Ajattomia satuja ja tarinoita - lukuhaasteen koostepostaus

Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita lukuhaasteen viimeinen päivä lähestyy 30.6.2017, joten on tullut aika koota luetut ja postatut kirjat yhteen. Haaste oli minulle rakas, sillä luen lapsille paljon satukirjoja ja pyrin lukemaan myöskin ajattomia klassikkosatuja, niitä, joita olen itsekin lukenut pienenä. Ja toivon, että uusistakin satukirjoista nousee klassikoita, joita luetaan sukupolvelta toiselle. Mauri Kunnaksen ja Timo Parvelan lastenkirjat ovat selkeästi klassikkokirjoja, joiden sanoma ei vanhene ja joita luetaan vuosi vuoden jälkeen. Myös Noposen siskosten hurmaavat Heinähattu ja Vilttitossu sekä Risto Räppääjä satukirjat ovat valloittaneet katsojat kirjojen ohella niin elokuvateattereissa kuin näytelmissäkin. Uusista kirjoista nostan esille Veera Salmen hurmaavan Puluboin ja hänen ystävänsä Ponin hauskat kirjat. Tuutikki Tolosen Mörkövahti ja Mörköreitti valloittivat ainakin minut seikkailulla maan alla. Ja jo 20 vuotta on luettu Harry Pottereita, joita on saatu lukea nykyisin todella hienoista ja hauskoista kuvitetuista kirjoista.

Lämmin kiitos Jenny haasteesta, jota en voinut vastustaa ❤️

1.     Miler Zdeněk & Eduard Petiška: Myyrän auto

2.     Paloheimo Oiva: Tirlittan

3.     Dahl Roald: Kirahvi, Kaani ja minä

4.     Aapeli: Koko kaupungin Vinski

5.     Finne Jalmari: Kiljusen herrasväki

6.     Kunnas Mauri: Kaikkien aikojen avaruuskirja 

7.     Pennanen Lea: Piilomaan pikku aasi

8.     Prøysen Alf: Eukko pikkurillin kepposet

9.     Spyri Johanna: Pikku Heidi

10. Topelius Zacharias: Adalmiinan helmi

11. Ertimo Laura & Satu Kontinen: Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta 

12. De Saint-Exupery Antoine: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupery: Pikku Prinssi

Lapsuuteni ja koko elämäni tärkeimpiin kirjoihin on kuulunut Pikku Prinssi. Antoine de Saint-Exuperyn lastenkirjaa Pikku Prinssi on luettu ja painettu valtavat määrät. Itselläni on vuonna 1996 painettu kirja, joka silloin oli 21. painos Suomessa. Yhteensä kirjaa on painettu yli 200 miljoonaa kappaletta ja se kuuluu maailman luetuimpiin kirjoihin. Le Petit Prince ilmestyi vuonna 1944, mutta kirjan sanomat eivät vanhene: ystävät ovat tärkeitä, sydämellään näkee parhaiten ja silmillä ei näe kaikkea.

 

Kirjailija joutui laskeutumaan lentokoneella Afrikassa aavikolle, jossa hän tapasi pikku prinssin. Prinssi pyysi häntä piirtämään itselleen lampaan. Päivä päivältä kirjailija tutustui tähän hiljaiseen pieneen poikaan yhä paremmin. Selvää oli, että prinssi oli kotoisin joltakin tähdeltä, jossa oli tulivuoria ja tähti oli hyvin pieni. Tähti piti siistiä joka päivä baobabi-puiden siemenistä. Baobabit kasvoivat valtavan suuriksi ja pystyivät tappamaan tähden juurillaan. Tällä vertauskuvalla kirjailija viittasi natseihin, jotka ujuttivat lonkeroitaan joka paikkaan. Kirja on kirjoitettu toisen maailmasodan aikana. Ensimmäisen kerran kirjailija kertoi pikku prinssistä vuonna 1935 lehtiartikkelissaan.

 

 

Pikku prinssi oli ollut maassa melkein vuoden etsimässä ystävää, sillä hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Pikku prinssi kertoi kirjailijalle tähdestään ja omasta ruususta. Pikku prinssi rakasti kukkastaan kovasti, mutta silti hän lähti tähdeltään. Prinssin ja ruusun tarinaa on verrattu kirjailijan ja hänen vaimonsa suhteeseen.

 

 

Lähtöaamuna hän siivosi hyvin jälkensä. Hän nuohosi huolellisesti toiminnassa olevien tulivuorten kraaterit. Niitä oli hänellä kaksi. Ja ne olivat hyvin mukavia ja käytännöllisiä aamuteen lämmittämistä varten. Sitten hänellä oli myös yksi sammunut tulivuori. Mutta kuten hän sanoi, ” Ei voi koskaan olla varma!” Ja niinpä hän nuohosi myös sammuneen tulivuorensa kraaterin.

 

Lähdettyään tähdeltään pikku prinssi kiersi eri tähtiä etsien työtä ja koettaen hankkia tietoja ja oppeja. Ensimmäisellä tähdellä asui kuningas, seuraavalla Turhamainen, kolmannella asui Juoppo, neljännellä tähdellä asui Liikemies, viidennellä tähdellä oli katulyhty ja sen sytyttäjä, kuudennella tähdellä asui Herra, joka kirjoitti valtavia kirjoja, ja seitsemäs tähti oli Maa.

 

Maa ei olekaan mikään mitätön kiertotähti! Siellä on satayksitoista kuningasta (mukaan luettuina myös neekerikuninkaat), seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljoonaa turhamaista, eli toisin sanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä. Jotta saisitte pienen kuvan Maan mittasuhteista, voin kertoa, että ennen kuin sähkövalo keksittiin, täytyi sen kaikilla kuudella mantereella pitää kokonaista lyhdynsytyttäjien armeijaa – niitä oli tarkalleen neljäsataakuusikymmentäkaksituhattaviisisataa yksitoista.

 

Ensimmäinen tapaamansa olento Maan pinnalla oli käärme. Prinssi pystyi juttelemaan eläinten ja kasvien kanssa. Seuraava aavikossa tapaama kasvi oli kukka. Sitten kohdalle osui kaiku ja sen jälkeen ruusutarha. Pian ilmestyi kettu näyttämölle.

 

 

Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.

- Ole hyvä… kesytä minut! se sanoi.

- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.

- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!

 

Prinssi tapasi myös kiireisiä ihmisiä matkallaan. Pikku prinssi kertoi tapaamisistaan ihmisistä kirjoittajalle erämaassa. Kirja on satukirja, mutta se on myös paljon muuta. Uskon, että kirjan tarinoista löytyy paljon pohdittavaa lasten kanssa. Kirjan lopussa oli tullut aika, jolloin pikku prinssin oli aika lähteä tähdelleen. Tämä tarinan osa on surullisin kohta kirjassa. Vertaan tapahtumaa kuolemaan.

 

Nyt olen jo vähän unohtanut suruani. Tarkoitan… en kokonaan. Mutta tiedän pikku prinssin saapuneen tähdelleen, koskapa aamunkoitossa en enää löytänyt hänen ruumistaan. Ei se ollutkaan mikään kovin painava ruumis… Ja öisin kuuntelen niin mielelläni tähtiä. Ne helisevät kuin viisisataa miljoonaa tiukua…

 

Antoine de Saint-Exupery, Pikku Prinssi *****
kuvitus Antoine de Saint-Exupery

suom. Irma Packalén

WSOY 1996 21.painos

s. 95

Le Petit Prince 1944

ensim. suomenkielinen painos ilmestyi 1951

 

 

Osallistun tällä lastenkirjalla Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita-lukuhaasteeseen, sekä Luetaanko tämä?-blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.

 

 

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta

 

Maapalloa pitäisi kutsua vesipalloksi. Meret peittävät suuren osan kotiplaneetastamme ja muka kuivalla maallakin vettä on kaikkialla. Syysmyrskyissä sadevesi piiskaa katuja, talvella lumi ja jää kuorruttavat maiseman. Vesi virtaa ihan joka rakoon ja purskahtaa esiin maan sisältä. Se kuljettaa lämpöä mukanaan ja kovertaa reitin mihin haluaa.  Vesi on hyvin omapäinen ja yleisyydestään huolimatta oikeastaan tosi kummallinen aine. Läpinäkyvä, hajuton ja mauton neste – sehän kuulostaa naamioidulta taikaliemeltä.

Näin alkaa Laura Ertimon kirjoittama ja Satu Kontisen kuvittama Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta, tietokirja lapsille ja nuorille, mikä ettei aikuisillekin sopiva tietokirja, aina sitä on hyvä muistuttaa mieliin asioita mitkä liittyvät veteen. Ilman vettä meitä ei olisi olemassakaan, joten vettä kannattaa kohdella hyvin. Maapallolla oleva vesi on kiertänyt äärettömän monta kertaa miljardien vuosien aikana. Puhdas vesi ei ole kuitenkaan joka maassa itsestään selvä asia.

Vesi teos on jaettu neljään yläotsikkoon. Ensimmäisenä on Planeetta, jossa käsitellään mitä vesi oikein on ilmiönä. Luonto kappaleessa matkataan aavikoilta syvänmeren hautoihin. Ihminen kappaleessa pohditaan yhden lajin vesileikkejä tarkoittaen tietysti ihmistä. Sukellus kappaleessa pohditaan mm. Mistä planeetta sai värinsä tarkoittaen tietysti maapalloa, joka on yksi planeetta avaruudessa. Jokainen sivu on kuvitettu ihmeellisen kauniisti, suorastaan mielikuvitusta värisyttävällä tavalla. Jotta lukeminen olisi vielä kiinnostavampaa, mukana on jopa sarjakuvia, joissa seikkailevat Aallotar ja Olomuotoprinsessa.

Aallotar haluaa, että asiat maapallolla sujuvat luonnon ehdoilla. Vesi on tärkein elementti kaikista, ja sitä Aallotar suojelee loppuun saakka. Hänen työtään häiritsee tyyppi, joka tuntee fysiikan lait ja jonka toimilla on välillä katastrofaalisia seurauksia… nimittäin… Olomuotoprinsessa.

Kirja on kirjoitettu ja kuvitettu siten, että tietoa on pehmennetty hieman fantasian ja mytologian avulla, sillä mukaan on otettu myös historiaa ja tulevaisuutta, joista emme todellakaan tiedä kaikkea, eikä jääkaudesta ole tallennettua tietoa. Tulevaisuudesta voidaan ennustaa paljonkin, mutta sekään ei ole faktatietoa. Ilmasto on lämmennyt paljon nopeammin kuin sitä on ennustettu ja arktiset jäänapamantereet sulavat yhä kiihtyvämmällä vauhdilla. Silti maapallon maat pyrkivät pois ilmastosopimuksesta, joka takaisi luonnolle paremmat oltavat ja vesistöille puhtaampia olosuhteita esim. niissä eläville kaloille. Nythän merillä lilluu saaren kokoisia muovilauttoja ihmisten saastuttamisen vuoksi. Muovi menee kalojen sisälle ja sitä kautta ihmisiin. Luontoa ja vesistöjä ei pitäisi saastuttaa, koska olemme vedestä riippuvaisia. Ihminen on toimillaan hävittänyt elämää, eläimiä ja kasveja maapallolta, valitettavasti. Maapallo oli täällä ennen ihmistä ja se jää tänne ihmisten jälkeen, ehkä ei enää niin kauniina ihmisten saasteiden jälkeen. Vielä nyt se hohtaa avaruuteen kauniin sinisenä.

Maa, juuri sopiva asuinpaikka meille, aivan yksin valtaisassa tyhjyydessä. Tästä meidän on pidettävä hyvä huoli.

Laura Ertimo, Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta *****

Kuvitus Satu Kontinen *****

Myllylahti 2017

s. 152

Tietokirja lapsille ja nuorille

Katjan bloggaus
Kian bloggaus

Juhannusajan taikaa

Mittymaarja

Mittymaarja, keito keiju,

hiipii juhannuksen yöllä,

suuret silmät unelmoi,

helmet välkkyy, soljet soi,

mesikukka välkkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää,

Mittymaarjan haaveet hohtaa,

kallella on seppelpää,

eikä häntä kukaan nää,

kun hän illall´ immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja?

Mittymaarja tekee taikaa.

Immet ohralaihoon käy,

kun ei tiellä ketään näy,

uskotellen uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa,

immet sitoo korret yhteen:

keltä korren jäytää jäät,

kell on pärttylinä häät,

ken se leikkaa lemmen lyhteen.

Larin-Kyösti

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi.

On elokuu 2008 ja Zackarias Levin on jäänyt monen muun toimittajan tavoin työttömäksi, sillä kukaan ei lue enää paperilehtiä ja nettiuutistenkin käyttö on vähentynyt koko ajan. Tyttöystävä on jättänyt ja rahat juotu. Ainoa keino pysytellä tolpillaan on palata takaisin kotikaupunkiin äidin luokse. Näin alkaa ruotsalaisen Matthias Edvardssonin dekkari Melkein tosi tarina. Matthias Edvardsson on kirjoittanut aiemmin mm. Dit drömmar färdas för att dö, April, April ja För du teokset, joita ei ole suomennettu.

Työkseen kirjailija on äidinkielen ja psykologian opettaja lukiossa ja ainakin tähän lukemaani teokseen on saatu psykologinen ilmapiiri. Kirja kerrotaan vuoronperään kahdessa aikatasossa. Henkilömäärä on sopivan pieni ja tästä pienestä piiristä pitäisi löytyä murhaaja, sillä Zackarias on sitä mieltä, että Adrian on syytön. Zackarias on päättänyt kirjoittaa kirjan opiskeluvuoden tapahtumista ja puhdistaa ystävänsä maineen, joka kärsi kymmenen vuoden tuomion erään kirjailijan murhasta. Kirjailijan, joka katosi heidän opiskelunsa aikana.

”Tajusin heti, että teissä on jotain erityistä”, hän sanoi ja pani kätensä ovenkahvalle. ”Ottakaa se tyttö mukaan, niin vaihdetaan parempaan juhlapaikkaan. Haluan päättää illan tyylikkäästi.”

Zackarias oli yksi neljästätoista luovan kirjallisuuden oppilaasta, jotka oli valittu opiskelemaan kirjoittamista Li Karpen johdolla. Pian opiskelijoista valikoitui kolme poikaa ja yksi tyttö, jotka viettivät aikaa yhdessä aivan kuin kolme muskettisoturia ja d´Artagnan aikoinaan Alexandre Dumas vanhemman Kolmessa Muskettisoturissa, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Nuorten välille syntyi luja luottamus, mutta niitä salaisuuksiakin alkoi syntyä. Nuoret etsivät vielä itseään ja sitä mitä halusivat elämässä tehdä. Oliko kirjoittaminen kaikille se juttu? No kuitenkin pari heistä joutui juonikuvioon, joka oli moraalisesti väärin ja josta ei voinut syntyä mitään hyvää. Päinvastoin eräs kirjailija katosi ja hänen murhastaan tuomittiin yksi nuorista.

”Millaiseksi hän sitten muuttuu?” Adrian kysyi.

”Psykoottiseksi, sekopäiseksi. Hän huutaa ja paiskoo tavaroita. Kirjoittaminen on hänelle henki ja elämä. Kun hänellä on vauhti päällä eikä hän löydä oikeaa tietä, kun hän ei pääse eteenpäin – se on kuin kuolemanpelkoa.”

Melkein tosi tarina on mukavan viihteellinen kesädekkari, joka imaisee tarinoidensa sisälle. Mielenkiintoista oli seurata nuoria opiskelijoita ja sitten sitä minkälaisia heistä oli aikuistuttuaan tullut. Heillähän oli jokaisella kirjoittamisen lahja nuoruudessa, mutta olivatko he käyttäneet lahjaansa opiskeluiden jälkeen. Päähenkilömme Zackarias  oli toimittajan työssä kirjoittanut paljon, mutta nyt oli aikaa ja aika paneutua hämäriin tapahtumiin nuoruudessa ja saada ne kansien väliin. Mutta mitä oikeasti tapahtui vuonna 1996?

Mattias Edvardsson, Melkein tosi tarina

Suom.  Tiina Ohinmaa

LIKE 2017

s. 413
En nästan sann historia 2016

Arvostelukappale

Markku Kaskela: Mustasilmä

Minun nimeni on Osmo, hauska tutustua. Olen kissa tästä lähistöltä. Mustasilmä on minun hyvä kaverini; semmoinen veikko, että se usein kuulostelee ja makustelee, mitä sille sanon.

Markku Kaskelan satukirja Mustasilmä kertoo kahdesta kaveruksesta, kissasta nimeltä Osmo ja ketusta nimeltä Mustasilmä. Kirjan lumoavan kauniin kansikuvan on tehnyt Jussi Kaakinen, jonka mustavalkokuvia on tekstin joukossa. Jo kansikuvasta saa käsityksen siitä, että nyt kerrotaan hyvästä ystävyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä. Osmolla ja Mustasilmällä on selvästi hauskaa, kun he seikkailevat yhdessä ja etsivät kotia. Kirjassa pohditaan myös sitä mitä saa tehdä ja mitä ei, hyviä kysymyksiä pohdiskella lasten kanssa.

Kirja on jaettu kahdeksaantoista lyhyeen kappaleeseen, joten lukemaan opettelevat voivat jatkaa aina luettuaan kappaleen tai niin monta kuin jaksavat. Kirja on kuitenkin suunniteltu rakenteellisesti pienille lapsille sopivaksi, jota vanhemmat voivat lukea sopivasti ennen nukkumaanmenoa ja jatkaa seuraavana iltana. Kirjan tapahtumat eivät ole pelottavia, joten kirja sopii hyvin unikirjaksi. Ystävällisennäköiset eläimet ovat kilttejä myös unten mailla.

Kirjan kuvioissa on myös muita eläimiä ja ihmisiä, mutta heistä voi lukea kirjasta. Kirjasta tuli mieleeni sodanjälkeinen aika, mutta satukirjassa on tulevaisuudenkuvausta. Maailma ei ole juuri muuttunut, emmekä tiedä mitä on tapahtunut, mutta satukirja antaa mielikuvitukselle siivet.

Pöhkö västäräkki hyppelee kaivon kantta vasten lasketulla valurautapatterilla. Kun patterinrohjo lojuu sillä tavoin kenollaan taivasta vasten, se muistuttaa jotakuta avaruuden tarkkailulaitetta. Kuin olisi isot korvat; tutka, jolla harotaan taivaan tuolle puolen. Ja sitten vielä tämä aamun tähti, kirkas pilke pomppii tikkukoivillaan sillä.

Markku Kaskela, Mustasilmä ***
kuvitus Jussi Kaakinen
Kvaliti 2017
s. 96

Raija Oranen: Ackté!

Minä Aino Achté.

Oli syksy 1894 ja minä olin kahdeksantoistavuotias. Seisoin kömpelöissä, äidin ompelemissa vaatteissa Gare de Nordilla ja häpesin itseäni. Helsingissä kehtasin sentään kävellä kaduilla sellaisena kuin olin, mutta täällä, voi ei! Silmäni olivat havainneet hetkessä monta tyylikästä ranskatarta, ja käsitin, etten voisi mitenkään asettua heidän rinnalleen ilman että minulle naurettaisiin tai minut kerrassaan ohitettaisiin. Noin vain vilahtaisivat katseet minun mitättömyyteni ylitse, eikä minua enää olisi.

Raija Orasen Ackté! teoksessa nuori helsinkiläinen laulajatähti Aino Achté (1876-1944) saapui Pariisiin äitinsä kanssa opiskellakseen maailmankuuluksi oopperatähdeksi. Vain kuuluisuus ja hieno ura olivat nuoren ja päättäväisen Ainon suunnitelmissa. Pariisi ei ottanut Ainoa avosylin vastaan, sillä se oli täynnä aloittelevia taiteilijanalkuja, joilla oli sama unelma, tähteys ja kuuluisuus omalla alalla. Pariisi oli myös likainen ja meluisa kaupunki ja kielikin kuulosti ihan erilaiselta kuin Aino oli Suomessa opetellut. Pieni rähjäinen hotellihuone äidin kanssa jaettuna tuntui olevan liikaa ja liikaa se olisi tänä päivänäkin kenelle tahansa 18-vuotiaalle nuorelle. Lisäksi äiti tuntui jarruttavan Ainon omia suunnitelmia, eikä hyväksynyt kouluissa annettavaa laulunopetusta ja -teoriaa. Äitikin oli opiskellut ja laulanut Pariisissa ja maailmalla ja oli katkeroitunut laulu-uran jälkeen. Tyytymättömästä äidistä oli päästävä eroon.

Tuo törkimys lausui vastoin parempaa tietoaan minun nimeni korostetusti ranskalaiseen tapaan ashettee eikä aktee, niin kuin olisi pitänyt. Ja se kuulosti täsmälleen samalta kuin achetée eli ostettu.

- Nyt tämä saa riittää! raivosin puoliääneen siltä oppitunnilta lähtiessäni. Painuin suoraan konservatorion toimistoon ja ilmoitin, että nimeni ei ole enää Achté vaan se on Ackté, ja se lausutaan k keskellä sanaa, ja asiasta on ilmoitettava kaikille opettajille ja muillekin ihmisille maailmassa.

Aino oli oppinut aikuistuessaan ja yksin asuessaan pitämään puolensa loukkaajia vastaan. Kovan koulunsa hän oli käynyt kotonaan, kun ei ollut koskaan kelvannut äidilleen. Äiti oli moittinut ja halventanut tyttöään, mutta Aino oli siitä vain sisuuntunut. Kaksi vaihtoehtoa joko alistua muiden valtaan tai taistella ja selviytyä voittajana. Aino oli saanut voittajaluonteen. Itkun ja ikävän aika oli sitten pienen huoneen sängyssä peiton alla. Onneksi oli Heikki olemassa, jonka kanssa Aino kihlautui, mutta avioliitto ei tullut mahdolliseksi vielä moneen vuoteen, koska silloin olisi saanut unohtaa laulajauran.

Edelfelt päästi käteni irti ja katsoi minua tutkivasti silmiin. - Mitkä silmät, hän huokasi hetken vaiti oltuaan. - Niissä palaa tuli, tiesittekö sen?

- Tanssiessa tuli kuuma.

- Minä tarkoitan toisenlaista tulta. Milloin saan maalata nuo silmät?

Aino Actén ja Albert Edelfeltin (1854-1905) välille syntyi ystävyys Pariisissa ja se jatkui Edelfeltin kuolemaan asti. Edelfelt maalasi muutaman taulun oopperabrimadonnastamme, joka loisti Pariisin Oopperassa. Kirjasta voi lukea tarkemmin minkälaisen ystävyyden kirjailija loi kahden kuuluisan suomalaisen taiteilijan välille.

Raija Orasen kirjoittama fiktiivinen elämäkerta kuuluisasta suomalaisesta kansainvälisesti menestyneestä oopperalaulajasta on mielenkiintoinen ja kertojana toimii Aino Ackté itse. Acktén uran aikana maailmalla ja Suomessa kuohui politiikassa ja Suomikin oli pyrkimässä itsenäisyyteen. Myös Suomen kieli oli muuttumassa viralliseksi kieleksi fennomaanien johdosta. Suomi ja suomalaisuus olivat asioita, joiden puolesta oltiin valmiita uhrautumaan.

Ackté ei ole ainoastaan kirja oopperalaulaja Aino Acktésta, vaan se on myös hyvä historiankirja, aikalaiskirja, miljöö- ja kulttuurikirja, jolle kansainvälinen laulajatähtemme antoi tähtikimallusta. Mitä sen tähtikimalluksen ja kuuluisuuden takana oli löytyy kirjan sivuilta. Hieno laulajaura, ja kiitokset kirjailijalle, että sain kurkistaa oopperan kulissien taakse.

Raija Oranen, Ackté! ****
Teos 2016
s. 43
Elämäkerta

Han Kang: Vegetaristi

Yhtäkkiä kaikki ympäriltäni alkoi liukua poispäin kuin laskuveden viemänä. Ruokapöytä, sinä, kaikki keittiön huonekalut. Olin yksin; koko äärettömässä avaruudessa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin minä. Seuraavan päivän aamuna. Verilammikko karjasuojassa... Näin ensimmäiseksi siitä kuvastuvat kasvot.

Etelä-Korealaisen Han Kangin Vegetaristi voitti vuonna 2016 Kansainvälisen Booker-palkinnon, enkä ihmettele yhtään, sillä kirja on järkyttävän hyvä. Järkyttävän siksi, että kirjassa tuodaan esille ihmisen oikeus itse määrätä mitä syödä ja miten elää. Kirjan päähenkilö nuori Yeong-hye on naimisissa, ja elää kotirouvana Etelä-Koreassa. Mies tekee pitkää päivää ja tulee töistä puolen yön tietämissä korealaisen tavan mukaan. Yhteinen aamupala on ainoa yhteinen ateria. Vaatimattomaan ja tottelevaiseen vaimoon sopeutunut mies yllättyy eräänä päivänä, kun vaimo ilmoittaa, että ei syö lihaa ja samalla hävittää talosta kaikkii lihat, kalat, kananmunat ja maitotuotteet. Syyksi hän ilmoitti nähneensä unen.

Tunnen sietämätöntä inhoa, kovin kauan tukahdutettua. Inhoa, jonka olen yrittänyt aina naamioida rakkaudella. Nyt naamio alkaa murentua.

Ensimmäisen kappaleen näkökulma on aviomiehen ja hänen suhtautumisensa vaimonsa outoihin puuhiin on huuto ja haukkuminen. Hänen ajatuksiinsa mahtuu vain hän itse ja oma hyvinvointi ja vaimon lopetettua miehen hyvinvoinnista, maukkaasta ruoasta, kotitöistä ym. huolehtimisen, miehen raivo vain paisui. Jostakin syystä mies ei edes kysynyt minkälaisia unia vaimo näki, sillä pian kävi niin, että vaimo ei uskaltanut edes nukkua, koska näki niin hirveitä painajaisia. Miehen ajatuksissa oli vain häpeä ja kasvojen menetys muiden ihmisten silmissä. 

Ensimmäisen kappaleen tapahtumien ahdistava tunnetila kohoaa huippuunsa suvun yhteisellä ruokahetkellä, jossa perheen voimin yritetään saada Yeong-hye syömään lihaa. Yeong-hyen syömättömyys aiheuttaa eri sukulaisissa erilaisia tunnetiloja isän raivosta ja väkivallasta äidin kyynelehtivään anomiseen. Häpeä on yleisin sana, kiittämättömyys ja muut painostavat sanat loukkaavat niin kirjan päähenkilöä kuin minua lukijana. Yeong-hye on kuin nurkkaan ahdistettu jänis, joka tekee teon, jonka ansiosta pääsee rauhaan väkivallasta ja huudosta.

"Ne ovat joka kerta erilaiset. Toisinaan ne tuntuvat hyvin tutuilta, toisinaan olen varma, etten ole nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Joskus ne ovat ihan veriset... ja joskus ne näyttävät mätänevän ruumiin kasvoilta."

Toinen kappale kuvaa aikaa kahden vuoden päästä ensimmäisen kappaleen ikävästä lopusta. Yeong-hye asuu yksin, mies halusi eron. Ainoastaan sisko ja hänen miehensä ovat tekemisissä Yeong-hyen kanssa. Lankomies tekee työkseen videoita ja pyytää omista haluistaan johtuen Yeong-hyetä malliksi videolleen. Kirjan toinen kappale on eroottinen ja kuvauksellinen. Lukijan ajatukset saavat kuvitella kuvia ja värejä ja kuvauskohteen muotoja. Siskon mies on täynnä kuvitelmia itsestään ja Yeong-hyestä, eikä hänen ajatuksiinsa mahdu muu kuin herkän ihmisen hyväksikäyttö. Toinen kappale loppuu vastaavasti kuin ensimmäinen ikävään välikohtaukseen.

"En ole enää eläin. En tarvitse ruokaa. En enää. Voin elää ilman sitä. En tarvitse muuta kuin auringonvaloa." 

Kolmas kappale on Yeong-hyen siskon näkökulma tapahtumiin, jotka alkoivat kolme vuotta takaperin Yeong-hyen alkaessa syömään kasvisruokaa. Siskon elämä on myös muuttunut ja hän huolehtii siskonsa elämästä ja hoidosta. Hoito voi järkyttää lukijoita ja se järkytti myös siskoa. Oman elämän muuttuminen muiden kontrolloimaksi herättää Yeong-hyessä vastustusta, ja kontrolloiminen pahenee koko ajan. Toisaalta lähipiiri ns. huolenpidollaan vaikeutti päähenkilön tilannetta. Tällaisen näkökulman tuominen lukijoiden eteen voi tuntua provosoivalta, mutta itse tunsin tuskaa päähenkilön vaikeuksien vuoksi. Päähenkilön, joka ei juuri saanut kirjassa ääntään kuuluville.

Vegetaristi herättää valtavasti mm. syömiseen liittyviä ajatuksia ja kirjan ruokateema kosketti minua läheisesti. Kirjan ensimmäisessä osassa lukija saa tietoa korealaisista ruuista, joka oli mielenkiintoista. Suomessa voi valita kasvisruoan missä vain ruokapaikassa, kouluissa, päiväkodeissa, työpaikoilla. Äitini hankki minulle kasvisruokaa, kun aloin nuorena kasvissyöjäksi. Kyllähän siitä sai aina kuulla ihmisiltä, mutta ei se mitään erikoisuudentavoittelua ollut ja edessä oli nuorena myös leikkaus, joka lievitti oireita, mutta edelleen minulla on dieettiruokavalio, ja yllätys yllätys kaikki kasvikset ja hedelmät eivät sovi minulle. Toisinaan mikään ruoka ei sovi vatsalleni, joten ymmärrän kirjan päähenkilöä. Hänellä taustalla oli lapsuudenaikaiset tapahtumat, joihin olisi pitänyt puuttua. Ehkä itselläni on sama ongelma, loppujen lopuksihan lapsuudenaikaiset kriisit ja ongelmat tulevat esille jollakin tavalla ja vatsasta sanotaan, että se on ihmisen toinen aivo, josta on tutkimusten mukaan löydetty aivosoluja. 

Kirjailijalle onnittelut loistavasta psykologisesta teoksesta. Vegetaristi sisältää nimestään huolimatta laajan määrän eri teemoja ja ilmiöitä ja oli kiinnostava tutustua korealaiseen elämään vaikkakin rajummasta näkökulmasta.

Han Kang, Vegetaristi *****

suom. Sari Karhulahti

Gummerus 2017

s. 215

suomennos englanninkielisestä teoksesta The Vegetarian 2015

koreankielinen teos ilmestyi 2007

Kimmo Miettinen: Sukuviha (Dekkariviikko)

Markus suunnitteli vievänsä Hietaniemeen äitinsä haudalle kukkia ja kertovansa viimeisimmät, viimeiset, uutiset isästä. Pitäisikö äidiltä varmistaa, joko isää on näkynyt? Jos he samaan osoitteeseen edes päätyisivät. Markus tiesi mitä äiti vastaisi, jos kuulisi minkäänlaista moitetta tai sarkasmin häivää poikansa äänessä. "Älä ole isälle vihainen."

Markus Imatra on Kimmo Miettisen Sukuvihan päähenkilö. Sukuviha on Imatra-sarjan ensimmäinen kirja. Sukuvihan seurassa lukija pääsee kunnon vanhanajan dekkarin miljööseen. Koska kirja kertoo sukuvihasta useamman suvun välillä, taustoja selvitetään kauas vapaussodan äärelle, jolloin näiden sukujen henkilöt toimivat sodan eri osapuolissa, punikkeina ja lahtareina. Suvut ovat nimeltään Hellbergit, Laineet ja Wegeliukset. No miten Markus Imatra kuului näihin sukuihin. Kirjasta saat tiedon mihin sukuun hän kuului, vai kuuluiko useampaan, Imatra nimen hän oli saanut kadonneelta isältään. Kolmikymppisen Markuksen isä julistettiin kuolleeksi, mutta kymmenvuotiaasta isäänsä vihannut Markus ei noteerannut juttua mitenkään.

- Ukki? Markus varmisti, kun syvästä unesta herätetyltä kuulostanut miesääni mörisi haloon ja jatkoi saman tien. - Taisin juuri tappaa ...

Kun Markuksen isä oli julistettu kuolleeksi, alkoi Markuksen elämässä tapahtua ja uusia ihmisiä tuppautui seuraan harva se päivä. Isän perintönä tuli avain omituiseen liikehuoneistoon ja kaikenlaiset hämäräheikit alkoivat häiritä tähän asti rauhallista elämää viettäneen Markuksen päiviä. Toiset Markus muisti lapsuudesta isän kavereiksi, mutta toiset olivat niistä muista suvuista. Pikkuhiljaa Markus sai tietää isän elämästä enemmän ja oman suvun vaiheista, johon kuului kaikenlaista eriskummallista tapahtumaa. 

Kimmo Miettisen Sukuviha on surkuhupaisa veijaritarina älyttömästi kohkaavista äijistä. Naiset pysyttelevät taustahenkilöinä, heitä muistellaan kyllä. Kirjan nykyisyys on vuosi 1984 ja kirjassa muistellaan takautuvasti asioita. Jätän lukijoille spoilaamatta kummalle puolelle Markus on kirjan kuvioissa luisumassa hyviksiin vai pahiksiin, vai onko mahdollista pysytellä keskellä kaikkea, olla kuulumatta sukuunsa, joka velvoittaa jotakin tai ainakin vastapuoli odottaa jotakin tapahtuvaksi tai järjestää jotakin. No kyllähän siinä päätä kopsitaan ja pientä pelkoa on ilmassa ja verikin roiskuu, eli murha/tappo tapahtuu. Kirja on enimmäkseen miesporukoissa tapahtuvaa kohellusta, jota lukiessa suupieliä veti väkisinkin ylöspäin musiikin tahdissa väliin rokaten ja väliin hillitymmin Frank Sinatran samettista ääntä kuunnellen. Ps. kirjailija taitaa olla musiikkimiehiä.

- Onko kaikki hyvin? Ukki kysyi epäluuloisena, kuulostellen taustalta kuuluvia ääniä. - Tirskutaanko siellä?

Kimmo Miettinen, Sukuviha (Imatra 1)

Like 2013
s. 331
Dekkari

David Vann: Kylmä saari

Olin kymmenvuotias, kävelin yksikseni, kävelin pihalla likaisten lumilaikkujen halki ja nousin kapealle kuistille. En jaksa muistaa mitä silloin ajattelin, en jaksa muistaa millainen olin tai miltä minusta tuntui. Se kaikki on kadonnut, pyyhkiytynyt pois. Avasin ulko-oven ja löysin äidin kattoparteen hirttäytyneenä. Anteeksi, minä sanoin, peräydyin ja suljin oven. Olin taas ulkona kuistilla.

Alaskassa syntyneen David Vannin Kylmä saari vangitsi minut heti ensimmäiseltä sivulta otteeseensa. Kirjan henkilöt isä, äiti ja aikuiset lapset asuvat Alaskassa ja hyytävät tapahtumat leijailevat kiihtyvällä vauhdilla pitkin kirjaa, kunnes niiden on aika räjähtää lukijan silmille. Oletko valmis avioliittodraaman tapahtumille? Oletko valmis vuosikymmenten ilkeilylle, joka nyt on saavuttanut lakipisteensä? Oletko valmis mökin rakennuspuuhiin pienellä, karulla saarella syksyn hyytävässä säässä? Rakennuspuuhiin, joissa ei ole mitään järkeä. Miesmäistä uhoilua ja vallankäyttöä vaimoa kohtaan, joka ei anna periksi, perhe ei hajoa, eikä mies katoa, kuten oma isä aikoinaan ja sen seurauksena ajatukset äidistä roikkumassa katossa eivät kadonneet millään.

Olet sinäkin myrskyntuoja, Gary sanoi. Pimein päivä viikkoon. Tähän asti on ollut tyyntä ja aurinkoista. Jos minä toisin myrskyn, se olisi paljon pahempi, Irene sanoi. Koko Soldotna pyyhkiytyisi kartalta.

Gary oli hankkinut saaritontin ja sinne olisi aikomus rakentaa pieni mökki ilman mitään mukavuuksia. Irene oli suostunut, vaikka epäilykset pikkumökistä kuulosti klaustrofobiselta. Gary oli onneton rakentaja, joka rakensi ilman suunnitelmia. Irene oli varma, että mökistä ja asumisesta keskellä ei mitään, ei tulisi mitään. Hän yritti olla avuksi, vaikka oli sairastunut ensimmäisellä kerralla ja voimat olivat menneet. Gary oli vain sellainen mies, joka ei ottanut huomioon ketään muita ja nyt avioliiton viimeiset rippeet hakattiin kapeisiin hirsiin loukkaus loukkauksen perään. Syksy muuttui hyytäväksi talveksi ennätysajassa ja parin joskus alkuaikoina kokema yhteenkuuluvuus hävisi sateen ja rännän mukana saaren mutaiseen maaperään. Oliko sitä yhteenkuuluvuutta edes ollut, nyt sitä oli vaikea muistaa tuulen ujeltaessa teltan ulkopuolella ja myrskyn riepotellessa luontoa.

Kauhun vallasssa Irene tajusi, että he tosiaan asuisivat täällä. Mökistä ei tulisi sellaista kuin piti. Siinä ei olisi sitä mitä he tarvitsisivat. Mutta he asuisivat siinä silti. Hän saattoi nähdä sen silmissään aivan selvästi. Ja vaikka hänen teki mieli sanoa Garylle, että muuttakoon tänne yksin, hän tiesi, ettei sanoisi niin, koska sitähän Gary juuri odotti. Gary jättäisi hänet lopullisesti, eikä hän enää suostuisi jätettäväksi. Ei enää ikinä.

Tutustuin kirjaan Leena Lumin suosituksesta ja kiinnostuin kirjasta, koska vietän monta kuukautta vuodesta saaressa, jonne ei ole tietä, Garyn ja Irenen saareenkin piti mennä veneellä. Meidän saaressa on monta sukupolvea elänyt kesät talvet kymmeniä vuosia, mutta meille se on kesäpaikka. Mielestäni marraskuinen sää on jo ihan liian kylmää hatarassa talossa. Garyn ja Irenen yritys tehdä eläkepäivien mökki saarelle oli tuhoontuomittu ajatus. Gary näki mökissä vain itsensä, mutta Irene yritti pysyä kynsin hampain miehessään kiinni. Psyykkisesti pahoinvoiva avioliitto alkoi olla valmis räjähtämään. Olin sieluani myöten mukana kirjan trillerimäisissä tapahtumissa ja Alaskan luonnossa. Kirja ei päästänyt otteestaan ennen viimeistä sivua ja sitten tiesin, että olin lukenut hypnoottisen ja alkukantaisen teoksen.

Olen hirviö. Helvetti, minähän se hirviö olen.

David Vann, Kylmä saari *****
suom. Irmeli Ruuska
Wsoy 2014
s. 328
Caribou Island 2011
Trillerimäinen avioliittodraama perustuu tositapahtumiin.

David Vannin haastattelu

Saarella ovat käyneet mm. Sari, Annika, Leena Lumi, Laura, Marjatta, Hengityskeinu, Tuulia, Arja ja Morre

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Kylmä tuulenpuuska yritti päästä Tuulin iholle ja sai mekon hihat painautumaan kiinni nahkaan. Hetken hän näki välähdyksenä sisimmässään, kuinka veriset tapparat ja veitsenterät virtasivat suuressa pyörteessä idästä länteen. Hän veti kiivaasti henkeä, mutta kitkerä, savuinen ilma vaihtui samassaa taas loppukesän kostean maan hajuun. Mieleen piirtynyt kuva katosi.

Johanna Valkaman Metsän ja meren suku - sarjan toinen kirja Linnavuoren Tuuli lumosi minut vahvuudellaan, joka kesti kirjan alusta loppuun  asti. Hakoisten Linnavuoren Tuuli on Hämeen parantajan Aurin ja Aurin viikinkimiehen Haakon Haaksen tytär, josta äiti toivoi jatkajaa parantajan työlleen. Tuuli ei ollut kiinnostunut parantajan työstä, sillä hän oli perinyt isänsä urhean ja sotaisan luonteen. Tuulia kiinnosti luonto ihan eri tavalla kuin äitiään Auria, josta kertoi Valkaman esikoiskirja Itämeren Auri. 

Tuuli vietti aikaansa metsissä ja vuorilla, mutta harjoittamassa metsästys- ja taistelutaitoja. Kun Tuulin veli lähetettiin etsimään hämäläisille liittolaisia, Tuuli karkasi matkalle mukaan. Matkalla hän tapasi isänsä, joka ilmoitti, että Tuulin häitä juhlittaisiin pian ja sulhanen oli matkalla linnoitukselle, jota he olivat rakentamassa. Tuuli ei aikonut osallistua niihin häihin, vaikka isää oli vaikea vastustaa. Tuuli halusi osallistua taisteluihin muiden kylänsä nuorten miesten rinnalla, joihin kuului myös hänen isoveljensä. Sota oli tulossa ja tällä kertaa se oli tulossa idästä. Siksi tarvittiin liittolaisia ja siksi Hakoisten nuoret olivat etsimässä ja puhumassa liittolaisia idästä tulevia sotilaita vastaan. Tuuli aikoi osallistua koko seikkailuun nuorukaisten rinnalla.

- Minä lähdin omista syistäni. En ryhdy enää sivustaseuraajaksi, enkä katsele jäljestä, kun miehet niittävät kunniaa, seikkailevat sanansaattajina ja kohtaavat vastustajansa silmästä silmään... Tuuli kivahti ennen kuin veli saattoi sanoa mitään:

- Voin tehdä niin, ja miksen tekisi? En ole ensimmäinen neito, joka jaksaa kantaa kilpeä ja asetta! Jokaisen naisen pitäisi tehdä niin  ja suojella itse itseään!

Johanna Valkaman kirjasarjan päähenkilöt ovat nuoria naisia, jotka seikkailevat Pohjolassa rautakauden aikana, jolloin tarvittiin taistelutaitoja ja parantajantaitoja. Linnavuoren Tuulin kuvioissa matkataan vuoroin Tuulin ja kolmen nuorukaisen matkassa ja vuoroin viikinkiveneen matkassa, jonka väkivahvat taistelijat olivat veronkantomatkalla, tosin ruumiita tuli runsaasti heidän jäljiltään. Veroja oli vaikea kerätä, sillä ihmiset pelkäsivät idästä tulevia sotureita ja olivat paenneet kodeistaan metsiin ja piilopaikkoihin. Viikinkiveneessä oli myös yksi väkivahva naistaistelija, joka oli palannut synnyinseuduilleen omista syistä. Tuulin ja viikinkinaisen kohtaaminen on kirjoitettu juonikuvioihin. Tuuli on syntynyt taistelijaksi, mutta monta estettä on voitettava, ennen kuin Tuulin tie on se minkä hän on itse valinnut. Linnavuoren Tuuli on hieno ja vangitseva historiallinen rakkaustarina ja se rakkaus ei ole kirjassa sokaiseva, vaan se on vahvistava voima. 

Johanna Valkama, Linnavuoren Tuuli ****
Otava 2017
s. 354 + tietopaketti  kirjassa esiintyvistä henkilöistä
Historiallinen rakkausromaani
Arvostelukirja

Johanna  Valkama: Itämeren Auri

Jenny Rogneby: Leona - Tarkoitus pyhittää keinot

En olisi ikinä uskonut, että päätyisin terapeutin luo uskoutumaan elämästäni. Vielä pari kuukautta sitten se ei olisi käynyt mielessäkään. Ei ollut minun tapaistani hakeutua kallonkutistajalle. Mutta kaiken tapahtuneen jälkeen olin nollapisteessä.

Ei, miinuksen puolella.

Taloudellisesti.

Henkisesti.

Fyysisesti.

Ruotsalaisen rikostutkijan Jenny Rognebyn Leona-sarja jatkuu toisella dekkarilla Tarkoitus pyhittää keinot. Leona Lindberg on tukholmalainen rikospoliisi, joka ei kaihda kulkea kadun molempia reunoja. Leona tuntee sekä poliisipiirit että rikollispiirit ja on molemmissa kuin kotonaan. Kotona asiat olivat pahemmin kuin koskaan ja sen vuoksi hän kulki yksityisellä terapeutilla, sillä terapeutti sai hänen harhailevat ajatukset rauhoittumaan. Leona oli jälleen velkaantunut pahasti ja eräs rahanvaihtaja kiristi häntä päivittäin. Lopulta puhelimeen tuli Leonan tytön kuva. Rahaa oli saatava keinolla millä hyvänsä. Pokerinpeluu oli taaksejäänyttä elämää, siinä ei voinut voittaa. Leonan mielessä pyöri iso rikos, joka toisi miljoonia, mutta hän tarvitsi apureita.

Kaikki oli poissa. Jalkaterät. Nilkat. Sääret. Polvet. Isot, valkoiset pötköt ulottuivat pitkälle reisiin. Ne näyttivät kummallisilta. Ne olivat kuin kaksi muodotonta kipsimöykkyä.

Tukholmassa oli sattunut pommiräjähdys ja kuin kohtalon oikusta pommimies oli jäänyt henkiin. Leonan tehtäväksi tuli selvittää oliko miehellä apureita, oliko pommeja jossakin lisää ja oliko mies terroristi. Henkisesti huonossa tilanteessa Leona ei olisi jaksanut viettää päiviään pommimiehen luona sairaalassa, sillä mies ei ollut puhunut vielä mitään ja oli huonossa kunnossa. Tuloksia oli kuitenkin tultava ja esimiehet painostivat lujaa, sillä kukaan ei halunnut lisää pommeja.

Leonan apurihankinta vaati paljon aikaa ja heidän kouluttaminen vielä enemmän. Aikaa ei ollut tarpeeksi ja sitäpaitsi rikoksentekoajankohta aikaistui useammalla päivällä. Lisäksi rahanvaihtaja saapui henkilökohtaisesti paikalle painostamaan, joten Leonan hermot kiristyivät entisestään. Mitä tapahtui miljoonille, mitä pommimiehelle, mitä rahanvaihtajalle? Lue Leonan vauhdikkaasta sekunttiaikataulusta. Jatkuuko poliisiura vai vaihtuuko elämä miljoonien avulla unelmaksi, mutta muista Leona, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Leona ei taida ihan pienistä säikähtää, kun on kyse isoista rahoista.

Jenny Rogneby, Leona - Tarkoitus pyhittää keinot **
suom. Anu Koivunen
Bazar 2017
s. 426
Leona - Alla medel tillåtna 2016

Rogneby Jenny: Leona - Kortit on jaettu

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Omistettu kaikille hankalille ihmisille

Paula Hawkinsin ylläoleva omistuskirjoitus kuuluu hänen uusimpaan psykologiseen trilleriin Tummiin vesiin. Kirjassa riittää vettä, sillä päähenkilön Julesin entinen kotitalo sijaitsee virtaavan joen vierellä. Joella on synkkä menneisyys, johon kuolee ja hukuttautuu naisia aina vähän päästä. Joki on kunnostautunut tunnistamaan noitia noitavainojen aikana, sillä naisia upotettiin jokeen ja jos he hukkuivat, he eivät olleet noitia. Päästiinpä ikävistä naisista ja tytöistä eroon. Aika paljon samaa hämärää ja sumuista tunnelmaa on tässä Hawkinsin uusimmassa tarinassa. Onko tarkoitus päästä eroon ikävistä naisista vai ovatko he kaikki tehneet itsemurhan, kirjan luettuasi saat vastauksen kysymykseen. 

Jules tuli entiseen kotitaloonsa ja kohtasi siellä ensimmäisen kerran sisarentyttärensä Lenan. Sisareensa hän ei ollut pitänyt yhteyttä sen jälkeen, kun muutti Lontooseen. Nyt sisar makasi kuolleena kuolinsyyntutkijan pöydällä ja poliisit tutkivat tapausta. Vähän aiemmin oli Lenan luokkakaveri hukuttautunut ja jättänyt kirjelapun. Julesin sisko ei jättänyt mitään viestiä. Jules oli varma, että Nel ei olisi hypännyt veteen ja jättänyt tytärtään. Nelillä oli kaikki hyvin.

Paula Hawkins syntyi ja kasvoi Zimbabwessa, mutta on asunut koko aikuisikänsä Lontoossa. Hänen esikoistrillerinsä Nainen junassa nousi myyntimenestykseksi lähes 20 miljoonalla kirjalla. Kirjasta tehtiin myös palkittu elokuva. Kokonaisuutena Nainen junassa oli hyvä ja kolmen naisen kertomana tarina soljui eteenpäin välillä hyvinkin agressiivisena, hyökkäävänä ja puolustavana sekä antautuvana kertomuksena. Tarina oli siinä mielessä hyvä, että rikoksella ja väkivallalla ei mässäilty, enemmänkin se pelko oli henkilöiden korvien välissä. 

Tummiin vesiin trillerissä on sitä samaa pelkoa korvien välissä ja ajatuksissa. Kirjan kertojina toimii Julesin ja Lenan lisäksi useampikin henkilö, joten kirjan huippukohtaa lähestytään usean kertojan ajatuksilla. Kirjasta löytyy monta henkilöä, jotka ovat hankalia, joten kirjailijan omistuskirjoitus on kirjaan sopiva. Jules on ollut hankala katkaistessaan välit ainoaan siskoon ja siskontyttöön. Lena on hankala murrosikäinen, joka on perinyt kenties käytöshäiriöpiirteensä isältään. Onnea vaan Julesille Lenan kasvatushommiin. Muista hankalista ihmisistä voit lukea Hawkinsin trilleristä. Itkua, surua, muistoja ja menneisyyden synkkiä tapahtumia, niistä on kunnon trillerit tehty.

Kiljaisiko äitisi kauhusta? hän kysyi. Kuulitko mitään silloin kun hän putosi?

Paula Hawkins, Tummiin vesiin ***
suom. Antti Autio
Otava 2017
s. 413
Into the Water 2017
Trilleri

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kaija Lehmuskallio: Nokkosmadonna

Myöhemmin sinä syksynä useita joutsenia laskeutui Kartanon lahdelle. Siinä oli jokin purosuiston tapainen paikka, joka pysyi joskus pitkäänkin sulana. Joutsenet viipyivät useita päiviä.

Kaija Lehmuskallion esikoisromaani Nokkosmadonna on aitoa historiallista kartanokirjallisuutta siihen aikaan, kun kartanot vielä työllistivät lähiseuden ihmisiä. Kirjan kansikuva kuvaa joutsenia ja se on mielestäni kauneimpia kirjan kansikuvia tänä vuonna. Kirjan nimi ja kansikuva sopivat hyvin yhteen. Kirjan tarkoituksena on kertoa suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta, joka muutti suomalaista kartanokulttuuria, aateliskartanoita ja niissä elettyä elämää. Sodat edistivät murrosta, mutta myös teollistuminen, opiskelu ja muutto kaupunkeihin parempipalkkaisen työn perässä. Kartanoissa monet työt tehtiin ilman virallista palkkaa jonka sijasta annettiin ruokaa, vaatteita ja tarveaineita, kuten halkoja. 

Nokkosmadonnassa eletään vapaaherra Willem von Genthamin kartanossa Gentgårdissa, Kenttilässä. Kirjan kuvioissa kartanon perheenjäsenet ja alustalaiset tulevat tutuiksi, myös lähiseudun asukkaat, jotka liittyvät kartanoon tai sen alustalaisiin jollakin tavalla. Kartanon alustalaiset ovat köyhiä, mutta poikkeuksen tekee Koroilan perhe, joiden tytär Katri on yksi kirjan päähenkilöistä, joka esiintyy kirjassa nimellä Tyttö. Katri on ihastunut häntä muutaman vuoden vanhempaan Kristeriin ja heidän orastava ihastuminen on kirjan kauneinta antia.

Nokkosmadonnan tarina on syntynyt suullisesta historiasta ja kirjailija kiittääkin heitä jotka vielä elävät ja heitä, jotka ovat jo kuolleet siitä, että ovat vastanneet hänen kysymyksiinsä, jotka liittyivät kartanokulttuuriin. Kasvatustieteen tohtori ja dosentti Kaija Lehmuskallio on omistanut elämänsä lukutaidolle ja tutkimustyön ohella hän on kerännyt laajan aapiskirjakokoelman, jonka hän lahjoitti Hattulan kunnalle. Aapisten joukossa oli jopa 1800-luvun Kuva-aapinen.

Nokkosmadonnan seurassa tutustut aatelisiin, talonpoikiin ja alustalaisiin. Jako ihmisten välillä oli suuri, sillä suurin osa ihmisistä oli köyhiä ja varsinkin sotien aikana nälkäkuolema oli lähellä. Kirja on yhteiskunnallisesti tärkeä teos, jossa tarkastellaan eri ihmisryhmiin kuuluvien ihmisten elinympäristöä ja mikä henkilön suhde kartanoon oli. Ihmiset ovat mielenkiintoisia ja kappaleet ovat löyhästi sidoksissa toisiinsa kuin kirjan persoonalliset henkilöt kartanoon.

"Kun katsot Joutsenen tähdistöön, siinä on tähti Cygnus X-1. Se on kaksoistähti. Tiedät, mitä se merkitsee. Sen toinen puoli on himmeä, toinen puoli kirkas, mutta se on yksi kokonainen tähti", Krister kertoi minulle. Piti minua kädestä, ohjasi katsettani ja kosketti kevyesti huulillaan silmiäni.

Kaija Lehmuskallio, Nokkosmadonna ***
Kvaliti 2017
s. 461
Historiallinen teos

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Sieraimiini tulvahti kuuman ja öljyisen höyryn haju, ja lisäksi jotain muutakin: terävä, kuparinen lemu, jota ei kerran koettuaan unohda koskaan. Tunnistin sen heti. Se oli veren haju.

Alan Bradleyn uusin Flavia de Luce-sarjan jännityskirja on nimeltään Kuolleet linnut eivät laula. Kirjan kansikuvassa oleva arkku kuvaa Flavian perheelle läheisen henkilön arkkua, joka tuotiin heidän kartanoonsa. Harriet-äiti oli perinyt kartanon Tar-enolta. Äiti oli kadonnut, eikä ollut jättänyt jälkeensä testamenttia. Kartano oli jouduttu laittamaan myyntiin, mutta sitten tuli yllättävä viesti, että äiti oli löydetty ja oli tulossa kotiin.

Miten suhtauduin asiaan?

Olin turta, ikävä kyllä.

Tunsin vain tylsää, mykkää turtumusta.

En ollut iloinen, en helpottunut, en edes kiitollinen niille, jotka olivat löytäneet hänet yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän oli kadonnut Himalajalla.

Ei, tunsin pelkkää kylmää lamaannusta, ja tuon kylmän ja häpeällisen tunteen vuoksi minun oli saatava olla omissa oloissani.

Flavian tuntema synkkyys jatkuu koko kirjan ajan. Pieniä pirskahtelevia ärtymyksenpuuskia ilmestyy kuvioihin, kun kartanoon ilmestyy ennennäkemättömiä serkkuja, joista toinen on ärsyttävästi Flaviaa nuorempi ja muistuttaa kummasti Flaviaa pienoiskoossa. Jotenkin se serkkulikka onnistuu tunkeutumaan joka paikkaan ja Flavian salaisuudet eivät pysy salassa uteliaalta serkulta. Toinen serkuista on aikuinen ja hyvin kiinnostunut perheen asioista. Muitakin sukulaisia ilmestyy kartanoon, sillä tulossa oli hautajaiset. Koko kylä halusi kunnioittaa vainajaa, joka Flaviasta oli kiusallista, sillä hän halusi tehdä vainajalle omia tärkeääkin tärkeämpiä kokeita. Flaviahan ei tunnetusti pelkää kuolleita. Ja nyt oli mahdollista kokeilla saako kuolleen herätettyä henkiin.

Niin kuin aina ruumiiden kanssa, minut valtasi hetkeksi irrationaalinen pelko siitä, että vainaja pomppaa yhtäkkiä pystyyn, huutaa "Pöö!" ja tarttuu käteeni kuolettavan kylmällä otteella. Mitään sellaista ei tietenkään tapahtunut.

Alan Bradley on hurmannut 11-vuotiaalla Flavia de Lucella, joka on pikkutarkka havaitsija ja kiinnostunut kemiasta ja salapoliisitehtävistä. Joka kirjaan murhia on riittänytkin ja tälläkin kertaa murhaaja liikkuu hyvin lähellä. Flavia on autuaan tietämätön murhaajasta, sillä hänen aikansa kuluu kylmän vainajan seurassa ja hiukan lentokoneajeluilla ja filmin kehittelyssä.

Kuolleet linnut eivät laula on sarjan kuudes kirja, mutta tällä kertaa juoni jäi irralliseksi kuin filminpätkät kirjan tarinassa. Parhaimmillaan Flavia on omassa laboratoriossaan, jossa asustelee myös kana. Laboratoriovälineitä voi käyttää myös kananmunan keittämiseen, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa pikkuvanha myrkynkeittäjä sekä onnistui myrkynkeittelyssä että epäonnistui, koska ei ehtinyt tekemään sitä mitä piti. Ehkä niin oli parempi. Seuraavaan kirjaan oli lopussa mukavan kuuloinen koukku, joten seitsemäs kirja on varmasti intresantti. Flavia de Lucen seurassa ei aika tule pitkäksi, kokeile vaikka, mutta aloita ensimmäisestä kirjasta.

Alan Bradley, Kuolleet linnut eivät laula ****
suom. Maija Heikinheimo
Bazar 2017
s. 333
The Dead in their Vaulted Arches 2014

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä 
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä
Bradley Alan: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 

Harlin & Utti: Kikattava Kakkiainen ja bändi / Slegers: Jännät hännät

Vauva- ja taaperoikäisten kirjat ovat kovassa käsittelyssä, sillä niiden pitää kestää puremista, repimistä ja runsasta sivujen kääntelyä ja vääntelyä. Lapset ovat uteliaita ja yrittävät keksiä kirjoille muitakin käyttötarkoituksia kuin sivujen katselua. Tässä pari pienten lasten kirjaa, jotka eivät ihan heti mene rikki, sillä sivut ovat tukevaa pahvia ja pinnat ovat kiiltäviä, joten niiltä voi pyyhkiä pikkulukijoiden likajälkiä. Itse päällystin omien lasten kirjat kontaktilla, joka oli vielä helpompi pyyhkiä puhtaaksi. Suosittelen kontaktia varsinkin päiväkotien kirjojen päälle, jossa lukijoita on päivän mittaan useita. Nämä kaksi hauskaa ja värikästä lastenkirjaa naurattavat pikkulukijoita ja niissä on kummassakin erilainen tapa lähestyä kirjojen katselemista ja lukemista. Näiden kirjojen lukutapa on toiminnallinen, eli lapsi pystyy itse toimimaan kirjan lukijana, aina ei tarvita aikuista lukijaksi. Kirjoissa on myös teksti, jotta aikuisetkin pääsevät välillä ääneen.

Jännät hännät

Flaamilainen kirjailija Liesbert Slegers kirjoittaa ja kuvittaa pienten lasten kirjoja ja lehtiä. Jännät hännät lastenkirja on jaettu keskeltä kahtia, joten kirjan sivuja voi käännellä monella tapaa ja kirjan eläimistä tulee hassunnäkösiä, kun niillä on tavallisuudesta poikkeava häntä tai kalanpyrstö. Kirjassa on myös loruja.

Miau,

kissa kävelyllä

naukuu raitapaita yllä:

häntäni on silkkinen,

siitä vetää anna en!

Piiloon voit sen panna.

Uusi häntä anna!

Teksti ja kuvitus: Liesbet Slegers

Lasten Keskus  2017

s. 12

Hollanninkielinen alkuteos: Gekke Staarten 2010

Kikattava Kakkiainen ja bändi

Anttu Harlin ja Joonas Utti löytyvät  Kikattava Kakkiainen ja bändi lastenkirjan takaa. Kirja perustuu Harlinin ja Utin luomaan suosittuun animaatiosarjaan. Kirjasarjassa on aiemmin ilmestyneet Kikattava Kakkiainen ja Kikattava Kakkiainen ja Jymy-yllätys. Kirjat ovat musiikkinappikirjoja, joten ne sisältävät patterin, jonka kanssa kannattaa olla huolellinen, eikä jättää kirjaa yksistään lasten käsiin. Kirjan sivuilta lapsi etsii kohdan, jota painamalla alkaa kuulumaan musisointia ja tietysti erilaisia ääniä. Kuvat ovat yksinkertaisia, mutta hauskoja ja värikkäitä. Tekstistä löytyi sana didgeridoon, joka on aboriginaalien puhallinsoitin, ehkä puhallinsoitin olisi parempi sana lastenkirjassa. Kikattavan Kakkiaisen hahmoja ovat Kakkiainen, Herra Hirvi, City-Kani, Keijo Karhu, Neiti Siili ja Setä Simarusina. Kikattava Kakkiainen on animaatiosarja, josta on tehty 52 jaksoa ja se on myyty 13 eri maahan.

Teksti: Joonas Utti, Anttu Harlin ja Tuire Harjola

Kuvitus: Joonas Utti, Jean Michel Boesch, Lisa Poutiainen ja Paula Mela

Otava 2017

s. 12