Kishwar Desai: Postimyyntilapset

Ihastuin intialaissyntyisen Kishwar Desain toiseen kirjaan Postimyyntilapset, joka kertoi intialaisista perinnöllisyysklinikoista, joihin naiset oli houkuteltu työskentelemään kohdunvuokraajina. Joiltakin naisilta otettiin myös munasoluja ja osaan naisista istutettiin ulkomailta tulevia alkioita. Kirjan kuvioissa raha esitti suurta osaa ja köyhät naiset osallistuivat tähän hämäräperäiseen bisnekseen, koska muuta ansaintakeinoa ei ollut. Desain ensimmäisessä kirjassa Pimeyden lapset päähenkilöä esitti sosiaalityöntekijä Simran Singh ja hän jatkaa myös Postimyyntilapsien päähenkilönä. Kirjan lopussa kerrottiin jo Singhin olevan seuraavan, yhtä vaikean, tutkimuksen kimpussa. Toivottavasti ehdin lukea esikoiskirjan ennen uuden kirjan julkaisua, sillä minusta tuli kerta heitolla Simran Singhin tutkimusten innokas seuraaja.

Voin kertoa heti alkajaisiksi, että pelkään kuollakseni kahta asiaa: synnyttämistä – ja lentämistä.

Minulla ei ole mitään lapsia vastaan. Mutta koska kasvoin ainoana lapsena, arvostan omaa rauhaa enkä halua vaarantaa sitä laulaakseni tuutulauluja ja pyyhkiäkseni pyllyjä.

Vaikka olen hiljattain adoptoinut 14-vuotiaan tytön, oman lapsen hankkiminen on eri asia, eikä se liity mitenkään biologiseen kellooni – joka äitini (kyseisen ilmiön innokkaan tarkkailijan) mukaan sekä jätättää että on epätoivoisesti öljyämisen tarpeessa.

Simran Singh on keski-ikäinen, tavallinen, virkaintoinen sosiaalityöntekijä ja vaihdevuosia lähestyvä teini-ikäisen tytön yksinhuoltaja. Simran asui äitinsä ja tyttärensä sekä tämän pikkusiskon kanssa samassa taloudessa. Neljä naista, joilla jokaisella oli enemmän ja vähemmän ongelmia. Simran haikaili varhaisteini-iän takaisen poikaystävänsä perään, eikä halunnut miestä elämäänsä. Työssä sosiaalityöntekijänä hän kävi vankiloissa ja auttoi naisia, jonka lisäksi hän auttoi serkkunsa Anitan ja tämän yhtiötovereiden perinnöllisyysklinikalla olevien synnyttäjien opettamisessa. Perinnöllisyysklinikalle tuli lapsia haluavilta ihmisiltä alkioita ympäri maailman ja ne istutettiin klinikalla naisten kohtuihin. Yhdeksän kuukauden päästä iloiset vanhemmat saivat tulla seuraamaan lapsensa syntymää ja viemään vauvansa pois maasta tietysti tuntuvaa korvausta vastaan. Kohtuvuokraus kuulostaa tosi hurjalta ja eettisesti epäilyttävältä, mutta nykyisin se on aika yleistä puuhaa köyhemmissä maissa, joten Desain kirjassa puututaan moraalisesti arvelluttaviin teemoihin, jotka ovat yleistyneet viime vuosina mm. ihmisalkioiden väärinkäyttäminen, sijaissynnyttäjät, ihmisoikeudet.

Jostakin syystä Englannista tulevat alkiot jäivät tulliin ja klinikalla alkoi tapahtua muitakin ongelmia, joita Simran alkoi selvittää. Tutkimukset veivät Simranin Lontooseen, josta alkiot olivat peräisin. Simranin oli siis ylitettävä lentopelkonsa. Desain kirjojen päähenkilö on hurmaavan koominen, mutta samalla päättäväinen ja tehokas naisihminen. Simranille selvisi Lontoossa moni asia ja häntä auttoi mies, jota Simran piti epäilyttävänä, mutta ihastuttavana. Mies jäi harmi kyllä Lontooseen ja Simranin oli voitettava lentopelkonsa ja lennettävä takaisin Intiaan. Roistoja löytyi perinnöllisyysklinikan omasta väestä, tullista ja Lontoon klinikalta, mutta ne tulivat lukijalle selviksi jo hyvissä ajoin kirjan sivuilta. Kirja oli viihdyttävä, koukuttava ja intialaisen kulttuurin ja elämänmenon vuoksi todella kiinnostava.

Ikäisekseni naiseksi olin vastustamattoman parhaimmillani. Olin käynyt laitattamassa hiukseni ja meikannut. Olin jopa pukenut ylleni silkkisen sarin ja paljastavan paidan. Kokemukseni mukaan sari on seksikkäin mahdollinen vaatetus. Se sekä peittää että paljastaa – riittävän suuri osa kehosta jää paljaaksi mielikuvitusta kiihottamaan. Sen lisäksi se on erittäin helppo riisua, koska se on vain pitkä, ompelematon kankaanpala. Paidassa oli Kama Sutran henkeä; se oli lyhyt kuin mikä, ja selässä kulki vain kaksi nyöriä. Näistä vaatteista voisi vapautua sekunneissa. Jos siis sellainen tilanne tulisi vastaan.

Kishwar Desai, Postimyyntilapset ****
suom. Ida Takala

LIKE 2013

Origins of Love 2012

s. 397