioituneet autokolarissa. Vainoojassa palattiin siis sarjan ensimmäisen kirjan Hypnotisoijan teemoihin, jossa hypnoosin avulla yritettiin saada potilas muistamaan mitä oli tapahtunut. Vainoojassa yritettiin hypnoosin avulla löytää murhaaja.

Margot jää istumaan ja miettii, etteivät he ole vielä löytäneet yhteyttä uhrien välillä. He ovat tekemisissä sarjamurhaajan kanssa, joka vainoaa uhrejaan, mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä, mistä hän löytää heidät tai millä perusteella hän valitsee heidät.

Vainooja ei yltänyt tällä kertaa Lars Keplerin edellisten huippujännittävien kirjojen tasolle. Mielestäni kirjan alku oli aika tahmeaa ja tarinaa koottiin kasaan aika lailla ja laajalla haarukalla. Kirjan loppua kohden jännitys tiivistyi ja kirjan loppu oli järisyttävä. Kepler teki sen jälleen, tarina jäi niin pahasti auki, että minun on pakko, ihan pakko lukea myös seuraava kirja.

Liekit lyövät taas kohisten kellarista asti ja räiskyvät makuuhuoneen kattoa vasten. Palavat valaisimen osat ropisevat alas kieppuvana kipinäpilvenä. Ikkunanpuitteet ovat tulessa, ja ikkunaruutu halkeaa pamahtaen.

Lars Kepler, Vainooja ****

suom. Kari Koski

Tammi 2015

s. 617

Stalker 2014

Hypnotisoija 2010

Paganini ja paholainen 2011

Tulitodistaja 2012

Nukkumatti 2013

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Eräänä talvena äiti hieroi jäätyneitä sormiasi karkeilla käsillään ja vei sinut keittiön tulisijan luo. " Voi, kätesi ovat kuin jääpuikot!" Muistat äidin tuoksun kun hän halasi sinua ja hieroi ja hieroi käsiäsi lämpimäksi.

Eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä kiehtoi minua heti, kun näin kirjan kansikuvan ensimmäisen kerran. Minun ei tarvinnut lukea kirjan arvioita tietääkseni, että tulen pitämään kirjasta valtavan paljon. Kirjan nimi, Pidä huolta äidistä, kertoi minulle jo sanomattoman paljon ja kansikuva on todella kaunis. Perheen 69-vuotias äiti oli kadonnut Soulin metroasemalle. Hänen miehensä oli aina kulkenut nopeasti, ja olettanut, että vaimo tulee jäljessä, mutta nyt metro lähti ilman vaimoa ja äiti katosi. Kirjassa perheen jäsenet muistelevat äitiä ja etsivät häntä. 

Lasket laatikon lattialle. Vaimosi sanoi ettei ollut eläissään nähnyt yhtä kaunista kangasta, että oli kävellyt kauas hankkiakseen sen. Avaat laatikon, ja siellä on hampusta tehty kuolinpuku käärittynä häikäisevän valkoiseen puuvillakankaaseen. Avaat solmut yksi kerrallaan. Hamppukangas joka laitetaan patjan päälle, kangas joka tulee peitteen päälle, kangas johon jalat kääritään, kangas johon kädet kiedotaan, kaikki ovat järjestyksessä. Sinähän sanoit että hautaisit minut ensin... Tuijotat silmiäsi räpsytellen pussukoita, joihin sinun ja vaimosi sormen- ja varpaankynnet on tarkoitus kääriä.

Perheen äiti muistelee myöskin kirjan sivuilla omaa elämäänsä ja lapsiaan sekä muita läheisiä henkilöitä. Perhe saa selville joitakin äitiin liittyviä salaisuuksia, joista hän on vaiennut tarkasti mm. sairauksistaan ja siitä, että hän ei osannut lukea. Perheen vanhimmasta tytöstä oli tullut kirjailija ja hän oli antanut äidille kirjansa, mutta kenellekään perheen jäsenistä ei tullut mieleenkään lukea kirjoja äidille. 

Tajuat että et tuonut vaimollesi lasillista lämmintä vettä edes silloin kun hän makasi monta päivää vatsa sekaisin pystymättä syömään mitään.

Voiko jostakin perheenjäsenestä tulla niin huomaamaton osa perhettä, että hänen dementoitumisensa ja jatkuvat, ikävät päänsäryt ja tajuttomuuskohtaukset jäävät vaille huomiota. Kirja herättelee lukijaansa ajattelemaan toisin omista vanhemmistaan ja läheisistään, ainakin toivon niin. Kirjan äiti oli valtavan ihana ihminen, josta pitivät kaikki perheen sukulaiset, naapurit ja ystävät. Vain perhe piti hänet kaukana läheisyydestään ja tiuski ja oli hankalia, eivät pitäneet yhteyttä soittamalla. Kulkivat maailmalla kertomatta siitä äidille. Silti äiti rakasti lapsiaan ja hoivasi heitä ja kävi katsomassa heitä. Tiedän, että kirjan tärkein sanoma on äidinrakkaus, mutta toivoisin lukijoiden ymmärtävän sen ja kasvavan siihen, että lapsenrakkaus ja aviopuolison rakkaus ovat myös tärkeitä äidille ja vaimolle. 

Te, joilla vielä on oma rakastava äiti tallella, antakaa hänelle aikaanne, soittakaa edes. 

Pidä huolta äidistä on mielestäni kipeän kaunis tarina äidinrakkaudesta ja sen menetyksestä. Kirja on ehdottomasti tämän vuoden paras käännöskirja.

Kun kirjoitit siistillä käsialalla äidin sanelun mukaan, iso kyynel tipahti äitisi kämmenselälle. Äiti päätti kirjeen aina samoihin sanoihin. "Muista syödä tarpeeksi. Äiti."

Kyung-sook Shin, Pidä huolta äidistä *****

suom. Taru Salminen

into 2015

s. 209

Ommarul putakhae 2008

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Ranskalainen Patrick Modiano sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2014. Modianon kuudes kirja Hämärien puotien kuja on julkaistu Ranskassa jo vuonna 1978 ja se suomennettiin vuonna 1979. Kirja sai julkaisuvuonna Ranskan arvostetuimman palkinnon Prix Goncourtin. Modianon kirjat liittyvät tavalla tai toisella toiseen maailmansotaan, vaikka tämäkään kirja ei kertonut itse sodasta, ainakaan suoranaisesti. Kirjan päähenkilö oli kadottanut muistinsa ja etsi itseään. Hän oli elänyt pitkään erään yksityisetsivän työparina, mutta sitten kyseinen yksityisetsivä lopetti työnsä ja Guy Roland jäi yksin. Nyt hänellä oli aikaa etsiä itseään.

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut.

Hämärien puotien kujaa, kuten muitakin Modianon kirjoja leimaa perhetausta, sillä hänen äitinsä oli belgialainen ja isä italianjuutalainen. Vanhemmat tapasivat toisensa Pariisin miehityksen aikaan ja Modiano syntyi pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan on vielä pitkälti varjostanut sodan kauhut ja varsinkin saksalaismiehitys Ranskassa. Miehitysaika ja sen vaikutukset ihmismieleen ovat Modianon kirjojen vahvin sanoma. Ruotsin Akatemia palkitsi Modianon ja ilmaisi hänen kirjoittavan muistin taidetta, jolla hän piirtää esiin kaikkein vaikeimmin tavoitettavat ihmiskohtalot ja miehitysajan maailman.

Minä uskallan yhä harvemmin mennä kadulle...

Ja hän oli lisännyt:

- Joinakin päivinä minä pelkään niin että jään vuoteeseen...

Guy Roland etsi siis itseään. Hän ei tiennyt oikeaa nimeään, eikä syntymämaataan. Hän ei tiennyt sukulaisistaan mitään eikä sitä oliko hänellä ollut omaa perhettä. Oma mieli väläytteli pieniä sirpaleita menneisyydestä, mutta niistä oli vaikea ottaa kiinni. Saksalaismiehityksestä oli jo sen verran aikaa, että ihmiset uskalsivat puhua menneisyydestä ja luottivat Guy Rolandiin. Ihmiset kutsuivat hänet koteihinsa puhumaan ja katsomaan vanhoja valokuvia. Jokainen oli menettänyt läheisiä ihmisiä. Pikkuhiljaa Guy alkoi saada hennon otteen entisestä elämästään, mutta ei hän kokenut sitä omaksi elämäkseen. Vanha elämä oli joitakin kuvia ja muiden ihmisten mielipiteitä hänestä tai hänen aiemmin tuntemista ihmisistä.

Tähän asti kaikki on vaikuttanut niin kaoottiselta, niin pirstoutuneelta... palasia, hiukkasia jostakin, tuli äkkiä tutkimusteni aikana mieleeni... Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä...

Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut?

Hämärien puotien kuja oli koskettava kertomus kadonneesta mielestä ja yrityksestä elää ilman muistoja menneisyydestä, ilman tietoa mistään aiemmasta tapahtumasta. Kirjan hienous parani edelleen, kun muistelin kirjaa tätä bloggausta varten ja plarailin kirjan sivuja lukemalla otteita sieltä, täältä. Olin ehtinyt jo unohtaa missä se Hämärien puotien kuja sijaitsi, mutta löytyihän se sieltä kirjan sivuilta, se oli päähenkilön vanha osoite Roomassa.

Patrick Modiano, Hämärien puotien kuja *****

suom. Jorma Kapari 1979

WSOY 2014

s. 224

Rue des Boutiques Obscures 1978

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Avital oli kertonut hänelle siitä. Pojasta, joka vihasi lapsia ja vaani heitä kotikaupunkia ympäröivässä karussa maastossa. Pojasta, jota kutsuttiin Paperipojaksi.

Ruotsalaisen Kristina Ohlssonin dekkarit paranevat kirja kirjalta. Daavidintähdet oli huippulaadukasta kerrontaa, jota jännitin kirjan alusta loppuun asti. Ohlssonin viidennenkin dekkarin tähti oli Fredrika Bergman, joka palasi edellisen dekkarin, Paratiisiuhrit, jälkeen takaisin rikospoliisi Alex Rechtin tiimiin. Yksi tiimin jäsenistä erotettiin edellisen kirjan tapahtumien jälkeen, mutta tässä kirjassa hän oli mukana taustatekijänä.

Hetken päästä hän on ylhäällä. Hetken päästä hän on oman asuntonsa ovella.

Hetken päästä hän saa tietää mitä on tapahtunut.

Että hänen miehensä ja lapsensa ovat kuolleet.

Ettei jäljellä ole ketään.

Alex Rechtin tiimi sai hälytyksen, päiväkodin työntekijä oli ammuttu päiväkodin pihalle lasten ja vanhempien keskelle keskellä päivää. Päiväkoti oli juutalaisen yhteisön omistama. Parin päivän päästä löytyi lisää kuolleita ja kuolleilla oli paperikassit päässä. Oliko kyseessä sarjamurhaaja, sillä kyseiset henkilöt kuuluivat myöskin juutalaiseen yhteisöön. Oliko tulossa lisää kuolleita? Oliko liikkeellä vihamurhaaja. 

Tasapaino. Vain pari vuotta sitten hän olisi voinut pahoin sen sanan kuullessaan. Mutta ei enää. Nyt sana oli saanut uuden merkityksen, se kietoutui hänen sielunsa ympärille pehmeänä kuin pumpuli ja sai hänen silmänsä säihkymään. Fredrika Bergman oli saavuttanut rauhan.

Ainakin hetkellisesti.

Surmattujen lisäksi Daavidintähdissä seurattiin myöskin juutalaisyhteisöön saapunutta henkilöä, joka oli tullut palkkaamaan yhteisölle uuden turvallisuuspäällikön. Kyseinen rekrytoija oli varsinkin suojelupoliisin tarkassa valvonnassa tai ainakin he luulivat niin. Mikä miehen käynnin varsinainen syy oli? Aikaisemmin hän oli yrittänyt rekrytoida Ruotsin suojelupoliisin kirkkainta tähteä Eden Lundellia työnantajansa salaisiin töihin. Siispä Eden oli miehen kannoilla koko Ruotsin vierailun ajan huomatakseen, että joku muukin oli miehen jäljillä. Juutalaisyhteisössä pelko kiertyi julmasti jäsenten ympärille. Kaikki valehtelivat tai vaikenivat. Tietoja oli haettava Israelista asti. Sekä Edenillä että Fredrikalla oli perheet, jotka kärsivät äitien poissaoloista. Tässä dekkarissa perheillä oli tärkeä merkitys myös murhien motiivina. Loppupeleissä molempien naisten oli syytä pelätä perheidensä puolesta.

Äkkiä pois, äkkiä pois, äkkiä pois.

Hän ei saa nähdä Dania.

Hyvä Jumala, älä anna hänen nähdä Dania.

Mies tuijotti Dania.

Herkeämättä.

Hän ei saanut katsettaan irti tytön kasvoista, jotka paljastivat kaiken sille joka tiesi mitä etsiä.

Kristina Ohlssonilla on vankka kokemustausta aiheista, joista hän kirjoittaa, sillä hän on Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt Ruotsin turvallisuuspoliisissa, ulkoasiainministeriössä sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön analyytikkona Wienissä. Ohlssonin Nukketalo syntyi työkomennuksella Bagdadissa. Nykyisin hän on vapaa kirjailija. Daavidintähdet syntyi Ohlssonin kiinnostuksesta juutalaisuuden historiaan ja Israelin valtion syntyyn. Daavidintähdet sai tarinansa Jerusalemin tähtitaivaan alla, jonka kirjailija koki maagiseksi ja täydellisemmäksi kuin minkään aiemman kirjan kirjoittamisen. Tämä maagisuus ja syvällinen kokeminen näkyy kirjan tekstissä ja en voinut muuta kuin nauttia kirjan sydäntäraastavasta tarinasta.

Kristina Ohlsson, Daavidintähdet *****

WSOY 2015

suom. Outi Menna

s. 492

Davidsstjärnor 2013

Ohlsson Kristina: Nukketalo

Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit