Kishwar Desai: Postimyyntilapset

Ihastuin intialaissyntyisen Kishwar Desain toiseen kirjaan Postimyyntilapset, joka kertoi intialaisista perinnöllisyysklinikoista, joihin naiset oli houkuteltu työskentelemään kohdunvuokraajina. Joiltakin naisilta otettiin myös munasoluja ja osaan naisista istutettiin ulkomailta tulevia alkioita. Kirjan kuvioissa raha esitti suurta osaa ja köyhät naiset osallistuivat tähän hämäräperäiseen bisnekseen, koska muuta ansaintakeinoa ei ollut. Desain ensimmäisessä kirjassa Pimeyden lapset päähenkilöä esitti sosiaalityöntekijä Simran Singh ja hän jatkaa myös Postimyyntilapsien päähenkilönä. Kirjan lopussa kerrottiin jo Singhin olevan seuraavan, yhtä vaikean, tutkimuksen kimpussa. Toivottavasti ehdin lukea esikoiskirjan ennen uuden kirjan julkaisua, sillä minusta tuli kerta heitolla Simran Singhin tutkimusten innokas seuraaja.

Voin kertoa heti alkajaisiksi, että pelkään kuollakseni kahta asiaa: synnyttämistä – ja lentämistä.

Minulla ei ole mitään lapsia vastaan. Mutta koska kasvoin ainoana lapsena, arvostan omaa rauhaa enkä halua vaarantaa sitä laulaakseni tuutulauluja ja pyyhkiäkseni pyllyjä.

Vaikka olen hiljattain adoptoinut 14-vuotiaan tytön, oman lapsen hankkiminen on eri asia, eikä se liity mitenkään biologiseen kellooni – joka äitini (kyseisen ilmiön innokkaan tarkkailijan) mukaan sekä jätättää että on epätoivoisesti öljyämisen tarpeessa.

Simran Singh on keski-ikäinen, tavallinen, virkaintoinen sosiaalityöntekijä ja vaihdevuosia lähestyvä teini-ikäisen tytön yksinhuoltaja. Simran asui äitinsä ja tyttärensä sekä tämän pikkusiskon kanssa samassa taloudessa. Neljä naista, joilla jokaisella oli enemmän ja vähemmän ongelmia. Simran haikaili varhaisteini-iän takaisen poikaystävänsä perään, eikä halunnut miestä elämäänsä. Työssä sosiaalityöntekijänä hän kävi vankiloissa ja auttoi naisia, jonka lisäksi hän auttoi serkkunsa Anitan ja tämän yhtiötovereiden perinnöllisyysklinikalla olevien synnyttäjien opettamisessa. Perinnöllisyysklinikalle tuli lapsia haluavilta ihmisiltä alkioita ympäri maailman ja ne istutettiin klinikalla naisten kohtuihin. Yhdeksän kuukauden päästä iloiset vanhemmat saivat tulla seuraamaan lapsensa syntymää ja viemään vauvansa pois maasta tietysti tuntuvaa korvausta vastaan. Kohtuvuokraus kuulostaa tosi hurjalta ja eettisesti epäilyttävältä, mutta nykyisin se on aika yleistä puuhaa köyhemmissä maissa, joten Desain kirjassa puututaan moraalisesti arvelluttaviin teemoihin, jotka ovat yleistyneet viime vuosina mm. ihmisalkioiden väärinkäyttäminen, sijaissynnyttäjät, ihmisoikeudet.

Jostakin syystä Englannista tulevat alkiot jäivät tulliin ja klinikalla alkoi tapahtua muitakin ongelmia, joita Simran alkoi selvittää. Tutkimukset veivät Simranin Lontooseen, josta alkiot olivat peräisin. Simranin oli siis ylitettävä lentopelkonsa. Desain kirjojen päähenkilö on hurmaavan koominen, mutta samalla päättäväinen ja tehokas naisihminen. Simranille selvisi Lontoossa moni asia ja häntä auttoi mies, jota Simran piti epäilyttävänä, mutta ihastuttavana. Mies jäi harmi kyllä Lontooseen ja Simranin oli voitettava lentopelkonsa ja lennettävä takaisin Intiaan. Roistoja löytyi perinnöllisyysklinikan omasta väestä, tullista ja Lontoon klinikalta, mutta ne tulivat lukijalle selviksi jo hyvissä ajoin kirjan sivuilta. Kirja oli viihdyttävä, koukuttava ja intialaisen kulttuurin ja elämänmenon vuoksi todella kiinnostava.

Ikäisekseni naiseksi olin vastustamattoman parhaimmillani. Olin käynyt laitattamassa hiukseni ja meikannut. Olin jopa pukenut ylleni silkkisen sarin ja paljastavan paidan. Kokemukseni mukaan sari on seksikkäin mahdollinen vaatetus. Se sekä peittää että paljastaa – riittävän suuri osa kehosta jää paljaaksi mielikuvitusta kiihottamaan. Sen lisäksi se on erittäin helppo riisua, koska se on vain pitkä, ompelematon kankaanpala. Paidassa oli Kama Sutran henkeä; se oli lyhyt kuin mikä, ja selässä kulki vain kaksi nyöriä. Näistä vaatteista voisi vapautua sekunneissa. Jos siis sellainen tilanne tulisi vastaan.

Kishwar Desai, Postimyyntilapset ****
suom. Ida Takala

LIKE 2013

Origins of Love 2012

s. 397

Mary Higgins Clark: Kadonneet vuodet

Mary Higgins Clarkin dekkarit kuuluvat monen jännityskirjallisuuden ystävän vakiolukemistoon. Higgins Clarkilta on suomennettu jo 32 dekkaria ja aina hän jaksaa tuoda jotain uutta lukijoilleen huolimatta korkeasta iästään (synt. 1927). Higgins Clarkin kirjoja on myyty pelkästään Yhdysvalloissa yli 100 miljoonaa kappaletta ja hänen nimeään kantava kirjallisuuspalkinto jaetaan joka vuosi tietyt kriteerit omaavalle jännityskirjalle. Higgins Clark on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja hänet on nimetty 17 yliopiston kunniatohtoriksi.

Kadonneet vuodet kirja kertoi siitä, miten ihmisten omistamishalu alkoi saada omituisia piirteitä, kun professori Lyons löysi mittaamattoman arvokkaan pergamentin noin 2000 vuoden takaa. Pergamentista tarjottiin miljoonia dollareita ja kiihkein ostaja oli valmis jopa murhaamaan saadakseen pergamentin itselleen. Professori Lyons ei halunnut kuunnella ostotarjouksia, vaan oli aikeissa palauttaa pergamentin sinne minne se kuuluikin, Vatikaanin kirjastoon. Higgins Clark on selvästi ottanut kirjaansa uskonnollissävytteistä teemaa, joka lähti liikkeelle muutaman vuoden takaisesta Da Vinci – koodista. Jeesuksen ajan kulttuurista ja häneen liittyvistä tavaroista ja tarinoista on tullut kiinnostava kohde kirjallisuudelle.

Hän tunsi heti miehen raudanlujan otteen, kun tämä puristi häntä itseään vasten. ”Aion olla armollinen, Lillian”, mies sanoi lempeästi kaivaessaan taskustaan injektioruiskun.

”Tunnet vain pienen pistoksen, ja sen jälkeen et tunne mitään. Minä lupaan sen. Et yhtään mitään.”

Mariah Lyons löysi kotiinsa tultuaan isänsä ammuttuna työhuoneestaan ja Alzheimerin tautia sairastavan äitinsä ase kädessä komerosta. Poliisit olivat varmoja siitä, että Mariahin äiti oli murhaaja, sillä hän oli katkera miehelleen, koska tällä oli ollut jo viimeiset viisi vuotta suhde toisen naisen kanssa. Mariah oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen äitinsä ei olisi pystynyt ampumaan miestään, mutta siitä huolimatta äiti pidätettiin ja määrättiin mielentilatutkimukseen. Mariah alkoi itse selvittää tuttavapiiriinsä kuuluvan amatöörietsivän Alvirah Meenanin kanssa ampumistapausta ja kadonneen pergamentin mysteeriä.

He kaikki istuivat hiljaa seuraavan vartin ajan, kunnes saapuivat George Washington – sillan tietullille, josta pääsi Manhattanin puolelle, Silloin Willy kysyi:” Kulta, luuletko että olisi ollut parempi soittaa se nauhoitettu viesti niille etsiville siellä paikan päällä?”

”Harkitsin sitä kyllä, mutta totesin että on vielä liian aikaista”; Alvirah vastasi.

Jostakin syystä Higgins Clarkin tämänkertainen dekkari ei oikein imaissut minua mukaansa. Varhaisemmasta tuotannosta esim. Missä lapset ovat? oli oikein hyytävä jännityskirja, josta pidin kovasti. Kenties Kadonneissa vuosissa oli liikaa rikkaita ja älykkäitä ihmisiä, kenties salapoliisijuttuja harrastava Alvirah Meenan oli liian näppärä ja kenties poliisit esitettiin turhan tyhminä tai sitten minua vaivasi liikaa vanhanaikainen puhetyyli. Jotenkin tuntui omituiselta, että edes rikkaat ihmiset säilyttäisivät 3 miljoonan arvoiset korut kotona pelkkien hälytyslaitteiden vartioimana ja sitten lähdetään iloisesti moneksi viikoksi lomailemaan. Kirjailija pimitti murhaajaa kirjan loppuosaan asti, mutta tässä kirjassa murhaaja oli turhankin helppo arvata, joten siitä miinuspisteitä. **+

Mary Higgins Clark, Kadonneet vuodet
suom. Henna Kaarakainen

Tammi 2013

The Lost Years 2012

s. 306

Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervo on yksi luetuimmista suomalaisista mieskirjailijoista ja hänen kirjansa ovat aina odotettuja ja hyvin kaupaksi meneviä. Jostakin syystä olen aika hitaasti syttynyt Tervon kirjojen lukija, sillä Pyhiesi yhteyteen on vasta toinen Tervon kirja, jonka olen lukenut huolimatta hänen laajasta tuotannostaan. Ensimmäinen kirja oli Layla, jonka päätin heti lukea, kun se ilmestyi. Tervon kirjallisuutta olen aina pitänyt miehisenä ja miehistä huumoria sisältävänä, mutta kumma kyllä viehätyin Laylaan heti. Tervon teksti on luontevaa ja helposti luettavaa Laylan synkästä ihmiskauppa-aiheesta huolimatta, Tervo oli löytänyt mukaan myös kevennyksiä, jotka löytyivät ihmistyypeistä ja heidän kohelluksistaan. Ja olihan siinä mukana hieman rakkauttakin, joka mielestäni on plussaa joka romaanille. Sanonta suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, näkyy myös mieskirjallisuudessa.

Pyhiesi yhteyteen on Tervon vanhempaa tuotantoa, sillä se on julkaistu jo vuonna 1995. Kirja on mustaa komediaa ja Tervomaista huumoria täynnä, mutta kyllä sieltä löytyy myös vakavampaa asiaa, kun tekstiin syventyy tarkemmin. Tervo ei päästä helpolla juoppoja, rikollisia eikä yleensä miessukupuolta, vaan tuo komedian keinoin esille kaikki miessukupuolen huonoimmat puolet mitä voi olla. Tervon kotikaupunki on Rovaniemi, jonne kirjan tapahtumat sijoittuivat sujuvasti. Päähenkilö on Marsipaani Räikkönen, joka tapetaan melkein alkulehdillä. Marsipaani ei ole eläissään ollut mikään joka anopin toivevävy, vaan rikollinen ja alkoholin suurkuluttaja, naisten naurattaja ja vankilakundi, joka yritti venäläisten hallitsemille pimeän viinan markkinoille hiukan huonoin tuloksin.

Hän palasi puoli neljältä yöllä juovuksissa. Minä istuin katsomassa takaa-ajoja Filmnetiltä. Kuulin hänen tulevan, tunnustin hänen tapansa paiskata taksinovi kiinni.

Hän huuteli pihalla, rämähteli rappuun.  Hän nousi kolmanteen kerrokseen ja huusi koko ajan, että Marsipaani rakastaa Kristiinaa. Minä Marsipaani Räikkönen rakastan Kristiina Mustamäkeä, kolmosen Mustamäkeä, hän huusi.

Kun pääsin hänen tukkaansa kiinni, olin haltioissani.

Kirjan tapahtumat kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta katsottuna, joka alkuun tuntuu hieman rasittavalta, kun joka kerta vaihtuu uusi puhuja. Rovaniemeläisen lääkärin saamelaisisä kavereineen oli mainio hahmo, mutta kirjan kuvioissa ylimääräinen, jonka olisin ensimmäisenä jättänyt pois. Olisin vähentänyt henkilöhahmot päähahmoihin eli Marsipaanin perheeseen, poliiseihin ja rikollisjoukkueeseen. Henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa, joka sekoitti tarinaa ja lukemista mm. papin ajatukset hautajaisten aikaan olivat aivan liikaa. Kirjassa on yli kolmekymmentä kappaletta ja saman verran kertojia kertomassa omaa tarinaa tai muistelemassa rikosta tai Marsipaania. Tervo oli kuitenkin miettinyt tarkkaan henkilöitä ja heidän luonteitaan, joten kirjaa voisi kuvata henkilögalleriaksi, joilla suurimmalla osalla ei ollut hajuakaan rikoksen tapahtumista, mutta tarinalla oli kuitenkin selkeä rakenne, joka avautui kirjan loppupuolella.

Kirjan kohelluksissa vangittiin väärä mies ja hän sai Marsipaanin kaverit kimppuunsa. Tervo toi terävästi esille rikollispiirin omat tuomiot, joita jaellaan nopeammin kuin oikeuslaitos jakaa. Vankiloiden hierarkia näkyi myös selkeästi ja kuka oli vankilan oikea johtaja. Lukija saa tietoonsa oikean murhaajan vasta viimeisessä kappaleessa ja murhaaja oli ainakin minulle todellinen yllätys, siinä Tervo onnistui yli odotusteni, sillä yleensä jokin aavistus murhaajasta nousee yleensä kirjan sivuilta, mutta nyt murhaaja tuli suoraan puun takaa.

Pyhiesi yhteyteen kirjasta on tehty myös elokuva Rikos ja rakkaus 1999 ja Pekka Milonoff on kirjoittanut kirjasta myös näytelmäversion, jonka voin kuvitella olevan todella hauskan ja jonka voisin mennä katsomaan kesäteatteriin. Teatterissa ihmishahmojen runsaus ei vaivaisi, mutta kirjassa liika on aina liikaa. Muuten kirja oli mukavaa kesämökkiluettavaa ja löysinkin kirjan mökille kertyneestä pokkarivarastosta.

Viinikaisen naukujainen, hänestä tuli tarjoilija, huusi Marsipaanille, että tuu kattomaan, täällä on kemikommari, jonka nimi on paska, eikö oo vittumainen nimi kemikommarille, paska, paska, paska, paskanimi.

Minä en unohda sitä koskaan. Marsipaani raivasi tien ringin läpi minun viereeni, pyyhki minun poskiani, antoi suukon poskelle, mikä oli täysin kohtuutonta käytöstä kolmetoistavuotiaalta ja sanoi:

-       Raija on ihan hyvä nimi.

Jari Tervo, Pyhiesi yhteyteen ***

WSOY 1995

Loistopokkari 2009 9. painos

s. 356

Hans-Joachim Lang: Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä

Saksalainen Hans-Joachim Lang ei ole unohtanut holokaustia, vaan tuo uudessa tietokirjassaan esille uusia näkökulmia vuosina 1943–1945 tehdyistä julmuuksista, jotka kohdistuivat synnytysikäisiin naisiin Auschwitzin vankileirillä. Parakki 10 on kertomus siitä mitä tuossa parakissa tapahtui näille naisille. Kirjassa henkilöt ja tapahtumat on kerrottu tietopohjalta haastattelemalla naisia, jotka selvisivät hengissä holokaustista ja joutuivat osallistumaan Parakki 10 ihmiskokeisiin. Kirjassa kerrotaan myös mitä kokeita lääkärit tekivät ja mitä he kertoivat oikeudenkäynneissä tehneensä. Kirjan kuvituksena on kuvia Auschwitzista ja kyseisestä parakista.

Parakkiin joutuvat naiset seulottiin jo valmiiksi junien tuodessa vankeja Auschwitziin. Lääkärit halusivat potilaikseen nuoria, sieviä ja synnytysikäisiä naisia. Naisille tehtiin kivuliaita sterilisaatioita ruiskeilla tai röntgensäteillä ja heidän synnytyselimiään poistettiin useammassa leikkauksessa. Voi vain kuvitella miten kivuliasta se on ollut tuohon aikaan ilman nukutuksia ja kipulääkkeitä, jopa samoilla välineillä ilman puhdistuksia. Seuraukset olivat julmia, sillä yksikään näistä naisista ei selvinnyt ilman kuumeita ja jälkitauteja. Jos kuume ei noussut niin ruiskeet tai röntgensäteet annettiin uudestaan. Röntgensäteet olivat tuohon aikaan niin voimakkaita, että ne polttivat ihon palovammoille. Sterilisaation tai leikkauksen jälkeen, huolimatta kuumeesta, naiset joutuivat pakkotyöhön kolmen päivän jälkeen. Jos kieltäytyi toimenpiteistä, ammuttiin tai vietiin kaasukammioon.

Sterilisaatiot ja leikkaukset eivät olleet ainoita ihmiskokeita, vaan lääkärit tekivät myös kokeita tutkimalla naisten veriryhmiä ja ottamalla verta sotilaille kolme kertaa viikossa ja noin kymmenen kertaa naisesta. Sen jälkeen oli ihme, jos selvisi hengissä. Lääkärit kokeilivat myös miten eri veriryhmät reagoivat keskenään pistämällä eri veriryhmän verta näihin naisiin. Kirjaa lukiessa tuntui, että mikä pahuus näiden lääkärien mielen oli vallannut? Miten lääkäri voi toimia vastoin eettisiä periaatteita vastaan ja tehdä näitä ihmiskokeita näille naisille vastoin heidän lupaa? Myös vankeina olevia lääkäreitä pakotettiin tekemään näitä ihmiskokeita, mutta osa ei suostunut ja silti selvisi hengissä Auschwitzista. Yleensä nämä kokeita tekevät vankilääkärit tapettiin, ettei heidän tietojaan voitu käyttää oikeudenkäynneissä. Eräs toimenpiteitä tehnyt henkilö oli parturi, joten voi vain kuvitella, miten kivuliaita hänen toimenpiteensä olivat näille naisille.

Eräs toimenpide osalle vangeista oli kohdunkaulan syövän tutkimus, jossa kohdunkaulasta poistettiin osa. Toisilta poistettiin kohtu tai mitä milloinkin lääkäreiden tutkimuksen kohteena oli. Professori Hirt oli saanut päähänsä kerätä kokoelman juutalaisten luurankoja, jota varten kerättiin hyväkuntoisia naisia ja miehiä, joita tutkittiin ja tarkasteltiin alastomina ennen valintaa. 86 valittua vankia kuljetettiin Natzweileriin, jossa heidät tapettiin kaasukammiossa. Kaasukammiosta heidät vietiin yliopiston anatomian laitoksen kellariin. Hirtin apulainen jäljensi vankien käsivarsiin tatuoidut numerot ylös, jonka ansiosta holokaustin jälkeen tiedettiin kuolleiden vankien nimet, jotka olivat laitoksella.

Auschwitz oli todellinen paikka ja siellä tehtiin julmuuksia ihmisiä kohtaan. Naiset, jotka selvisivät Parakki 10 hengissä, eivät saaneet sterilisaatioiden vuoksi lapsia, kun vapaus vihdoin koitti. Näistä tutkimuksista aiheutui myös muita vaikeita sairauksia. Kirjassa on kuvattu natsien tekemiä ihmiskokeita esimerkkien avulla ja erityisesti uhrien näkökulmasta katsottuna. Holokaustin tunnetuin lääkäri, joka toimi ihmisyyttä vastaan, oli Josef Mengele. Tosiasia on kuitenkin, että joka toinen saksalainen lääkäri kuului kansallissosialisteihin ja hyväksyi siten heidän toiminnan sodan aikana. Parakki 10 kertoo muutaman tässä parakissa toimineen lääkärin ihmiskokeista. Tieto luo lisää tuskaa. Mielestäni nämä ovat kuitenkin asioita, joilta meidän kenenkään ei pitäisi ummistaa silmiämme.

Flora Jacobsson muistelee saaneensa 60-80 pistosta selkäänsä. Niiden seurauksena muodostui paiseita, jotka kuitenkin katosivat. ”Rokotusten jälkeen meidät vietiin hammaslääkärin tarkastukseen”, Jacobssen kertoo. Münch oletti märkivien hammasjuurten ja reuman olevan yhteydessä toisiinsa. ”Sain tilaisuuden suorittaa kokeita, joihin voi tavallisesti käyttää vain kaniineja”, hän sanoo yllä mainitussa lehtihaastattelussa. ”Se oli tärkeää tieteellistä tutkimustyötä”, Münch toteaa suurella vakaumuksella. Tämän varjolla hän kiskoi vangeilta hampaita. Yksi hänen uhreistaan oli Lucia Heidemann, jolta vedettiin ”kahdeksan hammasta ilman puudutusta. Kaikki yhteen menoon.” Eräs puolalainen lääkäri piteli hänestä niin lujasti kiinni, että hänelle tuli mustelmia.

Hans-Joachim Lang, Parakki 10
suom. Maikki Soro

Minerva 2012

Die Frauen von Block 10 – Medizinische Versuche in Auschwitz, 2011

s. 225

Kirjan lopussa on 34 sivun lähdeviitteistö

Raakel LIgnell, Eija Holmala§ Arja Vanhanen: Raxun remppa

Raakel Lignell on aina ollut minun lempparijulkkis mediassa. Viiden lapsen äiti on pyörittänyt aikamoista arkirumbaa, lastenkuljetusta ym. ja lisäksi hän on hoitanut omakotitaloa ja sen pihapiiriä. Lisäksi hänellä on yksi taito, josta olen aina ollut erittäin kateellinen, nimittäin hän on viulisti. Taito, jota olen pienestä asti halunnut itselleni, siksi ihailen Raakelia. Raakel on aina ollut muistini mukaan ylipainoinen, mutta hurmaava ja iloinen, sekä ylpeästi kilonsa kantava kaunis nainen. Eihän se tietysti ole terveellistä olla niin lihava, mutta jokaisella on oma oikeus ulkonäköönsä.

Vuoden 2012 alussa lehdistö alkoi julkaista hoikistuneesta Raakelista kuvia ja olin itsekin todella yllättynyt hänen muodonmuutoksesta ja tietysti utelias, että millä keinoin hän oli muuttunut lihavasta normaalipainoiseksi. Nyt jokainen voi lukea Raxun remppa kirjasta, että mikä sai Raxun loppujen lopuksi laihduttamaan, kun hän oli itse sitä mieltä, että jo ajatus pullasta lihotti häntä. Lisäksi hän inhosi ryhmäliikuntaa. Suursyömäristä ja liikuntaa kaihtavasta naisesta kehkeytyi himoliikkuja ja terveellisen ruokavalion noudattaja todella nopeasti, sillä tulokset alkoivat näkyä heti. Lopputulos kahden vuoden himoliikkumisella ja kevytkarppaajan ruokavaliolla vähensi Raxun painosta 50kg. Onneksi olkoon Raxu, olet tehnyt valtavan työn ja tunnet sen joka päivä itsessäsi sekä näet peilissä terveemmän naisen.

Rakas lukija, syyskuussa 2010 päätin muuttaa elämäntapani. Olin uupunut, ylipainoinen ja rapakuntoinen – loppuun palanut sekä psyykkisesti että fyysisesti. Halusin voida paremmin ja jaksaa arjessa. Kun uskaltauduin tekemään uudenlaisia valintoja omassa elämässäni, alkoi muutos, jonka voima yllätti täysin.

Raxun remppa kirjan kirjoittajiin kuuluvat Raakelin lisäksi Eija Holmala, joka on työskennellyt liikunnan ja hyvinvoinnin alalla yli 20v. ja kirjoittanut useita alaan liittyviä kirjoja. Kolmas kirjoittaja on Arja Vanhanen, joka on laillistettu ravitsemusterapeutti ja liikunnan ammattilainen. Raakelin liikunta ja kevytkarppaajan ruokavalio eivät sovi kaikille ja nämä alan ammattilaiset ovat yrittäneet ohjata Raxua terveellisempään ruokavalioon, sillä esim. liika proteiinin syönti ei ole terveellistä ja ammattilaiset vaihtaisivat rasvat kasvisrasvoihin. Ammattilaisten ohjeet on kirjattu kirjan sivuille omiin ns. tietoiskuihin. Kirjassa on mm. kevytkarppaajan lautasmalli sekä peruslautasmalli vertailussa. Kevyemmän ja laadukkaamman ravinnon resepti on varmasti jokaisen tiedossa, mutta sitä ei välttämättä haluta käyttää. Lisää kasvisten päivittäistä käyttöä, lisää proteiinia, lisää hyvää rasvaa ja syö säännöllisesti.

Raxu ei välttämättä ottanut oikeita oppeja onkeensa, joten venyttelyn puuttumisen ja liikaa liikkumisen seurauksena hänen selkänsä kipeytyi pitkäksi aikaa, jolloin liikkumiseen tuli pakollinen tauko. Kirjassa annetaan vinkkejä venyttelyyn ja siihen miten vältytään rasitusvammoilta. Lisäksi kerrotaan yleisimmät rasitusvammat ja niiden hoito.

Yhtenä aamuna mökillä heräsin järkyttävään särkyyn, joka juili yläselän vasemmalla puolella. Kipu säteili oudosti ympäriinsä, ja lopulta puutui myös kolme sormea. Kaularangasta löytyi kuluman aiheuttama ahtauma ja hermopinne sekä välilevyn pullistuma. Pelottavan hermosäryn lisäksi pamahti tuomio: leikkausjonoon ja jumppakieltoa, kunnes kipu hellittää. Vessassa käynti saisi olla suurin ponnistus.

Kirja on ihana opas jokaiselle, joka haluaa pudottaa painoaan ja tarvitsee jonkinlaisen oppaan ja kannustimen aloittamiseen. Jos joku on pudottanut 50kg, niin ei se viiden kilon pudotus voi niin ylivoimaista olla. Tärkeintä on, että siitä elämänmuutoksesta tulee pysyvä, eikä palaa niihin epäterveellisiin tapoihinsa takaisin. Raxu lopetti mm. alkoholin juomisen, sillä siitä oli tullut jokapäiväistä ja alkoholissa on tunnetusti paljon kaloreita. Lähtöpassit saivat karkit, pullat, hampurilaiset, sipsit, pizzat ja muu epäterveellinen ruoka. Pasta, riisi ja peruna vaihtuivat salaattiin. Light-tuotteet ja einekset jäivät kauppoihin. Ruokajuomaksi tuli luomumaito ja täysmaito ja vettä kului joka päivä kaksi litraa. Leipää hän ei syönyt ollenkaan, vaan tilalle tulivat pähkinät, mantelit ja pavut. Hedelmiä hän söi yhden päivässä, mutta lisäsi kotimaisten marjojen syöntiä. Proteiinin saatavuutta hän lisäsi syömällä lihaa, kalaa ja kanaa, joiden paistamiseen hän käytti voita.

Elämän ilot ja murheet ovat vaakalukemasta riippumatta samat, mutta edes askel voi olla kevyempi.

Kirja kuvineen, jumppa- ja ruokaohjeineen on todella kannustavaa luettavaa. Jostakin syystä minulle tuli innostus lähteä pururadalle juoksemaan ja tekemään sängyllä Raxun jumppaohjeita ja venytyksiä. Raxu on pudottanut melkein minun painoni verran kiloja. Ajatus siitä, että hän on kantanut minun painoni verran ylimääräistä painoa itsessään, kuulostaa hurjalta. Olen iloinen, että hän teki unelmastaan totta. Mikä sinun unelmasi on? ****

Raakel Lignell, Eija Holmala & Arja Vanhanen

Raxun remppa- Rapakunnosta hyvään oloon

Ruokaohjeet Elina Jyväs ja Sanna Kekäläinen

SanomaMagazines 2013

s. 142