Kotimme sijaitsi Laatokan
Karjalassa, Telkinniemen kylässä, suuren Riekkalansaaren itäisellä rannalla,
jossa kimmeltäviä vesiä näki lähes joka ilmansuunnalla. Talo oli harmaahirsinen
pitkähkö rakennus, yksinkertainen ja vaatimaton. Lännen puolelta mentiin
eteisen kautta tilavaan tupaan. Muita huoneita oli vain yksi kamari. Siinä
talossa elimme vuodet 1938 ja 1939 hyvin onnellisina. Väite ei ole liioiteltu.
Erkki Kokon
omaelämäkerrallinen teos, Me, sotalapset, kertoo neljästä veljeksestä,
jotka lähetettiin vuonna 1944 Ruotsiin turvaan Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä.
Muu perhe lähti evakkoon. Evakkoon lähtö oli jo aiemminkin tullut perheelle
tutuksi. Kirjan alussa kerrotaan sota-ajan kokemuksista rajan pinnassa. Vaikka
sotaa käytiin rajan läheisyydessä, niin vuosina 1941-45 Laatokan Karjalasta
lähetettiin vain 165 lasta turvaan Ruotsiin.
Vuonna 1944 Ruotsi ilmoitti antavansa turvapaikan 15 000 karjalaislapselle.
Nyt, ensimmäisenä uuden
kotimme yönä, oli aivan hiljaista, ei kuulunut pelottavia sodan eikä
lentokoneiden ääniä. Pommituksia ei tarvinnut pelätä. Hetkessä kaksi onnellista
Suomi-poikaa vaipui sikeään uneen.
Heinäkuussa 1944 veljekset
matkasivat laivalla, jossa oli 6412 suomalaista sotalasta, Ruotsiin, missä
heitä odotti kolme eri perhettä. Kolme rakastavaa perhettä, jotka halusivat
antaa turvapaikan näille sotatantereilla kasvaneille pojille. Jokainen perhe
olisi halunnut pitää pojat luonaan myös sodan jälkeen, mutta tietysti vanhemmat halusivat lapsensa takaisin pitkän ajan jälkeen. Lämpimät siteet olivat
syntyneet puolin ja toisin, ja nämä siteet ovat pysyneet vuosikymmenten ajan.
Myös Ruotsissa syntyneet kaverisuhteet ovat pysyneet hyvinä.
Kieltä puhuvina meistä
kaikista tuli vähitellen ”ruotsalaisia”. Pinnan alla kalvoi kuitenkin ikävä,
josta ei kuitenkaan ääneen puhuttu. Oli ikävä toisiamme ja ikävä koti-Suomeen.
Erkki Kokko muistelee kirjassaan
hyvin lämpimästi veljesten sotalapsena olemista. Hän ja isoveljensä Aulis pääsivät
samaan perheeseen sotalapsiksi, eikä perheessä ollut omia lapsia. Pojat olivat jo
kouluikäisiä, joten he aloittivat nopeasti koulunkäynnin ummikkoina. Ei heillä
kauan kestänyt, kun jo pystyivät puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan ruotsin
kielellä. Kaikki veljekset unohtivat suomen kielen Ruotsissa ollessaan, ja olivat ummikkoja
palatessaan takaisin Suomeen vuonna 1946. Me, sotalapset teoksessa muistellaan hyvin koskettavasti lapsuutta, johon kuului pelottava sota ja
turvallinen sijaisperhe Ruotsissa.
Erkki Kokko, Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina
Minerva 2020
s. 187 + lähteitä ja
kirjallisuutta + kuvia
Omaelämäkerrallinen teos
Kiinnostava kirja ja myös tärkeä. Hyvä kun nämä historialliset asiat tulee kerrotuksi ja kirjatuksi. - Hyvää pääsiäisviikkoa sinulle!
VastaaPoistaTämä kirja on kirjoitettu lämpimällä äänellä, syyttämättä ketään. Ihmiset elivät tuolloinkin poikkeusaikaa. Suomen tilanne oli vaarallinen, joten vanhemmat laittoivat lapsia turvaan Ruotsiin. Jokaiselle ei riittänyt rakastavaa perhettä, mutta nämä neljä veljestä saivat. Valitettavasti heidät erotettiin toisistaan.
PoistaHistorian muistelu sota-ajasta tulee hyvin esille tästä kirjasta. Ihmiset eivät välttämättä edes tiedä, että lapsia on lähetetty sodan aikana Ruotsiin.
Aurinkoista pääsiäisviikkoa Anneli :)
Hei vielä Mai. Huomasin, että samasta aiheesta on juuri ilmestynyt myös tällainen kirja: Anna Takanen: Sinä olet suruni. (Gummerus, 2020). Kertoo Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista.
VastaaPoistaOnpa koskettavan kuuloinen nimi kirjalla. Pitääpä tutustua lähemmin. Kiitos Anneli <3
PoistaKuulostaa kiinnostavalta. Ilmeisesti näillä veljeksillä on ollut suht myönteinen kokemus sotalapsena olemisesta, vaikka koti-ikävä siellä tietysti oli.
VastaaPoistaOnhan se selvää, että koti-ikävä on vaivannut veljeksiä. Nuorin oli vasta 4-vuotias, joten hän unohti perheensä kokonaan. On se varmasti ollut kauheaa puolin ja toisin lähettää lapset pois. Lapset joihin on kiintynyt kovasti.
PoistaTulee mieleen nykyajan sotatantereet, joista tulee etupäässä nuoria poikia ja miehiä pakolaisina.