Aris Fioretos: Mary

Kaikki haisee pelolta ja kuselta.

Aris Fioretos on ruotsalainen kirjailija, jonka Mary teos oli vuonna 2015 August-kirjapalkintoehdokas. August vastaa Suomen Finlandia-palkintoa. Mary kuvaa 1970-luvun tapahtumia Kreikassa yksittäisen ihmisen silmin. Silloin sotilasjuntta oli kaapannut vallan ja yliopistonuoret yrittivät vastustaa junttaa rauhallisesti ilman väkivaltaa. Se ei onnistunut. Ihmiset hävisivät vankiloihin, yksinäisille saarille, hautoihin. Mary oli arkkitehtiopiskelija ja opinnot olivat loppusuoralla. Maryn poikaystävä Dimos oli järjestöaktiivi. Samana päivänä, kun Mary sai kuulla lääkäriltä elämänsä onnellisimman uutisen, hänet pidätettiin ja Mary katosi.

Hieltä, kuukautisvereltä, pelolta..."Ole hyvä. Anna emakolle mitä hän tarvitsee." Näin saan tietää mitä leivokset ovat.

Alkuun Mary oli luottavainen siihen, että hän pääsee pian ulos, mutta virallisesti häntä ei oltu pidätetty, koska hän ei ilmoittanut nimeään, eikä puhunut kuulustelijoille mitään, vaikka Mary sai kokea kaikki mahdolliset ikävät kuulustelukeinot. Kuulustelijat halusivat nimiä. Jokainen, joka pääsi pois, oli antanut lopulta jonkun nimen. Mary ei. Lopulta viikkojen päästä Mary joutui saarelle ja siellä alkoivat uudet kidutuskeinot.

Aistin vaseliinin hajun, sitten kallo räjähtää tuhansiksi hopeasirpaleiksi. Selkäranka taipuu kaarelle, heittelehdin holtittomasti. Äkisti suunnaton voima rusentaa ruumistani ja nyt olen varma että minusta repeää pohja, sillä päälleni on käsittämättömästi kasattu kuusitoista tonnia hiiliä. Rintakehä rusentuu kuin se olisi olkea. Pää räjähtää taas ja puren kieltäni. Se ei tee kipeää, ainakaan en tunne mitään, mutta verta vuotaa, kummallisen paksua, ja kai minä myös huudan.

Aris Fioretosin Mary ei ole vain vankilakirja, vaan se on myös rakkausromaani. Mary rakastaa Dimosia. Hänen voimavaransa kaiken kidutuksen ja vankila-ajan nälän ja kurjuuden aikana ovat muistot Dimosista ja heidän yhteisestä ajasta. Tarinoita kerrotaan vuoronperään. Mary pelkää, että kun kuulustelijat saavat tietää hänen salaisuutensa, sitäkin käytetään häntä vastaan. 

Joka kerta kun yritän keksiä ratkaisua, tunnen olevani kuin käärme joka syö omaa häntäänsä.

Mary on hurja ja väkivaltainen kirja tytöstä, joka joutui sotilasjuntan vangiksi. Pari ilmiannettua nimeä ja hän olisi ollut vapaa. Vangitsijat halusivat ne nimet hinnalla millä hyvänsä. Siinä koeteltiin kaikkia mahdollisia rangaistuskeinoja painostusta, kidutusta, eristämistä, valheita. Vankilasaarelta ei ollut poispääsyä ilman allekirjoitusta ja Mary ei aikonut kirjoittaa. Luin vuoden 2016 henkeäsalpaavimman käännöskirjan.

Granaattiomena. Kun punnitsin sitä kädessä se oli minusta kuin sydämen ja pääkallon risteytys.

Aris Fioretos, Mary *****
suom. Liisa Ryömä
Teos 2016
s. 337

Leena Lumin postaus kirjasta. Maryn varasin luettavaksi, kun olin lukenut Leenan hienon postauksen kirjasta.

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Isäni käsiala oli tavattoman kaunis: tyylikkäät kirjaimet, elegantit kaaret, henkäyksen mittaiset erot sanojen välissä.

Unkarilaisen dokumentaristin Péter Gárdosin 117 kirjettä kuulosti niin herkältä, kun luin kirjan arvion Ullan blogista. Kirjan tarina on uskomaton ja kirjan kansikuva on varmasti kauneimpia mitä olen koskaan nähnyt. Kirjan tarina on Gárdosin vanhempien rakkaustarina. He molemmat selvisivät keskitysleireiltä noin kahdenkymmenen kilon painoisina luurankoina ja kuljetettiin Ruotsiin kuntoutukseen. Gárdosin isä sai kuolemantuomion saapuessaan Ruotsiin, lääkäri antoi elinaikaa vain kuusi kuukautta huonojen keuhkojen vuoksi. Siitä huolimatta tämä lahjakas runoilija ja lehtimies halusi kirjeiden avulla löytää itselleen vaimon. Ruotsiin oli lähetetty myös unkarilaisia naisia kuntoutukseen, joiden joukosta Miklós halusi löytää puolisonsa. 18-vuotias Lili oli yksi heistä, joka sai kirjeen.

Lammen jäälle astuin eilen,

rusahti harmaa jää,

varo, jos kosket sydämeeni,

yksi liike riittää,

murtamaan sen suojakuoren

jäisen riitteen!

Tule siis kevyin askelin

ja hymyhuulin

etsi itse kohdat

tuskan jäätyneen

hyväilysi lämmin

sulaa kasteeks sydämeen.

Tämä oli runo, jolla Miklós sulatti Lilin sydämen ja rakkaus syttyi parin välille kirjeiden ja puhelinsoittojen välityksellä. Rakastavaiset olivat eri puolilla Ruotsia juuri kuntoutusta varten kyhätyissä laitoksissa. Potilaita siirreltiin tiheään. Kun Miklósin lääkäri sai kuulla rakastavaisista, hän yritti kaikin keinoin erottaa heidät. Hänen mielestään kuolemansairaat eivät saaneet rakastaa ja elättää turhia toiveita, kun elinaikaa ei ollut. Lopulta Miklós lähetettiin Pohjois-Ruotsiin, jotta hän olisi mahdollisimman kaukana Lilistä. Uusi lääkäri sai ihmeissään todeta rakkauden parantavan voiman...

Péter Gárdos on käsikirjoittanut ja ohjannut teokseensa 117 kirjettä perustuvan unkarilais-israelilais-ruotsalaisen yhteistuotantoelokuvan Hajnáli láz vuonna 2015. Kirjan käännösoikeudet myytiin heti alkuun 26 maahan. Kirja tuo lukijoille muistutuksen toisen maailmansodan raadollisuudesta ja mitä ihmisille tehtiin keskitysleireissä. Kirja on kahden ihmisen selviytymistarina ja kirjan kirjoittaja on osoitus heidän tarinansa jatkuvuudesta, sillä Péter Gardós syntyi vuonna 1948 Budabestissa, vain neljä vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Kirja on samalla historiankirja ja kirjoittaja on poiminut mukaan ajalle sopivia miljöökuvauksia, köyhyyttä, puutetta ja vaatimattomia oloja.

Yleensä kirjoissa olevat kirjoitusvirheet  ja muut virheet eivät vaikuta lukemiseeni, mutta tässä kirjassa niitä oli todella paljon esim. tuossa runossa, joka virheineen kaikkineen sulatti minunkin sydämeni. Gárdos kirjoitti teoksessa isäni, mutta välillä se oli muodossa isäni isä tai äitini isä. Jossakin on mokattu. Siitä huolimatta toivon tälle hellyttävälle ja toivorikkaalle rakkaustarinalle runsaasti lukijoita.

Péter Gardós, 117 kirjettä ****
suom. Juhani Huotari
Siltala 2016
s. 257
Hajnáli láz 2015

Ullan postaus
Mari a:n postaus 

Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjasta on tehty elokuva.

Patricia Cornwell: Riistetty

Viime kesäkuussa kaikki kuitenkin suistui raiteiltaan ja melkein menetin henkeni. Luulin, että tuo kauhutarina oli saatu lopulliseen päätökseensä, eikä se enää kummittelisi kaikkien mielessä. Olin täysin väärässä. Kuin olisin juossut kiitävää junaa karkuun, mutta helpotuksesta huokaistuani jäänyt sen alle seuraavassa mutkassa.

Riistetty on Patricia Cornwellin uusin trilleri Kay Scarpetta-jännityskirjasarjassa. Teos on 23. ja olen lukenut ne kaikki. Blogistani löytyvät uusimmat sarjan kirjat eli Punainen usva 2012, Paljaat luut 2013, Tomuksi ja tuhkaksi 2014 ja Samaa verta 2015. Kirjat jatkuvat siitä mihin ne ovat jääneet, eli tällä kertaa kahden kuukauden päähän edellisistä tapahtumista, jolloin kuolinsyytutkija Kay Scarpetta oli sukeltamassa ja  joutui sarjamurhaajan väijymäksi. Kyseinen sarjamurhaaja on piinannut sarjassa todella pitkään, enkä aio paljastaa jääkö hän kiinni vai ei tämän kirjan aikana. Kirja alkaa kuitenkin videonpätkillä, jotka Kay saa ollessaan työtehtävissä kuolleen uhrin kotona. Kuolema ei ole aivan selkeä, joten Kay on kutsuttu apuun. 

Miksi Kay katselee kännykkäänsä tullutta videota työtehtävien aikana, jotka tarvitsevat koko keskittymiskyvyn, johtuu siitä, että hänen puhelimensa on kaapattu ja video tulee sisarentyttären hätänumerosta. Kay joutuu poistumaan paikalta etsivä Marinon kanssa, sillä hätänumero tarkoittaa sitä, että Lucy on pulassa tai sitten tietty henkilö leikkii heidän kanssaan. Matkalla Lucyn talolle kävi selväksi, että uhri oli murhattu, mutta nyt muut työntekijät saivat tehdä tutkimustyöt ja Kay suuntasi Lucyn avuksi. Sarjan lukijat tietävät, että Kay on kasvattanut Lucyn 10-vuotiaasta asti. Lucysta piti tulla FBI-agentti, mutta hän sai potkut ja ansio siitä lankesi henkilölle, joka on aktivoitunut ja kiusaa kaikkia Lucyn läheisiä.

Haluan hänet hengiltä lopullisesti keinolla millä hyvänsä. Silmäni eivät pysy paikoillaan hetken vertaa. Hermoni ja sydämeni ovat koko päivän humisseet jännityksestä kuin voimalinja. Vahdin peilejä Rohrbaugh-pistooli sylissäni. Odotan. Pohdiskelen.

Kayn ja Marinon palattua takaisin Lucyn talolta he huomaavat, että talolla on käyty. He eivät mene sisälle, ennen kuin SWAT-ryhmä on tutkinut talon. Ryhmä ei löydä mitään epätavallista ja Kay ja Marino jatkavat yhteistyötä siihen asti kunnes väkivaltaiset lopputapahtumat alkavat piinata kirjan henkilöitä. Kirjailijalla on aina kirjoissaan jokin teema mitä hän kritisoi ja tuo esille, tällä kertaa se on kyberturva eli kaikki mitä tallennetaan ja missä käytetään digitaalisia laitteita, on mahdollista kaapata ja se on ollut pitemmän aikaa ajankohtainen aihe, turvallisuuden lisääminen ja riskien minimoiminen. Seuraavassa kirjassa luultavasti tilanne on pahentunut. Patricia Cornwell teki jälleen loistotyötä ja hallitsi minut lukijana alusta loppuun asti. En suorastaan uskaltanut lopettaa lukemista kesken missään vaiheessa. 

Patricia Cornwell, Riistetty *****
suom. Karri Rimpeläinen
Otava 2016
s. 413
Depraved heart 2015

Cornwell Patricia: Punainen usva 
Cornwell Patricia: Paljaat luut
Cornwell Patricia: Tomuksi ja tuhkaksi
Cornwell Patricia: Samaa verta

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Ainoat äänet huoneessa ovat naisen rauhallinen hengitys ja tuuli, joka kulkee kahisten villiintyneen puutarhan läpi.

Pakistanilaissyntyinen Lontoossa asuva kirjailija Nadeem Aslam kirjoittaa kolmannessa teoksessaan Elävältä haudatut nykyajan sodista, sodista joita käydään Afganistanissa. Kauniit unikot kirjan kannessa kuvaavat sitä, millä keinoin sotaa rahoitetaan, huumeilla, jota saadaan unikoista. Afganistan on ollut Neuvostoliiton, Talebanien ja USAn taistelukenttä, jota kirjassa käydään läpi samalla, kun tarinan henkilöt käyvät vuoropuhelua omien muistojensa ja tarkoitusperiensä kanssa.

Jokainen on seurannut Syyrian tilannetta ja tietää, että Syyria ei käy vain sisällissotaa, vaan se käy myös taistelua äärijärjestöä vastaan. Sotaan on sekaantunut Neuvostoliitto ja Turkki. Syyriaan on lähtenyt myös suomalaisia taistelijoita ja monista muista maista. Sodankäynti on muuttunut, aseet ovat tuhoisia. Siviilit jäävät silti asumaan raunioihin, varsinkin vanhukset, naiset ja lapset tai sitten he asuvat pakolaisleireillä. Surullisenkuuluisat itsemurhapommittajat tappavat yleensä siviilejä ja tuhoavat rakennuksia. Sodat mies miestä vastaan ovat jääneet historiaan. Kaikki tämä tulee esille Nadeem Aslamin kirjasta, mutta kaiken sen kuulemme uutisista, joihin turtuu.

"Ajat kuorma-auton ulos täältä ja pysäköit sen uuden koulun ulkopuolelle, punakukkaisen puun ja ison, erilaisista maamiinoista varoittavan kyltin väliin."

Kirjan päätapahtumat käydään englantilaisen vanhuksen Marcuksen talolla. Marcuksen vaimo kivitettiin huorana, sillä heidät oli vihkinyt naispappi. Vihkiminen ei ollut enää voimassa Talebanien vallassaolon aikana. Marcuksen tytär oli kadonnut nuorena, sillä hän oli nähnyt ikäviä asioita. Paetessaan hän oli joutunut neuvostojoukkojen vangiksi. Marcuksen lapsenlapsi syntyi tämän vankeusajan johdosta. Sittemmin hän oli seurustellut amerikkalaisen Davidin kanssa. Marcus ja David olivat ystävystyneet etsiessään molemmat Marcuksen kadonnutta tytärtä ja lapsenlasta. 

David oli jälleen etsintämatkalla Afganistanissa ja vieraili Marcuksen luona. Marcuksen luokse oli löytänyt myös venäläinen Lara, joka etsi kadonnutta veljeään, joka oli ollut sotimassa Afganistanissa. Talolle pakeni myös Dunia, nuori opettajatar, joka joutui sulkemaan koulun, sillä naisopettaja oli kuin punainen vaate ääriliikkeelle. Marcuksen talolle joutui haavoittunut henkilö, joka saattoi olla uhka tai sitten ei. Amerikkalaiset joukot ja äärijoukot kävivät sissisotaa siviilien keskellä, eikä kehenkään voinut luottaa.

Olen aiemmin lukenut Aslamin  Sokean miehen puutarhan, joka kuvasi myös Afganistanissa kauan kestänyttä sotatilaa. Sokean miehen puutarha oli rakkauskertomus, mutta myös kolmiodraama sodan keskellä. Elävältä haudatut kuvaa myös ihastumisia, mutta tällä kertaa voimakkain teema on kadonneiden läheisten etsintä. Aslamin tyyli ei ole osoitteleva, vaan hän tuo selkeästi esille jokaisen osapuolen osallisuuden hirmutekoihin ihmisyyttä, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia vastaan. Hänelle on tyypillistä luoda kauneutta rumuuden keskelle.

Homeroksen sotaeepoksissa viholliset keräävät kaatuneitaan taistelukentältä ja itkevät avoimesti toistensa nähden, sairaina tuskasta. Marcus toivoisi, että sodan osapuolet saisivat nähdä toistensa kyyneleet.

Nadeem Aslam, Elävältä haudatut ****

suom. Vuokko Aitosalo

LIKE 2010

s. 389

Wasted Vigil 2008

Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha

Susan, Katjan ja Leena Lumin arviot kirjasta.

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti

"Kotiinne saapuva hoitaja on tehtäväänsä täydellisesti koulutettu puoli-ihminen, ... vanhanaikaiselta nimitykseltään mörkö tai metsänpeikko... Korostamme, että olento on turvallinen..."

Satukirjassa voi tapahtua sellaista, että äiti lähtee Lapin lomamatkalle ja kotiin tulee hoitajaksi mörkö. Mörkövahti on tuotteliaan lastenkirjailijan Tuutikki Tolosen toinen oma teos, sillä hän on kirjoittanut aiemmin yhteistyössä Eppu Nuotion kanssa mm. Pensionaatti Onnela-sarjaa. Olen lukenut lapsille Tolosen Joulusatuja, 24 satua joulun odotukseen teosta joulun alla, satu per päivä. Lisäksi Tuutikki Tolonen on tehnyt näytelmäkäsikirjoituksia ym. Mörkövahdin kansikuvaa olen ihaillut aina, kun olen nähnyt sen kirjastossa, ja kun kuulin, että uusin sarjan kirja ilmestyy tänä vuonna, niin halusin aloittaa lukemisen ensimmäisestä kirjasta. Hyvä niin, sillä kirjan lopussa on koukku, mikä johdattaa seuraavaan mörkökirjaan. Mörkövahti on aika paksu lastenkirja, mutta näin hauska satukirja on varmasti lasten mieleen. En ehkä lähtisi lukemaan kirjaa alle esikoululaisille, mutta vanhemmat tuntevat omat lapsensa ja heidän kirjamakunsa. Uskoisin, että nämä mörkökirjat ovat varsinkin poikien mieleen. Tunnen kyllä tytön, joka olisi rakastanut tällaista kirjaa ehkä eskarilaisena.

Kaapo nosti kirjan maasta ja sipaisi pahimmat mörköpölyt sen kannesta. Möröt. Lajipiirteet ja ominaisuudet kokemusteni valossa. Kirjoittanut Runar Kalli.

Perheessä on lapset Kaapo, Hilla ja Maikki. Maikilla on vielä lapsenomaista taitoa kommunikoida satuolentojen kanssa. Hän ei osaa vielä lukea eikä kirjoittaa, mutta ehkä juuri sen vuoksi hänen taitonsa ei ole vielä ruostunut. Satuolentojen ymmärtämiseen tarvitaan muita hoksottomia. Kirjasta löytyy pian muitakin olentoja, ja Maikin kylpytakki kehoittaa lapsia muuttamaan ulos asumaan, jotta he olisivat turvassa. Tämä on hiukan pelottavaa, koska kirjassa on mörköjä, ollaan pimeässä yöllä ulkona, puhutaan turvallisuudesta, on kaikenlaisia pelkoja ym. Niistä syntyy varmasti vallan mainioita keskusteluja lasten kanssa, mutta ainakin itse olen herkkä vaistoamaan kaikenlaisia juttuja, joten voi olla, että tämä ei ole ihan iltasatukirja. Ainakin valot pitää jättää palamaan satuhetken jälkeen.

Kolme naista ilmestyi ruohokentän laitaan niin yllättäen, että olisi voinut luulla heidän sukeltaneen esiin pensaasta. Naiset olivat pieniä, terävänenäisiä, hyvin vaaleita ja epämääräisen vanhoja. He olivat pukeutuneet pitkiin, samankaltaisiin mekkoihin: yksi punaiseen, toinen vihreään ja kolmas harmaaseen. Hopeaa hohtavat hiukset oli kieputeltu korkeaksi nutturaksi päälaelle, kaulaa kiersivät koukeroiset metallikäädyt.

Nämä kolme naista olivat satuolentoja, arvaa vain millaisia. Kirja on todella hurmaavan jännittävä ja aina kun ajattelee, että nyt on rauhoittunut, tasainen hetki, niin taas tapahtuu yllättäviä asioita. Tuutikki Tolonen on napannut mörkömäisen aiheen satukirjalleen ja se toimii hyvin. Kirja voitti tänä vuonna Arvid Lydecken-palkinnon. Uskon, että sarjasta tulee vielä tosi suosittu tarinansa ja uskomattoman hauskan kuvitustyylinsä avulla, josta erityiskiitokset Pasi Pitkäselle. Tässä on satukirja, jota on odoteltu. Se on erikoinen, viihdyttävä, jännittävä ja sellainen seikkailukertomus, jossa lapset päättävät ja päättelevät asioita.

Mörkövahti valloittaa maailmaa, sillä käännösoikeudet on jo myyty Kiinaan, Usaan, Viroon, Sloveniaan, Unkariin, Saksaan, Romaniaan ja Espanjaan. Tälle mörkösarjalle on ollut selvä tarve. Hieman uutta ja hieman vanhaa, sekoitus tunnettuja satuolentoja ja uusia satuolentoja. Taikuutta, mystiikkaa ja sitä arkielämän pyöritystä lapsiperheessä.

Tuutikki Tolonen, Mörkövahti *****
kuvitus Pasi Pitkänen *****
Tammi 2015
s. 303

Heidin bloggaus
Maijan bloggaus
Rouva Huun bloggaus
Bleuen bloggaus
Siinan bloggaus
Karin bloggaus 

Annamari Marttinen: Törmäys

Samalla hetkellä muistin mitä olin nähnyt pöydälläni juuri kun painoin oveni kiinni. Kaulakoruni joka minulla oli aina. Se oli Lauri-enoni tuliainen Pietarista. Suojelusenkelini, hopeinen lantti, jossa luki Nadja.

Törmäys on Annamari Marttisen kahdeksas romaani. Jälleen kerran luin uskomattoman hienon tunnekirjan, jonka aihe oli rankka. Blogistani löytyvät postaukset Vapaa ja Mitä ilman ei voi olla teoksista. Molemmat olivat loistavia kirjoja, mutta tämä uusin vei sydämeni kammionpohjia myöten, samoin kyynelkanavat puhdistuivat, sillä tämä kirja avasi kaikki tunnelukot kirjan lukemisen aikana. Kirjassa tapahtui kolari ja yksi henkilö kuoli, yksi vammautui ja monen elämä muuttui sen törmäyksen vaikutuksesta. Kirjassa eletään hetket ennen törmäystä ja kirja loppuu hautajaispäivään. Kirjasta sai lukea kaiken mikä muuttaa silmänräpäyksessä useamman ihmisen elämän, mutta miten jatkaa sitä elämää eteenpäin valtavan surukuplan sisällä. Voiko sellaisesta kyyneleenmuotoisesta surukuplasta selvitä koskaan.

Suljin silmät ettei kyyneleet valuisi poskille. Jos kyyneleitä pidättelee ne hätääntyvät ja panikoituvat, menevät suunniltaan ja alkavat täristä toisiaan vasten, vavisuttavat koko kehoa.

Kirjassa useampi henkilö kertoo yksityiskohtaisesti tapahtumista mm. uhrit, kuski, toisen uhrin äiti ja yliajon silminnäkijä. Jokaisen kokemus on tärkeä, eikä sitä voi vähätellä. Jokainen kokee trauman. Olisin toivonut kirjaan kriisihenkilöitä, sillä useimmiten kuolleiden läheisten luona vierailee kriisiryhmä. Kirja tuo pakostakin mieleen omat menehtyneet läheiset. Kirjan tapahtumien mukana elin omat surut uudelleen muistojen kautta, mikä oli lohdullista. Läheisten haudallakäynti ja muistot ovat tärkeitä elämään kuuluvia tapahtumia. Läheiset joutuvat oman surunsa keskellä soittamaan sukulaisille ja ottamaan vastaan vieraita, miettimään ja suunnittelemaan hautajaisia, muistotilaisuutta ja ketkä kutsutaan hautajaisiin, milloin palata töihin ym. arkisia asioita, kun tekee mieli vain käpertyä surun sisälle. Kävin itse läpi näitä tapahtumia, kun luin kirjaa. Olin valitsemassa arkkuja, kukkia, suunittelemassa hautajaisia ja muistotilaisuutta, omia muistojani. Onneksi nämä muistot tulivat nyt mieleeni, sillä samalla muistelin myös näitä kuolleita läheisiä.

Läheisin läheisyys voi muuttua kaukaisimmaksi kaukaisuudeksi, niin kaukaiseksi, että sitä oli mahdoton käsittää. Se oli tyhjistä tyhjintä ja äärettömimmistä äärettömintä.

Annamari Marttisella on kirjoittamisen tunnetaitoa. Hän käsittelee arkoja aiheita kirjoissaan, mutta tekee sen taidolla ja tuoden mielenkiintoisia henkilöhahmoja  tarinoidensa kertojiksi. Kaikissa näissä kolmessa kirjassa, jotka olen lukenut on ollut tarinankertojat. Aiheena kolari, kuolema ja vammautuminen on rankka ja traumaattinen, mutta samalla puhdistava ja tunteita täynnä. 

Käsillä ovat viimeiset minuutit, sitten sekunnit, kun minulla on täydellinen elämä.

Annamari Marttinen, Törmäys *****
Tammi 2016
s. 361

Annamari Marttinen: Vapaa
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Annikan postaus

Sjón: Valaan suusta

Voin kuvitella paljon pahempaakin kuin tulla verratuksi sinuun, pikku kahlaaja... Me molemmat olemme ryömineet saman luojan kädestä, meidät on vuoltu samalla veitsellä.

Islantilaisen kirjailijan Sjónin uusin suomennettu kirja Valaan suusta on historiallinen kertomus 1600-luvulla eläneestä Jón Guđmunddsson Oppineesta eli Jonas Pálmasonista. 1600-luku oli noitavainojen ja puhdasoppineisuuden aikaa. Noituuteen liittyviä keinoja käytettiin vielä mm. henkien manaamisessa ja parantamistyössä. Jón Oppineella oli toivomus olla kuuluisa oppinut, joten hänet sai myös manaamaan henkiä. Eräs papinpoika oli muuttunut kummitukseksi ja hänestä piti manata kummitus pois, jotta poika pääsi haudan rauhaan. Manaus onnistui, mutta se ei riittänyt ihmisille. Pian Jón Oppinut huomasi olevansa yksinäiselle saarelle vangittuna ja harhaoppisuudesta syytettynä. Kukaan ei saanut auttaa häntä, laivat eivät saaneet ottaa häntä kyytiin, elämä karulla saarella vaimon kanssa oli syrjittyä, mutta luonnontarkkailija teki työtään, havainnoi luonnon kiertokulkua, eläimiä, kasveja, itseään, saarta, merta ja ilmaa. 

Tänään odotan näkeväni saaren laulavan ja kuulevani, miltä sen muoto kuulostaa... Se todistaisi saaren olevan jousi, joka on viritetty yhteensopivaksi Luojansa kanssa... Ja miksei niin olisi?

Jossakin välissä Jón Oppinut ja hänen poikansa vietiin Kööpenhaminaan ja hän sai tehdä töitä oppineiden kanssa. Päätehtävä oli anoa kuninkaalta armahdus. Poika sai armahduksen ja töitä pappina, mutta Jón Oppineen armahdus piti islantilaisten panna täytäntöön. Sitä ei tapahtunut, vaan Jón Oppinut löysi itsensä samalta saarelta. Vaimo oli kuollut sinä aikana nälkään ja kylmyyteen. Nyt seurana olivat vain merisirri ja hiiri, joille hän kertoi maailman syntytarinaa, oman elämän ilon ja surun hetkistä ja vihollisistaan, jotka mustamaalasivat häntä noituuden ja mustan magian harrastamisesta. Ehkä suurin pelko ihmisillä oli siitä, että hän oli oppinut, luki ja kirjoitti. Taikausko rehoitti ja erilaisuus oli hyvä pohja kaikenlaisten uskomusten ja mustamaalausten kehittymiselle.

Tieteellisesti katsoen jokainen kivi-, kasvi- ja eläinlaji voi siis synnyttää kaikki muut lajit, ja vaikka se onkin ruumiillisten rajoitteiden - kokoerojen ja muiden - vuoksi usein mahdotonta, niissä kaikissa virtaa monipuolinen elämänneste, joka virtaa maan uumenissa ja jähmettyy kuoriksi, lehdiksi ja höyheniksi.

Jón Guđmunddsson Oppinut eli Jonas Pálmason oli itseoppinut luonnontieteilijä, kirjailija ja runoilija, jonka julkaistuja ja julkaisemattomia kirjoituksia on käytetty kirjan lähteenä. Huolimatta ankarista luonnon olosuhteista, joissa hän joutui elämään vuosikausia, päähenkilö eli pitkän elämän. Olen lukenut aiemmin Sjónin Poika nimeltä Kuukivi teoksen. Näistä molemmista nousee kirjailijalle tyypillinen fantasiamaailma, joka versoo tavallisen elämän rinnalla riippuen ihmisestä kuinka paljon sille antaa merkitystä omassa elämässä.

Sjón, Valaan suusta ****

suom. Tuomas Kauko

LIKE 2016

s. 271
Rökkurbysnir - skaldsaga 2008

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

John Steinbeck: Torstai on toivoa täynnä

Kun sodan laineet ulottuivat Montereyhin ja Cannery Rowille saakka, soti siellä joka ainoa, ken enmmän, ken vähemmän, omalla tavallaan itsekukin. Vihollisuuksien sitten päätyttyä oli kullakin omat haavansa nuoltavinaan.

Yhdysvaltalaisen nobelistin John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä teos meinasi uuvuttaa minut alkusivuillaan. Jaksoin viisikymmentä sivua ja pidin muutaman kuukauden tauon. Sitten aloitin pikkuhiljaa muutaman sivun päivävauhdilla, ja sen jälkeen, kun kirjassa alkoi tapahtua kaikenlaista, luin kirjan reippain mielin loppuun asti. Selätin siis klassikon ja olen tosi iloinen siitä. Kahden aiemman Steinbeckin kirjan Routakuun ajan ja Oikuttelevan bussin kanssa ei ollut mitään ongelmia. Steinbeckilla on oma huumorintaju, joka on yllättävän tuoretta ja kirjoja ei uskoisi niin vanhoiksi kuin ne ovat.

Niinpä niin, joka ainoan sai sota kynsiinsä. Tohtori kutsuttiin palvelukseen. Hän uskoi Lännen Biologisen Laboratorion erään ystävänsä - Vanhaksi Kilkkukivekseksi ristityn - haltuun ja palveli itse aikansa sanitäärikersanttina veneeristen tautien osastolla.

Kirjan päähenkilö on tohtori, joka oli päässyt sodasta, minkä aikana viihtyi hyvin sairaalatöissä, sillä valtion spriitä riitti yllin kyllin. Muutenkin kirjassa pyöritään kaljan, viinin, viskin, pubien ym. ympärillä aika lailla, joten olisikohan se vaikuttanut nihkeään lukemiseeni. En nimittäin kauhean mielelläni lue juomisesta, vaikka blogista löytyy kyllä siihenkin teemaan liittyviä kirjoja. Elämän realiteetteja. Palattuaan sodasta takaisin, tohtori huomasi laboratorionsa kärsineen poissaolosta liikaa ja hän masentui. Ystävät halusivat piristää kaikin keinoin tohtoria, mutta mikään ei auttanut. Ystävillä ja ystävyydellä on siis tässä kirjassa suuri merkitys. Ihmistä ei jätetä yksin, kun hän masentuu.

- Suzy, Fauna tiuskaisi terävästi. - Yksi sääntö minulla on: älä koskaan anna auringon laskea vihasi äläkä kehnon kirjan ylle.

Tohtorin  ystävät päättävät suuressa viisaudessaan hankkia tohtorille naisen. Lähellä olevasta porttolasta löytyy nuori ja nätti vastatullut Suzy, jonka luonne ei ollut oikein porttolaan sopiva. Liian kiukkuinen ja itsevarma, meilläpäin sanottaisiin, että äkkiväärä. Mutta pakko on Suzynkin jotakin työtä tehdä elannokseen. Siinäpä sitä onkin loppukirjalle ohjelmaa, kun väki yrittää naittaa nämä kaksi toisilleen, kun kumpikaan ei ollut halukas siihen puuhaan.

John Steinbeck, Torstai on toivoa täynnä ***
suom. Jouko Linturi
Tammen Keltainen pokkari  2010  10. painos
s. 283
Sweet Thursday 1954
ensim. suomenkielinen painos 1955

John Steinbeck: Oikutteleva bussi
John Steinbeck: Routakuun aika

Olen löytänyt Steinbeckin kirjoista sivuhenkilöitä, jotka kirjoittavat kirjoja tai runoja. Tohtori kirjoittaa tutkielmaansa ja porttolan mieskeittäjä kirjoittaa romaania. Routakuusta löytyi upseeri, joka kirjoitti runoja. Tuleeko sinulle mieleen jokin teos, jossa kirjoitetaan kirjaa.

Jaanan ja Jokken postaukset kirjasta.

Marja Björk: Lainaa vain

Oli vaikea käsittää, että vihreämpi oksa oli näin helposti saavutettavissa. Riitti, kun oli koulussa kunnolla, luki läksyt, haki yliopistoon ja jo muutaman johdantokurssin jälkeen sai saman palkan kuin baarin vanha keittäjä. Johdatus yleiseen oikeustieteeseen, johdatus oikeusfilosofiaan ja johdatus oikeushistoriaan. Johdatus parempaan elämään.

Marja Björkin Lainaa vain kertoo päähenkilönsä Eevan tarinan. Miten keskiluokan hiljainen ja arka tyttö ponnisteli yliopistoon oikeustiedettä lukemaan. Isän kanssa kaksin jäätyään, Eeva huomasi pian elämän olevan mahdotonta ja siirtyi tätinsä luokse asumaan. Täti oli rempseä Shellin kahvioyrittäjä ja Eeva oppi kovan työnteon. Punaiset ja arat kädet eivät oikein sopineet oikeustieteellisen opiskelijalle, joten heti ensimmäisenä kesänä Eeva haki pankkiin töihin ja jatkossa se oli automaattista. Pankissa hän tutustui ihmisiin, jotka hakivat vekseleitä. Nykyäänhän  niitä kutsutaan pikavipeiksi ja ihmiset ovat samalla tavalla kierteessä korkeisiin korkoihin. Pikavippifirmojen takaa löytyy kaikenlaisia rahanlainaajia ja koronkiskureita. Köyhät ihmiset ja rahattomat niitä joutuvat ottamaan, kuten Lainaa vain teoksen vekselinottajat. Sama lopputulos niillä on eli ennen otettiin uusi vekseli, että sai maksettua vanhan ja nyt otetaan uusi pikavippi, että saadaan maksettua vanhat.

Asioin kaupungilla tärkeämpiä asioita kuin että olisin ollut hakemassa Pikatukusta tupakoita, ketsuppia ja sinappia, kurkkusalaattia ja kurpitsapikkelsipöniköitä tai seisomassa pankin alatasanteella viedäkseni tilille ruttuisia seteleitä tai hakeakseni kolikkopötköjä. Olin pankissa töissä, sisäpuolella tiskin takana, takahuoneissa, ja käsieni kautta kulki lainahakemuksia, kauppakirjoja, kiinnitettäviä velkakirjoja ja panttauksia ja nyt vekseleitä.

Marja Björkin kirjat ovat kiinnostavia, sillä niissä eletään köyhien ihmisten elämää toimeentulon rajamailla ja sen alapuolella yhteiskunnan avun varassa. Elämä on yleensä päivittäistä taiteilua pienillä tuloilla. Eeva taiteilee opinnoissaan, eikä rahaa ole rientoihin ja opiskelijaelämään. Vapaa-ajat mitä on, hän kulkee Visulahden Shellillä tuuraamassa yökköjä ja sairastuneita työntekijöitä. Anja maksaa ennemmin Eevalle pitkistä viikonlopuista ylityöpalkkaa kuin alaisilleen. Siinä samalla Eeva hoitaa kirjanpidon ja verotuksen sekä palkanmaksut. Kaikki muuttuu, kun Eeva kohtaa vanhemman miehen, käsityöläisen, joka taiteilee puulintuja. Mies on tottunut maksamaan vekselin uudella vekselillä, mutta ei se Eevaa haittaa, hän on rakastunut.

- En ole enää toisen luokan kansalainen, Sakari sanoi. Sakari oli onnistunut saamaan vekselin, vaikka meillä oli asuntolainan korot maksamatta. Minkälaisissa veloissa olisin, kun lopulta saisin tutkintotodistuksen käteeni, opintolainojen lisäksi.

Marja Björk, Lainaa vain ***
LIKE 2016
s. 265
Arvostelukappale

Björk Marja: Mustalaisäidin kehtolaulu 

Björk Marja: Poika

Björk Marja: Puuma 

Björk Marja: Posliini

Seita Vuorela: Viima

Kun tämä tarina alkaa, minun ja vankilan välissä on enää yksi mahdollisuus. Jos epäonnistun, minusta tulee menetetty numero 101 tai vastaavaa. Sen jälkeen ei ole enää mitään. Minä en aio epäonnistua.

Seita Vuorelan (ent. Parkkola 1971-2015) Viima on mustasävyinen dystopia eli kauhuskenaario oppilaista, jotka ovat syrjäytyneet tavallisista kouluista. Oppilailla on erilaisia ongelmia ja heidän viimeinen mahdollisuus oppia kunnon kansalaisiksi on Mahdollisuuksien talo. Kuten lukija voi päätellä kirjan tarinasta, koulu on kaikkea muuta kuin mahdollisuus. Se on rangaistuslaitos ennen lopullista teloitusta. Rankaisijoina toimivat muut oppilaat ja opettajat. Kiusaaminen on sallittua, hakkaaminen on sallittua, takaa-ajo on sallittua. Mahdollisuuksien talon uusille oppilaille, kuten 12-vuotiaalle Viima Teräkselle annetaan heti ns. tukioppilas, tutor, joka seuraa Viimaa koulun jälkeen kotiin ja on aamulla hakemassa hänet kouluun. Pahinta on, että vanhempien pitää sitoutua tähän ohjelmaan ja maksaa koulutuksesta ihan liikaa. Koulutus on kallista ja lopulta Viiman vanhemmat katoavat. Viima jää asumaan koulun kuraattorin ja tämän tytön kanssa. Viiman ikkunaan tulee kalterit ja ovi lukitaan ulkoapäin joka ilta. Viiman karkailu ja epätoivotut ystävät halutaan karsia pois.

-Tässä on Viima, uusi luokkatoverinne, Roope sanoi ja osoitti minua. - Viima on poika, joka on saanut mahdollisuuden. Hän on mahdoton lapsi, mutta päättänyt tehdä parannuksen.

Viima asui vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona. Vanhemmilla oli ongelmia keskenään ja kasvatusasioissa. Isä oli löytänyt koulun kuraattorin ja asui tämän kanssa. Kuraattorilla oli myös tyttö Mona, joka puhutteli Viimaa pikkuprinssiksi. Seita Vuorela kuvasi perhe-elämää ja varhaisteinien riitoja rehellisen oloisesti. Samoin eroperheen lapsen kuvaaminen oli todenmukaista. Kirja on kuitenkin dystopia. Kirjan ajankohta on vaikea sanoa, mutta uskoisin, että kauhuskenaario kohdistuu muutaman kymmenen vuoden päähän tästä ajasta.

 

- Varmuuden vuoksi, opettaja aloitti sitten. - Pitäkää toistaiseksi pulpetit lukossa ja vahtikaa laukkujanne. Viima on vasta taipaleensa alussa ja tilaisuus rikoksiin voi saada hänet sortumaan. Tuijotin posket punaisina lattiaan.

Koulun lähellä oli vanha käytöstäpoistettu tehdas, joka toimi ennen lasten leikkipaikkana, mutta nykyisin siellä viihtyivät vain koulusta karanneet lapset ja varhaisteinit. Eräs heistä, Intia, oli istunut luokassa samalla paikalla kuin Viima. Intia otti Viiman siipiensä suojaan ja auttoi tämän monesta pulasta. Tehtaasta löytyi myös Mau, Kuu ja Ra. Joukko oli pieni ja pahansisuinen. Mahdollisuuksien talon metsästäjät olivat koko ajan etsimässä heitä, sillä jokaisesta karkurista oli koulun seinällä etsintäkuulutus ja iso palkkio.

Me emme puhu Intiasta, mutta me kaikki ajattelemme häntä. Eikä meistä kukaan unohda. Me viihdymme tehtaassa. Siellä on parhaat rampit ikinä. Jokainen päättäköön itse uskooko minua. 

Seita Vuorelan Viima on tummasävyinen tarina, jopa ahdistava. Mistä kumpuaa tällainen synkkä dystopia-aihe? Kirja synnytti niin paljon pohdittavaa, mutta kirjailija ei ole enää kertomassa kirjoistaan. Suosittelen kirjaa viidennestä luokasta ylöspäin.

Seita Vuorela (Parkkola), Viima *****
Kuvitus, Jani Ikonen
Graafinen suunnittelu, Sami Saramäki
WSOY 2006
s. 334

Kirsin bloggaus
Mian bloggaus
Unilmian bloggaus

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

"Noidan mielestä sinä haiset tuoreille koirankikkaroille."

Tänään 13.9.2016 on kulunut kirjailija Roald Dahlin syntymästä tasan sata vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi olen lukenut hänen Iso Kiltti Jätti, Ilmarin ihmelääke ja Kuka pelkää noitia teoksensa. Kaikki  ovat pelottavia ja niissä tapahtuu karmeita juttuja. Isossa Kiltissä Jätissä oli jättiläisiä, jotka söivät ihmisiä, Ilmari keitti ihmelääkettä, joka muutti ilkeän mummon, mutta en kerro minkälaiseksi. Kuka pelkää noitia kirjassa on niitä noitia, jotka haluavat hävittää maailmasta kaikki lapset, koska noidat ovat ilkeitä, kamalia, hirveitä ja julmia satuolentoja. Kuka pelkää noitia sisältää jälleen opetuksia lapsille. Roald Dahl on kirjoittanut mitä karmaisevimpia esimerkkejä noidista mm. sen, että noidat ovat oikeasti kaljuja, niiden hansikkaiden alta löytyy kissankynnet ja heillä ei ole ollenkaan varpaita. Hm. Pahinta on, että heillä on kiltin naisen naamari päässä ja naamarin takaa paljastuu...

"Jos näet naisen pitelevän nenäänsä kun hän kulkee ohitsesi kadulla, niin nainen saattaa hyvinkin olla noita."

Kuka pelkää noitia kirjan pääosassa on 7-vuotias orpo pikkupoika, joka asui norjalaisen isoäitinsä kanssa Suomessa. Iso-äiti oli kiltti ja hänellä oli tosi paljon tietoa tärkeistä asioista, kuten esimerkiksi noidista. Itseasiassa iso-äiti oli noitafiili eli sellainen, joka tuhosi noitia. Iso-äiti oli kuitenkin sairastellut ja lääkäri oli suositellut lomaa Hangossa. Kuinka ollakaan samaan aikaan heidän hotellissa kokoontui VALTAKUNNALLINEN LASTENSUOJELUJÄRJESTÖ JULMUUDEN EHKÄISEMISEKSI. Järjestö oli peitejärjestö arvaat varmaan minkälaisille olennoille. Ja niinhän siinä kävi, että kirjan päähenkilö joutui noitalauman saartamaksi.

"Etsikää se!" Mahtava Ylinoita kiljui. "Jäljittäkää se! Rrrepikää se juurrrineen! Menkää minne nenä näyttää kunnes nappaatte sen!"

Kuka pelkää noitia satukirjasta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tämä on oikein verraton kirja kauhukirjoista tykkääville lapsille, sillä itseäkin jo alkoi pelottamaan, kun luin tämän ajatuksen kanssa. Olen lukenut kirjan muutaman kerran ja ehkä sitä lukee lapsille toisinaan ajattelematta sen tarkemmin kirjan juonta. Tämä on oikeasti todella pelottava kirja. Roald Dahlin lastenkirjoista nousee vahvasti esille hyvän ja pahan vertailu. Toisinaan hyväkin käyttäytyy kierosti ja juonikkaasti, mikä satukirjan juonissa on sallittua. Tästä kirjasta syntyy lasten kanssa varmasti hyviä keskusteluja, mitä kirjailija on varmaan halunnut kirjoittaessaan lapsille.

Minulla oli todella hyvä olo. Eihän se loppujen lopuksi ole hassumpaa, ajattelin, olla nopea ja vikkelä silloin kun lauma vaarallisia naisolentoja janoaa vertasi.

Roald Dahl, Kuka pelkää noitia ****

kuvitus Quentin Blake

suom. Sami Parkkinen

Art House 2016  9. painos 

s. 224

The Witches 1983

Arvostelukappale

Dahl Roald: Iso Kiltti Jätti
Dahl Roald: Ilmarin ihmelääke

Annin, Maijan, Niinan, Kristan, Jassun, Bleuen ja Handen bloggaukset kirjasta.
Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjasta on tehty elokuva. Elokuvassa on huikea näyttelijäkaarti, kuten muissakin Roald Dahlin kirjoihin perustuvissa elokuvissa.

Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke

Miten hän vihasikaan Mummoa! Hän VIHASI tuota kammottavaa vanhaa noita-akkaa. Ja yhtäkkiä hänet valtasi mieletön halu TEHDÄ Mummolle JOTAKIN. Jotakin MAHTAVAA.

Roald Dahlin syntymästä on kulunut 13.9.2016 sata vuotta, joten on aika muistutella lukijoita tämän lahjakkaan kirjailijan kirjoista. 19 lastenkirjaa on huima määrä, joista Iso Kiltti Jätti on tällä hetkellä julkisuudessa, sillä siitä on julkaistu tänä vuonna elokuva. Jali ja suklaatehdas elokuva julkaistiin vuonna 2005 ja se perustuu Dahlin samannimiseen romaaniin vuodelta 1964. Kirjasta on tehty aiemminkin elokuva vuonna 1970. Mutta mitä ihmelääkettä se tuo Ilmari oikein sekoittelee. 8-vuotias Ilmari asuu maatilalla vanhempiensa ja mummonsa kanssa Dahlin kirjassa Ilmarin ihmelääke. Yleensähän mummot katsovat lastenlasten perään ja leikkivät ja tykkäävät lastenlapsista, mutta tämä mummo onkin hieman erikoinen, suorastaan noitamainen ja kiusaa Ilmaria. Kiusaaminen tapahtuu passauttamalla itseään, ilkeillä puheilla ja haukkumisella. Oikea kiusaajamummo. 

"Minä en anna hänen pelotella itseäni", Ilmari sanoi hiljaa. Mutta hän OLI peloissaan. Siksi juuri hän nyt yks kaks halusikin pamauttaa Mummon pois päiväjärjestyksestä.

Huh huh on siinä Ilmarilla kamalat oltavat, kun pitää pelätä omaa mummoaan. Ilmaripa päättää tehdä asialle jotakin, että mummosta tulisi kiltimpi. Hän päättää tehdä ihmelääkettä, joka tekee ilkeistä noitamaisista mummoista kilttejä. Ilmari ei saanut koskea lääkekaapin lääkkeisiin, mutta jokaisesta huoneesta löytyi jotakin, mitä saattoi laittaa ihmelääkkeeseen eli kaikkea, mikä käteen sattui, olipa se sitten pöllyävää, lilluvaa tai tahmeata - sinne vain kattilaan, missä Ilmari teki tätä keitosta.

Ilmarin keitoksesta tuli kuin tulikin ihmelääkettä, tosin ei se mihinkään kiltteyteen vaikuttanut millään tavalla, mutta sillä oli muita vaikutuksia. Siispä tälläkin kirjalla on opettavainen opetus lapsille, jotka kokeilevat kaikenlaisia keitoksia kotona ilman vanhempien valvontaa. Aikamoista mielikuvitusta tässäkin lastenkirjassa on käytetty, kuten hyvissä satukirjoissa on tapana ollut käyttää. Kirja on jälleen miehekkään ronski, eikä lasten ajatella olevan sellaisia, jotka eivät osaa ajatella itsenäisesti. Ilmari on pelostaan huolimatta suorastaan uhkarohkea ja kiero, mutta sen sai aikaiseksi ilkeä mummo. Toivottavasti kukaan lapsista ei saa päähänsä tehdä tällaista ihmelääkkeitä kotona tämän kirjan kuultuaan ja juottaa sitä vielä jollekin.

Muutaman ohikiitävän hetken ajan hän oli sormenpäillään hipaisten koskettanut taian lumottua maailmaa.

Roald Dahl, Ilmarin ihmelääke ***
suom. Asser Korhonen ja Antti Mäkinen
kuvitus Quentin Blake
Art House 2016  8. painos
s. 119
George´s Marvellous Medicine 1981
Arvostelukappale

Roald Dahl: Iso Kiltti Jätti
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Maijan, Marikan, Bleuen, Niinan ja Merjan bloggaukset kirjasta.

Roald Dahl: Iso kiltti jätti

Minä on outo Jättiläinen. Minä on mukava ja sikinsotkuinen Jättiläinen. Minä on ainoa mukava ja sikinsotkuinen Jättiläinen koko Jättiläismaassa! Minä on ISO KILTTI JÄTTI! Minä on IKJ.

Syyskuun 13. päivä tulee kuluneeksi sata vuotta brittiläisen kirjailijan Roald Dahlin syntymästä. 19 lastenkirjaa, 9 novellikokoelmaa ja lukuisia käsikirjoituksia ja sovituksia elokuviin ja tv-sarjoihin. Kuulostaa lahjakkuudelta, sitä hän oli. Moni muistaa Jali ja suklaatehtaan ja siitä tehdyn elokuvan. Dahlin kirjoittamia on jopa muutama Bond-elokuva. Tästä ihanasta Iso Kiltti Jätti teoksesta on myös tehty elokuva. Roald Dahl nimi viittaa Norjaan, sillä hänen vanhempansa olivat norjalaisia, hän itse syntyi kuitenkin Walesissa. Kirjailijanura lähti vauhtiin toisen maailmansodan aikaan, kun hän oli toipilaana hävittäjälentäjän tehtävistä. Ensimmäinen lastenkirja The Gremlins ilmestyi vuonna 1943.

Kun kaikki muut jättiläiset loikkii tiesminne klunksauttamaan ihmisparsoja, niin minä pyyhällän muualle puhaltamaan unia nukkuvien lasten makuuhuoneeseen. Mukavia unia. Ihania kultaisia unia. Unia, jotka saa uneksijan onnelliseksi.

Iso Kiltti Jätti alkaa siten, että 8-vuotias Sohvi ei saa yöllä unta ja katselee ikkunasta ulos. Sohvi havaitsee omituisesti liikkuvan mustan hahmon ulkona ja pian hän huomaa olevansa tämän ison otuksen taskussa matkalla Jättiläisten maahan. Sohvi on aika reipas tyttö, eikä säikähdä ihan vähästä. Näinhän se saduissa yleensä käy. Tässä sadussa on iso 7-metrinen IKJ ja sitten vielä isommat Jättiläiset, joilla on omituiset nimet, kuten Pötsiklonkku, Läskinlappaaja, Rasvasylki, Verikorsto, Teurastaja, Raatokaappi, Penskanpurija, Luunmurskaaja ja Lastenlyttääjä. Jättiläisten kieli on omalaatuista, sillä he eivät ole koskaan käyneet kouluja, mutta eivät he tyhmiä ole, varsinkaan IKJ. Jättiläisten ruokavalio on ikävää, joten kirja ei käy kovin pienille lapsille, ettei tule rumia unia yöllä tai muita pelottavia juttuja mieleen. Lapset ovat niin herkkiä ja heitä pitää suojella. Sitä tässäkin sadussa tehdään ja siihen tarvitaan Suomen Presidentin apua ja tietysti IKJ:n sekoittama painajaisuni.

Olenko oikeassa vai vasemmassa?

Roald Dahlin lastenkirja Iso Kiltti Jätti on suurenmoinen ystävyystarina kahden yksinäisen kohtaamisesta ja ystävyyden syntymisestä. Toinen on iso fantasiaolento ja toinen pieni tyttö. Toinen on vanha ja toinen vasta 8-vuotias. Ystävyys ei katso peiliin, se ei katso ikää eikä ulkonäköä. Ystävyys katsoo sydämeen. Pieni Sohvi sai päättäväisyydellään Ison Kiltin Jätin toimimaan oikein ja lopettamaan muiden jättiläisten ikävät rikokset. Joskus tarvitaan sekä pieniä että isoja, että maailmasta tulisi parempi paikka. Roald Dahl on kirjoittanut unohtumattoman lastenkirjan.

Roald Dahl, Iso Kiltti Jätti *****
suom. Tuomas Nevanlinna
kuvitus: Quentin Blake
Art House 2016  9. painos
s. 232
The BFG 1982
Arvostelukappale

Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Kirja on omistettu hänen tyttärelleen Olivialle, joka kuoli vuonna 1962  tuhkarokon jälkitautiin, aivokalvontulehdukseen vain 7-vuotiaana.

Kirsin, Kristan, Niinan, Maijan, Annan, Handen, Linnean, Katan, Velman ja Bleuen bloggaukset kirjasta.

Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjasta on tehty elokuva.

Emma Cline: Tytöt

Hän hymyili ja minun vatsanpohjaani kouraisi. Meidän välillämme tuntui tapahtuvan jotain, ilma järjestäytyi pikkuisen uudella tavalla. Katse oli suora ja anteeksipyytelemätön.

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt kuvaa ylempiluokkaisen kalifornialaistytön Evien kesää vuonna 1969 ja nykyisyyttä. Elämää ennen ja jälkeen ikävien tapahtumien. Evie oli nimittäin riidoissa kaverinsa kanssa, ja syksyllä oli lähtö sisäoppilaitokseen. Vanhemmat olivat eronneet ja viettivät aikaansa uusien ystäviensä kanssa. Eviellä oli vain aikaa ja hän oli yksinäinen. Emma Cline kuvasi Evien elämää siten, että hän oli valmis tapaus mihin vain uuteen, kuten nuorilla yleensä on tapana kokeilla kaikenlaista. Nyt hän oli kuitenkin kiinnostunut ihmisestä, joka kuului epämääräiseen kulttiin, ja kultti otti 14-vuotiaan hiljaisen tytön siipiensä suojaan, mutta se ei tullut ilmaiseksi. Evie joutui tekemään ikäviä tekoja, joihin hän ei olisi halunnut, mutta orastava rakkaus oli kultille mannaa ja Eviestä tuli yksi kultin hyväksikäytön uhrista.

Hän näytti yhtä oudolta ja verekseltä kuin kasvi, joka kukkii vain viiden vuoden välein, leimahtaa loisteliaaseen kukintaan jonka räikeys ja kihelmöivä härnäävyys käy melkein kauneudesta.

Mitä tiedämme 196o-luvun Kaliforniasta? Hipit ja musiikkifestarit. Rauhaa ja rakkautta, mutta hyvä ja paha kohtasivat toisensa, sillä Charles Manson johti nuorisokulttia, joka tappoi hänen käskystään kuuluisia ihmisiä mm. raskaana olevan Sharon Taten, jonka aviomies oli elokuvaohjaaja Roman Polánski. Nämä tapahtumat ovat Emma Clinen kirjan taustalla. Lukiessani kirjabloggaajien arvioita kirjasta mietin, että en ole lukenut tällaista kulttikirjaa aiemmin, mutta sitten muistin tämän vuoden Runeberg-palkinnon voittaneen Unissasaarnaajan, jonka on kirjoittanut Tapio Koivukari. Unissasaarnaajassa ihmiset saapuvat kuuntelemaan sankoin joukoin unissasaarnaajaa ja tietysti hänestä halutaan hyötyä mahdollisimman paljon. Johtaja tuli siis ulkopuolelta. Myös Salla Simukan Lumikki-trilogian toisessa osassa, Valkea kuin lumi, on uskonnollinen lahko. 

Emma Clinen kirjassa kulttia johti karismaattinen mies, joka oli koonnut ympärilleen nuoria naisia aivopesemällä heidät uskomaan omaan asiaansa, ei uskontoon. Tällaiset henkilöt, jotka saavat seuraajia asialle kuin asialle, voivat olla todella vaarallisia. Kun mukaan lisätään huumeiden käyttö, niin jäsenet tekivät sekaisin ollessaan mitä vain johtaja älysi pyytää. Yleensähän johtajat pysyttelevät tapahtumista kaukana ja varmistavat sen, että eivät itse ole tappamassa ketään. Simukan ja Koivukarin kirjoissa ei tapettu ketään, mutta samaa hyväksikäyttöä niissä oli luettavissa kuin Tytöt teoksessa.

Jäikö minulta jokin merkki huomaamatta? Jokin sisikunnan vihlaisu? Tomaattilaatikossa kuhisevat kiiltäväsiipiset mehiläiset? Harvinaisen autoton tie?

Tuon kesän muistot jäivät kummittelemaan Evien mieleen kauhuna ja pelkona, että jotakin pahaa tapahtuu hänelle. Kenties kultin jäsenet haluavat päästä hänestä kokonaan eroon. Ilmeisesti rakkaus kuitenkin suojeli häntä pahimmilta tapahtumilta. 14-vuotias Evie olisi ollut valmis tekemään rakastamansa henkilön vuoksi mitä vain, onneksi tämä henkilö oli viisaampi. Evie joutui silmäkkäin omien pelkojensa kanssa, mikä minusta oli yksi kirjan huippukohdista. Kirjassa oli useampi yllättävä juonenkäänne, joten ei voi muuta kuin ihailla taitavaa tekstinkäsittelyä, runollista tummasävyistä tekstiä ja karseaa tarinaa, jota nuoren tytön halu tulla rakastetuksi pehmensi. Kirjan voi luokitella harvinaisten mustien timanttien kategoriaan. Emma Cline kirjoitti itsensä suoraan tähtiradalle.

"Ajattelitko koskaan, että säkin olisit voinut tehdä sen, mitä ne teki?"

Emma Cline, Tytöt *****
suom. Kaijamari Sivill
Otavan kirjasto 2016
s. 297
The Girls 2016
Arvostelukappale

Maijan, Riitan, Katjan, Kristan, Annikan , Kaisa Reettan ja Ompun bloggaukset kirjasta.

Pekka Hiltunen: Onni

Ensimmäiset kymmenen minuuttia kaikki sujui psykologin kanssa loistavasti.

Pekka Hiltusen Onni kertoo suomalaisen toimittajan tarinan, ja tarinassa kuljetaan menneisyyden ja nykyisyyden välimaastossa. Oskari hakee päällikön paikkaa ja huomaa jo psykologin käytöksestä, että nyt ei tainnut mennä putkeen. Nykyäänhän on tullut muotiin, että hakijat joutuvat psykologisiin testeihin ja niiden mukaan testaajat antavat lausuntoja firmoille. Huolimatta siitä, että olet käynyt pitkän työpaikkahakemusshown, sivulta voidaan napata joku hyvä veli, jolle työ annetaan huolimatta siitä, että näihin raskaisiin haastattelurumbiin on käytetty sekä hakijoiden että testaajien että työpaikkahaastattelijoiden aikaa ja rahaa. Oikeastaan Pekka Hiltusen romaani nostaa tämän shown esille kaikessa karmeudessaan, mutta tekee sen niin, että kaiken tämän taustalla ovat ihmiset ja ihmiset tekevät virheitä. Kaiken lisäksi kirja on niin hauska, että pakkohan siinä oli välillä nauraa vatsamakkarat kipeiksi. En usko, että minäkään olisin saanut työpaikkaa kyseiseltä testaajalta, mutta Oskari sai jotakin muuta, ehkä parempaa, sillä hän kaivoi testaajasta esille ihmisen.

Tämä oli minun työhaastatteluni. Nyt arvioitiin minun soveltuvuuttani pomoksi alalla, jonka tulevaisuus itse asiassa muistutti pingviinien arkea: elintila kutistuu, ravinto niukkenee, ei lentokykyä, edessä vain loputtomasti uimista kylmässä meressä.

Jotta kirja ei olisi pelkästään kuivahkoa työpaikkahaastattelua mukaan oli otettu kaksi Oskarin tuntemaa kaveria, joita Oskari muisteli pitkäksi venähtäneessä haastattelussa. Ensiksikin Tuulikki, joka oli nuoruuden aikainen tyttöystävä Rollosta eli Rovaniemeltä. Tuulikki opiskeli kuvaamataidonopettajaksi ja hankki opiskelurahansa miesten tykkäämällä alalla. Homma oli lähtenyt käyntiin vedonlyönnistä. Tuulikki oli eläväinen naisihminen ja aikoi pelastaa kaikki Suomen homot. Hänen ystäväpiirinsäkin koostui pelkästään Rollon homoista ja lesboista, joihin Oskarikin tutustui, kun kulki Tuulikin luona seurusteluaikana. Seurustelulle tuli stoppi, kun Oskari kuuli Tuulikin lempinimen, mutta ystävyys säilyi.

Ihana mies, homot hymisteli, ja olinhan mie siitä ylpee, vaikkei se oma mies vielä ollutkaan, deittikaveri vaan. Helsingin-hellu. Mutta kun Kallen ja Paukku-Matiaksen silmät kiilsi sen kuvia kattellessa ja Miisa, meiän ainoa vakiolesboki, oli vähän vaikuttunu, tunsin painetta sydänalassa. Ei sitä voi istua puolentusinan herkän - ja parin ronskin - homoihmisen keskellä ja haaveilla rakkauesta ilman, että jostaki puristaa.

Toinen kaveri, josta syvähaastattelussa tuli puhetta oli Poppi-Aapo eli nykyisin Roady Runner. Roady ja Oskari olivat koulukavereita ja molemmat jo lähentelivät neljääkymmentä. Oskari oli vanhenemisen hyväksynyt, mutta Roady oli mukana, tai yritti olla surkuhupaisesti, musiikkibisneksessä. Jotenkin tästä Roadysta tuli mieleen Andy McCoy, jopa puhetavasta. Roady oli kuitenkin niin yliliioiteltu koominen musiikkialan ihminen, mutta onhan näitä nähty monenlaista. 

"Osku, ootsä koskaan tehny jotain todella rohkeeta - jotain sellasta, että tuntuu munaskuissa asti? Mä tiedän, että ihminen voi tällaisessa duunissa turtua. Te teette liukuhihnatyötä, sitähän lehdet on. Te toistatte samoja asioita joka viikko maailman tappiin asti, myytte rutiinia ja järjestystä jotta ihmisillä ois tunne että kaikki on hyvin, kun kaikki on niin kuin aina. Mut just siksi sä voit tuntea sen syvästi, kun sä teetkin jotain uutta. Että on kuin jonkun kylmä koura ottas sua palleista kiinni, mut sä teet vaan, sä meet vaan, ja voitat kaikki."

Kirjan ehdottomasti parasta antia oli Rollon tapahtumat ja Tuulikki. Kirjassa on hienoista (jyrkkää) vastakkainasettelua Helsinki-Rovaniemi-akselilla ja minun silmissä Rovaniemi voittaa kirkkaasti. Kirjan Rovaniemi kuvaa 90-lukua ja homofobiaa, mitä ns. kaapista ulostulo vaikutti. Kirjassa mainittiin suvun ja perheen häpeä moneen kertaan. Rollon Seta-seurassa oli mielenkiintoisia ihmisiä ja siellä oli mukavaa viettää kirjan sivuilla aikaa, välillä jopa ratkiriemukasta, välillä vähemmän. Helsinki oli sitten kylmiä, korkeita kerrostaloja, joissa oli ne hissit. Vedä siitä sitten juttua. No onneksi Roady Runneri tuli maisemiin aina välillä.

Onnin seurassa otetaan katsaus sekä 90-luvun homofobiaan, että 2000-luvun työpaikkojen muutoksiin ja vaatimuksiin. Soppaan kun on sekoitettu viihdealaa, niin siinäpä se Onni sitten onkin. Kirjan takakannen laitettua kiinni voi huokaista, että onni täällä vaihtelee, taivaanisä suojelee. 

Pekka Hiltunen, Onni ***
WSOY 2016
s. 395

Kristan bloggaus
Riitan bloggaus

Mooses Mentula: Jääkausi

Hämähäkki nousi niin korkealle, että katosi lopulta näkyvistä. Tähdestäkö se roikkui?

Mooses Mentulan Jääkausi tarttui ajankohtaiseen aiheeseen koulumaailmassa eli koulukiusaamiseen. Kirjassa ei vain kiusata oppilaita, vaan myös annetaan koko kuva kiusaamisorganisaatiosta, johon koulumaailmassa voi joutua: opettajien kiusaaminen, työkavereiden kiusaaminen, alaisten kiusaaminen, muun henkilöstön kiusaaminen, perheen kiusaaminen. Kirjan opettaja Juha alkoi vetämään koulussa kasvatuskeskusteluja ja otti homman tosissaan. Kiusaaja-oppilaat joutuivat silmätikuiksi ja sen seuraukset olivat todella ikäviä.

Toinen kirjan päähenkilöistä oli kahdeksasluokkalainen Helmi, joka vaihtoi koulua, koska edellisissä kouluissa oli jatkunut ikävä kiusaaminen. Helmin kiusaaminen oli vaikuttanut jo perheen äitiin, joka oli jäänyt työelämästä kotiin. Isän ja äidin päähuoli oli oma lapsi ja hänen hyvinvointinsa. Kiusaaminen oli todella rankkaa ja uutena oppilaana uudessa koulussa Helmi oli jälleen silmätikku: puhui eri tavalla, oli uusi oppilas. Ei kiusaamiseen mitään erikoista syytä tarvita. Mutta kynnys kertoa jollekin siitä, että kiusataan, on kamala. Olen niin huono, että minua kiusataan. Olen niin huono, ettei minulla ole ystäviä.

Mitä vittua luulet itsestäsi? Olet pelkkä hius keitossa. Yritä vain tuijottaa pulpettia, mutta et pääse piiloon. Kaikki vihaavat sinua. Niiden olisi paljon parempi olla, jos sinua ei olisi. Nosta nyt sitä päätä. No, nosta paska!

Ylläoleva lainaus on ääni, joka ilmestyi välillä Helmin pään sisälle. Pitkään kiusattuna oleminen jättää sielun syövereihin pahoja haavoja. Sanotaan, että kiusatuista tulee herkästi kiusaajia. Jostakin Helmi sai väärän roolimallin ja lähti pahimpien kiusaajien matkaan, ja sen seuraukset olivat vielä ikävämpiä.

Mooses Mentulalla on hyvä kokemuspohja koulumaailmasta ja kiusaamisesta. Kiusaamismallit ovat hyvin tiedossa, sekä vanhempien ja koulumaailmaan liittyvien toimijoiden yhteistyö ja sen vastakohdat. Lapsia suojellaan, mutta entäs opettajia. Juhan joutuessa oppilaiden silmätikuksi, lähti yleinen viha vyörymään kuin lumipalloefekti. 

Vaikka kirjan aihe on koulukiusaaminen, on Mooses Mentula kirjoittanut kirjan kuten kirjan takakannessa sanotaan paikoin humoristisella lämmöllä. Kirjasta nousee myös näitä ikäviä juttuja koulumaailmasta, kuten suuret luokkakoot, yleinen häiriökäyttäytyminen, kännyköillä ja muilla välineillä kiusaaminen. Myös sekin, että opettaminen on muuttunut enemmän järjestyksen ylläpitämiseen. Suurissa luokissa häiriöt lisääntyvät ja mahdollisuus opettaa ja oppia pienenee. Tämän olen itsekin kokenut karvaasti, kun tunneista osa kuluu siihen, että selvitetään välitunnilla tapahtuneita kiusaamisjuttuja. Ne on kuitenkin selvitettävä, eikä niiltä voi ummistaa silmiä. Kiusaaminen on inhottavaa, mutta se on kuin syöpä, salakavala ja piilossa pysyvä, kunnes hoito on melkein toivotonta.

Suosittelen kirjaa yläkoululaisista ylöspäin toivoen, että kirjan sisällöstä myös puhutaan. Tekstin sisällönymmärtäminen on selkeästi huonontunut isoissa luokkaryhmissä, kun kukaan ei pysty keskittymään. Lisäksi välituntivalvonta on usein aika heikkoa, jolloin pääsee kaikenlaista tapahtumaan. Välituntien porrastaminen vähentää isojen ryhmien yhdessäolon. Lisäksi tarvitaan enemmän valvojia. Nämä ovat omia huomioitani sijaisopettajan ominaisuudessa.

Mooses Mentula, Jääkausi ****
WSOY 2016
s. 263

Mooses Mentula: Musta timantti
Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mari A:n bloggaus
Sirrin bloggaus

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii.

Odotin kuukausia Pajtim Statovcin uusinta teosta Tiranan sydän, sillä ihastuin hänen sydäntäkylmäävään esikoisteokseen Kissani Jugoslavia. Kissani Jugoslavia kertoi nuoren miehen kasvukertomuksen siksi mikä hän on, siksi mikä hänestä on tullut. Kirjan upeinta luettavaa oli hänen asuinkumppaninsa kuvailu. Pajtim Statovci kirjoittaa molemmissa kirjoissa sekä menneitä että nykyisiä tapahtumia. Tiranan sydän sisältää myös Albaniaan liittyviä tarinoita, joita päähenkilölle kertoo hänen isänsä. Tarinat ovat mielikuvituksellisia sankaritarinoita valloittajista. Yksi kiehtovimmista oli isän ja äidin kohtaaminen nuorina.

Hän pukee ylleen pikkusiskonsa hihattoman punaisen paidan kuin en olisi huoneessa ja kysyy, voimmeko seuraavaksi leikkiä miestä ja naista. Katson häntä jälleen ihmeissäni ja suostun, nousen ylös ja sanon, että sinä olet ilmeisesti nainen ja minä mies. Niin juuri, hän vastaa ja asettelee käteni alaselälleen ja omat kätensä kaulani ympärille.

Kirjan kertojaminä on kirjan alussa nuori albanialainen poika Bujar, jonka paras ystävä asuu naapurissa ja tykkää pukeutua tyttöjen vaatteisiin. Ystävyys vahvenee vuosien myötä samalla kun Albanian tilanne vaikeutuu. Kirjailija kertoo todellisesta köyhyydestä, jota myös ystävykset joutuvat kokemaan karattuaan kotoaan. Rakkaus ja ystävyys kestivät koettelemukset, joita nuoria kohtasi, sillä hyväksikäyttäjiä oli joka puolella. Lopulta kaverukset päättivät siirtyä Italian puolelle ja opiskelivat kieltä yhdessä. Matkalle he tarvitsivat veneen ja bensaa. Matka ei kuitenkaan onnistunut hyvin ja toinen heistä löysi itsensä italialaisesta mielisairaalasta.

Oli ihan sama minne me tulisimme, sillä kaikki paikat, joissa olin hänen kanssaan ollut, olivat olleet koteja.

Kertoja esiintyy välillä miehenä ja välillä naisena ihan oman fiiliksen mukaan. Päästäkseen maahanmuuttajaksi Italiaan hän kertoi olevansa transseksuaali, joille elämä Albaniassa on vaikeaa. Transseksuaalielämä tai elämä yleensä oli hänelle vaikeaa muissakin maissa. Hän oli mies, joka halusi välillä pukeutua naisen vaatteisiin ja esiintyä naisena. Tästä seurasi ongelmia varsinkin miesten kanssa, sillä kertoja ei kertonut olevansa mies ollessaan naisten vaatteissa. Kertoja etsi itseään ja identiteettiään useammasta eri maasta ja keksi tarinoita itsestään, eri ammatteja, nimiä, opintoja ym. Lopulta hän saapui Suomeen.

Tiranan sydän on monisyinen kirja, se on kuin moderni patsas, jota ei ymmärrä, mutta jota voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Tiranan sydämen muodostavat Albania, maahanmuuttajat, köyhyys, ulkopuolisuus, erilaisuus, seksuaalisuus ja rakkaus. Kissani Jugoslavia loi pohjan Pajtim Statovcin kirjalliselle uralle ja Tiranan sydän jatkaa hänen vahvasti seksuaalisuuteen ja maahanmuuttoon pohjautuvia tarinoitaan.

Olen yrittänyt työntää häntä loitommas, ulos ikkunasta niin kuin aaveen, sillä pelkään häntä vaikka hän ei ole täällä enää, ei ole ollut kohta vuosikymmeneen, pelkään sitä miten pidän häntä elossa.

Pajtim Statovci, Tiranan sydän ****
Otava 2016
s. 269

Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Tuomas Juntusen esikoisromaani Tuntematon lapsi on omakohtainen kertomus miehen tuntemuksista vauvan kuoleman jälkeen. Kirjassa pariskunta elää elämäänsä ja tuo esille ajatuksiaan lasten hankkimisesta pitkän parisuhteen jälkeen. Elämä on ajautunut tasapainoiseen vaiheeseen, mutta vaimon mielestä lapsi pitäisi hankkia viimeistään nyt. Kirjan alaotsikko on puhuttelevasti Romaani raskaudesta. Tuomas Juntunen on rohkeasti kirjoittanut ajatuksiaan arasta aiheesta. Lisäksi kirjasta nousee muitakin teemoja ylös, kuten hedelmöityshoidot ja niiden kalleus sekä mitä hankaluuksia niistä voi seurata, geenitutkimukset, alkiodiagnostiikka, yksityisten ja kunnallisten hoitojen vertailu, tiedon saamisen hankaluus, kun lähihenkilö on esim. leikkauksessa. Kirjasta nousi todella kiinnostavia aiheita ylös, joten se ei ollut pelkästään surukirja siitä, kun oma vauva on kuollut. Aihetta oli käsitelty monipuolisesti ja miehekkäästi. Vauvan menettämisen tunteellinen puoli jäi vähäisemmäksi. Kirjan lopusta löytyi lause:

Suruni kaupankäyntivaiheesta olin jo kauan sitten päässyt eroon, ja tuntui siltä, että pitkäksi venähtänyt masennuskin saattaisi olla hellittämässä. Laihtuminen oli auttanut myös mielen vaivoihin.

Kirjan isä oli sairastanut tietämättään reumaa ja tulehdus levisi niveliin vauvan kuoleman jälkeen. Ilmeisesti suru näkyi isässä sairastumisena, kun surua ei pystynyt muuten käsittelemään. Itku ja sureminen eivät pelkästään auttaneet. Sureminen vaikutti myös siihen, että työtä ei pystynyt tekemään. Kyllä tästä kirjasta löytyi suremiseen liittyvät elementit. Äidin suremisen käsittely kirjassa oli vähäisempää, mutta häntä auttoi puhuminen eri auttajien kanssa ja vertaistukiryhmä. Myös isä sai loppujen lopuksi apua papin kanssa puhumisesta, vaikka hän toi varsin selkeästi esille sen, että uskonto ja kirkon apu eivät ole hänen juttujaan. Hautapaikan valitseminen oli kuitenkin hyvin tärkeää. 

Kirjassa on hyvin koskettavia kohtia. Vauvan kuolema muutaman päivän ikäisenä tuo varmasti monelle lukijalle kyyneleet silmiin useammassakin kohdin. Kirjan suruteemaa on onnistuneesti kudottu elämän muihin kuvioihin, työhön, matkusteluun, menneisyyteen ja tulevaan elämään. Kirja loppuu vuoteen 2015, kun vauvan kuolemasta oli kulunut vuosi.

Tuomas Juntunen, Tuntematon lapsi ****
WSOY 2016
s. 302

 Kristan bloggaus kirjasta.