J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Hyvä herra Potter,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. heinäkuuta.
Parhain terveisin
Minerva McGarmiva
Vararehtori

Ensimmäinen J.K. Rowlingin Harry Potter-sarjan kirja ilmestyi vuonna 1997. Se oli Harry Potter ja viisasten kivi. Vuonna 2015 kirjasta ilmestyi Jim Kayn kuvittama versio ja tänä vuonna sarjan toinen kirja on ilmestynyt kuvitettuna. Kuvitukset ovat loistavia ja noitamaisia, kuten kirjan valloittavaan velhomaailmaan kuuluukin. Päähenkilö on tullut koko maailmalle tutuksi, hän on orpo Harry Potter, joka asui vanhempiensa kuoleman jälkeen tätinsä perheessä ja unelmoi paremmasta elämästä. Nyt hänellä oli mahdollisuus siihen. Ajatella, hänet oli valittu noitien ja velhojen kouluun.

Brasialaisen kuristajaboan karkumatka tuotti Harrylle kaikkien aikojen pisimmän arestin. 

Harryn asuin/arestipaikka tädin kotona oli ahdas komero, ja eräänä päivänä juuri siihen osoitteeseen tuli kouluilmoitus. Tietysti Harryn täti ja setä tekivät kaikkensa, että Harry ei saisi tietää kirjeen sisällöstä mitään. Mutta kirjeitä alkoi tulla satamalla joka päivä. Lopulta Vernon-setä päätti, että he matkustavat vähäksi aikaa pois. Vähänpä hän tiesi noitien taidoista ja tarkkailukyvystä. Noidat ja velhot olivat koko ajan tietoisia siitä missä Harry oli.

"Mikä minä olen?" Harry henkäisi.

"Velho tietty", Hagrid sanoi ja istui takaisin sohvalle, joka narisi ja vajosi yhä syvemmälle kuopalle, "ja himputin hyvä kaiken kukkuraks, kunhan saat vähän harjotusta. Kun sun äitees ja isäs oli semmoset kun oli, niin mitä muuta sinä voisit olla? Ja nyt sun taitaa olla aika lukee kirjees."

Tylypahkan avainten vahti, jättiläiskokoinen Hagrid oli tullut tuomaan henkilökohtaisesti kirjeen Harrylle ja hankkimaan koulutavaroita. Hagridin kanssa oli mukavaa, mutta ennen koulun alkua oli vielä vietettävä viimeinen kuukausi tädin perheen kanssa. Lopulta koitti 1. syyskuuta ja matka Tylypahkaan alkoi. Matkalla Harry sai elämänsä ensimmäiset ystävät.

Harry Potter ja viisasten kivi aloitti satumaisen fantasiakirjasarjan ja kuvitettu versio kirjasta on varmasti monelle mieluinen. Näin joulun alla voi miettiä kenelle kirjan voisi antaa lahjaksi. Aikaisemmissa kirjoissa ei ollut kuvia, joten nämä taiturimaisesti kuvitetut kirjat uppoavat hyvin lapsille ja nuorille. Itselläni on lähipiirissä tyttö, jolle ajattelin kerätä koko sarjan lahjaksi. Kirjojen maailmaan voi upota katselemaan huikeita kuvia, joita voi sanoa jopa taideteoksiksi, sillä ne ovat niin erinomaisen upeita.

J.K. Rowlingin Harry Potter-sarjaa on myyty huikeat 450 miljoonaa kappaletta ja siitä on tehty 8 menestyselokuvaa. Rowlingin kirjoittamien kolmen sarjaan liittyvien käsikirjojen tuotto menee hyväntekeväisyyteen. Ei varmaaan tule yllätyksenä, että kirjailija on saanut lukuisia palkintoja Harry Potter-sarjasta ja toiminnastaan lastenkirjallisuuden hyväksi.

Oma lempihahmoni sarjassa on professori Minerva McGarmiva, vararehtori, ja nyt toivotan kaikki lukijat tervetulleiksi Tylypahkan maailmaan, jossa mikään ei ole mahdotonta ja kaikki on mahdollista.

"Taas on vuosi mennyt! Dumbledore sanoi iloisesti. "Ja minä saan härnätä teitä vanhan miehen pihisevällä jaarituksella ennen kuin upotamme hampaamme herkulliseen juhla-ateriaan. Onpa ollut vuosi!..."

J.K. Rowling, Harry Potter ja viisasten kivi *****
kuvitus, Jim Kay *****
suomennos Jaana Kapari *****
Tammi 2015
s. 248
Harry Potter and the Philosopher´s Stone 1997
ensim. suomennos 1998

Marraskuun lukusaldo 3022 sivua.

Osallistun kirjalla Arca Fabulorum - Tarina-arkun Kira Niian Best Friends Forever eli BFF-haasteeseen, joka päättyy ystävänpäivänä.

Tuutikki Tolonen: Mörköreitti

Mitä pitää tehdä, jos haluaa löytää mörön maan alta?

Tuutikki Tolosen hurmaava lastenkirja Mörkövahti on saanut jatkokirjan Mörköreitti teoksesta. Teokset on kuvittanut Pasi Pitkänen ja täytyy ilokseni sanoa, että kuvitus on kirjoille napakymppi valinta. Mörkösadut ja mörkökuvitus täydentävät toisiaan mielikuvitusta villitsevällä tavalla. Nämä mörkösadut ovat valloittaneet niin suomalaiset lapset kuin monen muunkin maan lapset. Mörkövahdista on tulossa myös kansainvälinen elokuva.

Kirjan päähenkilöt Maikki, Hilla ja Kaapo kuuluvat Hellemaan perheeseen. Mörkövahti teoksessa heidän perheeseen ilmestyi Grah-niminen mörkö vahtimaan heitä, kun äiti ja isä eivät olleet kotona. Lapset tykästyivät kovasti omaan mörköönsä ja kirjan lopussa, kun mörkö palasi takaisin maanalaiseen kotiinsa, nuorin lapsista luikahti mörön perässä maan alle.

Maan alla ei oikeastaan ollutkaan pimeää ja pikkuinen tapasi heti ystävällisen Portinvartijan, joka lupasi johdattaa hänet mörön luokse. Sinne oli tietysti vaikea mennä ja matkalla oli kaikenlaisia vaikeuksia. Maan alla asusti nimittäin kaikenlaisia eläviä olentoja, joista osa oli aika ilkeitä. Perheen vanhemmat lapset olivat huolissaan, tietysti myös vanhemmat, pikkuisen katoamisesta. Vanhemmat lapset etsivät pikkuista ja tiesivät, että hän oli maan alla. Onneksi he saivat yhteyden pelaamaan maan alla olevan pikkuisen kanssa, mutta se oli aika yllättävä keino, jossa apuna käytettiin kylpytakkeja ja muurahaisia. Katsokaas tämä onkin aika satumainen satu.

Noidat lipuivat muurahaispesän luokse ja seisahtuivat. Vihreämekkoinen tiputti sinne jotain. Kaapo siristeli silmiään, mutta ei saanut selvää esineestä. Mitä ikinä se olikaan, muurahaiset tarttuivat siihen heti ja lähtivät kuljettamaan kohti kuusta.

Aikansa seikkailtuaan maan alla Portinvartijan kanssa Grah-mörkö ilmestyi heidän seurakseen ja avukseen. Molemmat Hellemaan vanhemmista lapsista aikoivat mennä pelastamaan pikkuisen sisaruksensa maan alta, mutta loppujen lopuksi oli parempi, että vain toinen heistä löysi maanalaisen tunnelin ja toinen jäi kotiin rauhoittelemaan vanhempia ja antamaan ohjeita maan alle. Todella nokkelia ja hoksaavaisia lapsia, joilla sadut elivät luonnollisena osana elämää, eikä minkäänlaiset otukset hirvittäneet heitä. Kuten melkein jokaisessa sadussa, tässäkin sadussa on onnellinen loppu.

"Rakas kultamörkö Grah, Mörkösaari. Tule joskus vielä minun luokseni käymään. Minulla on sinua ikävä. Minä piirsin kuvan sinusta ja minusta, koska sinä et osaa lukea ja minäkään en osaa kirjoittaa. Tässä kuvassa minä olen sinun sylissäsi ja halaan sinua, koska minä haluaisin välillä halata sinua, vaikka sinä taas aivastutatkin. Se ei haittaa. Paljon terveisiä rakas pörrömörkö..."

Tuutikki Tolonen, Mörköreitti *****

kuvitus, Pasi Pitkänen

Tammi 2016

s. 284

Tolonen Tuutikki: Mörkövahti

Osallistun kirjalla Arca Fabulorum - Tarina-arkun Kira Niian Best Friends Forever eli BFF-haasteeseen, joka päättyy ystävänpäivänä.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Minusta Holly olisi voinut painaa asian villaisella. Hän olisi voinut odottaa miten juttu kehittyy. Minulla oli edelleen se yötyö. Apinakin olisi pärjännyt siinä hommassa. Mutta motellilla kaikki meni päin helvettiä. Sydän ei ollut enää mukana.

Yhdysvaltalaisen Raymond Carverin (1938-1988) klassikkoteos Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta sisältää 17 lyhyttä novellia. Novellien aiheet sivuavat rakkauden eri teemoja, mutta pääasiassa tavallista työväenluokkaista elämää, jossa seurustellaan, mennään naimisiin, saadaan lapsia, erotaan, rakastutaan, mennään naimisiin ja saadaan lapsia. Carverin tyyliä on kutsuttu "likaiseksi realismiksi", mutta itse kutsuisin sitä kirjan luettuani rehelliseksi arkielämän kuvaajaksi. Kirjassa pohditaan mitä se rakkaus on ja onko sitä ollutkaan, mihin se katoaa ja muita aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Pääasiassa Carver kuvaa tavallisten ihmisten elämää, jotka joko pysyvät yhdessä tai sitten eroavat. 17 novellia ehtii kuvata useamman parin elämää, myös pettämistä, perheväkivaltaa, alkoholismia, sairauksia, vanhenemista ym. Hienointa novelleissa on se, että novellit loppuvat tyylillä, jolla lukija itse voi päätellä miten novelli jatkuu.

Vuoteessa hän otti minut uudestaan otteeseensa ja odotti sitten ikään kuin olisi ajatellut jotakin muuta. Käännyin ja levitin haarani. 

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta oli Raymond Carverin läpimurtoteos. Aiheet novelleihinsa kirjailija sai omasta elinpiiristään, sillä hän syntyi pikkukaupungissa sahatyöläisen ja tarjoilijan poikana, oli kaksikymppisenä kahden lapsen isä, teki hanttihommia ja alkoholisoitui. Carver jatkoi kuitenkin opintojaan ja toimi yliopisto-opettajana ja professorina. Kuvioihin tuli toinen nainen ja ero edellisestä. Carver kuoli keuhkosyöpään viisikymppisenä. Myös sairaudet tulevat esille novelleissa.

Sitten heräsimme sinä lauantaiaamuna ruodittuamme tilannetta yöllä. Avasimme silmät ja käännyimme vuoteessa katsomaan toinen toistamme. Me molemmat tiesimme sen silloin. Tietty aikakausi oli lopussa, ja piti miettiä mitä sen jälkeen.

Raymon Carver, Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta *****
suom. Seppo Lahtinen
Sammakko 2015
s. 158
What we talk about when we talk about love 1981
Tammen Keltaisen Kirjaston samanniminen teos sisältää kolme alkuperäistä novellia 1986

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

Melaniekin oli ollut uusi kerran, mutta sitä on vaikea muistaa, koska siitä on niin kauan. Ennen kuin oli sanoja, vain asioita ilman nimiä, eivätkä nimettömät asiat jää mieleen. Ne unohtuvat, ja sitten niitä ei ole enää.

Luin uskomattoman koukuttavan tulevaisuuteen sijoittuvan dystopiateoksen, Mike Careyn Maailman lahjakkain tyttö. Koukuttajana oli tietysti päähenkilö, joka oli 10v. Melanie. Melanie oli saanut nimensä opettajaltaan, neiti Justineaulta, mieluummin hän olisi ollut Pandora. Oli heillä muitakin opettajia, mutta Melanie rakasti neiti Justineauta. Yksi vihatuimmista oli tohtori Caldwell, joka tutki heitä. Jos joku joutui sellikäytävän perällä olevan oven taakse tohtori Caldwellin luokse, hän ei palannut sieltä takaisin. Melanie muisti kaikki lapset, vaikka he eivät saaneet olla yhteydessä toisiinsa, myös ne poisviedyt lapset. Koulutuntien jälkeen heidät kärrättiin pyörätuoleihin sidottuina takaisin omiin yksityisiin selleihinsä, jossa oli sänky, tuoli ja pöytä. Seinillä oli kuvia, jotka neiti Justineau oli leikannut vanhoista aikakauslehdistä. Muuta ajanvietettä heillä ei ollut. Viikonloppuisin keskusradiosta kuului klassista musiikkia. Lasten sellit ja opetusluokka sijaitsivat tukikohdassa. Tukikohdan ulkopuolella odottivat viholliset, nälkäiset ja saalistajat.

"Menkää pois tai revin teidät kappaleiksi!" Melanie ulisee. Hän on epätoivoinen. Hänen suunsa on täynnä paksua sylkeä kuin mutavyöryn liejua. Hänen leukansa alkavat jauhaa itsestään. Häntä huimaa, huone katoaa ja ilmestyy takaisin. Melanie roikkuu ohuimman mahdollisen langan varassa. Hän on putoamaisillaan, ja suuntia on vain yksi.

"Voi hyvä luoja!" neiti Justineau nyyhkäisee. Viimeinkin hän tajuaa. Hän ottaa askeleen taaksepäin. "Olen pahoillani, Melanie. En ajatellut yhtään!"

Tukikohdan sotilaat pelkäsivät henkensä edestä pieniä lapsia. He pelkäsivät myös ulkopuolisia vihollisia. Lapset pelkäsivät tohtori Caldwellia. Miten tällaiseen tilanteeseen oli tultu. Onneksi neiti Justineau ei pelkää mitään tai pelkää hän tietysti, että joku satuttaa lapsia, varsinkin Melanieta. Ja sitten se päivä koitti, kun tohtori Caldwell haetutti Melanien laboratorioonsa, sillä hän aikoi tutkia Melanien. 

Nämä lapset saivat tartunnan vuosia sitten, ja he pystyvät yhä ajattelemaan ja puhumaan. Jopa oppimaan asioita. Heidän aivonsa ovat myös suhteellisen hyvässä kunnossa; rihmat ovat levinneet laajalti hermokudokseen, mutta ne eivät tunnu pystyvän käyttämään sitä ravinnokseen. Lasten elimistön kemiallisissa ominaisuuksissa on jotain, mikä estää sekä sienen leviämisen että sen tappavat vaikutukset. Osittainen immuniteetti... Hänen on aloitettava Melaniesta.

Tukikohtaan hyökättiin Melanien ollessa laboratoriossa sidottuna leikkauspöydälle. Vain pieni joukko pelastui hyökkäykseltä, Melanie ja neiti Justineau heidän joukossaan. Alkoi pitkä matka Majakkaan, jossa asui muita ihmisiä. Matka oli pitkä, koska heidän täytyi vältellä nälkäisiä ja saalistajia. Mutta matkalla he tapasivat myös muita, joihin eivät sienet vaikuttaneet. Ruokaa ja vettä oli hankala löytää. Maailma oli muuttunut paikaksi, jossa nykyihmisten oli vaikea elää.

M. R. Carey on kirjoittanut kauhuskenaarion tulevaisuudesta, johon on iskenyt tappava tauti, mutta kenelle se on kauhuskenaario ja kenelle ei. Vaihtoehtoja löytyy. Maailman lahjakkain tyttö, Melanie, on lähellä keinoa, miten ongelma, eli Pandoran sisältämä aarre, pitäisi ratkaista. Pitäisikö säästää nykyinen ihmiskunta vai ns. tulevaisuuden ihminen. Mike Careyn Maailman lahjakkaimmasta tytöstä on tehty myös elokuva, joka kiinnostaa minua kovasti. Tämän kirjan zombit eivät pelottaneet, koska mukana olivat Melanie ja neiti Justineau. Nämä rohkeat ystävykset veivät minut läpi kauhujen ja hirmuolentojen ja tekivät maailmasta paremman paikan. Ainakin toivon niin. Haluaisin niin mielelläni lukea jatkokirjan näille tapahtumille. Tulevaisuus on kuin kaukainen historia, se on kuviteltava. Carey on kirjoittanut henkeäsalpaavan pelottavan dystopian tulevaisuudesta.

Harmaata lunta. Pieniä hiutaleita, oikeastaan kuin siroteltua tomua, mutta sitä laskeutuu taivaalta loputtomasti. Kun hän tajuaa, mitä katselee, hän alkaa itkeä.

M. R. Carey, Maailman lahjakkain tyttö ****

suom. Juha Ahokas

LIKE 2016

s. 407

The Girl with All the Gifts 2014

Raijan bloggaus

Osallistun kirjalla Arca Fabulorum - Tarina-arkun Kira Niian Best Friends Forever eli BFF-haasteeseen, joka päättyy ystävänpäivänä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, Finlandiavoittaja 2016

Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?

Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on hieno ja runollinen ehkä jopa hieman surumielinen teos 1800-luvun alkupuolelta, kun Helsingistä rakennettiin uutta pääkaupunkia Venäjän keisarin käskystä. Helsinki oli lähempänä Pietaria. Helsinki oli kallioinen ja tuulinen paikka, joten sen saamiseksi tasaiseksi tarvittiin paljon räjäytystyötä. Räjäytystyöt vaativat uhrinsa, samoin rakennustyöt. Räjäytetty kivimassa käytettiin rakennusmateriaalina. Engelin kaupungissa oli melkein aina kylmä ja tuulinen talvi. Engel oli saanut tehtäväkseen luoda Helsingistä pääkaupungin. Kirjan nimi on todella kaunis ja se kuvaa sitä, että Engel maalasi akvarelleja tulevista rakennuksista.

Alkujaan perheen piti viipyä syrjäisessä, pimeässä ja kylmässä paikassa kuusi vuotta, mutta tehtävästä tuli Engelille elämänmittainen työ. Jukka Viikilä on kirjoittanut teoksensa fiktiiviseksi yöpäiväkirjaksi vuosilta 1816-1840. Johan Carl Ludvig Engel (1778-1840) oli saksalainen arkkitehti, joka työskenteli Suomessa vuosina 1816-1840, ja rakennutti lukuisia vielä tänäkin päivänä toiminnassa olevia rakennuksia. Helsingin tuomiokirkko kuului Engelin päätyöhön, joka oli Senaatintorin empiremiljöö. Engelin urakehitystä oli mielenkiintoista seurata, sillä velkaantunut arkkitehti nousi lopulta Intendentinkonttorin johtajaksi ja kykeni rakennuttamaan perheelleen kodin, jossa oli Helsingin ainoa puutarha. 

Rakennus on vahva, mutta minun Emilieni heikko. Rakennus on sopusuhtainen ja vakaa, mutta minun Emilieni pää ei jaksa nousta ylös, se taipuu vasemmalle ja jää siihen. Rakennukseni kestää satoja vuosia, mutta minun Emilieni päivistä ei kukaan tiedä.

Viikilä on nostanut Engelin suururakan rinnalle tyttären heikon terveydentilan, joka surettaa isää kovasti. Kylmä ja tuulinen ilmanala ei ole tytön terveydelle hyväksi. Heiltä oli kuollut jo poika, joka on myös isän ajatuksissa. Viikilä on luonut Engelistä taiteellisen lahjakkuuden, jota repivät toisaalta halu menestyä urallaan, mutta samanaikaisesti huoli toimeentulosta ja perheen hyvinvoinnista lisäävät tämän syvästi ajattelevan miehen taakkaa. Suosittelen lukijoille tätä Helsingin alkutarinaa ja sen luojaa. Päiväkirjamainen kerronta sopii todella hyvin tähän elämäkerralliseen fiktiiviseen tarinaan. Päiväkirjamainen kerronta on hyvin todentuntuntuinen ja kertoo Engelin kaupungista todella paljon, silloin kun sitä alettiin vasta tekemään ja kun taloja oli jo valmiina.

Köyhillä on helppoa, koska he voivat syyttää kärsimyksistään köyhyyttä. Minun, menestyneen miehen, laita on toinen: ei ole mitä syyttää, mutta kärsimys on silti alituinen.

Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista *****
Gummerus 2016
s. 213

Olen niin iloinen, että tämä voittajasuosikkini valittiin Finlandiavoittajaksi <3 <3 <3

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Kuka on maailman kaunein tyttö,
maailman kaunein tyttö?
Onko se hän joka kantaa ulpukoita,
joka kietoo hiuksensa ruusun lehdin?

Aino Kiven teos Maailman kaunein tyttö ei ole kaunis teos, se on täynnä tuskaa ja surua, kymmenien vuosien patoutuneita tunteita. Maailman kaunein tyttö kertoo yhden perheen neljästä tytöstä ja mielenterveysongelmien vaikutuksesta heihin. Perheen äiti oli kaunis ja kaikki neljä tyttöä olivat kauniita. Jokaisella heillä oli omat ongelmansa. Perheen vanhinta tyttöä, Aliisaa, pidettiin kauneimpana kaikista. Täyttäessään viisitoista vuotta hänen mielenterveytensä mureni. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta pari vuotta nuorempaan Adaan, muutaman vuoden ikäiseen Anniin ja perheen pikkuiseen Almaan, jotka kasvoivat sisarensa varjossa ja seurasivat taudin pahenemista ja yhä lisääntyviä sairaalajaksoja.

Nykyään ajattelen, että kuoltuaan ihmiset vain katoavat. Hukkuvat mullan sisään. Tai tuleen tai veteen, mihin vain.

Kirjassa seurataan sen kesän tapahtumia, kun kaikki muuttui. Aliisa kirjoittaa päiväkirjaansa kesän tapahtumia, siskot muistelevat kesän tapahtumia, heidän lähipiiriinsä kuuluva henkilö muistelee kesää ja tapahtumia. Mielenterveysongelmat ovat vaikea aihe kirjallisuudessa, mutta loppujen lopuksi aika yleinen aihe. Aino Kivi on lähestynyt aihetta sisarusten näkökulmasta. Perheenjäsenen sairastuminen vakavasti ei voi olla vaikuttamatta jollakin tasolla. Kirjassa seurataan tyttöjen elämää parinkymmenen vuoden ajan. Yhdestä tuli lääkäri, koska hän halusi auttaa henkilöitä, jotka sairastuvat. Yksi käpertyi yksinäisyyteensä, kunnes ystävä aukaisi tien maailmaan, jota oli elettävä täysillä. Yksi heistä ajatteli olevansa Aliisa. Mielenterveysongelmat seurasivat perheen tyttöjä aikuisuuteen ja ylikin. Sisko on aina sisko, vaikka hän olisi sairastunut.

Millaista se on?

Mikä?

Kun perheessä on hullu?

Miten niin?

Tuleeko muistakin hulluja? Käykö niin että muutkin sekoavat.

Voi olla.

Maailman kaunein tyttö ei ole mikään helppo kirja aihepiiriltään. Kirja oli raskas ja se imi vaikeaan aiheeseensa syvälle ja sieltä oli vaikea selvitä pois. Olin kuin hukkuva, joka halusi pinnalle.

Kuka on maailman kaunein tyttö,

maailman kaunein tyttö?

Se on hän joka kantaa tappuroita

joka sitoo hiuksensa ohdakkeen varsin

Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö ***
Into 2016
s. 327

Annikan bloggaus
Kristan bloggaus
Arjan bloggaus
Susan bloggaus

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja - Miehen työt

"Koska ensimmäinen on aina paras, talo, auto ja emäntä, siitä talosta täytyy pitää huoli. Se on eri asia kuin huolissaan oleminen. Kaiken voi korjata, huonon lapsuuden ja mädät alahirret. Täytyy vain käydä toimeen."

Tuomas Kyrö on kirjoittanut Mielensäpahoittaja - Miehen työt tietoteoksen, joka sopii laittaa vaikka vävylle joululahjapakettiin, jos ei muuta keksi. Mielensäpahoittaja on yksi kirjallisuuden lempparihahmoistani. Hieman vanhempi, jo isoisäikäinen, puhumaton, lempeäluontoinen, mutta pitkävihainen, sopivasti salaperäinen ja rakastava aviomies, isä ja isoisä. Eihän nyt kaikkien tarvitse tulla kaikkien kanssa toimeen, Mielensäpahoittaja ei ole puhunut naapurinsa kanssa kuuteentoista vuoteen, mutta ei siitä sotaa ja muuta vihanpitoa kannata kehitellä. Voihan sitä asua naapureina, vaikka ei puhu mitään.

Meilläkin on seinänaapuri, yksinäinen naisihminen, kaupungin virassa kirjastossa (piti ihan käydä katsomassa, että onhan se tosiaankin asiakaspalvelutyössä, oli se), mutta ei sano päivää ja kaksitoista vuotta on asuttu seinänaapureina. Yritin aikani tervehtiä ja hymyillä, kun olen kotoisin Pohjois-Suomesta, missä puhutaan ummet ja lammet tuttujen ja tuntemattomien kanssa, mutta ei vastannut. Kyllä minä viiden vuoden jälkeen uskoin, että ei se vastaa, se on selvästi samaa sukua kuin mielensäpahoittaja.

Mielensäpahoittaja - Miehen työt tietoteos sisältää osat: Metsän huoltokirja, Talon huoltokirja, Pihan huoltokirja, Auton huoltokirja, Emännän huoltokirja, Lapsen huoltokirja ja Miehen huoltokirja. Kaikista näistä on kuvien kera hyviä ja maanläheisiä ohjeita, joita voi huumorinpilke silmäkulmassa ja hymy huulessa ottaa ohjeet vastaan tai olla ottamatta. Kuvissa on selvästi itse Mielensäpahoittaja miehen töissä. 

Kirjassa on jälleen hyviä teemoja vaikka muille jakaa, mistä aloittaa keskustelu kirjapiireissä ym. Onhan se selvää, että asioita pitää hoitaa ja huoltaa, eihän ne muuten suju, ja pääasia on uuden asian perinpohjainen ajattelu ja opettelu. Aina ei mielensäpahoittajan mietinnät ole menneet ihan nappiin, eli virheistä kannattaa ottaa oppia. Varsinkin kun mielensäpahoittaja osti vaimolleen syntymäpäivälahjaksi Upo-pesukoneen. Ohjeena on, että vaimoille kannattaa hankkia lahjaksi kukat, helyt tai yöpaita.

Emäntä uhkasi avioliiton jäävän lyhyeen, ellen suostuisi häävalssiin. Minut piti hakea vintiltä mököttämästä. Toista kertaa en ole tanssinut ja onneksi siitä ensimmäisestä kerrasta ei jäänyt valokuvia.

Miehet ovat sitten asia erikseen, sillä ne tykkäävät kaikenlaisista laitteista mitä näprätä, ei tietenkään kaikki. Oma mies on näitä näprääjiä. Se ei haittaa, koska itsekin olen. Mikäs sen mukavampaa kuin roikkua katonrajassa ja ampua naulapyssyllä lautaa kiinni tai hiomakoneella puhdistaa pintoja. Meillä on sovinnolla päätetty, että minä hoidan pihahommat, johon kuuluu nurmikko, kukat ja kasvimaat. Tulikin mieleeni, että mitähän yhteistä omalla miehellä ja mielensäpahoittajalla on: ainakin juhlapäivät muistaa hyvin ja lahjat ovat yleensä minulle mieleisiä. Tosin niitä helyjä on kertynyt jo liikaa ja sovittiin jo, ettei niitä tarvita enempää. 

Mielensäpahoittajalla on hyviä ajatuksia ja kova työmies hän on ollut aina. Tulee mieleen, että siellä jäykkyyden ja jyrkkyyden sisällä on paljon yhteistä kaikille suomalaisille ihmisillle, niin naisille kuin miehille. Puhumattomuus on paheemme. Sopu ja yhteiselo olisi helpompaa, kun tervehditään, pysähdytään vaihtamaan muutama sananen ja tarpeen tullen pyydetään anteeksi. Ruokapöydässä kauneinta on, kun sanotaan ole hyvä ja kiitos. Hyvien tapojen huoltokirja olisi hyvä jakaa joka perheeseen, niin myös mielensäpahoittajalle.

Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja - Miehen työt
Wsoy 2016
s. 143

Kyrö Tuomas: Mielensäpahoittaja; Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike; Miniä ; Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Hannelen bloggaus
Juhan bloggaus
Satun bloggaus
Jonnan bloggaus

J.M.G. Le Clésio: Alkusoitto

Ethel. Hän seisoo puiston portin edessä. On ilta. Valo on lempeää, helmenväristä.

Ranskalaissyntyisen nobelistin (2008) Jean-Marie Gustave Le Clézion Alkusoitto kertoo nuoren tytön Ethelin kasvutarinan Pariisissa 1930-40-luvuilla, toisen maailmansodan lähestyessä kiivaana, mutta kuten nuoria henkilöitä suojellaan asioilta, sota tuli yhtä aikaa kuin perheen henkilökohtainen katastrofi, joka liittyi isän holtittomiin elintapoihin. Alkusoitto pohjautuu kirjailijan äidin tarinaan. Kirjailija kertoo kirjan lopussa, että kirjoitti tarinan muistoksi tytölle, josta tahtomattaan tuli kaksikymmenvuotiaana sankaritar.

Malvanvärinen talo kertoo vielä ajasta, kun taloutta hallitsi äidin setä. Isä oli pelkkä tyhjäntoimittaja, joka velkaantui koko ajan suunnattomia summia joka puolelle. Setä halusi säästää omaisuutensa ja testamenttasi kaiken Ethelille. Kirjan näkökulma on nuoren Ethelin, joten kirja kannattaa lukeakin niin, että olet nuori, alussa 12-vuotias. Sedän kuoleman jälkeen isä vei tyttärensä heti notaarille allekirjoittamaan paperit, joilla isä sai kaiken hallinnan perintöön. Hyvästi perintö, se ei kauan kestänyt ja perhe sai kokea alennustilan yhtä aikaa kuin muutkin sodan aikana, jotka joutuivat sotakoneiston rattaisiin.

Ethel oli aika yksinäinen ja hän ystävystyi Ksenjan kanssa, joka oli venäläinen aristokraattipakolainen. Ksenja inhosi köyhyyttä ja nälkää, he asuivat yhdessä huoneessa kreivitäräidin ja sisarusten kanssa. Isä oli vangittu ja teloitettu. Ethel ei osannut puhua omista ongelmistaan Ksenjalle, sillä Ksenjan ongelmat olivat niin suuret. Oman perheen omaisuuden menetys tuntui vähäpätöiseltä, kun molemmat vanhemmat olivat elossa, vaikka riitelivät koko ajan ja isällä oli suhteita. 

Sota vyöryi Pariisiin. Koulut suljettiin. Perhe joutui myymään kaiken mitä omistivat. He päättivät muuttaa Nizzaan, jossa olivat viettäneet aiemmin kaikki kesälomat. Äiti ja isä eivät oppineet elämään köyhyydessä, mutta Ethel yritti etsiä ruokaa vähillä rahoilla. Pommitukset ja sota olivat lähellä ja arkipäivää.

Alkusoitto on Ethelin tarina, kun hän joutui nuorena kokemaan suuria muutoksia sekä perhe-elämässä että yhteiskunnassa. Ethel eli kuin näyttämöllä, jossa hän esiintyi marionettina, muiden ohjaillessa hänen elämäänsä. Hyvin nuorena hän joutui ottamaan itse ohjakset käsiinsä ja ohjailemaan vanhempiaan. Nälästä tuli yksi pahimmista vihollisista, jota sota ja köyhyys pahensivat.

J.M.G. Le Clézio, Alkusoitto ***
suom. Annikki Suni
Otavan Kirjasto 2009
s. 178
Ritournelle de la faim 2008

Zephyrin bloggaus
Paulan bloggaus
Hennan bloggaus
Mian bloggaus

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Hajut ovat vaikeampia kuin luvut. Ne jäävät sieraimiin, eivätkä lähde pois. Niitä ei voi katsoa viistoon. Ajatus teurastuspaikasta nostaa heti kuvotuksen tunteen. Onneksi kova pakkanen tappaa kaikki bakteerit, peittää höyryt ja löyhkät, jäädyttää ne alleen. Lumi ei haise.

Suomen Lapissa oli toisen maailmansodan aikaan kaksisataatuhatta alppijääkäriä. Kuka hallitsi alueella oli selvää kaikille, mutta sitä ei silti kutsuttu miehitykseksi. Suomalaiset olivat kaikessa saksalaisten hallinnan alaisia ja myötäilivät heitä. Jäämeren rannalla oleva nikkelikaivos oli arvokas raaka-ainevarasto saksalaisten sodankäynnille ja kaivamista varten kuljetettiin  tuhansittain vankeja kaivamaan nikkeliä melkein paljain käsin. Vankien olosuhteet olivat hirveitä. Osa oli talvipakkasissa jopa ilman kenkiä. Jos joku kuoli tai hakattiin kuoliaaksi, ei sitä surtu. Vangit eivät kuuluneet enää ihmisiin, niitä sai kohdella miten sattuu. Lapissa oli kymmeniä saksalaisten työ- ja keskitysleirejä. Heidi Könkään finlandiaehdokkaana ollut Dora, Dora tuo sota-ajan kauhut lukijan silmille ja ajatuksiin, ahdistuksen rintaan ja kurkkuun. Kirja rikkoo rohkeasti nykyihmisten tabuja siitä mitä jopa romantisoitu toinen maailmansota oli. Sota lukitsi sotilaiden suut, mutta uskon, että siitä oli myös määräys, sotasalaisuudet olivat kiellettyjä puheenaiheita.

Natsit olivat kauhuolentoja, mutta uskoivat olevansa arjalaisia, maailman parasta kansaa. Saksalaissotilaat ihastuivat suomalaisiin naisiin, mutta naimisiinmeno oli kiellettyä, koska suomalaiset eivät olleet tarpeeksi hyviä. Ruotsalaiset ja norjalaiset olivat tarpeeksi arjalaisia. Myös saksalaisnaisten ja suomalaismiesten välille syntyi sodan kiihkossa rakkaussuhteita, josta kirjassa saamme lukea otteita. Dora, Dora on seksuaalisesti virittynyt kirja, siitä löytyy sekä bi-, homo-, että heteroseksuaalisuutta ja seksillä alistamista, raiskauksia ym. Kirjan päähenkilö Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer rakastaa Hitleriä, mutta on nyt pakomatkalla Jäämeren rannalle, sillä Fürer on suuttunut hänelle. Heillä on erikoinen suhde keskenään, jossa Speer on ollut ihailun kohteena ja Fürer on asettunut hänen ihailijakseen. Nyt tilanne on muuttunut uhkaavaksi.

Olen aina tiennyt, että kylmyys on yksi rakkauden muoto. Viileydeksi naamioitu tunne on polttavaa, sisältä polttavaa, se on puhdasta tulta, valkoista liekkiä, palaa kuin salpietari, kuin magnesium. Kuin se.

Matkaseurue on erikoinen: Speer ajaa ensimmäistä autoa ja hänen kyydissään on pitkäaikainen sihteeri Annemarie. Annemarie kaipaa lähisukuaan ja miestään, joka sai siirron itä-rintamalle melkein heti, kun he menivät naimisiin. Annemarie pelkää, että Speer on siirron takana. Annemarien on oltava vain hänen vallassaan ja palveltava vain häntä. Annemarie pelkää Speeriä ja hänen oikkujaan, mutta ihailee samalla hänen aikaansaannoksiaan, jotka meidän aikana näyttävät todella julmilta. Myös matkalla Annemarie joutuu Speerin julmuuden kohteeksi.

Matkaseurueessa on kolme autoa ja viimeisessä on kaksi artistia, joiden on tarkoitus viihdyttää saksalaisia sotilaita. Kylmyys palelluttaa molempia artisteja ja pelko siitä, että ei onnistu tehtävässään. Epäonnistuminen voi tietää vankilaa tai jopa hengenlähtöä. Yksi matkaseurueen jäsenistä on suomalainen tulkki, joka rakastuu välittömästi kauniiseen Annemarieen.

Mitä minä tein? Olen ollut niin vailla kaikkea, pitkään horteessa, etten voinut muuta. Tajuan sen, ja myös sen, etten pelkää mitään enkä ketään.

Matka jäätävän pakkasen ja valkoisen lumen keskellä on erikoinen. Lukijalle voi tulla yllätyksenä mitä kirjan nimi Dora, Dora tarkoittaa. Se on kaunis naisen nimi, mutta kirjassa sillä on toisenlainen tarkoitus. Näiden ihmisten yhdessäolo ja ajan ja paikan jakaminen on kirjan punainen lanka, jota Speer hallitsee, sillä vielä hänellä on valta kaikkeen. Varusteluministeri Speer oli todellinen henkilö, joka eli vuosina 1905-1981. Hän vieraili Suomessa 1943-44 vuodenvaihteessa ja kävi Petsamossa nikkelikaivoksella. Speer on kirjoittanut useita omaelämäkerrallisia teoksia toisen maailmansodan ajasta. Heidi Köngäs on kirjoittanut loistavan fiktiivisen kirjan tästä Speerin vierailusta, jossa ihmisten pelko natsijohtaja Speeriä kohtaan on käsinkosketeltava. Ainoa, josta en pitänyt, oli tulkin murre, sillä hän oli kotoisin Raahesta, jonne liittyy vahva murre, joka on itselleni tuttua. Jos kirjoittaa murretta, sen pitäisi edes hiukankin muistuttaa paikkakunnan oikeaa murretta, tässä kirjassa se ei toteutunut. Muuten suosittelen kirjoittamaan kirjakieltä. Olen Köngäksen kirjojen ihailija ja minua viehättävät nämä historialliset teokset, joissa on käytetty henkilöitä, jotka ovat aidosti eläneet tuolla aikakaudella.

Ajatus siitä, että eromme olisi lopullinen, on sietämätön. Tapan hänet ennemmin kuin annan mennä. Nämä kaksi voimakasta tunnetta, halu olla hänen lähellään ja halu tappaa hänet, saostuvat kahden metallin olomuotoa muuttavaksi massaksi.

Heidi Köngäs, Dora, Dora *****
Otava 2012  toinen painos
s. 333

Heidi Köngäs: Hertta
Heidi Köngäs: Jokin sinusta

Hyisellä Lapin-matkalla ovat olleet mukana mm. Elina, Sari, Leena Lumi, Hanna, Katja, Annika, Riitta, Morre, Jonna, Susa, Anni, Tuulia, Nanna, Arja, Alma Kalmak ja Maria

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

Viime vuoden syyskuussa, viettäessäni kahden viikon lomaa Korsikan saarella, matkustin sinisellä bussilla saaren länsirantaa alas Ajaccioon tarkoituksena tutustua tähän kaupunkiin, josta en tiennyt mitään muuta kuin sen, että keisari Napoleon oli syntynyt siellä.

Saksalaissyntyisen W. G. Sebaldin (1944-2001) novelliteos Merkintöjä Korsikasta sisältää neljä kertomusta:  Pieni retki Ajaccioon, Campo Santo, Alpit meressä ja La cour de l´ancienne école. Teos on julkaistu postuumisti kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjailijalla oli aikomus kirjoittaa kokonainen Korsika-aiheinen teos ja nämä neljä tekstiä ovat teokseen kuuluvia, viimeistelemättömiä, mutta laadukkaita päiväkirjamaisia kirjoituksia.

Pieni retki Ajaccioon kertoo vierailusta kaupunkiin, joka oli kuuluisa Napoleonin syntymäkaupunki. Matkaan kuului vierailu Feschin museossa. Kirjailija kuvailee museon maalauksia upeasti ja aivan kuin olisi mukana katselemassa tauluja, joista hän ihaili eniten 1600-luvulla eläneen Pietro Paolinin maalausta äidistä ja tyttärestä. Museossa oli myös Napoleonin muistoesineitä ja pyhäinjäännöksiä mm. lukuisa joukko vuolukivestä ja norsunluusta tehtyjä veistoksia keisarista. Palattuaan hotelliinsa kirjailija huomasi hotellin henkilökunnassa huomattavaa yhdennäköisyyttä Napoleonin kanssa.

Campo Santo kertoo kirjailijan päivästä Pianassa, jossa hän kulki kävellen katsomassa maisemia ja tuli lopulta paikalliselle hautausmaalle. Haudan kunnosta ja hierarkiasta sekä hautojen ulkonäöstä kirjailija sai jopa yhteiskunnallisia ajatuksia sisältäen hiukan mustaa huumoria.

Näin siis myös Pianassa, missä vielä vähän aikaa sitten oli oikeastaan vain köyhiä ja vielä köyhempiä ihmisiä, hautausmaa aivan suurten kaupunkien nekropolien tavoin kuvastaa maallisen omaisuuden jakautumiseen perustuvaa yhteiskunnallista hierarkiaa ja kaikkia sen asteita. Valtavimmat kivet pyöritetään yleensä rikkaiden haudoille, sillä etenkin heidän kohdallaan on syytä pelätä, etteivät he suo jäkeläisilleen näiden perintöosaa vaan pyrkivät hakemaan omansa takaisin.

Alpit meressä on historiallista pohdintaa siitä minkälainen Korsikan kasvusto on aiemmin ollut, sillä se on ollut korkeiden puiden peittämä saari, joten muutakin kasvustoa on ollut. Ei ole enää, sillä valtavat metsät oli hakattu paljaiksi jo ajanlaskumme alkuun mennessä. Muutama metsä oli säilynyt, joissa kasvoi Saksanpihtaa, keskiajalla Korsikan yleisintä puulajia.

La cour de láncienne école oli kahden ja puolen sivun mittainen ja sisälsi kuvan. Kirjailija oli saanut kuvan ja siitä oli pyydetty kirjoittamaan jotakin. Tämä teksti on selvästi jäänyt kesken, mutta ilmeisesti kunnioituksesta kirjailijaa kohtaan haluttu säilyttää mukana. 

Viihdyin todella hyvin Sebaldin mukana Korsikassa ja hän sai matkustusintoni syttymään. Mikä ettei matka Korsikalle, jonka maaperällä syntyi eräs aikamme merkkihenkilöistä, sotaisa Napoleon Bonabarte.

W. G. Sebald, Merkintöjä Korsikasta ****
suom. Oili Suominen
Tammen Keltainen kirjasto 2016
s. 69
Alkuperäiset saksankieliset tekstit:
Kleine Exkursion nach Ajaccio
Campo Santo
Die Alpen im Meer
La cour de láncienne école

Osallistun kirjalla Ompun Novellihaasteeseen.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. Vajaa tunti sen jälkeen kun tyttö oli kiskottu mun jalkojen välistä minä jo tajusin että jotakin oli pielessä. Pahasti pielessä. Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yönmusta, sudaninmusta.

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon teoksella on vahva alku, sillä siitä nousee ylös mustien oma rasismi mustaa ihonväriä kohtaan. Viikko sitten luin tytöstä, jota oli koko kouluikä kiusattu mustan ihonvärinsä vuoksi ja nyt hän oli hyväpalkkainen malli. Toinen esimerkki nousee mieleeni laulajasta, joka vaalensi ihoaan, en tiedä millä, mutta lopputulos oli kauhea, Michael Jackson. Kirjan kansikuvassa on yönmusta kaunotar ja voin kuvitella kirjan päähenkilön Briden, ent. Lula Ann, näyttävän yhtä kauniilta. Briden äiti ei voinut sietää mustaa tytärtään, mutta kasvatti tämän kuuliaiseksi ja hyvätapaiseksi. Bride kaipasi kovasti äidin syliä ja hoivaa, niitä ei tippunut. Bride oli tyytyväinen läimäytyksistäkin, kunhan äiti kosketti edes jollakin tavalla. Isä katosi kuvioista heti, kun näki tyttövauvan, hän oli sitä mieltä, että Briden äiti oli pettänyt häntä, sillä he molemmat olivat keltaisia mustia. Bride kasvoi ilman lämpöä ja hellyyttä.

Pelottaa. Mulle tapahtuu jotain pahaa. Tuntuu kuin sulaisin pois. En osaa selittää sitä. Mutta tiedän milloin se kaikki alkoi. Se alkoi silloin kun se jätkä sanoi: "Et ole se nainen jonka haluan."

Huolimatta vanhempiensa hyljeksinnästä, Bridesta kehittyi kaunis ja menestyvä liikenainen, joka ajoi Jaguarilla ja pukeutui valkoisiin vaatteisiin. Hänellä oli kaikki hyvin, kunnes Booker sanoi ikävät sanansa. Bride oli alkuun, että ihan sama, eikä välittänyt Bookerin häipymisestä, mutta sen jälkeen kun hänet hakattiin pahasti ja hän joutui piilottelemaan kotonaan arpien paranemista, ajatukset alkoivat kiertää Bookerin sanojen ympärillä. Pikkuhiljaa Bride alkoi saada tietoja Bookerista ja kiinnostui yhä enemmän, sillä ollessaan menestyvä nainen, hän ei juurikaan kiinnittänyt huomiota Bookeriin, he eivät keskustelleet, heillä oli muuta tekemistä. Nyt Bridella oli aikaa, hän ei halunnut palata työpaikalleen, hän halusi etsiä Bookerin. Se mies saisi kertoa mitä tarkoitti sanoillaan ja miksi pakeni.

Booker oli ainut ihminen, jota hän saattoi vaatia tilille - ja se oli sama kuin olisi vaatinut tilille itseään, noussut puolustamaan itseään. Eikö hänellä ollut mitään arvoa? Edes jotain?

Luoja lasta auttakoon teoksessa ääneen pääsevät Briden lisäksi hänen äitinsä, ystävätär, Booker ja Rain. Rain on tyttö, joka pelasti Briden autosta, kun Bride ajoi kolarin etsintämatkallaan. Rainin oma tarina on kipeä ja hän on kokenut lyhyen elämänsä aikana ikäviä asioita. Kirjassa lapsuus ja sen kokemukset ovat vahvimmat teemat, joista kirjailija on punonut lukijalle viihdyttävän, mutta samalla ajatuksia antavan teoksen. Ben Furmanin sanoin - ei ole koskaan liian myöhäistä saada hyvä lapsuus, pitää paikkansa. Itselle ja muille on annettava anteeksi ja elettävä elämää eteenpäin, ei taaksepäin, muuten eläminen voi käydä liian raskaaksi.

Toni Morrison, Luoja lasta auttakoon *****
suom. Kaijamari Sivill
Tammen Keltainen kirjasto 2016
s. 180
God Help the Child 2015

Morrison Toni: Rakkaus  (Nobel)
Morrison Toni: Koti

Muissa blogeissa lukijoina mm. Elegia, Sari, Ulla, Marika, Krista, Kaisa Reetta, Katja, Mari A, Laura, Katri , Omppu

Peter Sandström: Laudatur

En aikonut muistuttaa häntä, että juuri niin hän oli sanonut; että hän tanssisi hitaasti "sen ämmän" haudalla. Tämä tapahtui elokuussa tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan.

Juuri tänään sain  kuulla, että Peter Sandströmin Laudatur on Finlandiaehdokas, yksi kuudesta. Laudaturia lukiessa oli jotenkin sellainen olo, että kirja on Finlandia-ainesta runollisella otteellaan. Jopa kirjan päähenkilö Peter, sama kuin kirjailijan nimi, on runoilija ja hiukan elämäntavatkin ovat lipsahtaneet runolliseen elämänrytmiin ja elämän tarkkailijaksi, hiukan ulkopuolisena kaikesta. Päähenkilö on hiukan odottavalla kannalla, sillä vaimo odottaa lasta. Ei siinä ole muuta ongelmaa kuin se, että vaimo on jo melkein viiskymppinen ja sehän tuo jo lisäongelmia raskauteen. Peterin mielestä vaimo on muutenkin raskastekoinen, joten raskaus voi olla siinäkin suhteessa ongelma. Laudatur kertoo kahdesta ajanjaksosta Peterin elämässä, kun hän vietti kesälomaa vanhempiensa luona ja silloinen morsian, kutsumanimeltään Seepra, kulki maailmalla, ja nykyajasta, kun vaimo, edelleen Seepra, käy kotona vain tuomassa likaiset vaatteet ja yöpyy mieluummin naispuolisten ystäviensä luona.

Elämässäni oli tietynlainen välivaihe, muuttaisin syksyllä Turkuun ja aloittaisin työt toimittajana. Morsiameni oli matkustanut Färsaarille perkaamaan kaloja. Siskoni työskenteli lentoemäntänä ja asui Las Palmasissa. Olin hyvin yksinäinen.

Peter on lopettanut  toimittajan työt. Runoilijan ura ei oikein ota tulta jalkojensa alle. Oma elämä on jämähtänyt paikoilleen, mutta yllätys yllätys lapset ovat kasvaneet, eikä heihin saa oikein kontaktia ja menevään vaimoon vielä vähemmän. Peter ilahtuu, kun entinen päätoimittaja soittaa ja pyytää kylään. He ovat käyneet välillä filosofoimassa juomisen äärellä. Peter on keski-ikäisenä yhtä yksinäinen kuin nuorena aloittaessaan toimittajan työt.

Lähtökohtaisesti en ollut sentyyppinen mies joka kyttäsi vaimonsa menemisiä.

Vertailukohtana kirjassa on Peterin oma isä, joka on huomattavasti värikkäämpi tyyppi. Poika saa oman osansa isänsä kiinnostuksen kohteista ja tempauksista. Samoin vanhempiensa värikkäästä yhteenotosta tuona kyseisenä kesänä vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Isän yrittäessä hyvitellä tapahtumien jälkeen äitiä, äiti saa joka ikinen päivä tuoreen ruusun. Ehkä Peterinkin olisi hyvä ottaa ruusuprojekti käyttöönsä, sillä pelkkä pyykinpesu ei näytä tuottavan tulosta. Ehkä Peter ei edes halua vaimoonsa läheisempää kontaktia ja läheisyyttä. Pelkkä kumppanuus näyttää riittävän, mutta kyllä se ainakin näin lukijasta kuulostaa surumieliseltä ja yksinäiseltä.

Peter Sandström, Laudatur ***
suom. Outi Menna
S&S 2016
s. 228

Muissa blogeissa mm. Jonna, Krista, Tuijata, Ulla, Maailmankirjat, Katja, Riitta, Mari A, Kaisa V, Omppu ja Takkutukka.

Ella Brigatti: Sängynaluskansa

Helsingin kirjamessuilla näin nämä hurmaavan värikkäät satukirjat, joissa oli mielikuvituksellisia otuksia. Kirjojen nimet kutkuttelivat mielikuvitustani, sillä ainakin minun sängyn alla on vielä näihin päiviin asti asunut joku ja parempihan se on, että ne ovat näitä pikkuruisia Vilkkuja kuin iso ja vihainen lohikäärme. En tiedä muista lapsista ja lapsenmielisistä mitä heidän sängyn alla asustaa, jotain pelottavaa se yleensä on mm. isoja käärmeitä, hämähäkkejä, kummituksia jne. Kun juttelin kirjojen tekijän Ella Brigattin kanssa, päätin että tästä lähtien ne minun sängynaluksen asukit ovatkin näitä lempeitä, mutta satumaisen vilkkaita vilkkuja.

Sängynaluskansa

Sängynaluskansa aloittaa kirjasarjan ja siihen on jo mahdollista hankkia cd- ja mp3-äänikirja tai e-kirja. Kovakantista kirjaa voi lapsi lukea ja samalla kuunnella, kun ne vanhemmat tai päiväkodin henkilökunta ovat välillä niin kiireisiä. Satutuokiosta tulee hauska, kun saa itse kääntää sivuja ja katsella kuvia.

Tässä ensimmäisessä kirjassa tulevat tutuksi Sängynaluskansan asukit: kuningas Ylivilkku Virtanen, Ballerina Vieno, Maalarimestari Vihne, Hälytysäänenkantaja Volyymi, Kuoronjohtaja Viisu, Ylikeittiömestari Vuoka, Keittiöapulainen Vispilä, Professori Viksu ja Ionitieteilijä Vaarenhait. Hassunkuuluisia nimiä, mutta saduissa voi olla sellaisia.

Öiseen aikaa Vilkut käyvät seikkailemassa huoneissa, mutta päivisin ne yrittävät vältellä kohtaamisia mm. perheen koiran kanssa. Äidin siivousinto voi viedä Vilkut seikkailuihin imurin sisälle.

Sängynaluskansa Karnevaalit

Tässä kirjassa Vilkut ovat päättäneet pitää suuret juhlat, jotka pidetään aina joka vuosi. Juhlissa on kisat itsekeksimissä lajeissa. Jotta juhlat olisivat tosi hauskat ovat kuokkavieraatkin sallittuja paitsi ei perheen kissa, joka haluaa mukaan. Kissa aiheuttaa tällä kertaa kaikenmoista kaaosta, mutta onneksi se saatiin häädettyä pois ja karnevaalit jatkuivat ilotulituksineen ja muine hauskutuksineen. Loppuhuipennos vietettiin Vetelässä, mikäs se on? Ota itse selvää ja lue kirjasta :)

Sängynaluskansa Meksikossa

Kolmannessa sarjan kirjassa Vilkut seikkailevaat maailmalla. Kansiaukeamassa on karttakuva, josta voi seurata missä kaikkialla Vilkut vipeltävät. Nehän ovat niin pikkuriikkisen pieniä, että ne voivat matkustaa vaikka pikkuriikkisen kolibrin kyydissä.  Kirja alkaa historiantunnista, jota opettaa Professori Viksu.  Tällä kertaa opetuksen aiheena on historia ja historian melskeissä vilkut kuulevat tarinan Meksikosta ja siitä miten he sinne joutuivat. Oppitunnin päätteeksi kaikki hyppäävät Vetelään ja ottavat ilon irti elämästä.

Vuonna 2017 ilmestyy Sängynaluskansa Kiinan muuri ja tulossa on myös Sängynaluskansa Ruokakirja. Kirjojen kohdeyleisö on rajattu 3-6-vuotiaille, mutta uskoisin, että lukemista harjoittelevat pitävät tosi paljon näistä hauskoista Vilkku-veijaritarinoista.

Ella Brigatti, Sängynaluskansa + CD-äänikirja
kuvitus Ella Brigatti
runot Tomi Sientola
Kulttuurikioski osk 2014
s. 40

Ella Brigatti, Sängynaluskansa Karnevaalit
kuvitus Ella Brigatti
Kulttuurikioski osk 2015
s. 40

Ella Brigatti, Sängynaluskansa Meksikossa
kuvitus Ella Brigatti
Kulttuurikioski osk 2016
s. 40

www.sangynaluskansa.fi
löytyy myös facebookista

Steven Rowley: Lily ja mustekala

Lily yrittää kovasti minun tähteni. Mutta jos rehellisiä ollaan, parempaakin on nähty. Vaisto on kaiketi jo kertonut Lilylle sen, minkä ymmärrän hetki hetkeltä selvemmin: Lily on kotilo, Lily on taskurapu, Lily on merietana. Mustekalalla on nälkä. Ja se aikoo syödä Lilyn.

Yhdysvaltalainen Steven Rowley on omistanut omaelämäkirjansa Lilylle. Lily ja mustekala kirja kertoo mäyräkoirasta nimeltä Lily ja hänen omistajasta Ted Flaskinista. Lilyn koiraelämään on riittänyt murheita, sillä sillä on ollut selkäleikkaus, josta se toipui, mutta nyt sen toisen silmän yläpuolelle on alkanut kasvamaan patti, joka kasvaa ja muistuttaa mustekalaa. Tedin ajatuksissa kasvain on oikea mustekala, joka on vaarallinen vastustaja ja josta pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä, jollei hyvällä niin sitten pahalla.

Ja niin minulle valkenee, ettei Lily saa näköään takaisin. Mustekala riisti sen, koska oli kyllästynyt ja koska pystyi tekemään niin. Lily on nähnyt minun kasvoni, maailman, oman maailmansa viimeistä kertaa. Se on nyt sokea koira.

Kirjaa lukiessa tuli väistämättä oma kuollut koirani mieleen. Andy eli vanhaksi ja kuten vanhoille ihmisille toisinaan käy, Andykin sai kaihin ja näkö meni. Sen jälkeen Andy kopsautteli päätään ovenkamaniin ja muihin esteisiin, mutta oppi pian kulkemaan niin, että vaistosi esteet. Jos ulkona tuli vastaan henkilö tai tuttu koira, niin häntä heilui jo hyvissä ajoin tuntemisen merkiksi. Sitten meni kuulo, mutta seikkailunhalu ei kadonnut. Saaressa oli kiva seikkailla ja aina Andy tuli takaisin. Kirjoitan tätä hymyssä suin, sillä Andy toi mukanaan niin paljon hellyyttä, rakkautta ja oppimista elää koiran kanssa tässä ja nyt. Viimeisinä kuukausina ennen lähtöä koirien taivaaseen, Andy asettautui illalla keittiöön odottamaan, että kyllä se mamma tulee sieltä antamaan vielä iltapalan. Ai mitenkö selvisin suruajasta? Se oli oikeastaan suhteellisen kivutonta, sillä meille tuli Ozzy-pentu ja hän ehti elää Andyn seurana puoli vuotta. Mutta Andya ei voi unohtaa koskaan, rakasta koiraa.

Lily työntää pään syvemmälle kainalooni samalla tavalla kuin hangatessaan kuonoaan minuun. Niinpä mustekala tulee lähemmäksi minua - vain hitusen lähemmäksi, mutta kavahdan silti. On inhottavaa, että otus saa edelleen minut tekemään niin.

Kirjan kansikuvan mäyräkoira on juuri niin suloinen kuin uskon Lilyn olleen. Kirjailija on kuvaillut kasvainta mustekalaksi, jota vastaan pitää taistella. Kirja on siltä osalta fantasiaa, joka on kirjoitettu mielikuvituksellisesti. Ted on sankari, joka suojelee Lilyä pahoja voimia vastaan. Aina ei voi voittaa ja pitää katsoa tosiasioita silmiin. Päätettävä luopumisesta ja luovuttamisesta. Tämä kirja sopii lemmikinomistajille, jotka ovat jo joutuneet luopumaan rakkaista eläimistään. Lilyn lisäksi Ted kertoo myös omasta elämästään, sillä hän on homo ja haluaa vielä rakastua.

"Kyllä sinä rakastutkin", Lily sanoo. Sitten se lisää vähän jälkijunassa: "Lupaan sen."

Steven Rowley, Lily ja mustekala ****

suom. Sari Karhulahti

Bazar 2016

s. 347

Lily and the Octopus 2016