Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

 

Oululaiskirjailija Hanna Haurun kirjasta Tyhjien sielujen saari sain vinkin Maijan blogista Kirjojen keskellä. Kirjan nimi on koskettava ja kertoo aika paljon siitä, mitä se voi sisältää, mutta silti en osannut varautua näin vahvaan lukukokemukseen. Tyhjien sielujen saari on pienoisromaani, joka tarkoittaa sitä, että kirja on lyhyt romaani, jossa on vain 112 sivua. Kirjan kappaleet ovat myös tosi lyhyitä, yhtään koko sivun kappaletta ei löydy kirjan sivuilta, mutta kappaleet ovat sitäkin vaikuttavampia ja sisältävät hurjaa, mieletöntä kauhua ja tuon kauhun aiheuttaa spitaali.

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Kirjan päähenkilö oli vastasynnyttänyt nuori äiti, jolla oli todettu spitaali. Spitaalin vuoksi häneltä oli lähtenyt jo kaksi sormea. Sairauteen ei ollut vielä keksitty parannuskeinoa, joten kaikki spitaaliset ja hullut suljettiin samalle saarelle papin ja sisarien huostaan. Mukaan ei sallittu mitään omaa ja saarella ei saanut käydä vieraita. Ainoa yhteydenpito sukulaisiin ja läheisiin oli kirjeenvaihto.

Tällä kertaa minullekin on postipaketti. Pettymyksekseni huomaan, että kirjomani liina on palautettu takaisin. Siihen on niistetty ihmisen räkää. Mukana on lyhyt viesti, johon on kirjattu mieheni käsialalla poikamme ristiäispäivä ja nimi. En ole koskaan nähnyt kenenkään lapsen nimen näyttävän paperilla niin rumalta. Jälkikirjoituksena minua kehotetaan unohtamaan heidät.

Nuori äiti kirjoittaa lyhyitä muistiinpanoja saaren elämästä, jossa ei ole hurraamista. Papin mielestä viattoman ihmisen ruumis ei tuolla tavoin mätäne, joten se kertonee paljon siitä, mikä tuon ajan yhteiskunnan mielipide oli sairastuneista. Heidät oli piilotettava pois ihmisten silmistä ja heitä ei voitu haudata siunattuun maahan, koska sairastuneet olivat tehneet jotain pahaa. Papin mieli sekosi saarella, sillä himo villitsi välillä miehen mielen. Kerran hän yritti raiskata kirjan päähenkilön, mutta nähdessään mätänevän ruumiin, pappi juoksi pois.

Huoneessa miehet ja naiset nukkuvat vastakkaisilla seinustoilla siskonpedeissä. Pelkään, että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. Viereisestä tuvasta kuuluu ähinää, kun hullut raiskaavat siellä toisiaan.

Kirjan loppuosassa naisen aikuistunut poika etsii äitiään spitaalisten saarelta ja löytää haudan ja nimen. Pojan elämä ei ole ollut helppoa, mutta siitä huolimatta hän on opiskellut ja päässyt elämässään eteenpäin, mutta äidinkaipuu on suunnaton, kaipuu rakastavan äidin syliin, joka riistettiin häneltä sylivauvana. Tämä kirja on murheista murheellisin. Spitaali oli järkyttävä tauti aikoinaan ja mm. Victoria Hislopin Saari kertoo spitaalisista Kreetalla. Mikä järkyttävintä, spitaali ei ole kadonnut hoidoista huolimatta, vaan se elää köyhimpien kansojen parissa. Hanna Hauru on kirjoittanut väkevän teoksen hirvittävästä ihmiskohtalosta.

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari *****

LIKE 2005

s. 112

Hanna Hauru: Jääkansi