Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela on kirjoittanut kirjan, joka sijoittuu 70-luvun Kamputseaan ja 2000-luvun Kampotźaan. Punaisten kyynelten talo kertoo perheestä, jonka vanhemmat elivät demokraattisessa Kamputseassa Pol Potin aikaan. Perheen vanhemmat kuuluivat puolueeseen ja isä oli ministerinä hallituksessa, mutta heidät pidätettiin vakoojina ja murhattiin pian pidätyksen jälkeen. Kansikuva on aito kuva vankilaan joutuneesta naisesta. Sisäsivuilla on tarkempi kuva naisesta, jonka sylissä on pieni vauva. Myös tarinan vauva murhattiin.

Pieni kallo murskautuu bodhipuun runkoa vasten. Itku lakkaa.

Perheen kaksi muuta lasta vanhin poika Arun ja tytär Vanna joutuivat työleireille, jossa työtä paiskittiin 12 tuntia päivässä pienellä riisiannoksella.

Minulla on niin kova nälkä, että voisin repiä joltakin silmät päästä. Jokainen meistä voisi repiä toisiltaan silmät ja hiukset, mutta Angkarin lapset eivät käyttäydy kuin eläimet. Angkarin lapsille propagandapuhe on täyttävää ravintoa, josta saamme olla kiitollisia.

Vanna selvisi leiriltä hengissä vietnamilaisten vapauttaessa maan punakhmerien vallasta. Hän oli orpo muiden orpojen kanssa. Pol Potin johtaman punakhmerien hirmuhallinnon aikana vuosina 1974–79 kuoli noin kaksi miljoonaa ihmistä pakkotyöhön, nälkään ja väkivaltaan. Ihmisiä vangittiin ja heidät pakotettiin allekirjoittamaan syyllisyytensä ja sen jälkeen heidät murhattiin. Olen jutellut kampotźealaisen äidin kanssa, joka asuu lähellämme ja sai aikoinaan turvapaikan Suomesta. Hänellä oli 13 lasta, mutta punakhmerit veivät 7 lasta, jonka jälkeen heistä ei ole kuulunut mitään.

Vanna kasvoi aikuiseksi ja meni naimisiin Maon kanssa. Rahaa oli vähän ja niistäkin suurimman osan Mao joi, sillä hän halusi unohtaa sota-ajan ja mitä oli joutunut silloin tekemään. Painajaiset pitivät hänet hereillä ja ainoa lohtu oli riisiviina. Perheen tytär oli lastenkodissa, koska sai opiskella siellä. Perheellä ei ollut rahaa kouluttaa lapsia. Korruptio oli vallannut maan. Myös opettajat halusivat rahaa oppilailtaan. Opettaja kiristi lapsilta rahaa uhkailulla, että jättää heidät luokalle. Rahalla sai hyviä numeroita kokeista ja hyvät todistukset.

Rannela on kirjoittanut erikoisen historiallisen kirjan. Aiheen kirjaansa hän sai vierailullaan Kampotźeassa. Vierailullaan hän kävi punakhmerien S21 vankilassa, jonka seinille oli ripustettu mustavalkoisia kuvia murhatuista ihmisistä. Kirjailijaa kiehtoi kuva, jossa äiti oli vauvansa kanssa. Punaisten kyynelten talo ei kerro tästä naisesta, vaan on fiktiivinen tarina, erittäin vaikuttava tarina.

Terhi Rannela, Punaisten kyynelten talo ****

Karisto 2013

s. 245+ 5 lehtiartikkelia oikeudenkäynneistä hirmuhallinnon jäseniä kohtaan.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Oululainen Pauliina Rauhala on kirjoittanut koskettavan esikoiskirjan Taivaslaulu. Kirjan aiheena olevan lestadiolaisparin avioliittodraama ei ollut mielestäni kovin kiinnostava, joten huolimatta muiden blokkaajien ylistävistä arvioinneista, olin päättänyt etten lue kirjaa. Katsoin kuitenkin tv:stä ohjelman, jossa haastateltiin Rauhalaa ja aloin jo hieman perua päätöstäni. Kuinka ollakaan, Taivaslaulu oli kirjaston uutuuskirjojen hyllyllä aivan kuin minua varten. Nyt voin sanoa, että kirjan lukeminen kannatti, huolimatta hieman toistomaisesta lauseiden luetteloimisesta, joissa oli jotain tuttua. Kirjan takaosasta huomasin osuneeni oikeaan, sillä olin tunnistanut ainakin Aulikki Oksasen, Eino Leinon, Kantelettaren, Raamatun ja virsien yksittäisiä säkeitä. Kirjassa oli lauseita myös eri lauluista. Kaikkia lainauksia ei kerrottu, esim. tipi tiitä ei mainittu. Kirja olisi ollut parempi, jos lainauksia ei olisi ollut näin paljon.

Nuoret lestadiolaisperheiden lapset ihastuivat toisiinsa opiskeluaikana. Aleksin taustasta kerrottiin enemmän, Viljan perheestä vain äiti mainittiin, joka oli joko Anna tai Saara ja 3v. siskontyttö. Aleksi valmistui historianopettajaksi, mutta Viljan taideopinnot jäivät kesken. Nuoret toivoivat viittä lasta, mutta lapsia alkoi syntyä kuin liukuhihnalta ja jokainen raskaus ja synnytys oli entistä vaikeampi Viljalle. Neljännen lapsen ja yhden pitkälle edenneen keskenmenon jälkeen Vilja oli jo masentunut ja hän masentui entistä enemmän kuullessaan odottavansa kaksosia. Vilja joutui mielisairaalaan.

Ei tämä ole minun elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää halkeaa. Luolassa ei ole happea, ei valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim. Suukottelisin lapset sänkyihinsä, avaisin hiljaa oven ja jättäisin kaiken taakseni. Plim. Valitsisin pakoreitin, joka on ainoa mahdollinen. Hauraan ja hajoavan hiljainen haipuminen pois. Jumalattoman perheenrikkojajulmurin ja mukavuudenhaluisen itsensätoteuttajanarsistin törkeä lastenhylkäämistemppu.

Kirja järkytti minua. Viljan osa järkytti minua. Lestadiolaisnaisen asema järkytti minua. Tämä kirja avasi silmiäni uskonnolle, joka on ollut lähelläni koko ajan, mm. kummini ovat lestadiolaisia (heillä ei ole lapsia). Olen tietoinen, että lestadiolaisperheissä pitää tehdä paljon lapsia, mutta en ole ajatellut mitä se oikeasti tarkoittaa olla koko ajan raskaana ja hoitaa siinä samassa yhä kasvavaa joukkoa lapsia ja tehdä kotityöt siinä sivussa. Supermammat, mutta kaikki eivät ole supermammoja, Vilja ei ollut, enkä usko, että minusta olisi vastaavanlaiseksi lapsentekokoneeksi.

Kirjan loppu toi onneksi jotakin lohtua tarinan järkyttävään tragediaan. Pidin myös tarinassa kerrottavasta blogikirjoittelusta, joka esitteli vielä tarkemmin lestadiolaiselämää. Viljan ja Aleksin toisilleen kirjoittamat kirjeet olivat erittäin herkkiä ja koskettavia. Annan vielä plussaa lapsenkielellä kerrotuista leikeistä, jotka olivat erittäin todentuntuisia.

Pauliina Rauhala, Taivaslaulu ****+

Gummerus 2013

s. 281

Marja Wich: Isadora

Tanssijat tunsivat vereslihan kirvelyn ja purivat hammasta, kun heidän varpaansa vuotivat verta ilta illan jälkeen. Se kuului asiaan, tiedettiin eikä haluttu tai uskallettu valittaa.

Isadora (2013) on psykoterapeutti, toimittaja ja suomentaja Marja Wichin esikoisromaani. Wich on suomentanut mm. Alfred Döblinin ja Thomas Mannin kirjoja. Kirjan päähenkilö oli Isadora, entinen balettitanssija, joka oli halvaantunut paraplegtikko. Kirjan kuvioissa Isadora kävi läpi omaa kehityskaartaan ja tanssijaksi kehittymistään sekä seurasi nuoren Irenen kehittymistä balettitanssijaksi.

Jossakin vaiheessa Isadora oli aloittanut kenkien keräilyn ja nyt asuessaan yksin, hän teetti kengistä oman kenkämuseon, joka oli piilossa muiden katseilta. Irene innosti Isadoran hankkimaan tietokoneen ja aloittamaan chattailun. Isadora uppoutui nettimaailmaan yhä enemmän ja enemmän. Hän valitsi seurustelupalstoilta miehiä ja kirjoitteli aikansa heidän kanssaan, kunnes heitti kirjoittelun kyseisen miehen kanssa pois ja aloitti uuden seikkailun eri miehen kanssa. Kirjoittaessaan hän avasi omaa sensuellia ja pikkutuhmaa sielunmaailmaansa miehille. Isadora kiusasi miehiä ja houkutteli tapaamisiin, mutta ei koskaan mennyt itse niihin. Miehet eivät tienneet hänen halvaantumisestaan mitään, vaan kuvittelivat Isadoran kävelevän ja tanssivan mielellään. Isadora pyysi miehiä valitsemaan kengät tapaamiseen.

Kirja oli hyvä kertomus halvaantuneen ihmisen elämästä, yksinäisyydestä ja ongelmista. Kirja oli outo ja samalla kiehtova, vammautuneen ihmisen sielunelämän tarkastelua lähietäisyydeltä. Kirjan sivuilla kerrottiin myös pitkiä pätkiä H.C. Andersenin saduista, joka hieman häiritsi, sillä olisin lukenut mieluummin kirjailijan itse keksimiä satuja. Kirjan kansikuva oli vuorostaan Edgar Degasin Tanssija. Kuva on äärettömän kaunis, mutta jälleen toivoisin, että kirjalla olisi oma kansikuva, ei kopio. Tanssija kansikuvana sopii erinomaisen hyvin, koska päähenkilö oli aiemmin tanssija, ja hän kävi omaa uraansa läpi kirjassa.

Mutta usein on jo keskiyö, kun hän uupuu puuduttamaan sieluaan medialla. Silloin hän sukeltaa yön hiilenmustaan maailmaansa. Silmät kulkevat taivaalle piirtyvissä harjakatoissa ja pysähtyvät hormeihin, jotka pyörivät kuin sotaelokuvien tutkat. Sitten katse laskeutuu talojen siluetteihin, hän tuntee niistä jokaisen räystään, kourun ja rännin, ja uskoo kuulevansa kuinka tuuli ulvoo niissä. Ja silloin hän ulvoo mukana. Yön susi.

Marja Wich, Isadora ***

ntamo 2013

s. 199

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

The Guardianin mainos Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat kirjan takakannessa kertoo, että ”jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat”. En ole lehden kanssa samaa mieltä, mutta mielestäni kirja antoi useita eri aiheita, joita voi katsoa vielä tarkemmin. Kirjan tarkastelukohteina olivat päähenkilöiden lapsuus ja nuoruus Nigeriassa, maahanmuuttajina eläminen Briteissä ja Yhdysvalloissa, ja kotiinpaluu Nigeriaan. Kirja oli samalla kirjan päähenkilöiden Ifemelun ja Obinzen rakkaustarina. Heidän rakkautensa syttyi ensikatseesta teini-ikäisenä, mutta rakkaus jäi katkolle Ifemelun muuttaessa Yhdysvaltoihin.

He suutelivat, painoivat otsat vastakkain ja pitivät toisiaan kädestä. Obinze suuteli pehmeästi, Ifemelua melkein pyörrytti; se oli ihan toista kuin entisen poikaystävän Mofen tapa, jossa oli liikaa sylkeä.

Ifemelu ja Obinze olivat molemmat perheidensä ainoat lapset. Molemmat olivat tottuneet köyhiin olosuhteisiin, mutta myös siihen, että vanhemmat halusivat heidän menevän yliopistoon opiskelemaan. Näin tapahtuikin, vaikka Ifemelun perheellä ei ollut aina edes rahaa maksaa vuokraa. Ilman Uju-tädin apua, perhe olisi joutunut suuriin ikävyyksiin. Uju-täti sai rahansa ja elantonsa naimisissa olevalta miesystävältään, joka oli yleistä Ifemelun lapsuudessa ja myös sen jälkeen kun hän palasi takaisin Nigeriaan.

Ifemelu koki suuria vaikeuksia päästä sisälle amerikkalaiseen elämänmenoon. Suurin vaikeus oli työpaikan saaminen. Kirjailija paneutui tähän maahanmuuttajien kokemaan suureen ongelmaan myös Obinzen muuttaessa Britteihin. Koska Obinzella ei ollut viisumia, hän joutui tekemään pimeää työtä ja käyttämään toisen ihmisen henkilökorttia, jotta pystyi töihin. Tähän samaan ongelmaan joutuvat monet maahanmuuttajat myös Suomeen muuttaessa. Töitä löytyy ns. harmaan talouden piiristä, joka on laitonta. Työntekijät eivät maksa veroja eikä työnantajat sosiaalimaksuja. Työn teettäjät ja työnhankkijat hyötyvät. Ifemelu joutui kohtaamaan myös ikäviä työnhakutilanteita, joihin liittyi seksuaalinen väärinkäyttö.

Yksi vaikeimmista asioista minkä maahanmuuttaja kohtaa, on yksinäisyys, masennus ja erilaisuuden sietäminen. Nigeriassa suurin osa asukkaista oli mustia, mutta Yhdysvalloissa ja Briteissä oli asukkaita kaikista maanosista. Jopa mustia oli eri variaatioita, johon kirjailija kiinnitti huomionsa Ifemelun blogikirjoittelussa. Kirjaan oli liitetty useita blogitekstejä, jotka olivat mielestäni liian tietoperäisiä. Blogilla Ifemelu ansaitsi elantonsa. Lisäksi hän sai stipendejä opintoihin, jotka venyivät pitkäksi aikaa.

Obinze palasi kotimaahansa poliisisaattueessa, sillä hänellä ei ollut viisumia. Hän liittyi rikollisjärjestöön, josta kirjassa ei juuri muuta mainita, ja hänestä tuli rikas ja arvostettu kansalainen. Hän meni naimisiin ja heille syntyi tyttö. Ifemelu palasi Nigeriaan hissukseen hiljaisuudessa. Hän halusi tutustua synnyinmaahansa muiden auttamatta ja katsoa maan elinoloja omasta muuttuneesta näkökulmasta. Hän olisi saanut apua rikkaalta Obinzelta, mutta hän ei ilmoittanut miehelle kotiinpaluustaan pitkään aikaan. Lukijat saavat itse ottaa selville milloin Ifemelu ja Obinze tapasivat ja mitä sitten tapahtui.

Ensin Lagos tuntui hyökkäävän päälle: kaikkialla huumaava kiire, keltaiset bussit täynnä ihmisten toisiinsa likistyneitä raajoja, hiestä märät kaupustelijat, jotka juoksivat autojen perässä, rumat mainostaulut (seiniinkin oli töherretty - PUTKIMIES; SOITA 080177777) ja jätteiden kasat, jotka lojuivat tienvarsilla kuin vitsaus.

Kirjassa on runsaasti kantaaottavia teemoja, joihin voisi kiinnittää enemmänkin huomiota. Itse ärsyynnyin pitkistä kampaamoteksteistä ja muutenkin kirjassa kiinnitettiin epätavallisen paljon huomiota naisten hiuksiin. Kirjailijalta onkin haastatteluissa kyselty paljon juuri hiuksista ja kirjan kantaaottavat teemat kuten maahanmuuttajien ongelmat ovat jääneet vähemmälle. ****

Aisha nyt oli aito torin kasvatti, eikä perustanut amerikkalaisen asiakaspalvelun turhantarkoista vaatimuksista. Ifemelu kuvitteli hänet töihin jollekin Dakarin torille, tekemään niin kuin Lagosin letittäjät, jotka niistivät nenänsä ja kuivasivat kätensä asiakkaan kappaan, nykäisivät pään kovakouraisesti parempaan asentoon, marmattivat hiuksista, jos ne olivat heidän mielestään liian paksut, liian tankeat tai liian lyhyet, ja huutelivat ohi kulkeville naisille samalla kun kaiken aikaa pajattivat ja kiersivät lettejä liian kireälle.

Chimamanda Ngozi Adichie, Kotiinpalaajat

suom. Hanna Tarkka

Otava 2013

s. 522


Voit lukea bloggaukseni Adichien Purppuranpunaisesta Hibiskuksesta, Puolikas keltaista aurinkoa ja Huominen on liian kaukana - novellikirjasta.

Tove Jansson: Tarinoita Muumilaaksosta

18.10. on Satupäivä ja sen kunniaksi esittelen henkilön, joka olisi ansainnut Nobel-palkinnon kirjallisuudesta: Tove Jansson (1914-2001), Muumitarinoiden kirjoittaja. Suomenruotsalainen filosofian tohtori Tove Jansson ei keksinyt ainoastaan Muumeja, vaan hän oli taidemaalari, sarjakuva- ja pilapiirtäjä sekä kirjailija. Menestys alkoi 1950-luvulla, kun Muumitarinat ilmestyivät. Tove Jansson kirjoitti ja kuvitti toistakymmentä Muumikirjaa ja kuvakirjaa. Sanomalehtiin hän piirsi Muumeista 1500 sarjaa sarjakuvina. Muumikirjoja on käännetty noin 40 kielelle ja hän on Suomen käännetyin kirjailija. Muumeista on tehty lukuisia teatteri-, ooppera-, filmi-, tv- ja radiosovituksia. Janssonin tuotanto on aivan uskomattoman laaja, johon sisältyy myös muuta kirjallisuutta ja kirjojen kuvittamista.

Tarinoita Muumilaaksosta sisältää Tove Janssonin neljä Muumikirjaa: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Kirjan kuvitus on Tove Janssonin käsialaa. Kirjojen taika piilee siinä, että Muumilaakso ja Muumit tuntuvat siltä kuin ne olisivat ihan oikeasti olemassa. Lapset ja aikuiset omaksuvat heti Muumitarinoiden henkilöt ja tapahtumat. Kirjat sisältävät vaikeita asioita, joita pystytään käsittelemään Muumien ansiosta. Yksinäisyys, kuolema, vähemmistöt ja erilaisuus ovat esillä Muumitarinoissa. Kirjoista nousee lämminhenkisyys ja perheen merkitys sekä ystävyys esille. Jansson ei ole kaihtanut ottamasta kiukkuisia ja pelottavia hahmoja mukaan tarinoihinsa. Tarinoissa seikkaillaan ja tavataan outoja otuksia ja palataan aina kotilieden lämpimään Muumimamman hellään huolenpitoon.

Sitten he näkivät Mörön. Jokainen heistä näki hänet. Hän istui liikkumattomana hiekkakäytävällä portaiden edessä ja tuijotti heihin pyöreillä ilmeettömillä silmillään. Ei hän ollut erikoisen suuri eikä hän näyttänyt erikoisen vaaralliseltakaan. Jokainen vain tunsi, että hän oli kauhean ilkeä ja saattoi odottaa kuinka kauan tahansa.

Ja se oli kauheata.

Mörkö on minun lempihahmoni Muumeissa. Jostakin syystä hyytävä ja kaiken harmaannuttava ja lämmön vievä Mörkö on sulattanut ainakin minun sydämeni. Näitä Mörkö-hahmoja näkee aina silloin tällöin elävässä elämässä ja heitä käy kovin sääliksi. He saavat voimansa siitä, että vievät muilta ilon ja lämmön vain olemalla pelottavia, mutta itse he ovat niitä kaikkein yksinäisimpiä ihmisiä.

Muumilaaksossa seikkailevat tietysti Muumipeikko, Muumimamma, Muumipappa, Niiskuneiti, Nipsu, Mymmeli, Vilijonkka, Nuuskamuikkunen, Hemuli, Mörkö, Tuu-tikki ja Pikku Myy sekä vaihteleva määrä vierailevia tähtiä. Muumiperheen elämänarvot ovat suvaitsevaisuus, vapaus ja erilaisuuden kunnioittaminen ja Muumitalo on avoin kaikille tulla ja mennä. Kirjat ovat oma fantasiamaailmansa, jonne on lukijan lempeä uppoutua.

Huviretki teki ehkä hyvää perheelle, mutta äiti itse tuli apealle mielelle. Yöllä hän oli nähnyt unta, että mentiin huviretkelle kotirannan lähellä olevaan hattivattien saareen, tuohon tuuheaan, ystävälliseen kesäsaareen, ja aamulla herätessään hän oli surumielinen.

Vaikka Muumipeikot ovat välillä surumielisiä, heillä on myös keinot selviytyä apeasta olotilasta. Muumimamman eräs keino apeuteen oli maalata majakan seinät täyteen kukkia Muumipappa ja meri kirjassa. Mikä sen mukavampaa kuin sisustuksen uusiminen aina silloin tällöin. Tarinoita Muumilaaksostateoksessa on monta opetusta ja ajattelunaihetta. Kirjaa voi lukea aina uudestaan ja uudestaan ja tehdä uusia löytöjä ja oivalluksia. Tove Jansson on minun Nobel-kirjailijani ja tiedän, että meitä Muumeihin ihastuneita on miljoonia.

Tove Jansson, Tarinoita Muumilaaksosta *****

Kuvittanut Tove Jansson

Suom. Laila Järvinen

WSOY 2003

s. 337

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Huomenkellotyttö on oululaisen Sarianna Vaaran esikoisteos. Kirja kertoo Annasta ja hänen äidistään, kirjailija Elena Alanteesta. Annan äiti oli skitsofreenikko, lääkkeiden väärinkäyttäjä ja itsetuhoinen. Kirja ottaa vahvasti kantaa mielenterveyspotilaiden omaisten jaksamiseen. Kirjan pieni Anna joutui huolehtimaan äitinsä lääkkeistä. Hän tiesi mitä on itsemurha latinaksi, sillä äiti yritti itsemurhaa monta kertaa. Vierailut Oulun piirimielisairaalassa, Piirillä, tulivat tutuiksi ja sairaalassa Anna nukkui äitinsä vieressä. Anna ei saanut kasvaa normaalissa perheessä, vaan hän kasvoi perheessä, jossa skitsofrenia oli voimakkain perheenjäsen. Huomenkellotyttö pohjautuu Sarianna Vaaran omiin kokemuksiin. Hänen äitinsä oli kirjailija Maria Vaara. Maria Vaaran kirjat käsittelivät omakohtaisesti koettua skitsofreniaa.

Verta valui pitkin äidin hiuksia otsalle ja siitä poskea pitkin leualle. Äidin silmät olivat puoliksi kiinni, luomet olivat raskaat, näin ripset vasten vaaleata ihoa. ”Kulta Anna. Kulta. Anna. Kun minä… Älä nyt pel… Alä pelästy, Huomenkelloni…”

Anna jaksoi toivoa aina sitä, että äidin hyvät jaksot eivät loppuisi, mutta aina tuli paha jakso. Anna oppi seuraamaan äidin äänensävyjä, peltiääntä ja kaikkein pahinta teräsääntä. Kirjan sairaalareissut olivat yksinäisen tytön jutustelua. Äidistä ei ollut huolehtimaan Annasta. Anna oppi varhain huolehtimaan itse itsestään, aivan liian varhain. Jos äiti ei ollut sairaalassa, hän oli haastatteluissa ja kustannustoimittajan luona Helsingissä tai sitten miesystävän luona. Jossakin vaiheessa kuvioihin tuli mukaan naisystävä.

Voi helvetti, äiti ei ota lääkkeitään.

Se oli Paha Asia.

Mietin miltä äiti oli viime aikoina näyttänyt. Nujerretulta, pelokkaalta ja pieneltä. Punainen kone ei laulanut. Hirvitti ajatella sitä, se oli paljon pelottavampi ajatus kuin tokkurat ja paksut kielet, paljon pelottavampi kuin syvä uni josta äitiä oli joskus vaikea saada hereille.

Kirja oli toisaalta herkkä, mutta toisaalta taas vahva kertomus mielenterveyspotilaan omaisesta ja hänen omista voimavaroistaan sairaan ihmisen tukena. Annan oli uskallettava hakea tukea myös muilta ihmisiltä niin äidille kuin itselleenkin. Onneksi lähipiiristä löytyi auttavia aikuisia ihmisiä hädän hetkellä. Joskus aikuiset voivat olla julmia lapsia kohtaan. Julmuutta löytyi myös mielisairaalan hoitajasta, jonka mielestä hullun tyttärestä ei voi tulla muuta kuin hullu. Annasta kasvoi kuitenkin muista huolehtiva aikuinen ihminen. Kukaan ei voi valita sitä, että pysyykö terveenä vai sairastuuko eikä kukaan voi kertoa meille sitä etukäteen. Huomenkellotyttö on raskaasta aiheestaan huolimatta raikas kirja, selviytymiskirja. Uskon, että kirjan kirjoittamisella oli myös terapeuttinen vaikutus kirjoittajalle suhteessa sairaaseen äitiin. Suosittelen kirjaa sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille.

Tämä on äidin viimeinen kuolema. Se viimeinen ja todellinen.

Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö ****

LIKE 2013

s. 253