Sebastian Fitzek: Matkustaja 23

 

Se oli sama risteilijä, jolla hänen vaimonsa oli viisi vuotta sitten, Atlantin ylityksen kolmantena yönä, kiivennyt hyttinsä parvekkeen kaiteen yli ja hypännyt viisikymmentä metriä alas syvyyksiin. Vähän sen jälkeen kun oli painanut kloroformiin kastetun pesukintaan nukkuvan Timmyn kasvoille ja heittänyt pojan yli laidan.

Saksalaisen jännityskirjailijan Sebastian Fitzekin toinen suomennettu psykologinen trilleri Matkustaja 23 kertoi risteilymatkasta, jonne päähenkilö poliisipsykologi Martin Schwartz ei olisi halunnut suurin surminkaan mennä, mutta henkilö, joka hänet houkutteli matkalle, tiesi jotakin, josta Martin oli kiinnostunut. Hän halusi selvittää, miksi hänen vaimonsa oli tappanut itsensä ja heidän poikansa kyseisellä laivalla.

"Et saa kertoa kenellekään, mutta meillä on tällä laivalla matkustaja 23"

Kyseisellä laivalla, jonne Martin kutsuttiin, oli tapahtunut outoja asioita. Laivan kapteeni ja omistaja olivat piilottaneet 11-vuotiaan tytön, ja Martinin tehtäväksi tuli löytää tytön kateissa oleva äiti. He olivat joutuneet rikoksen kohteiksi. He eivät olleet ainoa äiti-lapsi-pari, joka oli kadonnut laivalla Martinin vaimon ja pojan lisäksi. Martin havaitsi kyseisen teeman varsin nopeasti. Hänen piti yrittää saada tyttö puhumaan ja kertomaan mitä oli tapahtunut ja missä äiti oli, mutta tyttö ei puhunut mitään.

Hän tunsi oman painonsa, joka kiskoi häntä alas ja painoi hänen ranteitaan. Tunsi uuden piston, tällä kertaa selässään. Tunsi kyynärpäidensä antavan periksi. Että hänen sormiensa ote kirposi. Että hän putosi.

Fitzek on punonut todella onnistuneen rikostarinan, joka sisälsi rikoksiin johtaneita motiiveja, joista voisi puhua, mutta jotka ovat edelleen tabuja. Motiivit olivat iljettäviä ja inhottavia. Ne nousivat kirjasta esille ja niihin oli päähenkilönkin otettava kantaa. Tosin ammattinsa vuoksi hänellä oli keinoja käsitellä vastaantulevia ongelmia. Toisaalta hän oli aiemmassa tapauksessa joutunut tilanteeseen, joka oli vaatinut lääkitystä ja nyt tuo lääkitys aiheutti hänelle migreenikohtauksia ja sekavuutta. Kuinka ollakaan, jälleen sekoileva päähenkilö, joka oudoista tilanteista huolimatta selvitti rikoksen. Kirjan loppu oli mieltä lämmittävän hyvä. Sitten loppukiitosten jälkeen pääsin epilogiin, joka kannatti lukea, sillä se avasi prologia, ja jälleen uutta rikosta.

Sebastian Fitzekin psykologinen trilleri Matkustaja 23 oli jopa ensimmäistä suomennosta, Potilas, parempi. Suuri risteilyalus valtamerellä loi klaustrofobiomaisen tunnelman, jota oudot rikokset ja tuntematon sarjamurhaaja piinasivat. 

Sebastian Fitzek, Matkustaja 23 *****

suom. Sanna van Leeuwen

Bazar 2021

s. 426

Passagier 23 2014 

Psykologinen trilleri

Sebastian Fitzek: Potilas

Iloista juhannuksen aikaa!

 

Kui nee kaik mun pihallan ova?

 

Kurje huutava

ko mää pesen tukka.

Kraana kii – kurje vaikentuva.

Kraana auk – huutavat taas.

 

Kaik alli roikkuva

pää alaspäi mattotelinest

ja niil on kiva.

 

Vahtihaahka vartioitte

sarevesitynnyris.

Munt päästä lähel

kosk olen naisihmissi

kollil kähise.

 

Ja joutsene!

Mää unhoti joutsene!

Pensait täyn

piäni ruskioi joutseni

sirisevä

opettava

poikias

Hopp!

Ens lehmus

rännireuna

kattotiili

Hopp!

 

Heli Laaksonen, Sulavoi 2006

 

Hyvää juhannusta 2021!

Keigo Higasino: Myrkyllinen liitto

 

Iskit miekan sydämeeni, vaikka rakastan sinua niin valtavasti. Ole siis hyvä ja kuole.

 

Kesä sujuu viihtyisien dekkareiden parissa. Japanilaisen Keigo Higasinon dekkari Myrkyllinen liitto syväluotaa vuoden kestäneen avioliiton heiluvia rakenteita. Jotakin kummallista tapahtui melkein vuoden päästä avioliiton solmimisesta, joten ensimmäisestä dekkarista, Uskollinen naapuri, tutuksi tulleet rikostutkijat saivat kinkkisen rikoksen ratkaistavaksi. Kyseessä oli myrkytys.

 

Teesalongin menussa komeili toinen toisensa perään teelajikkeita, jotka olivat eiliseen asti olleet Kusanagille täysin tuntemattomia. Tähän mennessä hän oli kuitenkin ehtinyt kuulla monesta ja juonutkin useita, sillä tämä oli jo hänen neljäs teepuotinsa.

 

Tykkäsin tosi paljon ensimmäisestä dekkarista, jossa kuvattiin monia japanilaisia tapoja ja kulttuuria. Myrkyllinen liitto jatkaa hyvin samalla linjalla. Teehuonekulttuuri tuli tutuksi. Tosin nykyaika oli tuonut Japaniin kahvikulttuurin, ja myrkytetty henkilö oli nauttinut myrkkyannoksensa kahvistaan.

 

”Se arsenikki oli meidän.”

 

Vanhaa puutarhamyrkkyä, arsenikkia, oli käytetty kahvin seassa. Mutta kuka kumma oli myrkytyksen takana, kun puolisolla oli pitävä alibi? Onneksi Kusanagi sai apua pitkäaikaiselta ystävältään ja fysiikan apulaisprofessorilta Yukawalta, sillä muuten rikos olisi voinut jäädä ratkaisematta. Rikos oli nimittäin suunniteltu älykkäästi ja huolellisesti.

 

Keigo Higasinon Myrkyllinen liitto paneutui lähes nelikymppisen pariskunnan vauvahaaveisiin, joita sekoittivat salasuhde ja menneisyyden ikävät salaisuudet.

 

Keigo Higasino, Myrkyllinen liitto

suom. Raisa Porrasmaa

Punainen silakka 2021

s. 302

Japaninkielinen alkuteos ilmestyi 2008

Dekkari

 

Keigo Higasino: Uskollinen naapuri

Emma Rous: Au Pair

 

Meillä ei ole valokuvia meidän varhaisimmasta vauva-ajastamme, Dannylla ja minulla. Mayesin perhealbumissa ammottaa kuuden kuukauden aukko syntymämme jälkeen.

 

Brittiläisen Emma Rousin Au pair pokkari tuli luettua nopsaan tahtiin mökkireissulla. Kirjan tarina sijoittui Norfolkissa sijaitsevaan merenrantahuvilaan nimeltään Summerbourne, jonka omisti tarinan isoäiti. Perheen tytär oli käynyt läpi isänsä jäämistöä. Isä oli kuollut tapaturmaisesti vähän aikaa sitten. Seraphine eli Seph yritti löytää itsestään vauvakuvia, mutta niitä ei juuri löytynyt, sillä hänen ja hänen kaksosveljensä Dannyn äiti teki itsemurhan sen jälkeen, kun oli synnyttänyt heidät. Seph oli kuitenkin elänyt onnellisen lapsuuden isänsä ja veljiensä sekä lastenhoitajiensa seurassa.

 

Kysymys Summerbournen kohtalosta jäytää minua kuitenkin mätäpaiseen tavoin: yritän eristää sen ja ummistaa siltä silmät, mutta heikkoina hetkinäni se paisuu yli äyräiden ja nakertaa minua. Kun Danny ja minä lähestyimme kaksikymmentäviisivuotispäiväämme viime kuussa, kummastelin, aikoiko Vera lahjoittaa talon toiselle meistä tai yhteisesti molemmille.

 

Seph oli aina tuntenut olevansa perheen ulkopuolinen jäsen. Jopa isoäiti kohteli häntä kuin ulkopuolista. Ulkopuolisuuden tunnetta ei hälventäneet edes ihmisten puheet siitä, että hän oli aivan äitinsä näköinen. Veljet olivat pitkiä, vaaleita ja sinisilmäisiä ja Seph pieni ja tummatukkainen sekä ruskeasilmäinen. Isänsä kanssa hän oli ollut läheinen, joten suru isän menetyksestä oli melkein mahdotonta kestää.

 

Hento kuusaman tuoksu muistutti jatkuvasti, että olin vieraassa paikassa ja vuoteessa. Totun kyllä tähän, tolkutin itselleni yhä uudestaan. Parempi täällä on olla kuin kotona.

 

Kirjan tarinaa kertoivat vuoron perään Seph ja Laura, joka oli ollut perheen lastenhoitajana siihen asti, kun kaksoset Seph ja Danny syntyivät. Kun Seph halusi tietää enemmän siitä ajasta, kun äiti odotti heitä, hän otti yhteyttä Lauraan. Mutta halusivatko perheen muut jäsenet sitä samaa? Oliko Lauran lähdössä jotakin hämärää? Kuka häiritsi Sephin elämää ilkitöillä? Tämän mysteerin rikollinen oli aika helppo järkeillä, sillä henkilömäärä oli pidetty aika pienenä.

 

Emma Rousin Au pair kertoi kaukaisista perhesalaisuuksista, joiden oli aika nousta esille ja puhdistaa ilmapiiriä. Tosin eräs henkilö joutui teoistaan vankilaan, mutta niinhän rikollisten pitää joutuakin.

 

Emma Rous, Au pair

suom. Sisko Ylimartimo

Minerva 2020 pokkari

s. 381

The Au Pair 2018

Ensim. suomenkielinen teos 2019

Harriet Tyce: Veriappelsiini

 

Se toimii joka kerta. Tiedät, että olet turvassa, yksin.

Lukitun oven takana olet vain sinä ja hurmoksen huippu, jonka saavutat ihan kohta.

Olet melkein perillä.

 

Lontoolaisen Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini kertoi lontoolaisen asianajajan Alison Woodin kiireisestä työelämästä, johon piti mahduttaa 6-vuotias tyttö ja aviomies. Työpäivät venyivät ja venyivät ja loppuilta meni usein baareissa ja yökerhoissa, ja perhe unohtui. Jossakin vaiheessa mukaan oli ujuttautunut salasuhdekin, jota Alison häpesi, mutta ei halunnut lopettaakaan, sillä avioelämä miehen kanssa oli väljähtynyt ja veteli liitoksissaan.

 

Vastapalvelus, paras palvelus. Yrittäen vältellä lattialla olevaa virtsalätäkköä siirryn polvillani lähemmäs ja tartun häneen. Toisella kädelläni otan tukea lavuaarista, johon hän nojaa. Hän tarraa päähäni ja painaa minut lähemmäs, ja minä suljen silmäni.

 

Alison sai murhapuolustuksen ajettavakseen ns. palveluksena siitä, että oli tarjolla firman pomolle aina, kun oli tarpeen, vaikka junan vessassa virtsalätäkössä. Aika ällöttävää luettavaa. Alison päätti monet kerrat lopettaa kyseisen touhun, mutta ei osannut sanoa ei. Sitten hänen puhelimeensa alkoi tulvia ikäviä viestejä tuntemattomasta numerosta. Joku ilmoitti tekstiviesteillään tietävänsä mitä he puuhasivat ja haukkui ilkeästi. Alisonin stressitaso kohosi. Hän yritti olla kotona enemmän ja lapsen kanssa enemmän, mutta kaikki meni pieleen.

 

Kehitin sekä krapulanhallinta - että asiakirjanlaatimistaitojani – ja ehkä imin siinä sivussa jonkinlaisen osmoosin kautta taipumuksen elämän ryssimiseen. Ehkä se kuuluu jollakin erottamattomalla tavalla osaksi peruukkia ja kaapua: töissä pystyy ottamaan vastaan miten paljon paskaa tahansa, mutta oikeussalien ulkopuolisessa maailmassa siihen vain hukkuu.

 

Verappelsiinin teemoiksi nousivat mm. murhat, äidinrakkaus, seksuaalirikokset ja seksiriippuvuus. Mukana oli muitakin jännittäviä tekijöitä, jotka varmistivat sen, että Veriappelsiini nousi kesän psykologisten trillereiden kärkikastiin.

 

Harriet Tyce, Veriappelsiini *****

suom. Oona Nyström

Otavan Seven-pokkari 2020

s. 332

Blood Orange 2019

psykologinen trilleri

Eeva Joenpelto: Naisten kesken - Kirjeitä tuntemattomille

 

Pöydälläni on kaksi kirjettä, jotka molemmat koskettelevat samaa aihetta. Ensimmäinen on pelkkää nuoren ihmisen avutonta uskoutumista ja hätää. Ja toisessa tuodaan ilmi jo keski-ikään ehtineen ihmisen mielipide juuri niistä asioista, mihin edellisen kirjeen kirjoittaja on sotkeutunut.

 

Eeva Joenpellon (1921-2004) syntymästä on kulunut sata vuotta. Kirjabloggarit juhlistavat Joenpeltoa postaamalla blogeissaan mm. lukemiaan Joenpellon kirjoja. Äitini suorastaan rakasti Joenpellon kirjoja, joten kotimme kirjahyllystä löytyi pitkä rivi hänen kirjoittamiaan kirjoja. Ei varmaan kenellekään ole yllätys, että sain niitä myös lahjaksi. Lahjoitin kirjat pois jossakin vaiheessa, ja olen kuullut, että niitä on luettu ahkerasti.

 

Naisten kesken on esseekirja. Kirjassa on kaksikymmentä esseetä, joista ensimmäisestä on yllä oleva lainaus. Esseen nimi on Onko mies piironki? Esseessä Joenpelto pohtii sitä, että onko oikein, että nuoret naiset särkevät avioliittoja, vai pitääkö rakkaus hyväksyä. Joenpelto pohtii myös sitä, että iät ja ajat on syytökset kohdistettu naisiin, ei miehiin. Lisäksi hän heittää lukijalle pohdittavaksi sen, että mitä jos vanheneva nainen rakastuisi nuorempaan mieheen? Miehillehän se on aina ollut sallittua vaihtaa nuorempaan.

 

Hyvin monien aatesuuntien anti on juuri tuollaista, hypnoosia tai suggestiota. Ne päästävät ihmisen ajattelemasta, ruokkivat sopivan kokoisin suupaloin omahyväisyyttä ja napsivat mielikuvituksen siivet poikki. Ja harvapa lintu siivettömänä lentää.­­

 

Joenpellon ajatuksia ja pohdintoja oli ilo lukea. Hän on ollut todella avarakatseinen ja järkevä ihminen, sen huomaa tästäkin esseestä, josta on yllä oleva lainaus. Esseen nimi on Kannattaako uskoa mihinkään? Joenpelto puhui mm. uskonnoista, mutta itse liittäisin tekstin juuri olleisiin kuntavaaleihin. Politiikka on nykyaikana niin päälle hyökkäävää, että pelkään poliitikkojen puolesta, sillä ilkeily ja riitely voi viedä pitkän päälle terveyden. Vain vahvat selviytyvät. Politiikka vaatii todella vahvaa luonteenlujuutta.

 

En pidä itseäni vielä aivan ikäloppuna, mutta olenpahan vain joutunut vuosieni mittaan seuraamaan lehdistössä mitä erilaisimpien aiheiden aaltoilua. Jokin teema nousee esiin ja jos se tuntuu kiinnostavan kaikkein veltointa ja keskinkertaisinta yleisönosaa, niin sitä kyllä vatvotaan aivan himokkaasti. Hienotunteisuutta siinä mylläkässä muistetaan kaikkein viimeksi.

 

Joenpelto puhuu yllä olevassa lainauksessa varsin kärkkäästi lehdistön puheenaiheista. Essee on nimeltään Turha karsina. Joenpelto oli kirjan ilmestyessä 41-vuotias, joten ei hän todellakaan ollut ikäloppu. Esseessä pohditaan mm. avioerolapsia ja sitä mitä heistä kirjoitetaan lehdistössä. Kirjan muissa esseissä hän pohtii mm. anoppien ja miniöiden suhteita, pahoja akkoja, anteeksiantamista, lasten hemmottelua, ennustajalla käymistä, yksinäisyyttä ja lähestyvää kuolemaa.

 

Eeva Joenpellon Naisten kesken teosta oli ilo lukea, sillä kirjasta nousi esille Joenpellon oma ääni ja ajatukset.

 

Eeva Joenpelto, Naisten kesken – Kirjeitä tuntemattomille

Wsoy 1962

s. 90

Esseitä 

 

 

Walter Tevis: Musta kuningatar

 

Methuen-kodissa, joka sijaitsi Mount Sterlingissä, Kentuckyssa, Bethille annettiin rauhoittava pilleri kahdesti päivässä. Samaten kaikille muillekin lapsille ”heidän luonteenlaatunsa tasoittamiseksi”. Bethin luonteenlaadussa ei kylläkään näyttänyt olevan mitään vikaa, mutta hän oli iloinen saadessaan tuon pikku pillerin. Se rentoutti jotakin syvällä hänen vatsassaan ja auttoi häntä torkkumaan tunnista toiseen orpokodin kireässä ilmapiirissä.

 

Yhdysvaltalaiskirjailija Walter Tevisin (1928-1984) Musta kuningatar kertoi Beth Harmonin kasvukertomuksen orvosta lastenkotilapsesta, josta kehittyi 18-vuotiaana USA:n shakkimestari. Kirja kertoi myös hänen riippuvuudesta lääkkeisiin, joka kehittyi jo pienenä, kun lastenkodissa rauhoitettiin kaikki lapset rauhoittavilla pillereillä. 1960-luvulla harva tyttö pelasi shakkia, mutta 8-vuotias Beth kiinnostui siitä, kun hän näki lastenkodin vahtimestarin pelaavan sitä. Shakista tuli heidän yhteinen salainen harrastuksensa, mutta lastenkodin johtaja lopetti sen erään tapahtuman jälkeen. Shakista tuli kielletty harrastus.

 

Hänestä tuntui tavallaan surulliselta, kun hän lopulta huomasi, miten saisi lyötyä vastustajansa. Tämä tapahtui yhdeksännentoista siirron jälkeen, ja jokin hänessä pani vastaan, kun se valkeni hänelle. Hän ei olisi halunnut millään luopua tästä miellyttävästä baletista, jota he olivat tanssineet yhdessä.

 

Beth adoptoitiin 13-vuotiaana ja hänelle aukesi jälleen mahdollisuus pelata shakkia. Ensimmäiset pelit monen vuoden jälkeen hän pelasi kilpailussa. Beth oli äärimmäisen omistautunut pelille. Hän opiskeli kirjoista ja shakkilehdistä eri shakkipelejä. Hän halusi palavasti USA:n mestariksi, hän halusi maailmanmestariksi.

 

Adoptioperheen äidistä tuli Bethin suurin kannustaja, ja he kiersivät yhdessä ympäri Yhdysvaltoja Bethin pelatessa kilpailuissa. Koulu sujui erinomaisesti, sillä kaikki kouluaineet olivat Bethille helppoja. Hän oli oppinut syventymään kouluaineisiin jo lastenkodissa. Yksi vika adoptioäidissä oli, sillä hän käytti rauhoittavia, ja Bethille, josta oli tullut riippuvainen rauhoittavista jo pikkulapsena, aukeni jälleen rauhoittavien aineiden taivas ja helvetti.

 

Hän oli kauhuissaan. Hän oli ypöyksin tässä huoneessa, joka oli kuin pätsi, ja pelkäsi kuolevansa.

 

Walter Tevis kirjoitti kuusi romaania, joista neljästä kuvattiin elokuva. The Hustler teokseen pohjautunut Suurkaupungin hait sai jopa 9 Oscar-ehdokkuutta. Suuret setelit-elokuvan ohjasi Martin Scorsese The Colour of Money teoksen pohjalta. Muukalainen ja Muukalaisen kasvot pohjautuvat myös Tevisin kirjoihin. Teoksesta Musta kuningatar on tehty Netflix-sarja.

 

Walter Tevisin Musta kuningatar on 60-luvun tytön kasvutarina orpokodista kuuluisuuteen  ja superlahjakkaaksi shakkimestariksi, mutta tarinan mukana tulivat tutuiksi myös ne ikävät puolet eli yksinäisyys, perheettömyys ja riippuvuus päihteistä.

 

Walter Tevis, Musta kuningatar *****

suom. Anja Leppänen

Tammi 2021

s. 400

The Queen´s Gambit 1983

Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1983

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

 

Juna lähti liikkeelle ensin hitaasti ja lisäsi sitten vauhtia tasaisesti, kunnes oli saavuttanut täyden nopeutensa ensimmäiseen tunneliin tullessaan. Se oli viimeinen kerta, kun kukaan näki Florence Nightingale-Shoren elossa.

 

Brittiläisen toimittaja-kirjailija Jessica Fellowesin Mitfordin murhat aloittaa historiallisten dekkareiden sarjan. Sarjassa on julkaistu suomeksi jo neljä dekkaria. Dekkarit on kirjoitettu Agatha Christiemäiseen tyyliin, joten niissä juodaan ahkerasti teetä ja ratkotaan rikoksia etupäässä ajatusten voimalla höyryävä teekuppi toisessa kädessä ja herkullinen skonssi tai leivos toisessa kädessä. Kirjat perustuvat aitoihin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Mitfordin murhat dekkarin taustalla oli 1900-luvun alkupuolella tapahtuneet skandaalit ja kohut Mitfordin aatelisperheen ympärillä.

 

Joulu oli aina ollut Louisalle iloinen tauko talvikuukausissa, mutta tänä vuonna, kun isää ei enää ollut, hänellä ja äidillä ei ollut ollut sydäntä noudattaa perheen vaatimattomia perinteitä. He eivät olleet koristelleet asuntoa eivätkä hakeneet joulupuuta torilta.

 

Louisan ja hänen äitinsä elämästä oli tullut todella köyhää ja ilotonta isän kuoleman jälkeen. Yksi viheliäinen loinen, isän veli, oli majoittunut heille epämääräiseksi ajaksi, eikä maksanut asumisestaan eikä ruoasta mitään, päinvastoin oli vaatimassa itselleen koko ajan rahaa juomista varten. Setä oli velkaantunut ja oli sitä mieltä, että Louisan pitäisi maksaa hänen velkansa. Nokkelana tyttönä Louisa pääsi setäänsä pakoon ja valittiin Mitfordin kartanoon lastenhoitajaksi.

 

”Ja nyt Florence on murhattu! Voi, se on kamalaa. Hän oli hyvä nainen. Kaikki ne sotilaat, joita hän hoivasi… Millainen loppu. Mihin tämä maailma on menossa, en todellakaan tiedä.”

 

Mitfordin kartanon Nanny Blor tunsi junassa murhatun naisen. Louisa ja perheen vanhin tytär Nancy kiinnostuivat murhasta ja innostuivat selvittämään sitä, varsinkin kun poliisi näytti lopettaneen tutkimukset. Toisaalla eräs nuori junapoliisi, Guy, kiinnostui myös ensimmäisestä murhatutkimuksestaan, ja jatkoi sitä, vaikka virallisesti tutkimukset oli lopetettu. Guy ja Louisa tapasivat toisensa eräällä juna-asemalla ja kummankin kiinnostus heräsi. Tuttavuutta jatkettiin kirjeillä ja harvoilla tapaamisilla Lontoossa. Murhatutkimus yhdisti nämä kaksi nuorta herttaisella tavalla, tosin kirjan loppupuolella herttaisuus oli tipotiessään, kun rikolliset olivat heidän kintereillään.

 

Jessica Fellowesin Mitfordin murhat on vanhanaikainen murhatarina 1920-luvun vaihteesta. Tämä murhatarina oli ihastuttava ja pidin kovasti kirjan historiallisesta tunnelmasta.

 

Jessica Fellowes, Mitfordin murhat

suom. Laura Beck

Otavan Seven-pokkari 2020

s. 393

The Mitford Murders 2017

Ensim. suomennettu teos 2018

Historiallinen dekkari 

 

 Dekkariviikon vetäjänä toimii Niina Yöpöydän kirjat-blogista.

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Dekkariviikko)

 

En ole koskaan pitänyt kevättalvesta. Puut ovat käppyräisiä ja paljaita ja näyttävät ydinsodan jälkeen maasta puskevilta mutatoituneilta kasveilta. Stavangeria huuhtovat loputtomat kuurot, jotka värjäävät koko kaupungin levänvihreäksi ja harmaaksi.

 

Norjalaisen Heine Bakkeidin dekkari Paratiisin kutsu on toinen osa Thorkild Aske-dekkarisarjaa. Jo ensimmäinen osa Meren aaveet koukutti, vaikka olen aika kyllästynyt alkoholisoituneisiin ja lääkehuuruissa törttöileviin päähenkilöihin. Sellainen on sarjan päähenkilö, entinen poliisi, joka sai vankilatuomion törttöillessään lääkehuuruissa autolla. Kolarissa kuoli eräs nuori nainen, jota Thorkild ei pystynyt unohtamaan, vaan kaipasi edelleen.

 

Oslossa on märkää, ja kevätilma on kylmempää kuin kotona Stavangerissa, missä ympäröivälle Jærenin alueelle tyypillinen lehmänpaska-aromi on alkanut jo tihkua kaupunkiin.

 

Aske sai kuuluisalta rikoskirjailijalta töitä. Kirjailija oli kiinnostunut kahdesta kadonneesta tytöstä, joista hän aikoi kirjoittaa seuraavan dekkarinsa. Pian Aske huomasi, että kirjailija salaili jotakin, ja homma haiskahti. Hänen edeltäjänsä oli saanut kuulan takaraivoonsa ja syy oli vieritetty hänen vaimonsa tekemäksi, joka oli tehnyt itsemurhan lähes samanaikaisesti.

 

Kaikki häipyy, äänet, hajut, kova maakaan ei tunnu täällä miltään, tässä mieleni sopukassa, jossa olen nyt. Paikassa, jonka löysin siinä autossa, joka vei minut pois sinun luotasi, äiti. Olen tainnut olla siellä siitä asti. Ilman sinua minä kutistun, muutun pienemmäksi ja pienemmäksi, mustaksi, miltei näkymättömäksi, lihan, luiden ja kudosten sisään vangituksi pisteeksi.

 

Tytöt katosivat seitsemän kuukautta sitten, joten Asken poliisinvaistot heräsivät. Ehkäpä tytöt olivat vielä hengissä. He olivat ennenkin karanneet, mutta silloin he palasivat takaisin lastensuojeluyksikköön. 15-vuotiaat olivat liian nuoria selvitäkseen yksin. Kirjan aihepiiri on tullut tutuksi myös suomalaisesta lastensuojelusta. Lasten karkailu on todella yleistä, eikä lastensuojelulla ole resursseja etsiä kadonneita lapsia. Todella huolestuttava ilmiö, jolle pitäisi tehdä jotakin.

 

Lue kirjasta löysikö Aske tytöt ja miten rikoskirjailijan auttaminen sujui. Asken luonteella muitakin rikoksia tuli selvitettyä rähjäisenä, mutta suht selvin päin melkein koko kirjan ajan. Heine Bakkeiden Paratiisin kutsu on tummaa nordic noiria parhaimmillaan. Lisäksi kirjan huumori sai välillä suupielet ylöspäin. Mainio kesädekkari.

 

 

Heine Bakkeid, Paratiisin kutsu

suom. Jonna Joskitt-Pöyry

Into 2020

s. 399

Dekkari

 

Heine Bakkeid: Meren aaveet

 

 Dekkariviikon vetäjänä toimii Niina Yöpöydän kirjat-blogista.

Sam Lloyd: Muistometsä (Dekkariviikko)

 

En tiedä, mitä ajatella.

En tiedä, mitä tehdä.

Kerttu on poissa. Ja kaikki on minun syytäni.

 

Brittiläisen Sam Lloydin psykologinen esikoistrilleri Muistometsä oli mielestäni järkyttävän hyvä heti ensimmäiseltä sivulta lähtien, missä kirjan toinen päähenkilö esittäytyi. Jossakin vaiheessa tarinaa aloin epäillä kyseistä poikaa, joka kutsui itseään nimellä Elias ja joka asui Muistometsässä. Raotan tarinaa sen verran, että kirjassa on vähän henkilöitä, mutta ei kannata luottaa siihen, että henkilöt ovat mitä ovat. Kirjailija on sen verran taituroinut tämän jännittävän tarinan parissa, että suosittelen lukemaan tarkasti.

 

”Minulla on kuule suunnitelmia sinua varten”, mies kertoo. ”Et sinä tänään kuole.”

 

Kirjan toinen päähenkilö oli nuori tyttö nimeltään Elissa, joka osallistui šhakkiturnaukseen ja katosi. Elissa huomasi herätessään olevansa jossakin pimeässä maan alla sidottuna. Pian paikalle tuli henkilö, joka kuulosti nuorelta pojalta. Poika oli Elias. Elias oli yksinäinen, eikä halunnut, että Elissa lähtisi pois. Niinpä hän ei päästänyt Elissaa vapaaksi. Elias toi Elissalle ruokaa ja vettä, mutta hänen piti olla varovainen, ettei sieppaaja saisi tietää hänen käynneistään.

 

Kuvassa on vakavailmeinen tyttö, jolla on mustat hiukset, kalpea iho ja harvinaisen kirkkaanvihreät silmät. Hän näyttää nuorelta ikäisekseen, sydäntä särkevän haavoittuvaiselta. Jonkun toisen silmissä hän saattoi näyttää saaliilta.

 

Elissan katoamisen tutkijaksi nimitettiin rikosylikomisario Mairéad MacCullagh. Aika huonovointiselta vaikuttava tutkija, eikä hän vaikuttanut olevan ihan parhaimmassa terässään. Luulenpa, että kaikki lukijat toivoisivat, että tutkimusta johtaisi joku muu, mutta Mac Cullagh väitti pystyvänsä hoitamaan tutkimuksen. Lasten katoaminen ja/tai sieppauksen uhriksi joutuminen on vakava rikos. Se vaatii hoksottimia koko tutkijatiimiltä. Aina löytyy ikäviä tyyppejä, jotka sieppaavat lapsia ja tekevät heille ikäviä juttuja, valitettavasti.

 

Lupaa minulle. Lupaa, ettet anna minun kuolla tänne.

 

Elias ja Elissa ystävystyivät maan alla olevassa säilössä niin kuin vain voi tilanteen ollessa kriittinen. Elissaa etsittiin kuumeisesti ja jokainen vihje käännettiin ja väännettiin auki. Oliko jo liian myöhäistä?

 

Sam Lloydin psykologinen trilleri Muistometsä yllättää älykkyydellä, omaperäisyydellä ja kammottavalla tunnelmalla.

 

Sam Lloyd, Muistometsä *****

suom. Antti Saarilahti

Otava 2021

s. 398

The Memory Wood 2020

Trilleri

 

Dekkariviikon vetäjänä toimii Niina Yöpöydän kirjat-blogista. 

A.M. Ollikainen: Kontti (Dekkariviikko)

 

Ehkä hän maalasi piruja aivan turhaan tähän pimeyteen. Ehkä hän oli vain pyörtynyt, ja hänet oli tuotu lepäämään jonnekin rauhalliseen paikkaan. Hän ponnisti istualleen ja oli menettää tajuntansa saman tien. Silmien takana välähti, päässä tuntui ilkeä humaus, kuin joku olisi harjoitellut miekkailuliikkeitä aivojen sisällä. Nainen haukkoi henkeään pimeässä. Se ei ollut normaalia päänsärkyä, hän tajusi sen heti kirkkaasti.

 

Aki ja Milla Ollikaisen depyyttidekkari Kontti aloittaa uuden dekkarisarjan rikoskomisario Paula Pihlajan tutkimuksista. Milla Ollikainen on kirjoittanut aiemmin Lappiin sijoittuvan dekkarisarjan, ja Aki Ollikaiselta on ilmestynyt aiemmin kolme kaunokirjallista teosta. Kova kaksikko, joka voitti Kontilla Rikos 2019-kirjoituskilpailun. Kontin käännösoikeudet myytiin ennen teoksen ilmestymistä kymmeneen maahan, ja uskonpa nyt kirjan lukeneena, että suosio jatkuu.

 

Vesi oli kylmää. Ja sitä tuli koko ajan lisää. Hän tunsi, miten vesi pyörteili reisien ympärillä. Hän ymmärsi tästä kaikesta vain yhden asian: pian hän kuolisi.

 

Kiperään paikkaan joutui kirjan uhri, joka löydettiin kuolleena erään säätiön kesäasunnolta. Juhannuksen juhlijat olivat menneet viettämään juhannusta ja tekivät ikävän löydön. Lisäksi uhri oli vasta saapunut Suomeen. Liittyikö säätiön omistajat jotenkin uhriin vai oliko taustalla rasismia, sillä uhri oli tummaihoinen? Rikoskomisario Pihlaja luuli viettävänsä työpaikallaan rauhallisen juhannuksen, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Rikoksen tekijällä oli pirullinen suunnitelma. Poliiseille tuli kiire.

 

Hän oli äkkiä epämiellyttävän tietoinen siitä, että tässä pimeydessä ja hiljaisuudessa, aivan hänen lähellään, makasi kuollut ihminen.

Kuollut nuori nainen.

 

Rikoskomisario Paula Pihlaja oli tehokas organisoimaan murhatutkimuksen, sillä kuollut oli selvästi murhattu. Avuksi hän sai Rengon, Karhun ja Hartikaisen. Jokaiselle riitti tutkittavaa, mutta yhteistyö sujui hyvin. Yksityiselämän salaisuudet tosin painoivat ikävästi Pihlajan mieltä. Murhatutkimuksen ohessa hän tutki myös omia salaisuuksiaan, eräs läheinen ihminen sai nimittäin tuomion, josta joutui vankilaan.

 

Dekkariviikon aloituskirja sijoittui sopivasti juhannusaikaan. A.M. Ollikaisen Kontti on jännittävä ja viihdyttävä kesädekkari.

 

 

A.M. Ollikainen, Kontti

Otava 2021

s. 304

Dekkari

 

Dekkariviikon vetäjänä toimii Niina Yöpöydän kirjat-blogista.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

 

Tova Randers ei mene poliisin luo kello puoli viisi torstaiaamuna heinäkuun 17. päivänä. Hän laahautuu kotiin, kiipeää portaat ollakseen kolistelematta hissinovea ja sulkee oven äänettömästi.

 

Märta Tikkasen lähes 50v. moderni klassikkokirja Miestä ei voi raiskata on ollut lukulistallani vuosikausia. Aihepiiri on järkyttävä, sillä kirjan alussa päähenkilö raiskataan ja sen jälkeen hän alkaa suunnitella kostoa, raiskaajansa raiskaamista. Kirjan nimi on mielestäni outo nykypäivänä, sillä myös miehiä raiskataan ja lapsia raiskataan, oli he sitten tyttöjä tai poikia. Oudoimmat hyypiöt raiskaavat jopa vauvoja. Outo maailma ja omituiset ihmiset, joille tärkeintä on omien himojen tyydyttäminen. 

Ehkäpä toisen ihmisen alistaminen ja nöyryyttäminen seksillä tuo lisävärähdyksiä tilanteeseen? Ehkä tekijä ei kykene normaaliin seksuaaliseen kanssakäymiseen toisen osapuolen kanssa? Raiskaaminen on kuitenkin yleistä kirjallisuudessa. Toisen ihmisen raiskaamisen suunnittelu ei ainakaan ennen ole tullut vastaan kirjoissa, joita olen lukenut.

 

Sitten hän makaa pitkin pituuttaan suorana sängyssään tuijottaen kattoon. Melkein kolme tuntia hän makaa selällään hievahtamatta. Silmät selällään hän tuijottaa valkoista kattoa. Hän kuvittelee, ettei edes räpäytä silmiään kertaakaan, että hän vain katsoo katsomistaan.

 

Kirjan päähenkilöllä Tova Randersilla oli 40-vuotissyntymäpäivä, ja hän päätti käydä syömässä ravintolassa. Ravintolassa häntä haki tanssimaan mies, joka tuoksui kiinnostavalle. Hyvässä seurassa ja tanssimisen lomassa maistui myös alkoholijuomat. Ja niinpä Tova lähti miehen mukaan, mikä on aika luonnollista. Harvalle tulee mieleen, että kivan illan päätteeksi uusi tuttavuus aikoo tehdä rikoksen ts. raiskauksen.

 

Hänestä alkaa tuntua, ettei hän enää koskaan pysty kätkeytymään edes omien silmäluomiensa taakse.

 

Märta Tikkanen (1935) on suomenruotsalainen kirjailija, joka on ammentanut kirjoihinsa yksityiselämäänsä ja sen saloja. Olisin mielelläni kuunnellut kirjailijan itsensä kertovan tästä kirjasta, sillä aihe oli raju jo 1970-luvulla, kun kirja julkaistiin ja se on edelleen raju tänä päivänä. Mistä Tikkanen sai aiheensa kirjaan? Kirjan sanoma oli, että nainen ei voi raiskata miestä ainakaan tavalla, millä Tova sen teki. Kyseinen mies ei ottanut tilannetta vakavasti, eikä Tovan paikalle kutsumat poliisit ottaneet tilannetta vakavasti.

 

Kirjan aihepiiri on sellainen, että en suosittele kirjaa heille, jotka ovat kokeneet raiskauksen, sillä kirja nostattaa varmasti vahvoja tunteita ja muistoja pintaan. Märta Tikkasen teos Miestä ei voi raiskata on tunteisiin vetoava, mutta samalla yhteiskunnallinen, rohkea sekä keskusteluja avaava teos. 

 

 

Märta Tikkanen, Miestä ei voi raiskata

suom. Kyllikki Villa

Tammi 1975

s. 184

Män kan inte våldtas 1974

 

Sara Gruen: Apinatalo

 

Isabel kurkisti ovesta sisään ja kävi ruokakärryt läpi katseellaan. Ainoastaan kaksivuotias Lola reagoi hänen läsnäoloonsa ja vilkaisi häneen päin. Se oli pikkuruinen niin kuin bonobonpoikaset aina ovat, roikkui Bonzin rinnassa ja kaulassa, hamusi yhä uudelleen emon nisää suuhunsa ja päästi sen otteestaan.

 

Kanadalaissyntyisen Sara Gruen Apinatalo kertoi dramaattisen tarinan siitä, mitä tapahtui, kun viihdemogulit kiinnostuivat bonoboista ts. ihmisapinoista. Isabel Duncan oli yliopistotutkija, joka oli vuosikausia kommunikoinut bonoboiden kanssa. Eräänä päivänä laboratorioon tehtiin ikävä hyökkäys, jossa Isabel loukkaantui vakavasti, ja samalla bonobot katosivat.

 

Seinää vasten paiskautuessaan hän tajusi, että kallo pysähtyi aikaisemmin kuin aivot. Kun ovi pysähtyi häntä vasten ja hän jäi seisaalleen sen ja seinän väliin, kovin isku kohdistui kasvojen vasempaan puoleen – siihen jonka hän oli painanut ovea vasten. Silmissä välkkyivät tähdet ja suussa maistui veri, ja hän tallensi nuo seikat mieleensä myöhemmin työstettäviksi. Hän katseli avuttomana kun tulipallo suhahti ohi ja vyöryi kohti apinoita.

 

Yliopisto luopui ihmisapinoista laboratoriohyökkäyksen jälkeen. Pian mainostaulut mainostivat erään ohjelmafirman uusinta tuotantoa, jonka pääosissa olisivat kyseiset yliopiston myymät ihmisapinat. Luvassa olisi 24 tuntia vuorokaudessa tosi-tv-ohjelmaa bonobojen elämästä.

 

Samppanjapullojen korkit poksahtelivat iloisen kiljahtelun säestyksellä. Pieni ja tanakka mies, jolla oli kuulokkeet korvillaan, kohotti pullon kohti kattoa. ”Me teimme sen! Onnea kaikille! Apinatalon suora lähetys on alkanut!”

 

Sara Gruen teos Apinatalo oli täynnä valheita ja petoksia. Isabel yritti saada kaikin keinoin Apinatalon kuvaukset loppumaan. Myös eräs journalisti oli kiinnostunut kaivamaan todellisia syitä mm. laboratorioräjähdyksen taustavaikuttajista. Kirjan tarina eteni Isabelin ja kyseisen journalistin toiminnasta. Oliko mahdollista pelastaa ihmisapinat niille epäluonnollisesta ympäristöstä?

Sara Gruenin aiempi teos Vettä elefanteille hurmasi ihmiset sekä kirjana että elokuvana. Apinatalossa on viihdyttäviä jännityselementtejä ja teemoja, jotka pistivät miettimään mitä oikeuksia eläimillä on ihmisten luomissa ympäristöissä.

 

Sara Gruen, Apinatalo

suom. Laura Jänisniemi

Bazar 2011

s. 333

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella

 

Hän ojensi kätensä ja tarttui Tennysonia niskasta, suurten tupsupäisten korvien takaa. Kissaparka ei näyttänyt oikein ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Vaikka oli mennyt viikkoja, se livisti edelleen yläkertaan Saran asuntoon, pujahti sisään kissanluukusta, istahti makuuhuoneen oven eteen ja vinkui avuttomasti, aivan kuin sen emäntä olisi vain sulkenut oven hetkeksi saadakseen olla rauhassa ja astuisi taas ulos hetkenä minä hyvänsä.

 

Ruotsalainen Frida Skybäck on asunut Briteissä ja pitää sikäläisestä feelgood-kirjallisuudesta. Kirjakauppa Thamesin varrella edustaa kyseistä kirjallisuuden lajia. Kirjassa ei ole mihinkään kiire, ainakaan kyseisessä kirjakaupassa asustava kissa on sitä mieltä. Kissa kaipailee kirjakaupan entistä omistajaa, joka asui kirjakaupan yläkerrassa. Kirjan alussa sinne odotettiin kirjakaupan uutta ruotsalaista omistajaa, joka oli Saran siskontyttö Charlotte.

 

Kaikki kuulosti omituiselta aprillipilalta, mutta sillä ei ollut väliä. Jos brittiläinen asianajaja soittaa ja kertoo, että olet perinyt talon enemmän tai vähemmän tuntemattomalta sukulaiselta, silloin on mentävä paikan päälle.

 

Charlotte kaipasi uutta ajateltavaa, sillä hänen miehensä oli kuollut. Käynti Lontoossa venyi muutamasta päivästä viikkoihin, sillä kirjakauppa oli konkurssin partaalla. Kirjakaupan pelastamisesta tuli Charlottelle uutta ajateltavaa, sillä hänellä oli monivuotinen kokemus yrityksen pyörittämisestä. Kirjakaupan henkilökunta piti vain saada mukaan uudistuksiin. Eikä Charlotte ollut tottunut jakamaan ajatuksiaan, suunnitelmiaan ja uudistuksia, mutta miten siinä sitten kävi?

 

Huomenna pyydän asianajajaa käynnistämään vuokralaisen etsinnän, tai ostajan, jos se on helpompaa, Charlotte ajatteli.

 

Lue kirjan sivuilta, onnistuiko Charlotte pelastamaan kirjakaupan, vai pitikö se vuokrata tai myydä? Työntekijät rakastivat liikettä. Lisäksi siitä oli tullut entisen omistajan ystävien tapaamispaikka. Saralla ja hänen siskollaan oli yhteinen menneisyys Lontoossa, mutta Charlotte ei tiennyt siitä mitään. Kirjan tarinassa palataan 1980-luvun alkuvuosiin ennen Charlotten syntymää. Mikä aiheutti siskosten välirikon? Charlotte päätti selvittää menneisyyden salaisuudet äitinsä ja tätinsä välillä.

 

Tennyson oli Saran kissa, mutta miten kävi, kun Charlotte jäi nukkumaan Saran asuntoon? Seinän takana asusti lisäksi kiinnostavan oloinen kirjailija, mutta eihän Charlottea kiinnostanut kuin hänen kuollut miehensä, vai kiinnostiko? Viihdyn kirjakaupoissa ja niistä kertovat kirjat ovat ihania. Suosittelen tätä feelgood-tarinaa, sillä oli todellakin rentouttavaa antaa kirjan tarinan viedä. Rento ja rauhoittava tarina, oikea lukuilo.

 

Frida Skybäck, Kirjakauppa Thamesin varrella

suom. Annamari Typpö

Wsoy 2021

s. 478

Bokhandeln på Riverside Drive 2018