Lontoolaisen Sadie Jonesin esikoiskirjan Kotiinpaluun ensimmäinen osa oli kuin tyyntä myrskyn edellä. Tarinaa kerrottiin toteavasti, draamaa sattui, mutta eihän se nyt niin paljon voi koskea vai voiko. Vuonna 1947 kirjan päähenkilö Lewis oli 10-vuotias koulupoika, kun hänen mielensä murtui. Tuolloin terapia ei tullut kuuloonkaan, se oli häpeä ja kulissit pidettiin pystyssä. Parempi laittaa poika sisäoppilaitokseen. Mietin, että kannattaako tällaista perhedraamakirjaa lukea, mutta tarinan alussa oli mielenkiintoinen prologi: Lewis vapautui vankilasta vuonna 1957.
Halu viiltää oli niin voimakas että hänen henkensä salpautui. Satuttamisen tarve maistui hänen suussaan - ja kun hän toteutti aikeensa, hän helpottui niin että alkoi itkeä. Hän teki pitkän viillon kyynärvarteensa, ja punainen viiva täyttyi kovaa vauhtia kirkkaasta verestä, joka alkoi valua.
Kirjan ensimmäinen osa kertoi kaiken sen mistä toisen osan tapahtumat johtuivat ja miksi Lewis joutui vankilaan. Se kertoi sen miksi Lewiksellä oli paha olo aina kotona ja joen varrella. Se kertoi sen miksi hänen käytös muuttui ja miksi hän karttoi ihmisiä. Lewis kärsi pitkittyneestä traumaperäisestä stressihäiriöstä ja masennuksesta, mutta hän sai yrittää selviytyä tilanteesta yksin ilman hoitoa ja hoivaa. Lewis oli outo, Lewis oli erilainen. Kirja muuttui toisessa osassa psykologiseksi perhedraamakirjaksi, johon liittyi myös läheisesti naapurin perhe. Salaisuuksia piilotteleva naapurin perhe. Kulissit olivat tärkeimmät ja kukaan ei saanut tietää mitä neljän seinän sisällä tapahtui.
Viiltelystä tuli tapa, normaali toimenpide - ja ryöpsähdys ja rituaalin suorittaminen ja häpeä muuttuivat nekin normaaleiksi.
Kotiinpaluu kertoi Lewiksen tarinan, mutta se kertoi myös Kitin tarinan. He molemmat olivat kotiensa vankeja, perheenjäsentensä vankeja, naapureiden vankeja, paikkakunnan vankeja. Muutaman päivän kotonaolo sai Lewiksen käytöksen muuttumaan ikäväksi ja väkivaltaiseksi, mutta se oli kaikkien mielestä Lewiksen oma syy. Lewis oli aina ollut outo. Kotiinpaluu kertoi Lewiksen monesta kotiinpaluusta ja viimeisin oli hänen kotiinpaluunsa vankilasta. Kotiinpaluun tarinan ensimmäinen osa oli tyyntä myrskyn edellä, mutta kirjan toisessa osassa myrsky nousi ja yritin sinnitellä sen kourissa, mutta se oli todella vaikeaa, sillä kyyneleet valuivat virtanaan. Kirja eli tunnemyrskyn kourissa ja minä sen mukana. Mitä minä luinkaan, minä luin kirjan, joka kuuluu parhaimpiin kirjoihin mitä olen koskaan lukenut, mitä en voi koskaan unohtaa. Hurjaa draamaa, henkeäsalpaava teos. *****
Aina ei olisi näin kamalaa. Aina hänestä ei tuntuisi siltä kuin hän tekisi kuolemaa.
Sadie Jones, Kotiinpaluu
suom. Marianna Kurtto
Otavan kirjasto 2016
s. 355
The Outcast 2008
Kristan, Katjan, Arjan, Katrin, Leena Lumin, Tuijatan , Sirrin ja Ullan bloggaukset Kotiinpaluu teoksesta.
Olen lukenut niin monesta blogista jo tästä kirjasta, että varmaan pakko aloittaa kirjan lukeminen... heti.
VastaaPoistaSuosittelen Mari, että aloitat kirjan lukemisen todellakin niin pian kuin mahdollista. Hurja esikoiskirja. En ymmärrä miksi tätä ei voitu suomentaa ensimmäisenä ja sitten seuraavat.
PoistaMai, tämä on dramaattisinta mitä olen sinulta lukenut ja vielä tuo uskomaton viimeinen sitaatti<3 Mahtavaa!
VastaaPoistaNiin, tällaisia elämää suurempia kirjoja sitä sitten olen tänä vuonna lukenut jo kaksi. Linnuntie vei minut ihan lukkoon ja sitten tuli tämä Kotiinpaluu, jossa muut kirjat eivät maistuneet ja aloin pelätä jopa näppäimiä. Kirja joka vaikuttaa noin on selvää kuuman ryhmän tarinaa ja olen niin hemmetin iloinen, että tällaisia kirjoitetaan. Ehkä elämme juuri suurten tarinoiden takia...
<3
Kiitos Leena vielä hyvästä postauksesta <3 Jokin minun päässäni oleva järjestyspartio haluaa, että luen kirjat järjestyksessä. Luin postauksestasi, että Kotiinpaluu on kirjailijan esikoisteos, joten se oli pakko lukea ensimmäisenä.
PoistaKuinka monta näitä yksinäistä ihmistä on tuolla kodeissaan piilossa neljän seinän sisällä, puhumattomia, särettyjä ihmisiä, mieli murtuneena.
Kitin kohtelu toi mieleeni erään pienen tytön, joka tukehtui äitienpäivänä prinsessakruunu päässään. Ja monta muuta pientä tyttöä.
Ihminen on julma ja se julmuus näkyi tässä kirjassa henkisenä ja fyysisenä julmuutena. Perhedraamoja.
Sain juuri luettua Jonesin edellisen suomennoksen eli Ehkä rakkaus oli totta. Tykkäsin siitä tosi paljon, ja se oli hieno kirja juuri tähän hetkeen. Tämä uusi vaikuttaa paljon synkemmältä (vaikkei tuo ehkä-kirjakaan mitään ruusuilla tanssimista tietysti ollut), ja luulen, että luen tätä vasta myöhemmin, ehkä kesällä.
VastaaPoistaÄlä jätä Marika tätä kesään asti. Minulle tämä oli juuri nyt hyvä lukuhetki, kun talven selkä alkaa taittumaan, mutta taivaalta tulee vielä kaikenlaista niskaan. Sopivaa synkkää perhedraamaa. Miten julmia voivat aikuiset olla, miten julmia voivat lapset olla toisilleen, miten julmia perheenjäsenet voivat olla toisilleen. Huh huh. Tämä kauhaisi isolla kauhakuormurilla ja syvältä.
PoistaTämä on tulossa lukuuni pian. Odotan kirjalta todella paljon!
VastaaPoistaTämä oli niin yllättävä kirja. Tämä meni suoraan sydämeen ja jonnekin syviin tunnekeskuksiin ja myllersi siihen asti kunnes viimeinenkin sivu oli käännetty.
PoistaVaraa niitä nenäliinoja.