Anja Snellman: Lähestyminen

 

 

 

...epävakaa persoonallisuushäiriö, masennusta 17-vuotiaasta, hiv-positiivinen, hepatiitti, suisidivaiheita, metadoniannos 90ml, runsasta oheiskäyttöä, lukuisia katkoja eri klinikoilla, ikäisekseen pitkä käyttöhistoria noin 12-vuotiaasta, liimaa, kannabista, amfetamiinia, heroiinia, ei kiinnity psykososiaalisiin hoitoihin, ehdollisia tuomioita, varkauksia, pahoinpitelyjä, lähestymiskieltoja...

Ylläoleva luettelo oli Anja Snellmanin omaelämäkerralliseen lyhytproosateokseen, Lähestyminen, liittyvän Ilen surullista historiaa. Joku on valmis sanomaan, että ihminen tekee itse valintansa miten elämänsä elää, mutta siinä olen eri mieltä. Esimerkiksi mielenterveyspotilaat eivät valitse itselleen kaupan hyllyltä mielenterveyteen liittyviä ongelmia, eikä epävakaa persoonallisuushäiriöihminen ole valinnut itselleen epävakautta.

 

Kun ajatellaan 12-vuotiasta lasta, jokainen on samaa mieltä kanssani, että hän on lapsi. 12-vuotiaan ajatusmaailma ei ymmärrä liimojen ja huumeiden ja alkoholin vaikutuksia itseensä ja tulevaan elämäänsä. Mistä 12-vuotias yleensä saa aineita ja miksi hän alkaa niitä käyttämään. Kirjan Ilellä oli selvät syyt lapsuudesta vaikeaan oloonsa. Anja Snellman loi kirjassaan hoitosuhdetta Ileen, joka ei ollut ennen kiinnittynyt psykososiaalisiin hoitoihin. Anja Snellman oli terapeutti, mutta terapeutitkaan eivät pysty ihmeisiin.

Välimeren turkoosi, okra ja liila. Levantin ikiaikaiset alttarivärit. Horisontin vaihtuva ikonostaasi.

Ilen isä oli kreikkalainen ja se yhdisti terapeutin ja asiakkaan, sillä kirjailija on asunut pitkiä aikoja Kreetalla. Kreetan muistot vierivät voimalla mieleen, sekä hyvät, että ne kipeimmät muistot. Kreikasta puhuminen auttoi terapiatyössä saamaan yhteyden asiakkaaseen, ja jonkinlainen side syntyy. Kirjaan kehittyi vastakkainasettelua onnellisesta perhe-elämästä, aurinkoisesta Kreetasta, sekä toisaalta surkean lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden eläneestä Ilestä, joka oli täynnä vihaa itseään ja kaikkia muita kohtaan.

Mitä sä tuijotat? Ena dia tria vittu tessera pende! Pelkäätsä että mä tartutan sut! Vittu mua kärventää, vittu mä en jaksa! Mä en jaksa venaa ees kuolemaa!

Anja Snellman on julkaissut yli 20 romaania, 3 runokokoelmaa, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Tässä teoksessa Ile tuli iholle ja lähelle. Arvostan mielettömästi ihmisiä, jotka tekevät töitä henkilöiden kanssa, joilla on samanlainen tausta kuin kirjan Ilellä. Samalla olen vihainen ihmisille, jotka pilaavat lastensa elämän siinä vaiheessa, kun lapsi tarvitsee tukea ja turvaa. Olen todella vihainen ihmisille, jotka hankkivat alaikäisille alkoholia ja huumeita. Kaikista lapsista, vaikka he kokisivat mitä kauheuksia tahansa, ei tule alkoholisteja ja narkomaaneja, kaikkien mieli ei vaurioidu loppuiäksi. Ile vaurioitui.

 

 

Anja Snellman, Lähestyminen *****
WSOY 2016
s. 143

Mielenterveyspotilas

Terapeutti

Snellman Anja: Syysprinssi, Antautuminen ; Pääoma 

Halloween-lukuhaasteen kirjat

Yöpöydän kirjat-blogin Niina laittoi lukuhermoja kutkuttavan haasteen lokakuun ajaksi: Halloween lukuhaaste. Halloweenin ystävänä halusin tietysti lukea aiheeseen liittyviä kirjoja hieman terävämmällä haarukalla ja veitsellä. Lasten- ja nuortenkirjoista löytyy aina teemaan sopivia kirjoja, aaveita, mörköjä, vampyyreja ym, mutta hiukan harmaiden aivosolujen (omien) pyörittelyn jälkeen, atshii mikä täällä pölisee, löysin halloween-teemaa aikuistenkin kirjoista. Hämähäkinverkot pois silmiltä, täältä tulee:

1. Henkien talo

Isabel Allenden kirjassa asutaan oikeasti Henkien talossa, seurustellaan niiden kanssa, lennätellään huonekaluja ym. eli kirjassa on klassisia Halloween-aiheita.

2. Haltijaelämää

Muriel Barberryn Haltijaelämää kirjan nimi kertoo keitä kirjan henkilöt ovat: haltijoita, joilla oli kaikenlaisia taikavoimia ja kykyjä ja taitoja, joita ei tavallisilla kuolevaisilla ole.

3. Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa kirjassa viihdytään ruumiiden seurassa ja haudoissa tietysti öiseen aikaan hautausmaalla ja kirkossa. Kummallista porukkaa, en minä vaan uskaltaisi.

4. Torajyvät

Torajyviä ovat noidat käyttäneet vuosisatoja hoitokeinoina ja myrkytykseen tai tuottamaan hallusinaatioita. Ei ihme, että kauhukirjailija Marko Hautalan kirjan nimi on Torajyvät. Kirjan kuvioissa harrastetaan noituutta ja kulttimaista uskontoa.

5. Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on sopiva kirja Halloween-teemaan, sillä siinä päähenkilö joutuu olemaan 12 vuotta lukittuna mielisairaalaan ja saa siellä yli 200 sähköshokkihoitoa, vaikka ei ole mielisairas. Suoranaista kauhua elävästä elämästä.

6. Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset

Mauri Kunnas on päässyt satukirjassaan Halloween-teeman ytimeen: kummituksiin. Kummitukset ovat Halloweenin aikana yleisiä ja niitä riittää tässä Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset kirjassa.

7. Pahanilmanlintu

Camilla Läckbergin kirjan pahis on saanut lapsuudessa lempinimen Pahanilmanlintu. Pahuus ei jäänyt lapsuuteen. Kuolleiden käsistä löytyi sivuja Hannu ja Kerttu-sadusta. Muistutan, että noita-akka teki metsään piparkakkutalon, jolla hän houkutteli Hannun ja Kertun luoksensa syödäkseen heidät.

8. Mion Blues

Kristina Ohlssonin Mion Blues dekkarissa pahis kutsuu itseään manalan valtijan nimellä. Aikamoisen pahuuden verkoston kyseinen henkilö loi, aivan kuin suuri hämähäkki kutoo verkon ja siihen joutuvat eivät pääse koskaan irti ja hämähäkki lähestyy, näyttää ilkeät hampaansa...

9. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggsin kirjassa mikään ei ole tavallista, ei edes päähenkilö, joka halusi saarelle, jossa isoisä oli viettänyt joitakin vuosia nuorena. Kirjassa on aikamatkailua, eriskummallisia lapsia, kauhuolento, eläimeksi muuttumista, näkymättömyyttä ym. klassista Halloween tarinaa.

10. Lumi

 Seita Vuorelan Lumi teoksessa on Lumikuningatar, joka taikoo lapsia jääpatsaiksi. Selvää noituutta ja noidathan ovat Halloweenin kuuluvia ilkimyksiä. Halloweenia kutsutaan myös noitien yöksi tai kuolleiden yöksi.

Marko Hautala: Torajyvät

 

 

"Noita", joku huusi ja ryntäsi Jakobia kohti terävä kivenmurikka kohotettuna. Katseet kääntyivät tulesta, ammottavat silmät, hurjistuneet kasvot. Kuin susia olivat ihmiset, kun maa vietiin jalkojen alta.

Marko Hautala kirjoittaa kauhukirjoja, ja hänen teoksensa Torajyvät sisältää kaikki psykologisen kauhun keinot pelotella lukijaa. Kauhukirjallisuuden ystävät ovat ihastuksissaan Hautalan kirjoista, joilla on myös genreen kuuluvat kirjojen nimet. 

 

Torajyvät ovat jyviä, jotka sisältävät myrkkyä. Jyviä syömällä näkee hallusinaatioita ja tulee varmasti huonovointiseksi. Torajyviä ilmestyy viljaan sienen aiheuttamina. Torajyvät ovat aiheuttaneet sairausepidemioita ja jopa noitaoikeudenkäyntejä satoja vuosia sitten, ennen kuin on tultu tietoisiksi torajyvien vaikutuksesta. 

 

Marko Hautalan teoksessa on kaksi kertomuslinjaa, toinen on vuodelta 1697, jolloin noituudesta ja tuhopoltosta syytettynä ollutta Jakob Mörtiä kuljetettiin oikeudenkäyntiin, mutta kaleerivene haaksirikkoutui ja vain yhdeksän henkilöä pelastui eräälle saarelle. Toinen kertomus on nykyajasta ja kertoo lähipiirin kokoontumisesta kyseiselle saarelle. Saarella asunut henkilö oli tutkinut Jakob Mörtin elämää väitöskirjatyössään.

Välkommen till Spegelö, sininen kyltti sanoi. Jenni ei muistanut sellaista viime kerralta. Maisemassa ei ollut paljon muutakaan tuttua. Paitsi tunne, ettei ihminen voisi olla onnellinen täällä, meren saartamana, eristyksissä kaikesta.

Saarella lossimatkojen takana asuivat Markus ja Iina. Iina oli Jennin pikkusisko ja Markus oli Jennin entinen poikaystävä. Markuksen talolle kokoontui lähimpiä omaisia, sillä Iina oli ilmoittanut, että Markus ei eläisi enää kauan. Markus oli vammautunut autokolarissa, ja Iina oli ilmestynyt auttamaan häntä. Markuksen vanhemmat tulivat saarelle. Jenni tuli erityisen poikansa kanssa. Jennillä oli täysi työ poikansa kanssa, sillä tämä oli kova karkaamaan ja eksymään. Saarella poika karkaili jatkuvasti. 

 

Pian Jenni huomasi näkevänsä kaikenlaisia kummallisuuksia, punaisena hehkuvaa merta ja kuolleita kaloja rannassa. Liikkuminenkin oli outoa ja hän kaatuili selälleen koko ajan. Muutkin henkilöt käyttäytyivät omituisesti, riitelivät ja huusivat ja tekivät omituisia tempauksia. Kirjan tapahtumat muuttuivat koko ajan pelottavammaksi.

Typerä tyttöparka, siinä luki. Ne haluaa sinun lapsesi. Käsiala oli siisti. Se oli ajalta jolloin miesten ja naisten käsialan saattoi vielä erottaa toisistaan. Häivy heti kun voit. 

Karmaisevan jännittävä kauhukirja kaikenkaikkiaan. Pidin enemmän 1600-luvun kertomuksesta kuin nykyaikaan liittyvästä, silti suosittelen kirjaa luettavaksi näin Halloweenin aikana. En suosittele kirjaa herkille lukijoille. En lukisi itsekään, jos olisin yksin kotona. Kirjan loppu on todella kammottava.

Marko Hautala, Torajyvät ***
Tammi pokkari 2. painos
s. 262
ensim. painos ilmestyi 2011

Isabel Allende: Henkien talo

Ja juuri sillä hetkellä - kuten Nivea muisteli vuosia myöhemmin - ahdistuneen hiljaisuuden keskellä kuului selvästi pikku Claran ääni:

- Psst! Isä Restrepo! Jos se juttu helvetistä onkin pelkkää satua, silloinhan meitä kaikkia on narrattu...

Olen lukenut uskomattoman sukukronikan, Henkien talo, joka on chileläissukuisen Isabel Allenden mestarinäyte tarinankertomistaidoistaan. Kirjan hurmaava alku alkaa del Vallen perheestä, jossa oli kaksi siskosta Rosa ja Clara. Näistä nuorempi Clara keskeytti pitkäpiimäisen ja tulikivenkatkuisen pyhäpäivän saarnan kirkossa. Isä Restrepo tietysti julmistui pikkutytön keskeytyksestä ja onneksi perhe ehti paeta kirkosta, ennen suolapatsaiksi muuttumistaan, mutta ehtivät kuulla loukatun arkkienkelin kamalan karjaisun ovelle:

- Sinä pirun riivaama tyttö! Röyhkeytesi on saatanasta!

Perhe oli pitänyt Claran kummallisuuksia erityispiirteinä, eikä niistä ollut haittaa kenellekään, ei vaikka ruoka-aikana suolakuppi siirtyi pöydän pintaa pitkin. Perhe oli myös tottunut Claran ennustuksiin ja toimi ennustusten mukaan. Nähkääs ne ennustukset toteutuivat aina. Esteban Trueba oli kihloissa del Vallen perheen tyttären Rosan kanssa, joka oli kuulu kauneudestaan ja vihreistä hiuksistaan. Sattui kuitenkin jotain ikävää, joten naimisiinmenosta ei tullut mitään. Esteban Trueba on yksi kirjan äänistä. Erittäin ikävä ihminen, mutta hänestä tuli kirjan patriarkka. Onhan se hyvä, että kirjasta löytyy myös kontrastia kaikelle hyvyydelle ja kauneudelle ikävistä ihmisistä ja tapahtumista. Kirja kestää koko 1900-luvun, joten sukupolvet tulevat tutuiksi.

Esteban meni myöhemmin naimisiin Claran kanssa, kun tämä täytti 19 vuotta ja rakennutti Claralle upean talon, josta tuli henkien talo, sillä henget liikkuivat siellä missä Clara oli. Onneksi nämä henget eivät puhelleet, eivätkä olleet kirjan pääosissa, niiden äänet kuulivat vain tietyt henkilöt. Henkien kanssa seurustelua pystyi myös oppimaan ja vahvistamaan ja tietyissä tilanteissa siitä oli jopa apua, ettei tiennyt maallisista asioista mitään, ainakin jos ne olivat ikäviä ja väkivaltaisia tapahtumia. Niitäkin kirjassa riitti.

Alustalaisten elämä oli kaikkien väittelyidemme aiheena. Tai ei aivan kaikkien. Väittelimme myös maailmansodasta. Minä seurasin natsijoukkojen etenemistä olohuoneen seinään kiinnittämästäni kartasta, ja Clara puolestaan neuloi sukkia liittoutuneiden sotapojille. 

Esteban ja Clara saivat tytön ja kaksospojat. Kirjassa edetään vielä seuraavaan sukupolveen, jolloin Estebanin ja Claran tytöntyttö Alba oli yliopisto-opiskelija ja rakastunut. Maassa kuohui ja opiskelijatkin olivat innolla mukana luomassa muutosta. Tuossa vaiheessa sosialistit pääsivät valtaan, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä maassa tapahtui sotilasvallankaappaus, josta oli ikäviä seurauksia, ihmisiä katosi vankiloihin ja keskitysleireille. Heitä löytyi tapettuina tai sitten heitä ei löydetty enää koskaan. Suuri osa ihmisistä lähti pakolaisiksi muihin maihin. 

Isabel Allende lähti sotilasvallankaappausta pakoon Venezuelaan vuonna 1973. Nykyisin hän asuu Kaliforniassa. Chilen presidentti Salvador Allende oli kirjailijan isän serkku ja hänet surmattiin vallankaappauksen aikana. Henkien talo on kirjailijan esikoisteos ja siitä on tehty samanniminen elokuva. Aiheensa kirjaan kirjailija sai, kun hänen isoisänsä oli kuolemaisillaan ja kirjailija alkoi kirjoittaa hänelle kirjettä. Kirjeestä tuli oman suvun vaiheista kertova kirja. Kirja, jossa siirrytään tunnelmasta toiseen, historiantapahtumista seuraavaan, sukupolvien vaihtuessa ja poliittisten kriisien ravistellessa suvun henkilöitä. Kirjassa rakastetaan ja vihataan, tunnetaan tuhansia tunteita ja kysytään neuvoja hengiltä.

Sitten isoisä ja minä otimme toisiamme käsipuolesta ja kuljimme talon läpi seisahtuen joka paikkaan muistelemaan menneitä ja tervehtimään entisaikojen näkymättömiä henkiä, jotka olivat kaikista myllerryksistä huolimatta pysyneet paikoillaan.

Isabel Allende, Henkien talo *****
suom. Jyrki Lappi-Setälä
Otavan Kirjasto 2010  toinen painos
s. 436
La casa de los espiritus 1982
ensim. suomal. painos 1985


Kauanko ihminen elää?
Tuhatko vuotta vai yhden ainoan?
Elääkö viikon vai vuosisatoja?
Kauanko ihminen kuolee?
Mitä tarkoittaa ikuisesti?

Pablo Neruda

Seita Vuorela: Lumi

On talvi ja muuttolintujen aika, se tarkoittaa että ranta on valkoisenaan kurkia ja joutsenia, vedenpinta niiden sulkia.

Tänään katselin merenrannassa joutsenia, poikaset olivat yhtä valkoisia kuin vanhempansa. Pian on aika matkustaa etelään, kenties Iraniin viettämään talvikuukaudet. Keväällä aikaisin joutsenet palaavat takaisin samalle seudulle kuin mistä lähtivät. Seita Vuorelan Lumi kertoo tarinoita iranilaisnuorten elämästä Iranissa ja Suomessa. Tarinan henkilöt ovat Sebadeh ja Siamak I, Atisha ja Siamak. Sebadeh ja Siamak I olivat 15-vuotiaita 1990-luvulla ja Atisha ja Siamak olivat 15-vuotiaita vuonna 2010, kun Atisha pakeni Iranista Suomeen. Blogin pitäminen oli kiellettyä Iranissa, mutta Atisha jatkoi niin kauan, kunnes se suljettiin ja myös sen jälkeen kirjoittamalla vihkoihin. Blogin tarinassa seikkaili Lumikuningatar ja Siamak, poika lapsuuden naapurista. 

Koska mulla on kuolleen miehen nimi, musta tuntuu että mä olen jotain velkaa sille kuolleelle, että se toivoo jossain toisessa maailmassa, että mä jatkaisin sen sotaa. Että mä kostaisin sen puolesta. Mä ajattelen, että mun täytyy tehdä jotain suurta ennen kuin mä kuolen, sillä muuten mä olen pettymys. Musta ei voi tulla ongelmanuorta niin kuin monista muista mamuista. Silloin mun setä katsoisi mua sieltä jostain mistä lie kuolleiden maasta ja häpeäisi.

Seita Vuorelan Lumi teoksen kansikuva on kauneimpia mitä olen nähnyt tänä vuonna. Kansikuvassa on kenties peili, joka särkyi Atishan kirjoittamassa blogisadussa. Satu mukaili H.C.Andersenin Lumikuningatar-satua vuodelta 1844. Sininen yläosa kuvaa Suomea ja punainen alaosa Irania. Kirjailija matkusteli Iranissa vuonna 2006, ja hän kertoi kirjan lopussa, että kirjallisuus ja muu sananvapaus oli sensuurin kourissa. Vuonna 2009 Iranissa oli vihreä liike-niminen vallankumous, joka tukahdutettiin ja jonka jälkeen pidätettiin ja teloitettiin tuhansia nuoria. Kirja on omistettu kahdelle samannimiselle iranilaiselle ja heidän rohkeudelle.

Teheranin tapahtumat nousevat kuin saari merestä ulapan jälkeen, enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä niille muistoille tai Atishalle. Se mikä on jäljellä on viha.

Siamak ei ole miettinyt juuriaan Iranissa, hän on kotoutunut suomalaiseksi, jopa niin, että pelaa jääkiekkoa, eikä ajattele muuta tulevaisuutta kuin jääkiekon pelaamista. Hän on saanut osansa rasismista ja siihen liittyvistä nimityksistä. Hän ei jaksa muistuttaa mistä on kotoisin, eikä sitä ettei ole muslimi, vaan sen vuoksi Suomessa, ettei ole muslimi. Sitten heille ilmestyi tyttö, joka piti huivia päässä, vaikka ei olisi tarvinnut pitää. Johan siinä voisi mennä uskottavuus kaveripiireissä. Sitäpaitsi tyttö roikkui koko ajan perässä.

Lumi on kertomus nuoruudesta kahdessa eri maassa. Lumi kertoo maahanmuutosta ja pakolaisuudesta todentuntoisesti. 15-vuotiaan elämä on itsensä etsimistä ja sopeutumista kaveripiiriin, oli maahanmuuttaja tai ei. Kirjan teemat lähtevät kahden kulttuurin kohtaamisesta ja mitä siitä seuraa. Atishan blogisatu tuo kirjaan fantasiaa, jonka avulla hän on selvinnyt 15-vuotiaaksi asti. Lumi jäi Seita Vuorelan viimeiseksi teokseksi, hän ei ehtinyt nähdä kirjaa valmiina. Tarinankertojan muisto säilyy hänen kirjoissaan, joissa usein kuolema on läsnä jossakin muodossa, niin tässäkin kirjassa.

In memoriam <3

Seita Vuorela, Lumi *****
Kirjan viimeisteli Vilja-Tuulia Huotarinen
Kuvitus, Terhi Ekebom
Wsoy 2016
s. 234

Seita Vuorela: Viima

Kristina Ohlsson: Mion Blues

Nimeni on Martin Benner, ja olen ammatiltani asianajaja. Vielä muutama viikko sitten minulla oli kaikki mahdollinen - naisia, menestyksekäs ura, pahuksen mielenkiintoinen elämä ja mahtava tytär. Nyt moni asia on kuitenkin muuttunut. Elämäni on aivan toisenlainen. Olen itsekin muuttunut ja tunnen oloni avuttomaksi.

Ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Mion Blues on päätösosa Lotus Bluesille.  Ja voin sanoa suoraan, että Mion Blues on huomattavasti parempi dekkari kuin Lotus Blues. Lotus Blues oli aloitusosa, jota Mion Blues täydentää todella hyvin. Kirjojen vaihtuessa päähenkilöstä Martin Benneristä on tippunut suurin osa ylimielisyydestä ja itsevarmuudesta pois. Tässä dekkarissa Martin Bennerin elämälleen luoma turvaverkko muuttui aina vain kiristyvämmäksi häkiksi ja  umpikujaksi. Hän muuttui rikollisten asianajajasta lievästi sanottuna mustamaalatuksi, karkeasti sanottuna rikolliseksi sekä poliisien takaa-ajamaksi. Martin Benner ei suinkaan antanut periksi, vaan uppoutui tutkimustyössään syvälle menneisyyden tapahtumiin.

Havahduin hereille vasta kun pääni oli hautautunut kokonaan mullan alle.

Nykyiset tapahtumat aiheuttivat päähenkilölle painajaisia, aina sama uni, aina sama paikka. Martin pelkäsi menettävänsä Bellen, jonka huoltaja ja ainoa vanhempi hän oli ollut Bellen vauvaiästä asti. Toinen henkilö, jonka hän pelkäsi menettävänsä oli Lucy, asianajotoimiston toinen osakas. Lucy ei tiennyt kaikkea Martinin menneisyydestä ja Martin halusi asian pysyvän salassa. Lucy auttoi nykyisissä vaikeuksissa ja oli paljon Bellen seurana, kun Martin tutki rikoksia, joiden tapahtumista häntä syytettiin. Kristina Ohlsson on tehnyt kirjaparista todella huikean pakkauksen. Rikoksia tapahtuu ja ruumiita tulee runsaasti, joten Martinin vihollinen ei tyydy vähään. Mion Blues on tapahtumarikas ja yhtä juonivetoinen kuin Lotus Blues, mutta todellakin päähenkilön muuttumisen vuoksi lukunautinto oli huomattavasti parempi.

Samassa ammuttiin laukaus. Ja toinen. Ja sitten vielä monta lisää, enemmän kuin saatoin laskea. Kuulin kiihtyneitä ääniä ja huutoja, tunsin miten paikalla olevat ihmiset lähtivät nopeasti liikkeelle. Kaukaisuudesta kantautui sireenien ujellusta ja jostakin etäältä kuului lähestyvän helikopterin ääniä. Kun se laskeutui, olin jo menettänyt tajuntani.

Olen ihastunut Kristina Ohlssonin dekkareihin. Hänellä on vahva ammatillinen tausta rikoksiin ja niiden tutkimiseen. Mion Blues dekkarissa etsittiin pientä poikaa nimeltään Mio. Jätän lukijoille jännitettävää miten kävi Martinille ja löytyikö Mio.

Kristina Ohlsson, Mion Blues ****
suom. Pekka Marjamäki
WSOY 2016
s. 363

Ohlsson Kristina: Lotus Blues
Ohlsson Kristina: Nukketalo
Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Hoidon jälkeen, kun makasin tajuissani omassa vuoteessani, silitin hiuksiani, ne eivät koskaan jättäisi minua yksin vaan tulisivat aina ensimmäisenä huomaamaan kaiken, mitä minulle tapahtuu. Tukka ei koskaan anna periksi. Hiuksista kädet lähtivät kulkemaan pitkin ruumista, ne halusivat varmistaa, että kaikki ihon sisällä on pysynyt entisillä paikoillaan sähköshokin tärähdyksissä.

Riitta Jalosen elämäkertakirja uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004) ei voi jättää ketään kylmäksi. Kirkkaus on samalla kannanotto historialliseen mielenterveyshoitoon ja sen henkilöstön vallanpitoon kuin mielenterveyspotilaiden heikkoon asemaan ilman omia oikeuksia ja mahdollisuuksia olla mukana hoidon suunnittelussa. Kirja on myös kannanotto erilaisuuden hyväksymisestä. Janet Frame oli aina ollut muiden silmissä erikoinen ja outo. Perhe oli köyhä ja äiti eli omassa runomaailmassa unohtaen arkiset huolenpidot lapsista ja kodista. Janet Framella oli vilkas mielikuvitus ja hän näki kirjoituksia kaikkialla. Huippulahjakkaana hän pääsi yliopistoon ja valmistui opettajaksi, mutta opettajan työ ei ollut sopivaa työtä hänelle. Janet oli kirjailija. Valitettavasti hänen erakkomaista tapaansa elää ja kirjoittaa ei ymmärretty, vaan hänet suljettiin mielisairaalaan.

Seacliff oli kivinen vuori, joka täytettiin ihmisillä. Ennen pitkää monet muuttuivat rievuiksi, lattian pesurätin kokoisiksi. Ajatuksissani kuljetin heidät pois sairaalasta, sen vessoista, käytäviltä, pesuhuoneista, päivähuoneista, hoitohuoneista ulos avaraan maisemaan, jossa he saivat kirjaimia ja kielen. Kukaan ei näe, ajattelin monta kertaa, ja se on hyvä, koska kukaan ei näe oikein.

Janet Frame selvisi yli 200 sähköshokkihoidosta, jota annettiin, koska hänet oli diagnosoitu skitsofreenikoksi. Hoidoista ja ankeista mielisairaala-ajoista huolimatta hän kirjoitti. Kirjoittaminen koitui hänen pelastukseksi, sillä hänelle oli sunniteltu jo lobotomia. Sen jälkeen Janet tuskin olisi kirjoittanut mitään. Pelastus tuli siitä, että hänen esikoiskirjansa oli palkittu. Hän oli sen jälkeen tunnettu, mutta hän halusi elää erakkona ja vain kirjoittaa. Ystäviensä avustuksella Janet pääsi maailmalle ja jäi lopulta Lontooseen, jossa joutui mielenterveysvaivojen vuoksi hoidettavaksi. Vaivat tulivat sähköshokkihoitojen ja mielenterveyshoitojen vuoksi, lisäksi perheen sisäiset ongelmat olivat jättäneet jälkensä sekä ihmisten käytös erilaisuutta kohtaan.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisia pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.

Riitta Jalonen on kirjoittanut herkänkauniin syvällisen tarinan kirjailija Janet Framesta ja hänen vaikeasta elämänkohtalosta, josta moni hänen kirjoistaan on saanut vaikutteita. Janet Frame oli selvästi erityisherkkä kirjailija, joka halusi uppoutua tarinoidensa maailmaan. Lopulta isänsä kuoleman jälkeen hän palasi takaisin Uuteen-Seelantiin, johon ei ollut aikonut koskaan palata ikävien kokemustensa vuoksi. Hän pelkäsi, että hänet suljetaan mielisairaalaan kotimaassaan. Kaikki kiitos Riitta Jaloselle loistavasta tarinasta, joka hakee vertaistaan. Luin tämän vuoden parhaan tarinan, jonka teksti soljui luontevasti ja mieleenpainuvasti läpi ikävän ja traagisen kohtalon, jota ei toivoisi kenenkään kokevan. 

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalonen, Kirkkaus *****
Tammi 2016
s. 347

Kirjasta ovat bloganneet mm. Omppu,  Laura, Krista, Arja, Susa, Annika, Leena Lumi, Ulla, Katri ja moni muu <3

Anja Kauranen Snellman: Syysprinssi

 

 

 

"Syysprinssi on kertomus nuoruudesta ja hulluudesta. Matka narsistien ajasta sikeään depressioon. Se on surullisen sukupolven rakkaustarina." Anja Kauranen

Anja Kauranen oli 24-vuotias yliopisto-opiskelija, kun hän kohtasi esikoisteoksensa juuri julkaisseen 22-vuotiaan Harri Sirolan. Punk oli kova sana, yhteiskunnallisten päättäjien kyseenalaistaminen, kirjallisuuden harmaahapsien kritisoiminen. Anja Kauranen oli mukana punk-liikkeessä puhujana ja kritisoijana. Anja Kauranen oli pyytänyt Harri Sirolaa erääseen yleisötapahtumaan, se oli heidän ensitapaamisensa. 

 

Kysyessään 15 vuotta myöhemmin mielisairaalassa hoidossa olevalta entiseltä rakastetultaan, muistaako tämä ensitapaamisen, Sirola ei muistanut. Eikä ihme, sillä sähköshokkihoidot veivät muistin ja jokainen tapaamiskerta oli kuin ensimmäinen kerta. Sirola oli aina yhtä yllättynyt tapaamisesta Anjan kanssa. Anja Kaurasen Syysprinssi kertoi kahden nuoren kirjailijan rakkaustarinan.

Kuulin jatkuvasti korvissani Syysprinssin käheän naurun, tunsin ihollani hänen pehmeät kämmenensä, hänen huultensa kosketuksen. Öisin hätkähdin hereille kun kuvittelin pienen viileän hopeamunan hipaisevan poskeani.

Anja Kaurasen intohimoromanssi oli myös kolmiodraama, sillä hän asui poikaystävänsä kanssa. Harri Sirola oli jotain ihan muuta kuin turvallinen tavallinen koti ja perhe, Harri Sirola oli valtava tunnemyrsky, joka vei valtavalla voimalla omaan maailmaansa, johon heitä yhdisti rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen, sanoihin, lauseisiin, runoihin, rakkaus toinen toisiinsa. Kaikki muu oli ulkopuolista. 

 

Mutta kaikella on aikansa, niin punkillakin. Epäjärjestyksen jälkeen tuli järjestys. Rakkauden jälkeen tuli viha. Turvattomuuden jälkeen turvallisuus. Ihana kosketus muuttui satuttamiseksi. Kauniit sanat rumiksi. Alkuräjähdys paloi loppuun. Tuhkasta ei noussut Fenix-lintu.

Anja Kaurasen Syysprinssi pysyi silti Syysprinssinä. Syysprinssi luki heidän rakkauskertomuksensa käsikirjoituksen ja iloitsi siitä. Nyt vihdoinkin kahdenkymmenen vuoden kirjan julkaisun jälkeen Syysprinssistä on tehty elokuva, jonka pääosia näyttelevät Laura Birn ja Lauri Tilkanen, ohjaajana Alli Haapasalo. Kirja on ehkä jotain muuta, mitä lukijat odottavat. Kirja kertoi myös traagisen ihmiskohtalon, Harri Sirolan mielenterveysongelmat. Kirjassa vaihtelivat rakkaustarina ja parin myöhemmät kohtaamiset. Kirja oli synkän kaunis ja niin sydäntäsärkevän koskettava.

"Pupu ja Lammas värisevät yhdessä, mutta eivät pelkää mitään."

Anja Kauranen Snellman, Syysprinssi *****
Kirjassa on elokuvakannet
WSOY Bon-pokkari 2016
s. 159 + kuvia elokuvasta ja yhteiskuva Anja Kaurasesta ja Harri Sirolasta
ensimmäinen painos ilmestyi 1996

Muistelmat

Mielenterveysongelmat 



Anja Snellman: Antautuminen
Anja Snellman: Pääoma

Mauri Kunnas: Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset

Eräänä aamuna Nauravan mörön majatalon käkikello oli pysähtynyt. Käki oli kai kyllästynyt viileään ilmanalaan ja lähtenyt etelään.

Satupäivän lastenkirja on tietysti Mauri Kunnaksen Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset, koska kummituksia ja aaveita alkaa ihan selvästi olla lähistöllä. Ne odottavat juhlimista, Halloweenia. Satukirjan majatalolla on myös tyyliin sopiva nimi: Nauravan mörön majatalo. Nauravan mörön majataloa emännöi Fiina-rouva, talonmiehenä toimii Igor ja hänen puolisonsa Bertta on kokki ja taloudenhoitaja. Koska majatalon käkikello pysähtyi, eikä toiminut enää, päätettiin hankkia uusi kello. Eno huomasi päivän lehdestä huutokauppailmoituksen ja sinne lähdettiin yksissä tuumin: eno, Emma, Oskari, Igor ja Fiina-rouva.

Ostaa nyt rikkinäinen kaappikello, Igor naureskeli. Hän oli myös huutanut kellon, mutta omasta mielestään paljon paremman: hänen komea taskunauriinsa oli ainakin melkein ehjä.

Eno oli taitava korjaamaan tavaroita ja pian kaappikello toimi hyvin. Illalla kaikki katselivat hienoa vanhaa kaappikelloa ja kuuntelivat sen rauhallista raksutusta. Pian oli nukkumaanmenoaika. Emma ja Oskari nukkuivat kerrossängyssä, mutta valvoivat, sillä jostakin kuului kummallisia ääniä. Aamulla huomattiin, että kaappikello oli hiljentynyt. Joku oli työntänyt lusikan koneistoon. Seuraavana aamuna kaappikello oli jälleen pysähtynyt ja kellon ympärillä oli jotakin kummallista. Näin jatkui aamusta aamuun, aina kello oli pysäytetty jollakin keinoin. Eräänä aamuna pyykkinarulta löytyi jotain vieläkin kummallisempaa, jota täytyi tutkia tietokirjasta.

Illalla, heti kun aurinko laski, majatalon väki piiloutui halliin vartioimaan salaperäistä kaappikelloa. Tunnit kuluivat, ja kohta koitti keskiyö.

Mauri Kunnas on tehnyt huumoripitoisen kummituskirjan lapsille ja lapsenmielisille hauskoine kuvineen. Mitä tapahtui seuraavaksi, se kannattaa lukea kirjasta ja katsella kuvista. Näissä Mauri Kunnaksen kuvakirjoissa kuvilla on valtavan suuri merkitys tarinan ymmärtämiselle. Tietysti kummitustarinat ovat ihanan pelottavia, mutta lukemalla kirjan voi pelkokin hieman vähentyä, ainakin pikkuriikkisen verran, pikkurillin kynnen verran, nuppineulanpään verran... hhuuuuuiiiiii!!!!!!

Mauri Kunnas, Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset *****
kuvitus Mauri Kunnas, Tarja Kunnas
Otava 2016   15. painos
s. 25
ensimmäinen teos julkaistu 1996

Kunnas Mauri: Seitsemän koiraveljestä
Kunnas Mauri: Hyvää yötä, herra Hakkarainen
Kunnas Mauri: Koirien Kalevala
Kunnas Mauri: Apua, merirosvoja!

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

"Minkälaiset hirviöt?" minä kysyin aina, silmät selällään. Siitä tuli eräänlainen leikki. "Kauheat, köyryselkäiset, mustasilmäiset hirviöt, joiden nahka mätäni niiden päällä", isoisä vastasi aina.

Hirviövaroitus! Amerikkalaisen kirjailijan Ransom Riggsin kirja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille sisältää hirviöitä. Kirjasta löytyy monia muitakin eriskummallisuuksia, jotka kuuluvat joko hyviin tai todella pahoihin olentoihin. Kirja on erittäin koukuttava näin Halloweenia odotellessa. Kirja sisältää myös suuren joukon eriskummallisia valokuvia, jotka ovat aitoja vanhoja valokuvia. Kuvat ovat outoja ja mystisiä, jopa goottissävyisiä, joista voi aistia kummitustarinoita. Useissa valokuvissa on lapsia ja nämä valokuvat ovat osa Ransom Riggsin fantasiatarinaa Neiti Peregrinen kodista eriskummallisille lapsille toisen maailmansodan aikana. No miten ihmeessä kirjan päähenkilö 16-vuotias Jakob, joka elää nykyisyydessä, joutui tai pääsi ajassa taaksepäin. Hm, oletko kuullut koskaan aikamatkailusta, sillä se auttaa siinä puuhassa.

Ensimmäistä kertaa isoisän viimeisissä sanoissa alkoi olla jonkinlaista järkeä. Hän halusi minun lähtevän saarelle etsimään tätä naista, orpokodin johtajatarta. Tämä jos kuka tietäisi kaiken isoisän lapsuuden salaisuuksista.

Jakobin isoisä oli paennut Puolasta, sillä hän oli juutalainen ja muuten hän olisi joutunut keskitysleirille. Isoisä oli päässyt turvaan Walesin edustalle pienelle saarelle, jossa Neiti Peregrinen johtama lastenkoti sijaitsi. Lastenkotiin osui pommi ja ainoastaan isoisä selvisi tuhosta tai niinhän sitä luulisi. Isoisä päätti lähteä sotimaan vihollista vastaan ja sodan loputtua hän muutti Amerikkaan ja perusti perheen. Isoisä oli etäinen omille lapsilleen, mutta lapsenlapselleen Jakobille hän kertoi vanhoja tarinoita lapsuudestaan. Sekaan mahtuivat hirviöt ja eriskummalliset lapset. Isoisän kuolema oli järkytys Jakobille ja hän sairastui ja näki painajaisia, sillä hän oli nähnyt jotakin pahaa ja se tuli öisin painajaisina uniin.

Isoisän saari. Karu ja synkkä kuin muinainen jättiläisten rakentama linnoitus, sumun ja miljoonien kirkuvien lintujen verhoamana. Kun katseli sen äkkijyrkkiä rantakallioita, joiden lakea verhosivat aavemaiset pilvet, oli helppo uskoa että saari oli lumottu.

Cairnholmin saarella tapahtumat kiisivät nopealla vauhdilla ja Jakob, joka oli tullut saarelle isänsä kanssa, tuskin ehti viettää aikaansa isänsä kanssa. Isällä oli omat harrastuksensa ja huolenaiheensa, joten Jakob sai juoksennella vapaasti raunioituneella lastenkodilla löytämiensä uusien ystävien kanssa.

Ransom Riggs on kirjoittanut huiman seikkailukertomuksen, joka on saanut jo kaksi jatkokirjaa Hollow City ja Library of Souls. Ensimmäisestä osasta on jo tehty elokuva. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on valloittavan kummallinen, petollisen hyytävä, mutta henkeäsalpaavan jännittävä seikkailukirja, joka päättyy koukuttavasti. Lisäväristystä lukemiseen tuovat vanhat valokuvat, aikamatkailu ja taistelu pahoja voimia vastaan. Olen suorastaan mykistynyt tämän tarinan kekseliäisyydestä.

Ransom Riggs, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille *****

suom. Virpi Vainikainen

Schildts & Söderströms 2012

s. 347

Miss Peregrine´s Home for Peculiar Children 2011

Cairnholmin lumotulla saarella ovat käyneet mm. Elegia, Aletheia, Laura, Raija, Sonja, Villis, Reta, Hanna, Marika, Irene, Susa, Kirjaston vanki, Miia, Annika, Henna, Lukijatar, Maija, Anu , Notko ja Hanna

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

Olen aina ollut sitä mieltä, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on Suomen paras kirja, enkä tietenkään kyennyt pitämään näppejäni erossa siitä. Toivoisinkin, että tämä koiramainen mukaelma innostaisi lukijoita tarttumaan myös Kiven alkuperäiseen mestariteokseen.

Ylläoleva teksti on Mauri Kunnaksen kirjoitus Seitsemän koiraveljestä kirjan alussa. Mauri Kunnaksen teokset ovat hyvin huumoripitoisia kuvitukseltaan ja teksteiltään ja niinpä lukijat, oli ne sitten varttuneempaa väkeä tai pienempää kuulijakuntaa, viihtyvät varmasti vallan mainiosti Seitsemän koiraveljeksen parissa, kuunnellen ja katsellen pikkutarkkoja kuvia koiraveljesten hassutuksista. 

Kyseiset Seitsemän koiraveljestä asuivat kuten Kiven veljekset Jukolan talossa lähellä Toukolan kylää. Veljesten nimet olivat, kuten varttuneemmat lukijat hyvin muistavat, Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Kuuluu yleissivistykseen, jos ei muuta opi koulussa, niin ainakin Jukolan veljesten nimet. Veljekset olivat kovasti omapäisiä ja melkein kaikki olivat ihastuneet samaan koiratyttöön, Männistön Venlaan. Talo oli huonossa kunnossa ja naisväkeä olisi pitänyt saada tekemään naisten töitä ja lukemaankin olisi pitänyt opetella, mutta kun se laiskottelu ja nukkuminen oli niin mukavaa. Hiukan veljeksiä pelotti uusi rovasti, joka oli päättänyt pitää kiinni laista, jonka mukaan kaikkien pitäjän asukkaiden oli opeteltava lukemaan.

- Me emme tunne edes A:ta, Aapo voihki.

- Ja ellemme kiltisti opettele lukemaan, kirkon porstuassa meitä odottaa musta jalkapuu.

- Mahdotonta oppia lukemaan, Juhani tuskaili. - Minulla on niin kova pää.

- Saisipa siinä hikoilla mies, Tuomas ähisi.

Mutta Aapo pysyi lujana.

- Tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Hankitaan Hämeenlinnasta aapiskirjat ja lähdetään lukkarin luo kouluun ennen kuin meitä viedään pakolla. Näin tehtiin.

Matkalla lukkarin luokse oppia saamaan kävästiin kyselemässä joko Venla olisi päättänyt kenet hän ottaisi puolisokseen, mutta Männistön muori ajoi heidät pois. Tuosta suuttuneena veljeksillä oli suukopua ja tappelua, kunnes jatkettiin matkaa. Matkalla vastaan tulivat Toukolan pojat, vanhat kiistakumppanit ja koska Toukolan pojat lauloivat pilkkalaulua Jukolan veljeksistä, seurauksena oli armoton tappelunnujakka.

.

.

Viimein tulee hännän huippu,

Pikku-Eero, liukas luikku,

Jukolan tiuskea rakki.

Siinä ompi velisarja,

Jalo niinkuin sonnikarja,

Voimalla seitsemän miehen.

Muistan miten Seitsemän miehen voima-laulua laulettiin isoon ääneen alaluokilla. Onhan siinä yksi kirosanakin, joten pojatkin tykkäsivät laulaa, vaikka muuten pysyttelivät hiljaisina musiikkitunneilla. Mutta takaisin Seitsemän koiraveljeksen koulumatkalle lukkarin luokse. Veljeksiä pelotti suunnattomasti, eikä ihme, sillä lukkari oli kovakourainen ja paha suustaan ja ruoka oli kiellettyä, ennen kuin oppisivat kirjaimet ja tavaamaan. No niin, kuka arvaa mitä sitten tapahtui? Veljekset karkasivat ikkunasta. Ja siitä ei hyvää seurannut. Koska tämä on vähän niinkuin satukirja, niin lopussa kuitenkin sovittiin kaikki asiat.

Seitsemän koiraveljeksen seurassa on hauska tutustua Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Mauri Kunnas on tehnyt mainion kuvitetun version klassikkokirjasta tyylilleen uskollisena. Kunnaksen kirjoissa seikkailee myös Herra Hakkarainen ja kuvia katsellessa on kiinnostavaa seurata missä tämä unikeko on menossa.

Aleksis Kiven päivää vietetään joka vuosi 10. päivä lokakuuta, sillä hän syntyi 10.10.1834. Mauri Kunnaksen syntymäpäivä on 11.2.1950. Olen ihastunut Mauri Kunnaksen kirjoihin, joita on yli 60.  Toivottavasti niitä vielä ilmestyy ja varsinkin näihin klassikkoteoksiin perustuvat kirjat ovat parhaimpia oppikirjoja suomalaiseen klassikkokirjallisuuteen. 

Mauri Kunnas, Seitsemän koiraveljestä *****
kuvitus Mauri ja Tarja Kunnas *****+

Otava 2003

s. 95

ilmestyi ensimmäisen kerran 2002

Kunnas Mauri: Hyvää yötä, herra Hakkarainen
Kunnas Mauri: Koirien Kalevala
Kunnas Mauri: Apua, merirosvoja!

Kuvassa lukkari pitää lukutuntia kovapäisille Jukolan veljeksille.

Alberto Moravia: Kaksi naista

Sota jatkui, mutta minä en siitä paljonkaan piitannut, ja kun radiossa musiikkituokion jälkeen luettiin päivän tiedotus, sanoin Rosettalle: - Sulje, sulje Herran nimessä tuo kapine... nuo tappelupukarit, nuo riivatut tappakoon toisiaan niin paljon kuin haluavat... minä viis veisaan heidän sodastaan...

Ylläoleva lausahdus on italialaisen kirjailijan Alberto Moravian (1907-1990) päähenkilön mielipide sodasta. Päähenkilö on alle nelikymppinen kaunis ja päättäväinen italialaisnainen Cesira. Alberto Moravia kertoo Kaksi naista teoksessaan äidistä ja tyttärestä, Cesirasta ja Rosettasta, toisen maailmansodan aikana Roomassa ja pakolaisina Italian maaseudulla ja vuoristossa. Cesira oli miehensä kuoleman jälkeen jatkanut pikkuisen elintarvikekaupan pitoa Roomassa. Sodan jatkuessa se oli muuttunut mustanpörssin kaupanteoksi ja lopulta kun ei ollut mitään myytävää, liike oli suljettava. Äiti ja tytär lähtivät etsimään turvapaikkaa suuntana äidin kotipaikka, mutta sieltä oli kaikki paenneet, joten pakopaikaksi tuli korkealla vuoristossa oleva pakopaikka. Cesira ajatteli pakomatkan kestävän ehkä pari viikkoa, mutta siitä tuli huomattavasti pidempi matka. Onneksi heillä oli rahaa, jolla ostaa ruokaa ja majapaikka, mutta sodan jatkuessa rahalla ei ollut lopulta mitään arvoa.

Kaksi naista teoksesta voi lukea Alberto Moravian ja hänen vaimonsa Elsa Moranten pakomatkan, kun he pakoilivat fasisteja kahdeksan kuukauden ajan toisen maailmansodan aikana. Pakoilu ja piilossaolo ei aina onnistunut. Moravia on kirjoittanut eri osapuolten kohtaamisia ja sodan ääniä, lentokoneita, konekiväärejä, pommeja. Miehet pelkäsivät saksalaisia, koska he veivät heidät nälkäpalkalla rakennustöihin sota-alueille. Jotkut pääsivät karkuun. Kirjassa kuvattiin myös eri osapuolten karkureita ja usean eri maan sotilaita. Pahimpina kuvataan saksalaiset ja heidän ryöstöretket. Saksalaisiakin pahempana kuvataan marokkolaisia ja heidän väkivaltaansa naisia kohtaan. Kirja on hyvin aidon oloinen ja kirjan sivuilla voi kuvitella olevansa itse mukana, sillä kuvaukset ovat tarkkoja.

Vuonna 1960 Vittorio de Sica ohjasi Kaksi naista teoksesta elokuvan, jonka pääosasta Sophia Loren voitti parhaan naisnäyttelijän Oscarin. Olen katsonut elokuvan ja halunnut aina lukea tämän kirjan. Elokuva kuvasi hyvin teosta ja Sophia Loren on aito Cesira, mutta kirja on mielestäni vielä parempi. Moravia on tehnyt uskomattoman tarkkaa työtä kuvaillessaan henkilöitä, ihmisluontoa, tapahtumia, luontoa, eri olosuhteita, vuorovaikutuksia, ajatuksia, näkökantoja ja toista maailmansotaa ja sen eri osapuolia. Pakomatkalle lähti äiti ja tytär, mutta äidin lisäksi tyttären sijasta pakomatkalta palasi nainen, joka traumatisoitui peruuttamattomasti pakomatkalla.

Mutta tuska ja ahdistus oli pelastanut meidät viime hetkellä. Ja sillä tavoin kertomus Lasaruksesta sopi meihinkin, sillä tuskan ja ahdistuksen avulla olimme päässeet ylös sodan kynsistä, sodan, joka sulkeutui takanamme pahuuden ja välinpitämättömyyden kammioihinsa, ja nyt voisimme taas turvallisin mielin jatkaa elämämme taivalta, elämämme, joka kyllä oli pieni ja mitätön, täynnä hämäryyttä ja erehdystä, mutta meille hyvä ja ainoa mahdollinen, kuten Michele varmaankin olisi sanonut, jos hän olisi ollut meidän kanssamme.

Alberto Moravia, Kaksi naista *****

suom. Kai Vuosalmi (Tauno Nurmela 1907-1985)

Tammen Keltainen Kirjasto 2011  4.painos

s. 300

La ciociara 1957

ensim. suom. 1958

Marjiksen bloggaus

Patrick Modiano: Kehäbulevardit

Tämä on varmasti Seine-et-Marnen kauneimpia ja sijainniltaan parhaita kyliä! Fontainebleaun metsän reunassa. Joillakin pariisilaisilla on siellä huvila mutta heitä ei enää näy, varmaankin "asioiden huolestuttavan käänteen vuoksi".

Ranskalainen kirjailija Patrick Modiano syntyi vuonna 1945 eli samana vuonna, kun toinen maailmansota päättyi. Hänen vanhempansa tapasivat toisensa Pariisin miehityksen aikaan. Isä oli italianjuutalainen ja äiti belgialainen näyttelijätär, perhetausta näkyy vahvasti Kehäbulevardit teoksessa. Kirjan päähenkilö ja hänen isänsä ovat juutalaisia, ja heidän kohtelunsa pahenee kirjan aikana. Kirjan kansikuvassa näkyy katukahvila, jossa istuu vain yksi henkilö. Ranskalaiset pelkäävät ilmiantajia. Poika ja hänen isänsä. Äidistä tai muusta suvusta tai alkuperämaasta ei puhuta mitään. Isä on ulkomaalaisen näköinen, poika vaalea ja ylioppilastodistuksen saanut, mutta sodan aikana ei ollut merkitystä muulla kuin sillä, että pysyt hengissä.

Patrick Modianon tummasävyinen Kehäbulevardit ei ole kaunis tarina. Tarina saa meidät muistamaan juutalaisten vainon ja kohtelun toisen maailmansodan aikana ja jo ennen sitä. Tarina saa meidät muistamaan valtavat maanpakolaisvirrat ihmisten rynnätessä pakoon vainoajia, kidutuksia, sotaa, vankeutta. Elämä oli kauhea kamppailu elämästä ja kuolemasta. Mikä on muuttunut tänä päivänä? Valtavat pakolaisvirrat, pakolaisleirit, sodat, tuhot, kidutukset. Katsoin dokumentin Australian pakolaisleireistä, jotka maa on ulkoistanut lähisaarille. Järkyttävää katsottavaa ja jälleen varsinkin naiset ja lapset ovat seksuaalisen väkivallan uhreja näillä pakolaisleireillä ja pakomatkoilla, joissa ihmishengellä ei ole mitään arvoa.

Patrick Modiano ei anna meidän unohtaa toisen maailmansodan vainoja. Me elämme kuitenkin maapallolla, joka vainoaa systemaattisesti kaikissa maissa tämän päivän pakolaisia. Kehäbulevardit kirjan isä oli pakolainen ja hänellä ei ollut henkilöllisyystodistusta. Poika syntyi Ranskassa ja hänellä oli henkilötodistus, joka otettiin vainojen alettua pois. Pojalla oli pieni mahdollisuus selvitä, mutta hän oli hukannut isänsä jossakin vaiheessa ja hän halusi löytää isän huolimatta tämän elämäntyylistä. Veri oli vettä sakeampaa. Poika löysi isänsä. Hän etsi omaa itseään, kuka hän oikein oli. Vuoden 2014 nobelisti Patrick Modiano voitti vuonna 1972 Kehäbulevardit teoksella Ranskan Akatemian suuren romaanipalkinnon. Kehäbulevardit on tiivistunnelmainen pienoisromaani, joka ei anna meidän unohtaa menneitä, mutta luo samalla sillan menneisyydestä tämän päivän tapahtumiin ja tekoihin.

Kuka sinä olet? Minä olen turhaan seurannut sinua päiväkaupalla, en tiedä sinusta mitään. Yölampun valossa häämöttävä silhuetti.

Patrick Modiano, Kehäbulevardit ****
suom. Jorma Kapari 1976
Wsoy 2014
s. 117 sisältää Tuukka Kangasluoman 10 s. pituisen esipuheen vuodelta 1976
Les boulevards de ceinture 1972

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Paulan, Ompun, Jokken ja Kaisan postaukset kirjasta.

Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaastekoonti

Oksan hyllyltä - blogissa alkoi viime syksynä elokuvallinen lukuhaaste Seitsemännen taiteen tarinat. Tietysti halusin mukaan, sillä olen usein lukenut kirjan ja katsonut siitä tehdyn elokuvan. Kirja on yleensä ollut se katalysaattori, joka on innostanut katsomaan elokuvan. Joskus on käynyt päinvastoinkin, kiinnostava elokuva on innostanut etsimään kirjan käsiini. Näin kävi Truman Capoten kirjoittamalle Aamiainen Tiffanylla teokselle. Ensin elokuva, sitten kirja. Elokuva oli bling blingiä ja kirja älyttömän hyvä, josta haluaisin nähdä kirjaa enemmän kuvaavan elokuvaversion. Elokuvan pelasti ihana Audrey Hepburn. Elokuvassa ja kirjassa oli yhteistä noin karkeasti sanottuna nimi, Manhattan ja pääosan esittäjän nimi. 

Ylläolevassa kuvassa on muutama elokuva, joiden taustalla on kirja. Neljästä olen postannut blogiaikana.

Marikan järjestämä kiva lukuhaaste kesti 22.11.2015 - 5.10.2016 välisen ajan. Sain haasteesta täydet pisteet :)

Säännöt:

1) Elokuvatähtien elämäkerrat ja muistelmat

2) Elokuviin ja niiden tekemiseen liittyvä tietokirjallisuus

3) Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja
Mary Kubica: Good Girl - Kunpa tietäisit
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Paula Hawkins: Nainen junassa
Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
Roald Dahl: Iso kiltti jätti
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia
Péter Gardós: 117 kirjettä

4) Kirjassa elokuvakansi 
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
David Ebershoff: Tanskalainen tyttö
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
Colm Tóibín: Brooklyn 

5) Fiktiiviset kirjat, joissa kuvataan elokuvaa, kerrotaan elokuvanäyttelijöistä tai -ohjaajista yms. elokuvaan liittyvästä toiminnasta
Kjell Westö: Kangastus 38
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
Lucinda Riley: Keskiyön ruusu 

6) Kirja + leffa TAI leffapostaus. Kirjoitetaan siis sekä kirjasta että siitä tehdystä elokuvasta TAI vain kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta/elokuvasta, josta on julkaistu myös kirjallinen versio.

Kiitos Marika kivasta haasteesta <3

Muriel Barbery: Haltiaelämää

 

 

 

 

 

Olento puhuu hänelle hiljaa. Silloin tyttö näkee. Hän ei ymmärrä olennon puhetta mutta näkee samankaltaisen lumisen illan kotikylässä ja kotitilallaan: kotitalon ulko-ovelle lumen valkeuteen on laskettu valkoinen mytty. Ja tuo mytty on hän itse.

Lämminhenkisen Siilin eleganssin kirjoittaja ranskalainen Muriel Barbery on aloittanut uuden kenties kokonaisen fantasiakirjasarjan kirjalla Haltiaelämää. Kirjan nimestä voi jo päätellä, että kirjassa tapahtuu yliluonnollisia asioita ja tapahtumia. Kirjan päähenkilöt olivat kaksi tyttöä, Maria ja Clara, jotka oli viety syntymänsä jälkeen eri maihin, ja molemmat saivat rakastavat perheet luonnon keskeltä. He oppivat kuulemaan ihmisten kertomia vanhoja tarinoita ja tuntemaan luonnon viisauden ja rakastamaan eläimiä. Molemmille tytöille oli suunnitelmat, elämäntarinat ja kohtalot, jotka kietoutuivat toisiinsa satumaisen kertomuksen lumovoimalla. Tässä fantasiakirjassa kohtasivat sekä hyvä että paha. Kirja oli alkusoittoa todella voimakkaalle pahuudelle. Molemmilla tytöillä oli omat erityistaitonsa ja -lahjansa, joiden avulla he tulevat vastustamaan pahuutta kirjojen kuvioissa.

Katsokaas kun tämä on satua, mutta tämä on myös totta. Kuka osaa erottaa ne toisistaan? 

Muriel Barbery on saanut myös Haltijaelämään vaikutteita japanilaisuudesta asuessaan Japanissa - puutarhojen taianomaisesta estetiikasta ja unelmoinnista ja kauneudesta. Haltijaelämää on kaunis kirja. Teksti on soljuvaa, unenomaista ja satumaista. Tapahtumat ovat kuin hengettömiä, toisessa ulottuvuudessa tapahtuvia, sillä kirjassa on mahdollista katsoa yli maiden, yli ajatusten, myös tulevaisuuteen ja menneisyyteen. Todellakin kirjassa on haltioita, mutta lukijalta kestää kauan, ennen kuin hän oivaltaa kuka on haltia ja kuka ei.

Haltijaelämää ei heti temmannut minua mukaansa, mutta koin kirjan uskomattoman kauneuden. Tapahtumien kiihtyessä olin jo täysillä mukana, mutta kirja ei lumonnut minua tarpeeksi. Voin nähdä kirjan kuvina silmissäni kuin katsoisin elokuvaa. Suosittelen kirjaa fantasiakirjojen ystäville ja nuorille. He tulevat rakastamaan tätä kirjaa.

Sinä kannat kaikkia unelmia
ja astelet lumisella taivaalla
helmikuun routamaan alla

Muriel Barbery, Haltiaelämää ****
suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2016
s. 270
La vie des elfes 2015

Fantasiakirja 

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Naamion alla oli valkoista röyhelöä, ja sen alla erotin kaulan ja kurkun mustaksi muuttuneet verisuonet. Silmäaukkojen yläpuolella näkyi kuoropojan kultaisia kiharasuortuvia.

Flavia de Luce on jälleen vauhdissa ja intoa täynnä, sillä hänellä on uusi murhatutkinta käynnissä kanadalaisen Alan Bradleyn viidennessä sarjan kirjassa Loppusoinnun kaiku kalmistossa. On muuten hyvä nimi kirjalle, sillä uhri löytyi kirkon alapuolelta, kun tarkoitus oli nostaa ylös pyhimyksen luut. Kirkon urkuri oli jostakin syystä saanut saman hautapaikan tai piilopaikan murhatulle ruumilleen. Kuka nyt halusi söpön urkurin hengiltä, johon kaikki kylän naiset ja tytöt olivat ihastuneet. Flavia oli tunkenut nykerönenänsä ensimmäisenä haudan laidalle, sillä hän oli muutenkin joutunut oleskelemaan kirkossa siskonsa Feelyn seurana, sillä Feely hoiti urkurin tehtävät, kun urkuri oli kadonnut muutama viikko aiemmin. Flavialla on selkeästi kuudes aisti näitä murhia kohtaan. Hän sattuu sopivasti aina sinne missä tapahtuu. Jostakin syystä isä on huolissaan Feelyn turvallisuudesta, mutta Flavia on asia erikseen. Kukas se voisikaan olla huolissaan tytöstä, jonka harrastus on kemiallisten kokeiden teko ja rikosten ratkaisu. Isä oli muutenkin reppanatuulella ja alistunut kohtaloonsa, sillä kartano oli laitettu myyntiin maksamattomien velkojen vuoksi.

Aurinko katosi pilven taa, ja värähtäen tajusin, että suoraan jalkojeni alla oli salatunneli, jota pitkin Cassandra-vainajan haamun väitettiin kulkevan.

Flavian tutkimukset ovat tietysti huippusalaisia, ja kirkon ympäristö on tarkemman tutkinnan alla. Ja hetihän sieltä löytyi kaikenlaisia salatunneleita, mutta eihän pimeys ja ahtaat paikat ole ennenkään pelottaneet Flaviaa. Kummitukset ja aaveet sekä kuolleiden haamut eivät tätä tyttöstä hetkauta. Lepakkokin pitäisi saada kiinni siksi, että siskot olivat syyttäneet hänen olevan sukua lepakoille, joten lepakko pitäisi tutkia tarkemmin. Feely ja Daffy osaavat sitten kiusata pikkusiskoaan, mutta Flavia kyllä osaa antaa takaisin, toisinaan käyttäen apuna kemistintaitojaan. Perheen sisäiset asiat ovat olleet rempallaan, kun äiti lähti Himalajalle Flavian ollessa vuoden vanha. Isä on surrut vaimoaan ja taloudelliset paineet ovat kasautuneet liian suuriksi. Kirjassa eletään 50-lukua, mutta isä olettaa, että kartanonherrojen ei ole soveliasta tehdä töitä, ainoastaan postimerkkeily saa hänet virkeämmäksi. Onneksi talossa oli Dogger, joka oli valtavan viisas ja rouva Mullet, joka teki syömäkelvotonta ruokaa, mutta oli ahkera juoruilija, ja näiden molempien henkilöiden tiedoista Flavia sai selville tosi paljon asioita.

"Täysosuma, Dogger!" minä kiljahdin. "Täysosuma! Uskoakseni klassinen lyijymyrkytystapaus."

"Ei suinkaan", Dogger sanoi. "Tauti tunnetaan yleisemmin nimellä lepra."

Näillä kummallakin taudilla on merkitystä siinä, että urkuri-parka joutui pyhimyksen kanssa samaan hautaan. Lisäksi pyhimyksellä oli jotakin, jota kirjan rikolliset jahtasivat. Flavia ei olisi kunnon salapoliisi, ellei hän ratkaisisi tällaista yhtälöä. Mutta aika paljon hän sai pyöräillä Gladysilla jututtamassa eri ihmisiä, tutkimusretkeillä öisin, kun muutkin hiipparit olivat liikkeellä, ennen kuin hän pääsi kertomaan poliiseille tapahtumat alusta alkaen. Ai niin, tämä supernokkela neropatti on Flavia de Luce, 11 vuotta, Bishop´s Laceyn kylästä ja harrastelijasalapoliisi ja itseoppinut myrkynkeittäjä.

Alan Bradley, Loppusoinnun kaiku kalmistossa *****

suom. Maija Heikinheimo

Bazar 2016

s. 407

Speaking from Among the Bones 2013

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä 
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä

Ullan, Riitan ja Lukijan postaukset kirjasta.

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

Hyvä oli syrjäyttänyt pahan. Vai oliko sittenkään? Joskus öisin, kun hän vääntelehti vuoteessaan painajaisten piinaamana, hän ei tiennyt varmasti. Mutta esimerkiksi nyt, päivänvalossa, hän oli vuorenvarma siitä, että hyvä oli voittanut pahan. Paha oli ainoastaan nurkissa lymyilevinä varjoina, se ei uskaltanut näyttää rumia kasvojaan. Juuri niin hän halusikin sen olevan.

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin suosittu Patrik Hedström ja Erica Falck - dekkarisarja on ollut huippusuosittu tv-sarjoineen, ja yhdeksän sarjan kirjaa on  suomennettu. Olen lukenut kaikki, mutta blogistani puuttuvat alkupään dekkarit, joten ajattelin täydentää sarjaa näillä Gummeruksen uusilla painoksilla. Neljäs Fjällbackaan sijoittuva sarjan osa on nimeltään Pahanilmanlintu ja kirjan lopussa on rikosnovelli Leskien kahvila. Nyt on osunut nappivalinta kirjan kansikuvaksi, joka sopii hyvin kirjan tapahtumiin ja nimeen.

Edellisessä kirjassa kirjailija Erica Falckin siskolle tapahtui kauheita juttuja ja hän on sen jälkeen muuttanut lapsineen Erican ja Patrikin taloon asumaan. Talo on Erican Ja Annan lapsuudenkoti. Ericalla on kädet täynnä töitä, sillä heidän Maja-vauva ja Annan kaksi lasta ovat hänen hoidettavinaan, koska Anna suree tapahtumia, eikä jaksa tehdä mitään. Erica ja Patrik ovat päättäneet hääpäivästä, mutta aika ei tahdo millään riittää kaikkeen. Eikä Annasta ole apua. Ehkä entisestä poikaystävästä olisi apua...

Idyllisyys ja rauha on lopullisesti poispyyhkäisty paikkakunnalta, sillä siitä pitävät huolen tosi-tv-ohjelman kuvaukset, joita seuraa runsaasti ulkopuolisia. Tanumshedenin poliisiasemalla työskentelevä Patrik  joutuu aikamoiseen pyöritykseen väkivaltaisen rikosaallon tuivertaessa myrskytuulen lailla Fjällbackassa. Poliisien aika kuluu tutkimushommissa ja he tekevät pitkää työpäivää yhä kauemmas leviävän rikosaallon kanssa. Rikosten parissa kuluvat myös viikonloput. Jotain on jäänyt huomaamatta, mikä yhdistää rikokset toisiinsa vai yhdistääkö niitä mikään. Poliiseilla on kiire, sillä kukaan ei halua lisää ruumiita. Lisäksi media on kimpussa koko ajan.

Etäältä kantautuva auton moottorin ääni oli kuitenkin saanut äidin pomppaamaan pystyyn ja komentamaan heidät pelokkaasti takaisin sisään. Äkkiä, heidän oli juostava nopeasti. Ja nimettömän kauhun jahtaamina he olivat kumpikin syöksyneet ovelle ja ovesta sisään, omaan huoneeseensa. Äiti oli juossut perässä ja lukinnut kaikki ulko-ovet.

Camilla Läckbergillä pysyy ohjakset hyvin hanskassa Pahanilmanlinnun tarinassa, vaikka sivuhenkilöitä kertyykin aika liuta. Parasta kirjoissa ovat henkilökuvaukset ja heidän omat tarinansa. Patrikin esimies Mellberg on aikamoinen tyyppi, joka antaa mielellään ohjausvastuun Patrikille, mutta ottaa kaikesta tietysti kunnian itselleen. Tällä kertaa kuvataan Mellbergin vapaa-aikaa erään henkilön seurassa ja voi voi miten sinisilmäiseksi vanhempi herra voi mennä sinisten silmien edessä.

Annakin sai puhtia elämäänsä ja Erica sai hänestä hyvän kaason häihinsä. Tosi-tv-porukka sai lopulta kuvaukset tehtyä, jokainen linssilude kasvonsa tv-ohjelmaan. Rikolliset sitten joutuivat...

Camilla Läckberg, Pahanilmanlintu ****
suom. Outi Menna
Gummerus 2016   9. painos
s. 433 + Leskien kahvila novelli 14 s.
Olycksfågeln 2006
ensim. suomennos Schilds 2009

Läckberg Camilla: Perillinen; Merenneito; Majakanvartija 
Läckberg Camilla: Enkelintekijä
Läckberg Camilla: Leijonankesyttäjä
Läckberg Camilla: Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Elinan, Kuuttaren, Ankin ja Lauran postaukset kirjasta.