Katja Kettu: Rose on poissa

Koetan kirjoittaa sinulle kauniisti, mutta minusta purkautuu alkuitkua ja kutsuhuuto: Tule takaisin. Kuvittelen kuinka kurvaisit sillä pärinäpyörälläsi tuohon pientareelle ja tomun hälvettyä saisin nähdä merkilliset, kaikennäkevät silmäsi. Veisit minut takaisin sinne minne kuulunkin, ja antaisin sinulle kaiken avaruuden ja tilan mitä tarvitset, kantaisin teidän kummankin taakat, sinun ja pentusi, teille alkaisin emoksi ja kallioksi, en hylkäisi vaan vartioisin ja hellyydellä hoivaisin.

Katja Ketun vimmainen kertomus Rose on poissa on samalla rakkauskertomus ja kertomus kahden eri kertojan näkökulmasta 45 vuotta sitten sattuneisiin tapahtumiin. Kertojina toimivat Rose ja hänen tyttärensä Lempi. Rose on kirjoittanut kirjeitä tyttärelleen Lempille ennen kuin hän katosi, ja Lempi kirjoittaa kirjeitä miehelle, jota rakastaa. Olen aina tykännyt kirjemuotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tällä kertaa kirjeillä oli hiukan liikaa pituutta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Minnesotaan Fond du Lacin reservaattiin, josta Lempin suomalaiset isovanhemmat hankkivat tilan intiaaneilta. Heidän ainoa poikansa Ettu meni naimisiin Rosen kanssa, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua, ojibwa-intiaani ja anishinaaben. Minunkin sukua on muuttanut Minnesotaan ja Michiganiin, joten luin mielenkiinnolla varsinkin suomalaisuuteen liittyvistä teemoista. Yleensä suomalaiset kuvataan hyvinä työntekijöinä, mutta Lempin isoisä ei pysynyt päivää kauemmin työpaikoilla, mutta lakkoilla hän osasi ja innostaa muita lakkoilemaan.

Lempi on asunut 45 vuotta poissa reservaatista, mutta sitten hän sai puhelun, jossa kehotettiin Lempiä tulemaan kotiin, sillä hänen isänsä oli huonona. Lempi pakkasi kimpsunsa ja lähti matkaan. Saavuttuaan kotiinsa, isä ei tuntenut häntä, eikä intiaanisukukaan ollut innoissaan hänen näkemisestä. Karu kotiinpaluu. Ainoa, joka oli kiinnostunut hänen kotiinpaluustaan oli eräs mies, johon Lempi oli kiintynyt jo nuorena, mutta mies oli naimisissa.

Näihin tunnelmiin Katja Kettu on luonut omalla kielellään tarinan, jossa vuorottelevat äidin ja tyttären kirjeet. Kieli on runsasta ja rehevää, joka tuli jo tunnetuksi kirjasta Kätilö. Muistan aloittaneeni Kätilön lukemisen siten, että luin sitä alkuun kolme sivua kerrallaan, sillä tekstin ymmärtäminen vei runsaasti voimia. Luin kuitenkin koko kirjan ja ihastuin sen tarinaan. Rose on poissa alkaa myös verevällä kielellä heti ensimmäiseltä sivulta. Niin verevällä ja  voimakkaasti, että laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuhetkeä. Kirjan lopulta luettuani totesin, että juuri tällaisella kielellä pääsen hyvin syventymään alkuasukasheimon elämään 1970-luvulla ja tänä päivänä. Katja Ketun kirjoittama  kieli on omalaatuinen sekoitus maagisuutta ja mystiikkaa, joka kiehtoo ja oudoksuttaa yhtä aikaa, vetää ja työntää luokseen, pidänkö vai en siitä mitä luen.

Rose on poissa valittiin Finlandia-ehdokkaaksi ja olen iloinen siitä. Pidin itse kuitenkin  enemmän Kätilöstä ja Yöperhosesta.

Siitä saakka, kun kohtasimme ensimmäisten verieni ja sinun unennäkösi aikaan, siitä keväästä, on kiima ja tulva ollut sisälläni jäätyneenä, ja nyt sinä sen ryskien sulatit. Pahinta on, kun en vieläkään tiedä, olenko hylätty vai huolittu, otettu vai jätetty.

Katja Kettu, Rose on poissa ****

Wsoy 2018

s. 272

Katja Kettu: Kätilö 

Katja Kettu: Yöperhonen