Kesäbingon kooste

Lukutoukan kulttuuriblogin järjestämä kesäbingo innosti minut bingoamaan ensimmäisen kerran blogiaikana. Aloin katselemaan luettavaa vähän siihen malliin, että saisin rukseja merkittyä kivannäköiseen bingoruudukkoon. Aika hyvin sain bingottua, sillä vain kaksi ruudukkoa jäi ilman lukemista, muihin oli jo vallan tunkuakin. Sain siis seitsemän bingoriviä valmiiksi. Kiitokset Kristalle mukavasta kesäbingosta :)

Kesäbingokirjat:

Antti Ritvasen Miten muistat minut teoksessa on värikäs kansi.
Enni Mustosen Ruokarouvan nimi liittyy ruokailuun.
Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta kirjassa rakastutaan.
Juha-Pekka Koskisen Benjamin Hawk-Merirosvon oppipoika  on lastenkirja.
Milla Ollikaisen Veripailakat, kirja jonka nimi on yksi sana.
Reijo Mäen Liian kaunis tyttö on dekkari.
Jo Nesbøn Tohtori Proktorin pierupulveri on lasten fantasiakirja.
Anthony Doerrin Davidin uni teoksessa lähetetään kirjeitä.
Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi on novellikirja.
Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on äijäkirja.
Kristina Carlsonin William N päiväkirja kertoo 1800-luvusta.
Maria Jotunin Huojuva talo sijoittuu menneisyyteen.
Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun kannessa on nainen. Ihana kirja, historiaa ja nykyaikaa.
Andrew Michael Hurleyn Hylätystä rannasta on tehty elokuva.


Haikein mielin sanon kesälle 2016 aurinkoiset lukuheipat. Nyt pitäisi sopeutua suu mutrussa syksyyn ja sukkiin. Olen koko kesän kulkenut tähän asti ilman sukkia, sillä meillä on ollut tosi lämmintä. Tänäänkin pitkästi yli 20 astetta ja aurinko paistoi parastaan ja minä nautin hymyssä suin :)

Lukuiloa

Mai :)

Jyrki Heino: Kelmit

Edesvastuuttoman piian rangaistus oli parhaillaan pohdittavana. Piika tosin vannoi, että pata ei ollut voinut pudota edes häijyn kissan toimesta, mutta väitteen tulkittiin kuvastavan lähinnä uppiniskaisuutta ja vastuunpakoilua. Normaalien häpeä- ja raipparangaistusten ei siten katsottu riittävän, vaan naista vaadittiin suljettavaksi kaupungin kehruulaitokselle oppimaan huolellisuutta, kuuliaisuutta ja nöyryyttä.

Jyrki Heino pysyttelee K-alkuisissa dekkareiden nimissä. Ensimmäinen luutnantti Carl Wennehielm-sarjan dekkareista oli Kellari, toinen oli Kello ja uusin on nimeltään Kelmit. Täytyy ihaillen todeta, että tämän historiallisen dekkarisarjan kansikuvat ovat todella hienoja. Ja kirjojen maailmassa upotaan kauas historiaan, jolloin ei ollut digitaaliset apuvälineet käytössä. Tutkimusvälineinä tärkeimmät olivat tietojen tutkiminen vanhoista arkistoista ja päättelykyky sekä tietysti keskustelut asianosaisten ja heidät tuntevien kanssa.

Kelmit eli tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800.

Kelmeissä Turkuun oli pesiytynyt henkilö, joka oli taitava manipuloimaan ihmisiä uskomaan kaikenlaista huuhaata. Pelottavinta oli, että tämä juonittelija ja kelmi ei pelännyt edes valtaapitäviä ja järjestyksenvalvojia, vaan ilkeämieliset juorut ja panettelut sotkivat ihmisten elämää. Aina tutkimuksista innostuva luutnantti Carl Wennehielm sai itsekin tuntea kyseisen henkilön ilkeämieliset panettelut ja lähipiiri sai pelätä pahojen voimien läsnäolon. Onneksi reipas tutkijamme ei itse uskonut näihin yliluonnollisiin juttuihin, joiden mukana oli aina myös viesti hänelle lopettaa tutkimukset tai muuten käy huonosti. Piti olla vain ovelampi kuin vastustajat. Sen taidon Wennehielm osasi, sillä hänellä oli pitkäaikainen kokemus rikosten tutkinnasta.

Tämä ihmisten elämän pilaaminen ilkeämielisillä juoruilla on edelleenkin hyvin tuttua työpaikoilla ja julkisessa elämässä. Mutta tuttua on myös se, että harrastetaan ns. hyvä veli-järjestelmää, jossa joillakin päättäjillä on sanottavansa ja päätäntävalta ihmisten elämään. Päähenkilömme sai kokea karvaasti sohiessaan tätä ns. hyvä veli-järjestelmää sen, että hänet jätettiin ulkopuolelle. Kukaan ei uskaltanut tulla hänelle töihin, eikä hän saanut tilaamiaan tuotteita Turusta. Tutkinnan alla olevilla henkilöillä oli liian suureksi paisunut vaikutus Turun elinkeinoelämään. Lisäksi hän oli koko ajan silmälläpidon alaisena ja hänestä leviteltiin ilkeämielisiä juttuja.

Carl Wennehielmistä oli tullut edellisen kirjan jälkeen isä. Isänäolo pehmensi hieman sankarimme luonnetta. Mutta ainahan hän on ollut upseeri ja herrasmies. Tämänkertainen historiallinen dekkari oli paljon kimurantimpi kuin aiemmat sarjan kirjat. Valitettavasti ruumiitakin ehti tulla, ennen kuin juttu selvisi ja Carl Wennehielm pääsi nauttimaan koti-illoista lapsensa ja ystäviensä seurassa.

"Polvistukaa... Olen Dumber... Suomen kuningas."

Jyrki Heino, Kelmit ***
S&S 2016
s. 272

Heino Jyrki: Kellari
Heino Jyrki: Kello

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Parempi oli Aurin kulkea pystypäin ja ylpeänä suvustaan. Hänet itsensä karhu oli antanut Tieralle vaihdossa: lapsena lapsesta. Auri, kylänsä outolintu, oli heikompi veressään - syntyisin vain puolukasta, jonka Aava oli poiminut mättäältä ja josta oli tullut raskaaksi. Mutta äitinsä kautta oli Aurikin Tieran ja Tapiolan sukua. Siksi Auri, metsän lapsi, oli päättänyt oppia hallitsemaan parantamisen taidon, joka asui hänen sisällään.

Nuori neito on Johanna Valkaman esikoiskirjan Itämeren Aurin päähenkilö. Auri asuu Hämeessä Suolammen kylässä ja on päättänyt tulla parantajaksi, kuten äidinäitinsä Tiera. Tiera on hänet kasvattanut. Äiti kävi tuomassa lapsen Tieralle ja sen koommin ei äitiä oltu nähty. Itämeren Auri avaa uuden kirjasarjan, josta ei tule puuttumaan romantiikkaa, salaisuuksia eikä seikkailuja. Ehkäpä jossakin vaiheessa Auri kohtaa myös äitinsä.

Tässä kirjassa Auri paransi tuntemattoman miehen, jota karhu oli raadellut. Parantamisen aikana Aurin sydän alkoi sykähdellä aina miehen lähellä ollessa ja hän ihmetteli mikä sellainen vaiva oli. Auri oli kuitenkin päättänyt kulkea Tieran jalanjäljissä ja valmistua Hämeen vahvimmaksi parantajaksi ja siihen osaan ei miehillä ollut mitään asiaa. Mutta Auri ei tiennyt mikä häntä odotti.

Aamun sarastaessa miehet irrottivat laivat toisistaan, ja purjehdusta jatkettiin kohti läntistä rantaa. Merilintujen kaarrellessa laivan yllä miehet unohtivat pelkonsa ja iloitsivat onnesta, joka oli tuonut jumalten myötämielisyyden heidän ylleen. Kun laivat seuraavan kerran laskivat rantaan, olivat he jo yhtä mieltä siitä, että ellei aasojen ja vaanien, oli Auri vähintään suurten jotunien sukua. Hän kulki miesten keskuudessa, mutta tunsi jumalten kielen.

Johanna Valkaman Itämeren Auri sijoittuu rautakauden Pohjolaan. Auri joutuu keskelle viikinkitaisteluja ja tutustuu lähimaiden kuninkaisiin. Aurista oli tullut haluttu parantaja kuninkaille ja kansoille, sillä hän halusi tehdä parantajana hyviä tekoja. Aika oli villiä aikaa ja ihmisiä kuoli helposti taisteluissa ja haavojen hoito oli tärkeintä työtä, jotta sotilaita oli riittävästi urotöihin, mikä oli maiden valloitus taistelujen avulla. Työ piti Aurin kiireisenä, mutta jouduttuaan vastentahtoisesti pois Hämeestä, Auri kaipasi sinne koko ajan takaisin.

Itämeren Auri on viihteellisen romanttinen teos,  joka on täynnä seikkailuja ja juonenkäänteitä. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa tämän uuden sarjan historiallista tarinaa. Viikinkiaika on aina kiehtonut mieltäni ja edellinen viikinkiaikaan sijoittuva kirja, jonka luin, oli Taavi Vartian Varastettu vaimo. Siinä kirjan päähenkilö nuori neito varastettiin viikinkien orjaksi. Aurille kävi melkein yhtä vaarallisesti, sillä hänetkin varastettiin yhdessä vaiheessa. Lue kirjasta miten Auri selvisi seikkailuista Itämerellä.

Johanna Valkama, Itämeren Auri ***
Otava 2016
s. 434

Evarian, Markon ja Marin bloggaukset kirjasta.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Haluan vain jatkaa matkaa: vaikka minun pitäisi polkea viikko, vaikka aurinko tappaisi minut, haluan päästä meren rantaan, avata silmät pinnan alla, missä ei ole muuta kuin syvyyttä ja viileyttä, ja antaa vuoroveden viedä minut minne tahtoo. Pois.

Lontoolaisen Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut voitti vuonna 2014 EU:n kirjallisuuspalkinnon. Se voitti myös Miles Francklin Awardin ja Encore Awardin. Kirja on psykologinen trilleri ja täynnä kammottavia tapahtumia. Kirjassa eletään nykyisyyttä ja vastakohtana päähenkilön menneisyyttä kaukana toisella puolen maapalloa.

Nuori nainen, Jake Whyte, on asunut kolme vuotta yksin Britannian rannikolla ja hoitanut lampaitaan. Sitten kuukauden sisällä kaksi hänen lammastaan löytyy tapettuna. Muutakin outoa tapahtuu, koira käyttäytyy kummallisesti ja Jake näkee ja kuulee mielikuvituksellisia ääniä. Yksinolo lisää pelokkuutta ja ajatukset laukkaavat villisti. Voiko tapahtumat laittaa nuorison syyksi tai villieläinten. Sitten maatilalle ilmestyy outo mies.

"Hyvää yötä, kauniita unia." Sillä hetkellä olen vähällä purskahtaa itkuun, mutta onnistun pidättelemään kyyneleitä, kunnes hän on mennyt käytävään ja ovi on loksahtanut taas lukkoon.

Jaken tarina on raadollista luettavaa. Kirjassa edetään menneisyydessä siihen pisteeseen mistä kaikki alkoi. Siihen pisteeseen miksi Jake on paennut vuosikausia ja vaihtanut jopa mannerta, mutta onko menneisyys saavuttanut hänet? Onko hänen lähellään jokin henkilö tai muu, joka haluaa hänen kärsivän ja pelkäävän jotakin todella pahaa tapahtuvaksi. Sillä Jake pelkää joka solullaan. Hän on oppinut elämässään olemaan varuillaan, sillä hän on kokenut jo kaikkea pahaa.

Jaken kotioloissa ja asuinympäristössä ei ollut mitään sellaista mikä olisi ennustanut menneisyyden tapahtumat. Koulukiusaaminen ja kiinnostavan pojan torjunta eivät selitä nuoruuden tapahtumia ja sitä miksi piti tehdä sellaisia asioita, jotka olivat vääriä. Oliko se vain hetken hairahdus, vai onko pahuus sisällämme ja päästämme sen esille joskus harvoin, ehkä nuoruudessa, toiset koko elämänsä ajan. Oliko nykyinen Jake päästänyt jotakin pahaa irti.

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut on hurja, se on kauhea, se on pahaenteinen, se on väkivaltainen, se on karu ja se on synkkä. Se oli kirja, jonka luin kerralla kannesta kanteen, sillä en uskaltanut päästää siitä irti ennen loppua. Evie Wyld olisit armahtanut minut edes kirjan lopussa.

Pano oli ensimmäiseni, joten kuinka olisin voinut tietää, missä ruumiinosassa ei saa olla arpia ja missä saa?

Evie Wyld, Kaikki laulavat linnut *****
suom. Sari Karhulahti
Tammi 2016
s. 284
All the Birds, Singing 2013

Kristan,  Jonnan, Lauran, Mari A:n, Hennan, Annikan, Milamilimin, Suketuksen, Lauran, Maiskun,  ja Katrin bloggaukset kirjasta. Kiitos Annika, sillä postauksesi perusteella luin tämän kirjan ja kuulin ensimmäisen kerran EU:n kirjallisuuspalkinnosta. Evie Wyldin kirjoja olisi jatkossakin kiinnostavaa lukea.

Arne Nevanlinna: Marie

Suu vääntyy hymyyn ja hän alkaa nauraa ääneen. Välittämättä siitä, että kuka tahansa voi tulla huoneeseen ja kertoa kaikille, että rouva M on aina ollut vähän omituinen, mutta nyt se on tullut hulluksi. Jotain etua vanhuudesta sentään on. Hän odottaa, että tänään joku tulisi käymään. Hän pelkää, ettei kukaan taaskaan tule. Hän toivoo olevansa kuollut.

Arne Nevanlinnan (1925-2016) esikoisromaani Marie kertoi vanhusten hoitolaitoksessa asuvasta satavuotiaasta Marie Myhrborgista, joka pystyi enää vaivoin makaamaan ja muistamaan menneitä asioita, menneitä paremmin kuin nykyisiä. Marie syntyi Strasbourgissa ja tapasi sotasairaalassa suomalaisen lääkärin, rakastui ja vihittiin salamavauhtia. Suomi itsenäistyi samaan aikaan ja pari muutti Suomeen asumaan. Ranskankielinen tumma Marie oli outo ilmestys miehensä ruotsinkielisessä suvussa. Palvelijat olivat suomenkielisiä, joten Marie ei oppinut koskaan kunnolla kumpaakaan ei ruotsia eikä suomea. Arne Nevanlinnan Marie nostaa esille ulkopuolisuuden ja Marien yksinäisyyden ihmisten keskellä. Oma mieskin jätti rakkauden huuman loppuessa Marien yksin selviytymään. Onneksi oli oma poika Edouard ja muistot ja salaisuudet.

Sitä päivää ei enää milloinkaan tule, että Edouard kurkistaisi ovesta ja huutaisi iloisesti, että laita itsesi valmiiksi chère Maman, tänään me menemme huviajelulle, silloin hän oli vastahakoinen, mutta nyt hän olisi innoissaan, mutta ei jaksa...

Marie varttui ranskalaisessa kaupungissa aivan Saksan rajalla. Hän puhui sujuvasti kumpaakin kieltä. Nevanlinna nosti Mariessa naisen aseman esille. Marien ollessa nuori, ei naisten opiskelu ollut tärkeää, tärkeää oli löytää sopiva mies ja huolehtia taloudesta. Marie halusi opiskella ja hän oli hyvä koulussa, mutta siitä huolimatta opiskelua ei katsottu hyväksi. Ehkä kieliä oli hyvä osata taloudenhoidon ohella.

Nevanlinna kietoo taitavalla otteella lukijan Marien tarinan taitekohtiin: lapsuuteen ja nuoruuteen Strasbourgissa ja aikuisuuteen Helsingissä sekä vanhuuteen hoitokodissa. Pikkuhiljaa elämän pienet ja suuremmat surut ja ilot aukenivat, mutta Marie oli taitava peittämään jälkensä. Ainoastaan yhdestä asiasta hän jäi naimisissaollessaan kiinni, mutta niin jäi aviomieskin. 

Marien tarinan rinnalle nousee kuin voikukka keväällä eräs toinen tarina, ja tämä tarina kosketti läheltä Marien tarinaa. Kirjan loppuun Nevanlinna jätti koukun, joka toi lukijoiden silmien eteen järkyttäviä tarinoita. En sano, että hieno oivallus, mutta osuva oivallus kuitenkin jäädä miettimään mahdollista tai mahdotonta jatkuvuutta kirjan henkilöille.

Pidin kovasti Nevanlinnan Mariesta. Pidin siitä, että hänen päähenkilönsä oli nainen, joka oli vanha ja toi esille mm. vanhustenhoidon. Hoitajien puheet olivat niin aidon oloisia, että minulle tuli mieleen, että Nevanlinna on kuunnellut jossakin tarkkaan miten vanhuksille puhutaan. Nevanlinna oli itsekin jo pitkän iän elänyt, kun tämä kirja julkaistiin. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2008, jolloin palkinnon voitti Sofi Oksasen Puhdistus. Marien jälkeen ilmestyivät vielä Vallan reunassa, Hjalmar, Varma, Heta ja Pako teokset.

Saksalainen ja juutalainen. Silloin hänen maailmansa romahti, ei kokonaan, mutta se osa, johon kuuluivat Pèren ja Grand-pèren pilkalliset tai katkerat huomautukset siitä, ketkä olivat syyllisiä milloin mihinkin, asiakkaiden vähenemiseen, vilpilliseen kilpailuun, nuorison huonoon käytökseen, brutaaleihin poliiseihin ja ennen kaikkea sotaan, silloin kun Grand-père oli nuori ja Papa pieni.

Arne Nevanlinna, Marie ****
WSOY 2008 toinen painos
s. 288

Elinan, Kirsin, Katjan, Suketuksen, Paulan, Satun ja Margitin bloggaukset kirjasta.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekään rantaa. Ei kukaan muu kuin me ja Billy Tapper.

Jos olisin uskonut kaikkia kauhutekstejä tästä brittiläisen kirjailijan Andrew Michael Hurleyn esikoiromaanista, Hylätty ranta, niin en olisi lukenut tätä ollenkaan. Nuoruusajan kauhukertomukset ja myöhempien aikojen trillerit ovat ehkä kovettaneet lukutottumukseni, mutta ei tämä herkille lukijoille kuitenkaan sovi, eikä heille, jotka eivät pidä uskonnosta eikä noitamenoista. Hylätty ranta voitti Britanniassa vuoden 2015 paras esikoisromaani - palkinnon. Kirjaa on myyty sekä mustalla kannella että valkoisella kannella. Luettuani kirjan valitsisin kanneksi mustan, sillä kirjan tunnelma on pimeä, sateinen ja sumuinen, lisätummuutta kirjaan tuovat omituiset ihmiset, joista ainoat normaalit vaikuttivat olevan Tonto ja isä Bernard. Kirjaan sopii todella hyvin sana goottinen ja ehkäpä itse lisäisin vielä groteskin, sillä mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Uskonnon lisäksi kirjassa on noitamenoja. Parasta on, että kirjailija jättää lukijalle paljon mietittävää, eikä avaa kaikkia salaisuuksia.

Tietysti Thessalysta kerrottiin, että siellä kummitteli. Siellä oli kuulema joskus asunut noita: kaunis nainen nimeltä Alice Percy, joka oli houkutellut laivoja rannan karikkoon.

Kirjan kertojaminä oli perheen nuorin poika. Vaikka Tonto oli nuorempi veli, hän oli aina huolehtinut mykästä Hannysta. Heillä oli oma salaperäinen kielensä, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Veljekset olivat tottuneet seikkailemaan Loneyssa vuoroveden tullessa ja mennessä. Rannalla oli vanha bunkkeri, josta oli hyvät näkyvyydet.  Poikien perhe oli uskonnollisella pääsiäisretriitillä paikkakunnalla, sillä siellä oli pyhä paikka, joka teki ihmeitä. Poikien äiti oli varma, että Hanny paranee, kun vain on uskossa vahva. Tonto taas pelkäsi, että äidillä oli hänen varalle kirkollisia suunnitelmia, eikä hän tiennyt miten uskaltaisi vastustaa äitiä.

Pimeä tuli alas kukkulan rinnettä hiljaa kuin valtavan petolinnun varjo, ohi Mooringsin, suon poikki, rannan yli ja ulos merelle, kunnes jäljelle jäi vain samea oranssi kajastus taivaanrannassa Englannin viimeisen valon haipuessa pois.

Huolimatta siitä, että pääsiäisretriitillä oltiin käyty ennenkin hakemassa ihmettä, jota ei ollut tapahtunut, perheen äiti halusi, että Hanny oppii puhumaan. Tällä kertaa kaikki oli toisin. Kylän tunnelma oli muuttunut omituiseksi. Ihmisille oli tapahtunut jotain. Tunnelma oli kireä. Kaikki muut kaipasivat entistä pappia, mutta ei Tonto. Isä Bernard oli muiden osallistujien mielestä liian leppoisa ja vähemmän ankara, hän ei vaatinut tarpeeksi paljon uskonnollisuutta osallistujilta. Rukouksia oli liian vähän. Eikä tässä kaikki, sillä pelottavat kyläläiset kävivät tuttavallisiksi ja tulivat vieraisille, ja sekin laitettiin isä Bernardin piikkiin. Kyläläiset pitivät heitä silmällä, ja olivat selvästi vihamielisiä.

Olen kävellyt alas kellarin portaita yhä uudelleen viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan sekä painajaisissa että aamuyön unettomina tunteina. Muistan jokaisen askeleen, jokaisen laudan narahduksen.

Mitä tapahtui Tontolle ja Hannylle tässä kertomuksessa käy kyllä kauhusta, kun ajattelee, että he olivat nuoria poikia, ja vastassa oli yliluonnollisia tapahtumia, joista voi tarkemmin lukea kirjasta. Tapahtumia, joista ei voinut puhua kenellekään, tapahtumia jotka veivät yöunet. Odotan mielenkiinnolla kirjasta tehtävää elokuvaa. Häviääkö hienovireinen teksti johonkin koomiseen kauhuleffaan. Toivottavasti ei. Hylätyssä rannassa oli montakin teemaa liittyen uskontoon, noituuteen ja yliluonnollisuuteen, joista en pitänyt yhtään, mutta teksti oli pitkin tarinaa niin hienoa, että siitä annan kirjalle neljä tähteä.

Andrew Michael Hurley, Hylätty ranta ****
suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY 2016
s. 427
The Loney 2014

Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjasta on tekeillä elokuva.
Ullan,  Kristan, Jonnan, Katjan, Annikan ja Marikan bloggaukset kirjasta.

Estelle Maskame: DIMIMY - Kaipaan

Tänä vuonna minulla ei vain yksinkertaisesti ole minkäänlaista itsenäisyyspäiväfiilistä. Tähän päivään liittyy liian paljon muistoja, jotka haluan unohtaa, joten jatkan kahlaamista, yhä kauemmas ja kauemmas rantaviivaa pitkin.

Nyt voin hyvästellä Tylerin ja Edenin, sillä kolmas heistä kertova kirja DIMIMY - Kaipaan tuli juuri luettua loppuun. Nuori skotlantilainen kirjailija Estelle Maskame (s. 1997) aloitti trilogiansa kirjoittamisen netissä 13-vuotiaana. Hänen tekstinsä saivat hurjan määrän seuraajia, joten some teki hänestä kansainvälisen nuortenkirjailijan. Hänen trilogiansa on ollut myyntilistojen kärjessä ympäri maapallon ja hän on saanut tunnustuksia ja ehdokkuuksia kirjoilleen. Estelle Maskamen saavutukset eivät ole mikään ihme, sillä hän kirjoittaa suoraan nuorelta nuorille. Tunteet, nuorison kuvaukset ja kehitys noina herkkinä vuosina ovat kirjojen parasta osaa. Kirjan pari Eden ja Tyler ovat luonteenpiirteiltään ja taustoiltaan kaukana toisistaan ensimmäisessä kirjassa, mutta viimeisessä teoksessa he ovat kasvaneet aikuisiksi ja aikuisuus on tuonut heidän elämäänsä luotettavuutta, pysyvyyttä ja tunteiden kestävyyttä. Rohkeus elää tässä hetkessä ja rohkeus sitoutua ovat DIMIMYN tunnusmerkkejä.

Täsmälleen sama tapahtuu joka kerran, kun tulen kotiin Santa Monicaan. Tämän kaupungin ihmiset eivät enää tykkää minusta. He pitävät minua hulluna ja omituisena.

Kirjan toinen osa loppui siihen, että Tyler jätti Edenin, ja kolmas kirja jatkuu vuoden päästä tapahtuneesta. Eden ei ole vuoteen kuullut Tylerista. Tyler pitää yhteyttä sentään äitiinsä. Eden on itkenyt aikansa ja ollut masentunut, kaivannut Tyleria, mutta yliopisto-opinnot ovat onneksi tuoneet vaihtelua elämään. Edenin ja hänen isänsä välit ovat tulehtuneet vuoden takaisten tapahtumien vuoksi, ja muutenkin isän perheellä menee huonosti. Ja sitten Tyler tulee takaisin.

Se raivostuttaa minua enemmän kuin mikään muu tähän asti. Se, että hän ilmaantuu tänne kuin tyhjästä vuoden poissaolon jälkeen ja hymyilee kuin kaikki olisi täydellistä, ja se, että hän lausuu nimeni ääneen, saa minut räjähtämään, ja vuoden verran vihaa ja tuskaa sinkoaa kerralla ilmaan.

Suosittelen Estelle Maskamen trilogiaa nuorille lukijoille ja toivon hänelle onnea valitsemallaan uralla kirjailijana. Hänen omien sanojensa mukaan: "Jos haaveilet kirjan kirjoittamisesta, lopeta unelmoiminen ja ala kirjoittaa!...ala vain ladella sanoja toistensa perään."

Estelle Maskame, DIMIMY - Kaipaan ***
suom. Sirpa Parviainen
Gummerus 2016
s. 375
Did I Mention I Miss You? 2016

Maskame Estelle: DIMILY - Rakastan
Maskame Estelle: DIMINY - Tarvitsen

Kristan bloggaus
Heidin bloggaus
Sipsiannan bloggaus

Care Santos: Suklaan maku

Chili, inkivääri ja laventeli

Barcelonalainen Care Santos on Katalonian eturivin kirjailijoita ja hänen laajasta tuotannostaan on nyt suomennettu ensimmäinen kirja Suklaan maku. Kirjan pääosassa on kaakaokannu, mutta kirja ei suinkaan ole mikään keittokirja, vaan kaakaokannu matkaa kirjan kertomuksissa ajassa taaksepäin nykyajan Barcelonasta 1700-luvulle asti, siihen aikaan, kun tämä kyseinen kaakaokannu valmistettiin Ranskassa Sèvres´n posliinitehtaalla. Kannun pohjaan tuli omistajan nimi:

Je suis à madame Adélaïde de France

Nykyaikaan sijoittuvan kertomuksen päähenkilö Sara on naimisissa Maxin kanssa. Heille on tulossa illallisvieraaksi ystävä vuosien takaa, kuuluisa kansainvälinen suklaaherkkujen valmistaja Oriol. Nämä kolme ystävystä tapasivat toisensa suklaanvalmistuskurssilla parikymmentä vuotta aiemmin. Max rakastui ensisilmäyksellä Saraan, Sara ihastui saavuttamattomaan Orioliin ja Oriol yritti olla ystävälleen lojaali. Kertomus on siis kuuma kolmiodraama, jota suklaa kuorruttaa herkullisesti. Sara on vanhemmiltaan perinnöksi saaman konditorialiikkeen omistaja. Päättäväinen ja itsepäinen nykyaikainen nainen, joka on menestynyt hienosti. Hän osti kaakaokannun pienestä vanhojen tavaroiden liikkeestä nuorena tyttönä ja helli sitä aarteenaan. Illallinen oli todella erikoinen.

Kaakao, sokeri ja kaneli

Siirrymme seuraavaan tarinaan 1800-luvun Barcelonaan, missä samana päivänä syntyi  herrasväen puolella tyttö rikkauksien ympäröimään taloon ja talon kellarikerroksessa tyttö palvelijalle, joka kuoli synnytykseen. Isästä ei ollut tietoakaan. Onneksi herrasväellä oli auttavainen sydän ja Aurora ei joutunut köyhäintaloon, vaan sai varttua Candidan rinnalla, tietysti alempiarvoisena ja tulevaan palvelustytön rooliin. Candidan avioituessa Aurora seurasi Candidaa, valmisti tälle monta kertaa päivässä kaakaota ja sai kuulla kaikki juorut, myös ihastukset, sillä Candida ihastui helposti. Ja niinhän siinä kävi, että Aurora sai palata takaisin synnyintaloon palvelijaksi. Lopulta talon rouva hankki Auroralle palveluspaikan, jossa hän sai tehdä kaakaota henkilölle josta piti kovasti. Tietysti kaakao tarjottiin kyseisestä kaakaokannusta, joka oli esillä myös ensimmäisessä kertomuksessa.

Pippuri, mausteneilikka ja "annatto"

Kolmannessa kertomuksessa seurataan ranskalaisen valtuuskunnan edesottamuksia 1700-luvun  Barcelonassa. Barcelonassa oli nimittäin keksitty suklaantekokone, jota valtuuskunta tuli katsomaan. He toivat suklaantekokoneen keksijälle lahjaksi madame Adélaïden valmistuttaman kaakaokannun. Samaan aikaan samaista konetta oli tullut katsomaan englantilainen valtuuskunta. Myös barcelonalainen suklaanvalmistuskilta halusi koneen itselleen ja levitti kaikenlaisia ilkeämielisiä huhuja koneen omistajasta, joka oli nuori nainen, Marianna. Marianna oli taitava työssään, mutta aika oli miesten aikaa ja naisilla ei ollut mitään oikeuksia, ei kuulua suklaanvalmistuskiltaan tai mahdollisuuksia valmistaa suklaata. Mariannalla oli salaisuus, sen voimin hän oli pystynyt muutaman kuukauden tekemään työtä ja elättämään itsensä, mutta aika oli käymässä vähiin ja köyhäintalo odotti häntä. Siellä hän oli kasvanutkin orpona.

"Esineiden sisällä elää tarinoita ja ääniä, jotka kertovat niitä", Sara oli vuosia sitten sanonut. "Joskus kun kosketan tätä valkoposliinista kaakaokannua tuntuu kuin kuulisin ne."

Care Santos, Suklaan maku ****
kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen. Upea, herkullisen eroottinen kansikuva.
katalaanista suomentanut: Anu Partanen
S&S 2016
s. 404 + kirjan henkilöluettelo
Desig de xocolata 2014

Onko sinulla jokin esine, jota pidät aarteenasi ja joka on kulkenut mukanasi vuosia?  Minulla on joitakin esineitä, joista nousee mieleeni niin mukavia muistoja, että ne ovat kalleimpia aarteitani. Ystäväni tekemä pieni lasienkeli on kulkenut mukana pitkään ja tänä kesänä sain häneltä itsetehdyn savisydämen. Ystävyys säilyy ja mukavat muistot näiden esineiden mukana. Siitä jatketaan mihin edellisellä kerralla jäätiin.

Takkutukan bloggaus kirjasta.

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Huomaavainen murhaaja

Nina oli kuullut sanat aikaisemminkin. Hän ei muistanut missä eikä tiennyt mitä ne tarkoittivat, mutta jostakin hänen aivojensa tihenevästä pimeydestä pulpahteli pieniä muistikuplia, jotka poksahtivat rikki, menneiden aistielämysten pikkuruisia räjähdyksiä. Lämpö. Kärpästen surina. Ruumiiden lemu. Etäinen, lohduton itku.

Tanskalaisen kirjailijakaksikon Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin dekkarisarjan neljäs ja samalla viimeinen osa on nimeltään Huomaavainen murhaaja. Kirjan kansikuvaa katsellessa huomaa, että siinä on aasialaisen näköinen henkilö. Kyllä. Kirjan sivuilla käydään Filippiineillä. Kirjan päähenkilö sairaanhoitaja Nina Borg oli muutama vuosi aiemmin lomailemassa perheensä kanssa Filippiineillä, kun siellä tapahtui traaginen onnettomuus, jossa kuoli satoja ihmisiä. Nina lupautui heti vapaaehtoiseksi auttajaksi onnettomuuspaikalle. Nina on Punaisen Ristin rekisterissä ja hän on kulkenut ympäri maailman auttamassa katastrofialueilla loukkaantuneita henkilöitä. Kulkiessaan maailmalla oma perhe on jäänyt toiselle sijalle ja mies on halunnut eron. Nyt on kuitenkin koulun lomaviikko menossa ja Nina on lupautunut ottamaan lapset hoitoonsa samalla kun hän on vakavasti sairastuneen äitinsä seurana. Lähistöllä kulkee eräs aasialainen henkilö, ja lasten tullessa mummolaan, Nina herää sairaalassa.

My life is in dancer - and so is yours.

Kirjassa liikutaan sekä Filippiineillä että Tanskassa vuoronperään. Filippiinien tarinassa on kolme opiskelukaverusta. Missä ystävyys meni vikaan vai menikö. Yhden kanssa Nina teki avustustyötä Filippiineillä muutaman päivän ajan. Hän tapasi myös muut miehet, mutta ei tiennyt sitä. Jostakin syystä Nina oli muuttunut henkilöksi, joka oli vaarallinen kyseisille miehille. Nina oli jälleen keskellä katastrofia, mutta tällä kertaa hänen tukenaan oli Søren, joka tuli Kööpenhaminasta hänen luokseen. Parisuhteen laatu oli vielä hieman epämääräinen, mutta eiköhän se siitä selviä ajan kanssa. He olivat molemmat henkilöitä, joille sattui ja tapahtui, myös tässä dekkarissa, jossa tarkoitus oli tappaa Nina. Ota itse selvää miten tarinassa kävi. Ninalla on ollut tässä sarjassa monta läheltä piti tapausta hengenlähdön kanssa, mutta nyt vaikuttaa todella pahalta.

Samassa pelko palasi. Se ei ollut edes pakene-tai-taistele-pelkoa vaan jotakin pahempaa. Se oli saaliseläimen toivotonta passiivista ahdistusta, kun se ei voi enää tehdä muuta kuin odottaa kuolemaa.

Sarjan ensimmäinen kirja Poika matkalaukussa koukutti minut heti Nina Borgin lumoihin. Kirjassa paneuduttiin ihmissalakuljetukseen ja inhottavaan lasten sieppaukseen ja myyntiin. Kun on kysyntää, niin rikolliset huomaavat helposti markkinaraot.

Sarjan toisessa osassa Hiljainen huomaamaton murha Nina auttaa maanalaisella toiminnalla romaneja, jotka piileksivät poliiseja ja maahanmuuttoviranomaisia.  Kirja pureutuu tiukalla otteella henkilöihin, jotka järjestävät maahanmuuttoja ja henkilöihin, jotka järjestävät epäinhimillisiä olosuhteita romanien asunnoiksi ja työpaikoiksi. Romanit olivat orjien asemassa ilman minkäänlaisia ihmisoikeuksia.

Kolmannessa osassa Satakielen kuolema Nina auttaa Natasaa, joka on paennut Tanskaan sen jälkeen, kun hänen toimittajamiehensä tapettiin Ukrainassa. Tarinaan liittyy myös historiaa aina 1934-35-luvun Neuvostoliittoon asti.

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis ovat luoneet Nina Borg-sarjasta vahvan kansainvälisen dekkarisarjan, jonka loppuhuipennuksen sain lukea tässä viimeisessä dekkarissa Huomaavainen murhaaja. Kirjan päähenkilö Nina Borg on erilainen päähenkilö verrattuna yleisimpiin dekkareiden päähenkilöihin. Nina on maailmanparantaja, sisukas ja periksiantamaton. Hän ei epäile auttaa henkilöitä hädässä. Tässä dekkarissa Ninasta nähdään myös toinen puoli ja mikä se on, lue se tästä hyytävän jääkylmästä dekkarista.

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis, Huomaavainen murhaaja ****
suom. Aino Ahonen
Siltala 2016
s. 297
Den betænksomme morder 2013

Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Satakielen kuolema

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Jaipur, Intia 1911

Kun asuin palatsissa maan ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat. Mutta tietenkään minä en ollut prinsessa. Yhdeksän vuoden ikään saakka olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.

Irlannista kotoisin olevan viihdekirjailijan Lucinda Rileyn Keskiyön  ruusu on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa. Toivon, että saan luettavakseni lisää hänen kirjojaan, sillä tämä kiehtova rakkaustarina 1900-luvun alun Intiasta nykypäivän Englannin maaseudulle oli sekoitus taianomaista ja loistokasta elämää, mutta samalla toi esille naisten asemaa historiasta nykyaikaan sekä taloudellisesti että suhteissa miehiin. Lisäksi kirjasta nousi esille rasismi ja seka-avioliitot sekä englantilainen luokkayhteiskunta. Lucinda Riley on tehnyt kattavan tutkimustyön tehdessään kirjaansa ja kirjan lopusta löytyy useita tutkimuslähteitä. Kirja on kuitenkin kaunokirjallinen teos, joka on esitetty historiallista taustaa vasten.

Vaikka minusta olikin ikävää, ettemme päässeet palaamaan Intiaan, ensimmäinen Astburyssa vietetty kesä oli unohtumaton. Britannia oli julistanut virallisesti sodan  Saksalle elokuun neljäntenä, mutta meihin se ei vaikuttanut kovinkaan paljon.

Kirjan nykyajan päähenkilö on amerikkalainen näyttelijä Rebecca Bradley, joka oli tullut näyttelemään 1920-lukua kuvaavan elokuvan pääroolia. Elokuvan filmaus oli järjestetty Astburyn kartanoon ja Rebecca oli ainoa filmiväestä, joka asui kartanossa. Kartanon omistaja lordi Astbury oli joutunut vastentahtoisesti vuokraamaan kartanonsa, jotta pystyi maksamaan kartanon kuluja. Samaan aikaan kartanoon ilmestyi intialainen Ari Malik, joka etsi tietoja isoisoäitinsä oleskelusta kyseisessä kartanossa 20-luvun molemmin puolin. Ari oli saanut isoisoäidiltään papereita, joissa hän kertoi elämästään lapsena Intiassa ja nuorena Englannissa. Hänellä oli ollut rakkaussuhde ja hän halusi selvyyttä asioihin. Ari ja Rebecca tutustuivat, mutta kaikenlaista mutkaa ilmestyi varsinkin kauniin Rebeccan elämään. Samoin Arin isoisoäidin elämässä oli ollut vaikeuksia.

Tuijotin poliiseja ikään kuin he olisivat menettäneet järkensä. Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani, seisoin vain mykkänä kykenemättä vastaamaan.

Jättäessään Englannin taakseen, Arin isoisoäidiltä jäi sinne jotain todella tärkeää, ja Ari selvitti lähes satavuotiaan mysteerin ja salaisuuksien verhot aukenivat Astburyn kartanossa sitä mukaan, kun elokuvan filmaukset etenivät. Kirjan rakkaustarinat menneisyydessä ja nykyisyydessä solmivat hienoja lankoja keskenään ja kirjan tarina sekä Intiassa että Englannissa oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Suosittelen Keskiyön ruusua kartanoromantiikan ystäville. Kaunis kirjan nimi, satumainen kansikuva ja kiehtova rakkaustarina, oi mikä yhdistelmä.

Lucinda Riley, Keskiyön ruusu *****
suom. Hilkka Pekkanen
BAZAR 2016
s. 667
The Midnight Rose 2013

Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjassa filmataan elokuva ja mukana on näyttelijöitä, ohjaaja, manageri, maskeeraaja, puvustaja, käsikirjoitus ym. elokuvarekvisiittaa.

Kansojen juurilla - lukuhaaste

Tänään 9.8.2016 on YK:n julistama alkuperäiskansojen päivä. Minulla on onnea, sillä lähisukuuni kuuluu saamelaisia ja saan osallistua saamelaisten juhliin. Pikkuhiljaa olen oppinut hiukan inarinsaamea, mutta haluaisin oppia lisää. Saamelaisten kielet ja kulttuurit pyrittiin tuhoamaan Suomesta, ja heidän oikeus omaan maahan on vielä Suomessa kielletty, eikä Suomi ole ratifioinut YK:n ILO169 sopimusta, joka takaisi Euroopan Unionin ainoan alkuperäiskansan oikeudet. 

Tällä hetkellä saamelaisille on kielipesiä varhaiskasvatuksessa, koulussa ja koulutuskeskuksessa, joiden avulla herätellään saamen kieliä uudelleen henkiin: inarinsaamea, kolttasaamea ja pohjoissaamea. Kolttasaamelainen Tiina Sanila-Aikio on saamelaiskäräjien puheenjohtaja. Inarista löytyy saamelaiskäräjille tehty rakennus Saajos ja hieno museo Siida.

Kuvassa saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, jonka työ on kiireistä ja kuljettaa ympäri maailman puhumassa alkuperäiskansojen oikeuksista. Kuvassa puheenjohtaja on pukeutunut perinteiseen kolttasaamelaisen asuun ja rinnassa hänellä on puun juuresta punottu risku. Vanhaa perinteistä saamelaiskäsityötä, joka on tyttäreni tekemä.

Lukemani kirjat Eniten minua kiinnostaa tie-blogin Suketuksen Kansojen juurilla lukuhaasteeseen:

Aikio Ante: Aigi - Jänkäjärven syöverit 
Heikkinen Mikko-Pekka: Jääräpää 
Lark Sarah: Valkoisen pilven maa
Alasalmi Päivi: Joenjoen laulu
Alasalmi Päivi: Pajulinnun huuto

Muissa kirjoissa on saamelaisia, mutta Valkoisen pilven maassa on maoreja.

Liebster Award - tunnustus

Tällaisia tunnustuksia on kiva saada ja vastailla. Kiitos Oksan hyllyltä Marikalle muistamisesta!

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Marikan kysymykset minulle, joihin yritän saada jotain vastauksenpoikasta aikaiseksi:

1. Kerro kirjasuositus jokaiselle vuodenajalle eli kirja kesään, syksyyn, talveen ja kevääseen. 

No niin Marika etpä ihan helpolla päästänyt ensimmäisessä kysymyksessä. Näistä helpoin on vastata talveen, sillä kaikkien  aikojen ihanin talvikirja on mielestäni kanadalaisen Eowyn Iveyn Lumilapsi. Kesäkirjaksi suosittelen Cheryl Strayedin omaelämäkerrallista Villi vaellus kirjaa. Kirjasta löytyy myös elokuva, joten vaelluskärpäsen puremat pääsevät nauttimaan hurjasta luonnosta ja pitkän pitkästä vaellusreitistä mukavasti kotisohvalla. Keväällä on pakko tuulettaa talven aikana kertyneet pölykerrokset aivonupista ja minun mielessäni on meri ja saari, jossa meidän keväästä syksyyn jatkuva vapaa-ajan vietto sujuu. Tähän voi siis lisätä meriaiheisen kirjan ja tällä kertaa se on lempparikirjailijani Mauri Kunnaksen Apua, merirosvoja! Siinä on mies, joka piirtää mallikkaasti ja kirjoittaa hauskasti ja herran pieksut kuinka ahkera hän on ollut. Vielä olisi syksy jäljellä ja siihen sopii nobelisti John Steinbeckin Routakuun aika (1942).

2. Jos sinulla olisi ajallisesti mahdollista perustaa uusi blogi, millaisen blogin perustaisit?

Ihmettelen kyllä, miten toiseen blogiin olisi aikaa, mutta tietysti sellaiset pyörivät mielessä, jos eksyn katsomaan eri blogeja. Meillä kun on aina miehen kanssa jokin remppa käynnissä ja saaressa se on kestänyt yli kymmenen vuotta, niin sellainen tee-se-itse-aiheinen blogi olisi hauska. Tietysti siihen liittyisi myös puutarhahommelit sun muut. Kuvamateriaalia olisi pilvin pimein. Olen alkanut pikkuhiljaa miettimään, että kuka näitä remppa-ajatuksia oikein keksiikään, tai uusia puutarhajuttuja ja hei taas on vauhti päällä... olenko se siis minä vai onko tuolla joku veitikka tähden reunalla, joka keksii meille puurtamista ja heiluttaa tahtipuikkoa. 

3. Oletko kiinnostunut Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksista sen vuoksi, että heille on myönnetty ko. palkinto?

Ennen blogiaikaa en edes miettinyt noita palkintojuttuja, vaan luin kirjoja. Tietysti noteerasin jotenkin palkinnon. Blogiaikana olen alkanut kiinnittämään enemmän huomiota palkintoihin. Jokkella oli nobelistiaiheinen haaste, joten silloin tuli kiinnitettyä enemmän huomiota nobelisteihin. Mutta vastaus kysymykseen on, että ei vaikuta kiinnostukseen.

4. Minkä kirjan sivuille haluaisit hypätä mukaan osaksi tapahtumia?

Outlander-sarjan kirjoihin. Luin kirjat ennen blogiaikaa, joten en ole niistä postannut, mutta nyt kun katson tv-sarjaa, niin Skotlannin nummille mieleni mennä tahtoisi. Voin tunnustaa, että osaan tunnuslaulun ulkoa. Laulanko! 

5. Mainitse muutama kirja, jonka kansikuva on mielestäsi erityisen hieno ja sinun silmääsi miellyttävä.

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden 

Jan Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista 

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty 

Donna Tartt: Tikli

 

6. Onko jokin kirjagenre tai -laji (esim. muistelmat tai historialliset romaanit) erityinen suosikkisi?

Kumpikin edellämainittu, mutta historialliset kirjat vievät voiton. Historiankirjoissa voi ihan hyvin olla myös niitä noitia, sillä ihan oikeasti on ollut olemasssa noitavainojakin, ja noitia on poltettu rovioilla. 

7. Tykkäätkö tehdä listoja asioista?

Tykkään, tykkään ja tykkään. Blogistakin löytyy joka vuoden kirjalistat, joista pääsee kirja-arvosteluun, on lanu-lista, dekkari-lista, tietokirjalista ja suomalaisten naisten ja miesten kirjalistat. Työpöydällä on aina jokin lappu, jossa on lista esim. kirjoista, joita tutkailen kirjastossa tai netissä.

8. Mainitse 1-3 kirjailijaa, joiden uusista kirjoista olet todella kiinnostunut.

Kristiina Vuori, Milja Kaunisto ja Patricia Cornwell 

9. Mikä on suosikkimakusi jäätelökioskilla?

Italialainen kirsikkajäätelö, mutta sitä ei saa tavallisista jäätelökioskeista. Vaihtelu virkistää, joten syön kaikkia muita paitsi en pähkinää, koska olen sille allerginen. 

10. Seuraatko olympialaisia? Jos seuraat, mitkä lajit sinua kiinnostavat?

Ehkä seuraan, ehkä en. Olisin mieluummin paikan päällä Riossa. Keihäänheittoa voisin seurata, jos ulkona sataa vettä. Ei kesällä jaksa katsoa telkkaria. Onko ihan pakko?

11. Mikä tuoksu tai maku kuvaa parhaiten viimeksi lukemaasi kirjaa?

Ruusun tuoksu ja kirjan nimestäkin löytyy ruusu. Kirja on Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu. Ihastuttava historiallinen kirja.

Omat kysymykseni:

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.

3. Oletko käynyt kyseisessä maassa ja mikä siellä oli kivointa?

4. Kun olet kirjastossa, mitä teet siellä ensimmäisenä sen jälkeen, kun olet tervehtinyt kirjastonhoitajaa?

5.  Mikä on kirjastosi kiinnostavin kirjahylly?

6. Onko kirjastossasi jotain toimintoja, joita et ymmärrä esim. urheiluvälineiden lainausta?

7. Käytkö kirjaston järjestämissä tilaisuuksissa esim. kirjapiirissä, kirjailijoiden tapaamisissa jne.?

8. Mitä kirjoja lainasit viimeksi kirjastosta?

9. Mitä kirjoja ostit viimeksi kirjakaupasta/kirpparilta/tai jostain muualta?

10. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

11.Valitse näistä mieleisesi mikä kuvaa sinua: multasormi, viherpeukalo, jauhopeukalo, mämmikoura, liimanäppi, poropeukalo, taikasormi, kultasormi, remonttireiska, vauhtiveikko, huuliveikko, taivaanrannan maalari, runoniekka, tai keksi itse nimitys ja kerro hieman taustaa nimitykselle :)

Annan tunnustuksen ja haastan vastaamaan kysymyksiini:
Aili-mummolle Aili-mummon arkea-blogista
Kaisa Reettalle omasta blogistaan
Kataroomalle Kirjaimia-blogista
Takkutukalle Mummo matkalla-blogista 
Villikselle Villasukka kirjahyllyssä-blogista

Jay Asher: Kolmetoista syytä

 Suudelmasta lähtenyt huhu on vasta alkua. Käännä kasettia, niin saat kuulla lisää.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Jay Asherin nuortenkirja Kolmetoista syytä kertoo jo kirjan nimessä, että lukija saa tietää syyt sille miksi lukiolainen Hannah teki itsemurhan. Hannahilla ei olisi mitään varsinaista syytä tehdä itsemurha. Hän oli koulun kauneimpia tyttöjä, koulu sujui hyvin, vanhempien kanssa ei ollut suurempia ongelmia, mutta hän tuli uutena kouluun, eikä hänellä ollut ystäväpiiriä. Ne ystävät, jotka hän alkuun sai, nekin kääntyivät Hannahia vastaan. Kiusaaminen lähti heti alkuun isosta ilkeämielisestä jutusta. Hannah sai maineen, joka seurasi häntä koko lukion läpi. Juttua levittivät sekä pojat että tytöt. Ei kaikki, mutta muutama, ja he saivat pahaa jälkeä aikaiseksi. Hannah ei saanut ystäviä.

Niin monet asiat voisivat mennä niin kamalalla tavalla pieleen.

Kirjan kertoja on Clay, joka oli heti ensi silmäyksestä asti ihastunut Hannahiin. Clay sai postista kolmetoista kasettia, jotka Hannah oli äänittänyt ns. viestinä siitä, miksi teki itsemurhan. Kasettien täytyy kiertää kolmentoista ihmisen luona, ja jokainen heistä saa kuulla kaikkien henkilöiden jutut, miksi Hannah haluaa kertoa heistä ja muistella heitä, suurinta osaa negatiivisilla fiiliksillä. Kirjan lopussa Clay on kuullut kasetit ja pakkaa ne laatikkoon ja lähettää seuraavalle henkilölle. Miksi äänittää kaseteille johtuu siitä, että henkilö, jota Hannah pyysi apuun varmistamaan, että jokainen henkilö varmasti kuuntelee kasetit, eikä hävitä niitä, omisti vanhanaikaisen laitteen, jossa käytettiin kasetteja. Kuuntelijat joutuvat näkemään vaivaa hankkiakseen kasettisoittimen.

"Hannah on outo lintu. Katsokaa nyt häntä. Tuijottelee jonnekin ihmemaahan."

Kolmetoista syytä on puhutteleva kirja nuoren joutuessa kasvamaan ja kehittymään ilman ystäviä ja luotettavia kavereita. Kirjan parasta antia on nuorten maailman kuvaaminen: kotibileet, ihastumiset, nuorten ja vanhempien keskustelut, koulunkäynti, ystävyydet, harrastukset, ensiaskeleet työelämässä, mielipiteet ja ajatukset ja sitten ne ikävämmät jutut juominen ja huumeet, humalatilat, väkivalta, väkisinmakuu, itsemurha, kiusaaminen ja ystävien puuttuminen. Koulukavereiden käytös vei pohjan Hannahin elämänhalulta ja tilalle tuli halu poistua paikalta. Suosittelen kirjaa varsinkin nuorille mieluummin niin, että kirjasta voi keskustella lukemisen jälkeen.

Jay Asher, Kolmetoista syytä ****
suom. Annika Eräpuro
Otava 2014
s. 249
13 Reasons Why 2007

Kirjasta ovat postanneet mm. Kirjaneito, Maija, Anu, Narseska, Linnea ja Krista

Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit

Aigin tarina alkaa kaukaa pohjoisesta, Anar-järven rantamailta, josta kohtalo heitti hänet pois jo syli-ikäisenä. Hän oli perimältään, kuten muutkin perheenjäsenensä, suurten lentonoitien sukua, joskaan suvussa ei ollut enää pitkään aikaan ollut mahtavia lentonoitia sen jälkeen, kun Aigin isoisoisä Vuolab oli kadonnut.

Poromies, kirjailija ja joikaaja Ante Aikio on kirjoittanut Aigi-sarjaansa jo kaksi kirjaa. Jänkäjärven syöverit (2013) oli ensimmäinen ja Lovi (2015) toinen kirja. Sarja kertoo nuoresta Aigista, joka on lentonoitien sukua ja hänestä on tuleva myös lentonoita. Tämä vahvasti saamelaista mytologiaa kertova fantasiakirja tuo esille eri maailmojen vahvoja henkiä ja noitia sekä valtijoita mm. eri kalojen skaimmadakset, jotka antavat luvat toimia vesillä. Pahin on Jänkäjärven haukiskammaidas, joka on kuvattu hurjana kirjan kansikuvassa. Lukija voi päätellä, että Aigi joutuu tekemisiin tämän  suuren pedon kanssa. Skammaidaksilla oli suuret sarvet päässä, joista ne erotti muutenkin, mutta heillä oli mahtavat väkivahvat voimat hallussaan.

He kiisivät läpi ajan välillä menneisyydessä, välillä nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Vauhti oli niin kova, ettei yksikään näky ehtinyt jäädä mieleen. He lensivät läpi tuikkivien tähtien ja sukelsivat läpi pilvien. Vesipisarat jäätyivät heidän kasvoilleen, mutta ne sulivat auringonvalossa pois nopeammin kuin olisivat jäätyneet ja haihtuivat höyryinä ikuisuuksiin.

Aigi asusti Eläväisten maassa ja oli saanut vieraakseen gufihtareiden mahtimiehen Huuvan. Aigi oli asunut heidän parissa vauvasta asti, mutta paennut Eläväisten maailmaan tietystä syystä. Huuva pyysi Aigia pelastamaan tytön, joka oli Huuvan jälkeläinen. Huuva tiesi Aigin tunteet tyttöä kohtaan. Oman heimon miehistä ei ollut pelastamaan tyttöä. Pelastaakseen tytön, Aigin oli päästävä Saivomaailmaan Sarri-tietäjän puheille. Hän tarvitsi apua Sarrilta.

Pelastusoperaatio oli vaikea ja matkalla Aigi koki monta seikkailua. Värikkään tarinan matkassa Aigi kohtasi sekä pahoja että hyviä fantasiahahmoja ja oli hengenvaarassa useamman kerran.  Kirjassa liikutaan luonnon ja myyttisten hahmojen ehdoilla. Luin ja lumouduin.

... turhaan me suremme tulevaa, kun emme kuitenkaan tiedä siitä mitään...

Ante Aikio, Aigi - Jänkäjärven syöverit ****
Goranus 2013
s. 211 + 5s. kirjailijan tarinointia + 3s. sanasto (sanasto voisi olla laajempi)

Evarian bloggaus
Kaisa V bloggaus
Morren bloggaus
Hannan bloggaus
Suketuksen bloggaus
Alien bloggaus

Osallistun kirjalla Suketuksen Kansojen juurilla - kirjahaasteeseen.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Jotkut tunteet nopeuttavat aikaa, toiset hidastavat, toisinaan on kuin se kaikkoaisi - aina siihen väistämättömään hetkeen, jolloin se todella kaikkoaakin eikä koskaan palaa.

Englantilaisen kirjailijan Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi lyhytproosateos voitti vuonna 2011 arvostetun Man Booker kirjallisuuspalkinnon. En ihmettele ollenkaan palkintoa, sillä tässä kirjassa on  upea alku, teos kuljettaa lukijaa tapahtumien läpi rennosti, ja teoksen tarina kestää uskomattomaan loppuun asti. Tarina ei petä missään kohti. Sitä ei ole turhaan pidennetty ylimääräisillä henkilöillä ja rönsyilevillä juonilla. Kirja tunteista.

Meitä oli kolme ja hänestä tuli neljäs.

Tarinaa kertoo Tony. Kolme koulupoikaa sai kaverikseen kouluun tulleen uuden pojan, Adrianin, joka sopeutui heidän kaverikseen nopeasti. Koulun loputtua jokainen siirtyi eri yliopistoon ja yksi meni isänsä firmaan töihin. Nämä kolme kaverusta pitivät yhteyttä enimmäkseen Adrianiin. Jossakin vaiheessa Tony alkoi seurustelun Veronican kanssa ja tutustutti hänet kolmeen kaveriinsa. Lopulta Tony sai ilmoituksen, että Veronica ja Adrian seurustelevat. Tietysti asia otti nuorta miestä päähän ja Tony lähetti ensin kortin, jossa sanoi sen olevan ok, mutta sitten häntä otti vielä enemmän päähän ja matkalle lähti todella ärsyyntynyt kirje, jossa toivoteltiin kaikenlaista. Tämä kirje aiheutti sitten jotain, joka päätti jotain.

"Sinulla ei vieläkään leikkaa. Ei ole ikinä leikannut eikä leikkaa. Lakkaa jo yrittämästä."

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa kertoo lyhykäisyydessään Tonyn elämänkerran isoisäksi asti. Toinen osa tarkastelee Tonyn eläkkeelläoloaikaa, kun Veronica saapui yllättäen jälleen hänen elämäänsä. Siihen oli syynsä ja myöskin siihen,  miksi Tony yritti lähentyä Veronicaa. Taustalta löytyi nuoruudenaikaiset tapahtumat, jotka olivat jättäneet jälkiä. Näitä jälkiä Tony yritti ratkoa, aina kun hän sai Veronicalta tuon saman  tylyn tokaisun, että sinulla ei sitten leikkaa. Veronicalla oli jotakin, minkä Tony oli saanut perinnöksi, mutta Veronica ei halunnut antaa sitä Tonylle.

Kirja tuo piilotettuna esille englantilaisen luokkayhteiskunnan. Pitää olla sopiva tausta ja oikea koulutus, jotta kelpaa sukuun. Jos ei ole tarpeeksi hieno suku, niin ylemmän luokan snobit kyllä antavat sen kuulua puheessaan. Sehän on sitä ns. leikinlaskua, mutta alemman luokan ihmiset sen kyllä ymmärtävät. Luokkaerot eivät välttämättä ole suuria, mutta ainakin kirjassa niistä pidettiin kiinni. Ei ihme, että nuori Tony ärsyyntyi.

Tästähän on sitten vain pieni hyppy suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmisiä on jaettu pidemmän aikaa A ja B-luokan kansalaisiksi. Tätä on  pitkään tehty terveydenhuollon parissa, kun ensisijaisesti hoito annetaan töissäoleville kansalaisille. Hoitotakuu ei anna välttämättä takuuta hoidon laadusta. Mutta rahallahan pääsee hoitoon. Samoin parempien ikäihmisten hoitokoteihin. Vanhemmat kuljettavat lapsensa päiväkoteihin ja kouluihin, missä ei ole maahanmuuttajien lapsia. Muitakin esimerkkejä löytyy varsinkin työpaikkojen henkilöstön valinnoissa tehdään suoranaisia vääryyksiä. Tämän verran suomalaisesta nykyajan luokkayhteiskunnasta. 

Julian Barnes kertoi oman tarinansa ja sai sillä Man Booker-kirjapalkinnon. Loistava teksti, englantilainen rauha elämänmenossa, ei mitään suurempia tragedioita, koska eron jälkeen vaimo pysyi ystävänä. Vanha ystävyys ja sen menetys oli kuitenkin loppujen lopuksi aika riipaisevaa, mutta itse olisin antanut kirjapalkinnon tuosta luokkayhteiskunnan kuvaamisesta ja sen välittämästä tunteesta, en ole tarpeeksi hyvä.

Tiesin etten voisi muuttaa enkä korjata enää mitään.

Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi *****
suom. Kersti Juva
kuva. Paul Tomlins
WSOY 2012 Aikamme kertojia
s. 157
The Sense of an Ending 2011

Kirjasta ovat postanneet mm. Katja, Maria, Kaisa, Jokke, Krista, Aletheia, Susa, Villis, Essi ja Leena Lumi.

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

Tuska kumpuaa sisimmästäni, ja minun on nostettava nyrkki suun eteen, jotten ala vapista.

Lontoolaisen S. K. Tremaynen tiheätunnelmainen Jääkaksoset on kirja, joka pitää mieluummin lukea yöllä pimeässä, kaikenlaisten narinoiden ja yöllisten äänien kuuluessa. Lokkien kirkunaa, korppien ääntelyä. Mieluummin mahdollisimman paljon hämärää rekvisiittaa, että tunnelma on tarpeeksi hyytävä. Luin niin kauan, että aamu alkoi valjeta ja tunnelma oli kadonnut. Päivänvalossa tämä psykologinen perhetragediatrilleri ei vaikuttanut niin pahalta. Sunday Times kehuu kirjan kansiliepeessä tarinan loppuratkaisua yhdeksi hienoimmista, mutta itse olen eri mieltä. Sehän suorastaan lässähti.

S.K Tremaynen takaa löytyy kirjailija Tom Knox alias kirjailija ja toimittaja Sean Thomas. Sean Thomasina hän on kirjoittanut neljä romaania, Tom Knoxina viisi kirjaa ja S. K. Tremaynena Jääkaksoset ja tänä vuonna julkaistun The Fire Child teoksen. Tremaynena kirjoitetut trillerit on suunnattu naispuolisille lukijoille, sillä kuten olen aiemminkin havainnut naisille on suunnattu oma tyylisuunta trillereissä, joita julkaistaan nyt enemmän kuin runsaasti.

"Voi helvetti sentään! Nyt sinä sitten uskot kummituksiin vai? Jotain vitun rajaa nyt, Sarah. Lydia on kuollut, Kirstie on onneton ja pyörällä päästään. Siinä kaikki. Hän on pieni tyttö, ja hän tarvitsee vanhemmat, joilla on kaikki ruuvit tallella."

Jääkaksosten tarinassa oli perhe, isä, äiti ja kaksostytöt. Perheellä ei mennyt hyvin. Varsinkin vanhemmilla oli ongelmia. Ongelmat lisääntyivät, kun toinen kaksostytöistä kuoli. Sen jälkeen myös eloonjääneellä kaksostytöllä oli ongelmia. Vuoden päästä tapahtuneesta perhe päätti muuttaa Skotlantiin, vanhalle majakkasaarelle, jonka perheen isä oli perinyt. Perhe halusi aloittaa kaiken alusta ja unohtaa menneet. Eihän muistoja voi unohtaa, eivätkä ongelmat katoa mihinkään, jos niitä ei selvitetä. Isän ja äidin kyräily ja viha alkoi olla käsinkosketeltavaa. Lahonnut, kostea ja kylmä talo keskellä merta ei paljon lohduttanut, vaan lisäsi ongelmia, varsinkin henkisiä ongelmia. 

Pidän valtavasti kirjoista, joissa on kaksoset, koska itselläni on kaksospojat. Kirjaan oli löydetty runsaasti kaksosiin liittyvää aineistoa esim. identtisten kaksosten erottamisesta toisistaan. Minun pojillani on kolme varmaa merkkiä mistä heidät erottaa: hiusraja, ääni ja kädet. Muuten he ovat kuin toistensa kloonit. Luonne-eroja ei juurikaan ole. Tekstiviestit ja puhelut sisältävät yleensä samat asiat. Heidän serkkunsa sanoi, että hänestä on kammottavaa, kun molemmat laittavat samanlaisia viestejä. Ihania  poikia.

Jääkaksosissa oli joitakin juttuja, jotka ärsyttivät minua kovasti esim. perheen hankkima vene oli jolla ja tässä jollassa oli perämoottori. Lisäksi alussa se oli kumiveneenmallinen, jotta se oli kevyt vetää maihin. No, ehkäpä Skotlannista löytyy kumivenejollia, joissa on perämoottori. Tämä oli todella ilkeä trilleri. Perheen vanhemmat olivat kumpikin häiriintyneitä, joten ei ihme, että lapsikin oli sekaisin.

Suurimman ja terävimmän. Sitten vien sen selkäni taakse.

S. K. Tremayne, Jääkaksoset ***
suom. Oona Nyström
Otava 2016
s. 349
The Ice Twins 2015