Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Lunta ei satanut enää, ilma oli häikäisevän kirkasta ja kristallista, ällistyttävän selkeää; jos kuvaa säädettäisiin vielä aavistuksenkin kirkkaammalle, hän voisi varmasti erottaa jokaisen erillisen atominkin ympärillään. Tuntui kuin maisema olisi leijunut, sillä näkymä oli niin tarkka ettei se tuntunut enää todelliselta.

Lontoossa asuva Rosamund Lupton on jälleen näyttänyt kirjalliset kykynsä ja saanut aikaiseksi hyisen trillerin suoraan Alaskasta. Tämän pakkolukeaheti jännityskirjan nimi on Hiljaisuuteen hävinneet, enkä spoilaa lukijoilta löysivätkö kirjan päähenkilöt Yasmin ja Ruby sen mitä etsivät, vai hävisivätkö  he Alaskan armottomaan erämaahan. Yasmin ja Ruby saapuivat Skotlannista Yhdysvaltoihin ja lensivät Alaskaan Fairbanksin lentokentälle. Perheen isä oli kuvausmatkalla Alaskassa ja asui inuiittiheimon kylässä. Lentokentällä ei näkynyt isää, vaikka hän oli luvannut tulla vastaan. Häneen ei saanut myöskään yhteyttä millään laitteella, ja säätila vain paheni. Lentokoneet eivät enää lentäneet lähemmäs inuiittikylää, joten Yasmin ja Ruby hakivat vaihtoehtoisia kulkuneuvoja ja päätyivät ison rekan kyytiin.

Pimeys oli epäinhimillistä. Yasminin silmät eivät erottaneet mustasta yhtään mitään. He olivat ajaneet neljä tuntia, eikä hän enää etsinyt taivaanrannasta kaukaisten kaupunkien tai kylien hehkuvia kehiä, koska täällä ei ollut kaupunkeja tai kyliä. Pilvet muodostivat barrikadin maapallon ympärille, joten edes tähdet ja kuu eivät valaisseet heitä; mikään ei läpäissyt tätä raskasta pimeyttä, paitsi ajovalot.

Inuiittikylässä oli tapahtunut jotakin, mutta silti Yasmin ja Ruby halusivat jatkaa matkaa tunnista toiseen. Matka edistyi hitaasti, sillä tiet olivat liukkaita ja jyrkkiä. Lopulta matka jatkui ilman rekkakuskia, ja säätila ennusti myrskyn saapumista. Yasmin oli huomannut takaa-ajajan perässä, joka pysähtyi, kun hekin pysähtyivät ja kun he pyrkivät kääntymään takaisin, ei takaa-ajaja päästänyt heitä kääntymään. Matkan oli vain jatkuttava hyytävässä kylmyydessä ja myrskyssä. Yasmin ei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen ja hypotermia uhkasi heitä molempia.

Äkkiä pimeys hälveni. Raju tuuli oli puhaltanut pilvet erilleen ja paljasti vuoret. Hämärässä Yasmin näki miten korkeita ne olivat, ja hän näki myös suoraan alaspäin putoavan jyrkänteen vain metrin päässä tiestä. Hän toivoi pimeyttä takaisin, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä tätä väkivaltaista maastoa, goottilaisen kauhutarinan näyttämöä, jossa ei ollut mitään pehmeää tai suotuisaa ja joka kutisti hänet aivan olemattomaksi.

Hiljaisuuteen hävinneet on jälleen ihan erilainen kirja kuin aiemmat kirjat Sisar ja Mitä jäljelle jää. Nyt pääosassa on Alaskan mahtava luonto, jonka koen kirjan välityksellä mahtavana elementtinä, ihmistä suurempana voimana. Kirjaan luo pehmeyttä kirjan päähenkilöt äiti ja tytär. Lupton on luonut hellyttävän vastakohdan voimakkaalle talviympäristölle, kauniin, naisellisen Yasminin ja pienen Rubyn pärjäämässä ihan kahdestaan luonnonvoimia ja vainoajia vastaan. Kirja on huikea lukuelämys, mielestäni paras näistä kolmesta Luptonin teoksesta, jotka olen lukenut. Kolmelle kuulle *****

Rosamund Lupton, Hiljaisuuteen hävinneet

suom. Outi Järvinen
Gummerus 2016
s. 320
The Quality of Silence 2015

Rosamund Lupton: Sisar
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Leena Lumin bloggaus
Jennin bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Arjan bloggaus
Annikan bloggaus
 
Osallistun kirjalla Suketuksen Kansojen juurella-lukuhaasteeseen. Kirjassa kerrotaan inuiittiheimosta ja heidän nykyaikaisista elinolosuhteista.