Hilja Valtonen: Vaimoke ja Hätävara

Kuuntele! Tuomitse!

Minä olen kaksikymmenvuotias neiti ja kumminkin istun Jokelan yhteiskoulun viidennellä luokalla kaikenkarvaisten pikkupenskojen kanssa, jotka häpeämättömästi sanovat minua ”musteriksi”. Istun jo toista vuotta ja luultavasti jään vielä kolmanneksikin vuodeksi, mikäli ei armo käy oikeuden edellä. Olen equus asinus. Algebra neljä, geometria neljä ja saksa neljä. Eivät muutkaan numerot hääppösiä ole julkisuuden valossa. Olen nerokkaan suvun viimeinen vihanta. Myönnän sen. Uskon sen. Amen.

Näin reippaasti perheen nuorin lapsi Kirsti kirjoitti vanhimmalle siskolleen Eevalle Hilja Valtosen (1897-1988) kirjassa Vaimoke. Onkohan kirjailija saanut ideoita omasta opettajantyöstään tähän kirjaan, sillä Kirsti ei piittaa koulunkäynnistä, mutta kelpaa tekemään kotihommia, kun mamma aina vaan sairastaa (lihoo), eikä jaksa tehdä mitään. Kirja on siis kirjeromaani, mutta kirjassa on melkein pelkästään Kirstin kirjeitä.

Olen ostanut kirjan jostakin kirppikseltä ja ihan äitini muistoksi, sillä äiti oli Hilja Valtosen fani ja hänellä oli pitkä rivi Valtosen kirjoja kirjahyllyssä. Äitini rakasti Valtosen kirjojen henkilöhahmoja, temperamentikkaita naisia, jotka eivät jääneet lehdellä soittelemaan, vaikka miehet sortivat heitä. Hilja Valtosen kirjoista on tehty elokuvia ja molemmista lukemistani kirjoista olen myös katsonut elokuvat. Vaimokkeen olen käynyt katsomassa kesäteatteriesityksenä, joka oli todella hauska ja sille sai nauraa vedet silmissä. Taivaalta satoi melkein koko ajan vettä, mutta se ei haitannut näyttelijöitä, vaan he antoivat kaikkensa, että yleisö viihtyi.

Vaimoke on oikein aurinkoinen ja viihdyttävä teos. Päähenkilö Kirsti oli siis suuren perheen tytär ja aikoi huolehtia kylän urkurin hommista, kun isä jää eläkkeelle. Nytkin hän avusti isäänsä joka sunnuntai ja isän poissa ollessa hoiti urkujen soitosta kirkossa.

Sitten Kirstin kohdalle sattui niin, että eräs tuttu mies tuli häntä vastaan. Ei siinä mitään, sillä mies oli lyönyt vetoa, että hän menee naimisiin ensimmäisenä vastaantulevan naisen kanssa. Panokset olivat korkeat, mutta Kirstipä ei ollutkaan niin vain kosittavissa ja vieläpä vanhalle miehelle, joka oli seurustellut Kirstin jokaisen isonsiskon kanssa. Mikä lurjus ja liukas häntäheikki. Vaimokkeesta tehdyssä elokuvassa pääparina loistivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo ja elokuva oli heidän läpimurtonsa suomalaisen elokuvan tähtipariksi.

Hyvä miesten on elää ja olla! Kun asiat eivät luista kotona mieltä myöten, pistetään pillit pussiin ja lähdetään virkamatkoille. Siellä saa olla iloinen, puhella ja porista. Pirullista naista ei muistetakaan. Toista on pirullisen naisen. Hänen täytyy pysyä kotona hermot kireällä ja odottaa, koska herra taas ilmestyy mököttämään ja rähjäämään.

Hilja Valtosen romaaneissa on siis rakkautta ja romantiikkaa, joten ne sopivat kepeinä kirjoina kesälukemiseksi. Hätävara on Vaimoketta vakavampi teos. Hätävaran päähenkilö, pieni ja pippurinen papintytär Vappu ihastui opiskeluasuntonsa naapurinpoikaan lukioikäisenä ja ihastus muuttui rakkaudeksi, kun he tapasivat myöhemmin työelämässä. Mies muuttui kuitenkin muutaman avioliittovuoden jälkeen, ja kulki muiden naisten kanssa avoimesti. Tähän tarinaan olisin toivonut toisenlaisen lopun. Ärsyttävä narsistimies, olisin antanut potkut takapuoleen ja terve menox -toivotuksen! Elokuvan pääparina näyttelivät Helena Kara ja Kullervo Kalske.

Hilja Valtonen, Vaimoke ja Hätävara

Otava 2006

s. 272

Vaimoke 1933

Hätävara 1938

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin 6. Rakkausromaani ja 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Kirja on oman kirjahyllyn aarre.