Erin Kelly: Kiviäidit (Dekkariviikko)

”Viktoriaanisella ajalla mielisairaaloita kutsuttiin kiviäideiksi”

Brittiläisen Erin Kellyn tuore psykologinen trilleri Kiviäidit kertoi tarinan vanhasta mielisairaalasta ja henkilöistä, joihin kyseinen sairaala jätti lähtemättömän vaikutuksen useamman vuosikymmenen aikana. Sekä menneisyydessä että nykyisyydessä tapahtui kuolemantapaus, ehkä tahallinen, ehkä tahaton, mutta siihen voi tutustua kirjan sivulla tarkemmin.

Kirjan ensimmäisen kappale sijoittui vuoteen 2018, ja sen aloitti keski-ikäiseksi ehtinyt Marianne, joka joutui palaamaan vihaamaansa sairaalaan. Paikka ei ollut enää sairaala, mutta hän tottui kutsumaan sitä sellaiseksi lapsuudessaan ja nuoruudessaan, vaikka rakennus oli tuolloin jo rappiorakennus. Rakennuksessa tapahtui siis jotakin niin ikävää, että Marianne sai paniikkikohtauksen joutuessaan kasvotusten rakennuksen kanssa.

Suustani ei lopulta pääse kirkaisua vaan sen vastakohta, kuiva ja epätoivoinen hengenveto, jossa ei ole happea, vaan pölyä. ”En pysty menemään sisälle”, saan sanottua. ”Sam, ole kiltti äläkä pakota minua palaamaan tuonne.”

Kirjan toisessa kappaleessa vuodelta 1988, Marianne oli nuori lukiolainen, joka oli ihastunut erääseen poikaan samasta koulusta. Heitä yhdisti moni asia, mm. se, että heidän vanhempansa oli irtisanottu läheisestä sairaalasta, joka oli sittemmin lopetettu. Rappiosairaalasta tuli heidän paikkansa, paikka missä he saivat viettää yhdessä aikaansa. Mutta Marianne halusi elämältään paljon muutakin, hän ei halunnut jämähtää kotipaikkakunnalle, vaan halusi yliopistoon ja töihin. Kotipaikkakunnalla ei ollut tarjolla töitä, ainoastaan köyhyyttä.

Se oli paksu, sairas, yhtä aikaa kemiallinen ja mätä, ja vei häneltä muutaman elintärkeän sekunnin ajaksi kyvyn hengittää, nähdä, ajatella tai puhua. ”Mikä paikka tämä on?”

Kolmannessa kappaleessa siirryttiin ajassa vielä kauemmas historiaan, eli vuoteen 1958. Tuohon aikaan Englannissa oli voimassa mielenterveyslaki vieläkin kauempaa menneisyydestä ja potilaita pystyttiin hoitamaan kammottavilla menetelmillä. Näihin menetelmiin tutustuttiin, kun eräs nuori tyttö joutui sinne vasten tahtoaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että hänet olisi tuomittu vankilaan rikoksesta. Vanhemmat tuuppasivat tytön mielisairaalaan yhteistyössä lääkäreiden kanssa. Aika nopeasti tytön henkinen vastustus oli murrettu.

Kirjan lopussa pääsi ääneen vielä kolmaskin henkilö, mutta jätän hänestä kertomisen kirjan sivuille. Erin Kelly on koonnut kiinnostavan tarinan, joka alkaa nykyisyydestä ja siirtyy kauas mielisairauksien hoidon menneisyyteen, mutta lopussa palaa jälleen takaisin nykyisyyteen. Lopussa alkoi jo tuntua, että kirjailija ei malta lopettaa tarinaa millään ja jonkun verran oli toistoa, kun eri ihmiset kertoivat samasta asiasta oman versionsa. Kirjan kannessa on huippuhyvin kirjoitettu kirjan sisällöstä:

Et voi kertoa totuutta. Et voi säilyttää salaisuutta. Et voi paeta menneisyyttä.

Erin Kelly, Kiviäidit

suom. Päivi Pouttu-Deliére

Gummerus 2020

s. 427

Stone Mothers 2019

Erin Kelly: Älä jää pimeään