Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä. Tämä arki. Tämä murhe. Tämä ruma elämä. Tämä latteus. Tämä typeryys. Kaikki mitä te ette ymmärrä. Anteeksi. Se oli tarpeetonta. Anteeksi.

Ruotsalaisen teologian tohtorin ja etiikan tutkijan Ann Heberleinin teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo hänen sairaudestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja elämästä sen kanssa. Välillä se elämä tuntuu niin kamalalta, että halu tehdä itsemurha melkein voittaa. Nuorena hän ei saanut masennuslääkkeitä ennen kuin oli yrittänyt itsemurhaa, sillä silloin oli sellainen sääntö, että masennuslääkkeitä sai vain itsemurhaa yrittäneet. Masennus ei ollut oikea diagnoosi, joten kului vuosia ennen kuin oikea diagnoosi varmistui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, jossa vaihtelevat maaniset ja masennuskaudet. Lääkkeiden syömiset ja terapia ovat tärkeitä hoidossa, mutta takapakkeja tulee heti, kun terapeutti vaihtuu tai potilas jättää lääkkeet syömättä.

Totta kai olin liukumassa hypomaniaan. Jos olisin rehellisesti tunnustellut oloani, olisin ehkä pystynyt taltuttamaan sen. Mutta en ollut niin rehellinen. En halunnut pysähtyä. En vain halunnut. Siihen tilaan pääseminen on ihanaa. Ihanaa. Ainakin ajoittain. Ajoittain on voittamaton. Hetkittäin nerokas. Huumaantunut. Täyttynyt. Yhtäkkiä kaikki – kaikki – on erittäin tärkeää, erittäin merkityksellistä. Jokainen tekstinpätkä muuttuu elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää teos on niin kiihkeä ja se vie imussaan mielenterveyden kipupisteisiin kiihtyvällä vauhdilla aivan kuin itsekin olisi mukana manian pyörivässä karusellissa. Syytöksiä satelee entisille ja nykyisille ystäville ja työpaikoille. Pidetään suureellisia juhlia, kirjoitetaan yökaudet kaikkea mahdollista ja kierretään puhumassa kaikki kissanristiäiset, mutta vain jos niistä maksetaan, sillä kirjailija on hankkinut maniavaihteessa kaksi suurta taloa ja velkaa on valtavasti. Vaikka ei jaksaisi lähteä puhumaan, silti on pakko lähteä, sillä viisihenkinen perhe tarvitsee äidin ansiotulot selvitäkseen.

Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta. Joskus uskon että pysyn onnettomana – epäonnisena – myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen.

Olin pitkään halunnut lukea tämän kirjan, ja tiesin mistä se kertoi, mutta silti se hyökyi päälle vimmaisuudella ja melkein hukutti minut. Olin kirjailijan kanssa laiturilla, kun hän mietti elämänsä lopettamista, jäähyväisiä, mustaa vettä. En edes pystynyt ajattelemaan, että pinnistele vielä, kyllä sinä jaksat elää. Kirja vaikutti niin voimakkaasti, että varasin heti Heberleinin kaksi muuta suomennettua teosta. Kirja on aihepiiriltään tietoteos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta se on myös kirjailijan elämänkuvaus. Sairaus kulkee kuin aaltoliikkeenä hänen elämässään. Kirja valikoitui naistenviikon kirjaksi kuin kohtalon oikusta. Elämä on kuin oikku, jota on vain kestettävä.

Ann Heberlein, En tahdo kuolla, en vain jaksa elää *****

Suom. Ulla Lempinen

Atena 2010

s. 165

Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2010

Tietoteos