Mari Ahokoivu: Löydä minut tästä kaupungista

Kävin tänään ulkona.

Tiedän. Hyvä tyttö. Siellä taisi sataa.

Satoiko? En oikein muista enää.

Et muista? Miten niin et muista?

En tiedä.

Mari Ahokoivun (1984) tummasävyinen sarjakuvateos Löydä minut tästä kaupungista kertoo tytöstä, jonka kasvot ovat kadonneet, kun hän muutti vieraaseen kaupunkiin. Hänelle kertyy ongelmia painajaisista, huijarioppaasta ja siitä, että häntä ei näe kukaan. Outo varjo seuraa häntä joka paikkaan.

Löydä minut tästä kaupungista on yhtä aikaa surullinen yksinäisyydestä kertova tarina, mutta silti aika mielenkiintoinen ja kiinnostava tarina, josta löytyy jopa mustasukkaisuutta,  ja johon on saatu väriä stalkkerimaisesta varjosta, jonka kanssa tyttö keskustelee. Tytön kasvot tulevat lopulta yllättävällä taholla vastaan. Ja lopun trillerimäisyys on kieltämättä yllättävän  hyvin tehty.

Mari Ahokoivu on opiskellut sarjakuvapiirtämistä ja nykyisin hän opettaa sitä. Opettamisen avuksi hän on tehnyt opaskirjan sarjakuvapiirtämisestä. Graafikkotausta näkyy upeassa piirrosjäljessä taidokkaina kynänjälkinä. Kirja on musta-valkoinen, joka tehostaa tarinan syvempää filosofiaa ja tekee kirjasta fantasianomaisen.

Mari Ahokoivu, Löydä minut tästä kaupungista

Asema 2009

s. 107

sarjakuvateos

Anne Holt: Tomussa ja tuhkassa

Sekunnit, jolloin hän seisoi Dina sylissään ja tajusi, mitä oli tapahtunut, pystymättä silti mitenkään ymmärtämään sitä. Kohtaukset yhdistyivät kauhuelokuvaksi, joka piti häntä hereillä, kun hänen olisi pitänyt nukkua, ja uuvutti hänet niin, että hän nukahti silloin kun ei olisi pitänyt.

Norjalaisen Anne Holtin uusin dekkari on nimeltään Tomussa ja tuhkassa. Vaikka kirjan nimi ei avautunut minulle, dekkarin tarina oli hyytävän hyvä. Hanne Wilhelmsen on rikostutkija, joka tekee edelleen töitä, mutta kotoa käsin, sillä hän kulkee pyörätuolilla. Selvittämättömät rikokset tarvitsevat terävän järjenjuoksun ja hoksottimet, joilla nähdään mahdolliset rikokset ja rikoksentekijät.

Apuna rikosten tutkinnassa Hannella on älykäs Henrik Holme, pakkoliikkeistä kärsivä huippututkija, jota ilman tutkimisesta ei tulisi mitään, sillä Hanne tarvitsee apua liikkuakseen ulkona. Siksi hän pysyttelee kotona, ja Henrik juoksee eri paikoissa tutkimassa ja hankkimassa tietoa. Mielenkiintoinen parivaljakko. Hannen sopeutumaton ja epäsosiaalinen luonne tarvitsee parikseen sopeutuvan ja sosiaalisen luonteen. Vastakohdat täydentävät toisiaan, ainakin näillä työkavereilla, ja molemmat saavat toisiltaan uusia näkökulmia tutkintaan.

Minä uskon, että hänet murhattiin. Eikä ketään saa murhata. Ketään. Missään tilanteessa. Muihin kysymyksiisi minulla ei ole vastauksia. Mutta me löydämme ne. Sinä ja minä, Henrik.

Tomussa ja tuhkassa dekkari alkaa vuosien takaa, kun pieni tyttö jää auton alle. Pari vuotta myöhemmin tytön isä joutuu vankilaan, mutta nähdessään nykyisyydessä poliisin, joka tutki rikosta, josta hänen vangittiin, hän sanoi poliisille olevansa syytön. Eläkkeelle jäävä poliisi halusi selvyyden asiaan, sillä se oli vaivannut häntä koko ajan. Niinpä poliisi vei tutkimusraportin Henrikille. Henrik kiinnostui kovasti aiheesta ja yritti saada Hannen kiinnostumaan syyttömän miehen tapauksesta.

Toisaalla Hanne oli kiinnostunut erään naisen itsemurhasta, josta media uutisoi isoin otsikoin. Nainen oli muutama viikko paljastunut rasistisen blogin kirjoittajaksi ja itsemurhaviesti ilmoitti hänen halustaan kuolla. Hanne ei ihan nikottelematta halunnut uskoa, että muutaman viikon mediakohu ajaisi ihmisen noin ahtaalle, että ainoa pakopaikka olisi hautausmaa, jonne bloggaaja ei ollut edes halunnut. Hannen mielestä jutussa oli jotain mätää ja haiskahtavaa, jota olisi pakko tonkia, ettei murhaaja pääsisi liian helpolla, sillä murhaajan henkilöllisyyskin oli pian selvillä.

Hanne ja Henrik ovat siis kahden murhan, tai itsemurhan ja murhan tutkinnan äärellä. Poliisitutkinnoista selviää paljon, mutta joka päivä ilmenee uusia tutkintahaaroja. Kirjan juonikuvioihin oli lisätty myös stalkkaaja, joka oli seurannut vuosikausia erästä tyttöä ja nyt aikuisena tytöllä oli pieni tyttö, jota stalkkaaja seurasi. Dekkarin loppukohtaus oli järkyttävän paha.

Hän oli alistunut kaikkeen.

Aina.

Mutta ei alistuisi enää. Hänen oli aika kostaa, ja jossakin syvällä sen siunatun tyhjyyden takana, jonka ansiosta hän saattoi suoristaa selkänsä ja hengittää vapaasti, kyti idea siitä, miten se tapahtuisi.

Anne Holt, Tomussa ja tuhkassa *****

Suom. Outi Menna

Gummerus 2018

s. 373

I støv og aske 2016
Hanne Wilhelmsen-dekkari 

Novellihaaste 2 — koonti

Vuosi sitten Nipvet-blogi haastoi lukemaaan novelleja. Haaste oli jatkoa Ompun vetämälle novellihaasteelle. Olen koonnut listan vuoden aikana lukemistani novellikirjoista ja pääset lukemaan kirja-arvion klikkaamalla kirjan nimeä.

Beckett Samuel: Piiritetyn huoneen novelleja (3 novellia)
Mantel Hilary: Margaret Thatcherin salamurha (11 novellia)
Nopola Sinikka: Onko teillä tämmöistä (71 novellia ym.)
Jotuni Maria: Kun on tunteet  (10 novellia)
Catani Johanna ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon  (22 novellia)
Koistinen Olavi: Mies joka laski miljardiin (10 novellia)
Gavalda Anna: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (7 novellia)
Härkönen Anna-Leena: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (43 novellia)
Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (25 novellia)
Viikilä Jukka: Suomalainen vuosi (133 novellia)

Luin kymmenen novellikirjaa haasteen aikana. Tykkään lukea lyhyttä proosaa, sillä tuntuu kuin aivot lepäisivät lukiessa lyhyempää tekstiä. Saman koen lukiessa runoja. Näistä novellikirjoista haluan peukuttaa Lucia Berlinin novelleja, jotka ovat mielestäni aivan omaa luokkaansa. Rehellisiä ja aitoja. Toivottavasti löydät luettavaa näistä novelleista.

Kiitos Nipvet haasteen vetämisestä. Peukutuksiakin löytyy teksteistä.

Toinen tuntematon teoksen kirjailijat ja novellit:

Hanna Weselius: Carola Mäkisen isoisä

Petri Tamminen: Teidän suuren surkeutenne vuoksi

Niina Repo: Martta

Riikka Pulkkinen: Sinä nouset ylös

Tapio Koivukari: Hilma Lahti, souvarin muija

Mooses Mentula: Vääpeli Korsumäen neulova vaimo

Tuomas Kyrö: Vaadi aina enin itseltäsi

Sirpa Kähkönen: Kesän 1939 poutapilvet

Minna Rytisalo: Kulkurin valssi

Jenni Linturi: Tyttö, perkele!

Katja Kettu: Juro ja Rukka

Laura Gustafsson: Yksi tavallinen Vassa

J-P Koskinen: Jos siellä kumminkin olis jotakin

Tommi Kinnunen: Nuku nurmelle hyvälle

Mikko Kalajoki: Sinun ikäisesi poika

Inka Nousiainen: Kaunis päivä

Joel Haahtela: Valepuku

Taina Latvala: Enne

Laura Lähteenmäki: Tummuva vihreys

Venla Hiidensalo: Sydän on vasemmalla

Tuula-Liina Varis: Kyl Urho ain pärjää

Antti Heikkinen: Jauhot

Juhannusfiilistelyä

Puhu minulle rakkaudesta

Puhu minulle rakkaudesta

vasta huomispäivänä

sillä jos tänään puhut, puhut pimeälle joelle.

Ei sen vesi pysähdy

ei syty veneessä iloinen lyhty

ei laula kalojen outo, hilpeä kuoro.

Katso minua lempeästi

vasta huomispäivänä

sillä jos tänään katsot, katsot kalpeata kuuta.

Ei sen valo lämmitä

ei kierrä sen veressä pääskysensulka

ei maistu se koskaan oravanmarjoilta.

Tule minua lähemmäksi

juuri tänä päivänä

sillä jos tänään lähdet, lähdet minulta iäksi.

En sinua löydäkään

en opi sinua koskaan tuntemaan

en koskaan kuuntelemaan sydämesi ääntä.

Tule minua lähemmäksi

juuri tänä päivänä

tule ja puhu minulle, koske minua, katso minuun.

Ei suruni sammu pois

jos menet kättäni koskematta

ei suruni sammu, jos minusta käännyt.

Aulikki Oksanen 1964

https://www.youtube.com/watch?v=7USd4ojnIFg

Lempeitä juhannuspäiviä teille blogini ystävät ja lukijat. Lukuiloa!

Mai

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Mutta vielä siitä hetkestä. Rosa seisoo oviaukossa yhtenä ensimmäisten yhteisten kesien ensimmäisistä päivistä. Ja hän sanoo sanat jotka syöpyvät Thomaksen mieleen, sanat jotka hän muistaa pitkään, koko elämänsä ajan:

”Nyt mennään Isabella. Rantaan. Näyttää siltä että päivästä tulee kaunis.”

Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla on kesäkirjojen klassikkoteos. Kirja on ollut kesäkodin lukupinossa monta vuotta lukemattomana. Kiva, että otin kirjan nyt luettavaksi, sillä se oli kunnon kesäkirja, jossa oleskellaan rannalla, uidaan, rentoudutaan, juhlitaan, käydään laivamatkalla Ruotsissa ja ylipäätään vietetään aikaa mökkeillen. Alkukesästä saavuttiin mökeille ja loppukesästä palattiin kotiin. Suomenruotsalaiset mökkinaapurukset pysyivät samoina monta vuotta.

Kirjan yhtenä päähenkilönä toimi Thomas, ja heidän pieni perhe asusti kesät valkoisessa huvilassa. Hirsihuvilaan heidän yläpuolelle tuli kesällä -62 Enkelin perhe, johon kuului isä, äiti ja kaksi tyttöä. Nuorempi tytöistä Renée oli hyvä vastus Thomaksen leikeissä. Kirjan lopussa tarinan näkökulma vaihtui yllättäen tarkastelemaan nuoren Renéen traagista kohtaloa. Kirjan päätähtinä toimivat villit ja vallattomat Isabella ja Rosa, joiden rantaelämästä kirjailija ammensi joka kesäpäivälle uusia kuvioita.

Ja Thomas ottaa kuvan rantanaisista eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1963. Hän käyttää Rosan kameraa, täysautomaattista instamaticia joka säätää etäisyyden ja valon voimakkuuden, niin ettei kuvaajan tarvitse muuta kuin painaa punaista nappia tirkistysaukon yläpuolella.

Ihanat naiset rannalla kertoi nuorista naisista, jotka kokivat 60-luvulla vapautumisen omasta seksuaalisuudestaan ja ahtaista roolimalleista. Yhteiset kuumat kesät saivat tunteet kuumenemaan. Isabellan ja Rosan rinnalle kirjailija nosti ns. hyvän äidin kuvan, Maj Johanssonin, joka häpeillen katseli Isabellan ja Rosan touhuja. Isabella ja Rosa piut paut välittivät naapurimökin Majn ilmeistä ja ajatuksista. He olivat vapaita ja kauniita, heille olivat kaikki nautintokokeilut sallittuja.

Monika Fagerlundin Ihanat naiset rannalla teoksessa kuvattiin historiallista naisten vapautumista monin paikoin itse itselleen tekemistä kahleista. Olen äiti, joten minun on käyttäydyttävä siveästi-periaate unohdettiin kokonaan kirjan kuvioissa. Kirjan miehistä yhdellä oli avioliiton ulkopuolisia suhteita muihin naisiin, mutta hänen elämänsä muuttui yksinäiseksi vaimon muutettua pois yhteisestä mökistä. Naiset kuvattiin kuitenkin perheen tukipilareiksi ja tukipilareiden kadottua omille teilleen, muutos oli vaikea. Thomaksen ja hänen isänsä elämä pysyi samanlaisena, mutta siitä puuttui iloisuus. Ihanat naiset rannalla kuvasi aidosti 60-luvun miljöötä ja elämää, jota oli ihana lukea. Isabella ja Rosa olivat nykypäivän naisten esikuvia, naisten, jotka uskaltavat olla oma itsensä.

Miksi vesisuksilla hiihtävät rantanaiset ovat kauniita? Vastustamattomia? Vangitsevia? Keltaisissa ja valkoisissa uimapuvuissaan, vaikka toisella on kaiken kukkuraksi oranssit pelastusliivit päällä?

Monika Fagerholm, Ihanat naiset rannalla ****

Suom. Arja Tuomari

Otava 1998, 3.painos

s. 334

Underbara kvinnor vid vatten 1994

Samanniminen elokuva ilmestyi vuonna 1998

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin

Joni Skiftesvik: Finlandia City

Tuijotin verkkovajan nurkalta jokisuun syöverille. Siellä oli vain harmaata merta ja kuohahtelevia aaltoja, ei veneitä. Myötätuuli kantoi redin laivoista lastaustyön ääniä, vinssien lonkotusta ja lautojen läiskettä. Äiti retuutti laivassa lankkuja ja minä lorvin rannassa joutilaana. Nolotti.

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen Finlandia City vie lukijan kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Haukiputaalle, missä Joni asui mummonsa ja äitinsä kanssa. Jossakin vaiheessa äiti meni naimisiin Brorin kanssa ja Joni sai siskon ja veljen. Äiti elätti kasvavaa perhettä kuin yksinhuoltaja, sillä isäpuoli oli merimies ja pysytteli merillä suurimman osan ajasta. Joni koki huonoa omaatuntoa, koska äiti raatoi satamassa. 13-vuotiaana Joni pääsi aloittamaan työnteon lautatarhalla ja siirtyi sieltä sitten myöhemmin satamaan töihin koulujen loma-aikoina. Alaikäisten työnteosta ei juuri palkkaa maksettu, mutta töitä sai paiskia olan takaa. Työnjohtajalla oli erikseen muistiinpanot niistä, jotka eivät saaneet tulosta aikaiseksi ja heitä ei juuri palkattu töihin. Viinamäen miehiä myös kartettiin.

Parhaitten kaverieni merille lähdön jälkeen tuijottelin entistä innokkaammin redillä ankkurissa pyöriviä laivoja. Soutelin illat niiden ympärillä ja mietin pääni pyörälle, miltä tuntuisi katsella maailmaa komentosillalta ja nähdä muutakin kuin kotikylän pikkuruiset mökit, yhtiön vuokrakasarmit ja lastaajarannan huojuvan renkkusillan, jota pitkin reppuselkäukot ja –akat talsivat aamulla väenkuljetusmoottoreihin redille vietäviksi.

Tottuessaan siihen, että meri toi perheelle elannon, Joni oli vakaasti päättänyt lähteä itsekin merille. Toisaalta hän oli innokas lukemaan ja kirjoittamaan. Merille lähteneet kaverit ja isäpuoli saivat kirjeitä ja kortteja innokkaalta kirjoittajalta ja toisinaan Joni sai itsekin postia kavereilta, jotka olivat huolissaan kotikyläänsä jääneistä tyttökavereista. Jonin äiti oli merille lähtöä vastaan ja innosti poikaansa opiskelemaan. Uhkasi jopa katkaista välinsä poikaansa, jos tämä uskaltaisi lähteä merille ilman hänen lupaansa.

Finlandia Cityn maisemissa tutustutaan mm.  Jonin lähipiiriin, kavereihin, naapureihin ja työkavereihin ja niihin ikäviinkin tyyppeihin mitä lähistöllä pyöri. Kirjan kieli on minulle tuttuakin tutumpaa ja tunnen oloni kotoisaksi Perämeren rannalla ja Kiiminkijoki-suistossa. Joni Skiftesvik kirjoittaa tunteellisesti hyvin elävää tekstiä ja hän on oikeasti tarinaniskijöiden sukua. Muistellessaan lapsuutta ja nuoruutta kirjailijan muistot tuovat mukanaan uusia muistoja. Itselle sattuneet tapaukset tuovat mieleen muille henkilöille sattuneita tapahtumia tuona aikana. Muistoissa aika on merkityksetön ja tapahtumat ja sattumukset juolahtavat mieleen kuin mummolan räsymatto. Jokaisesta päivästä löytyi myös niitä kirkkaita räsymaton raitoja. Upeaa arkirealismia Paavo Rintalan Pojat teoksen hengessä.

Joni Skiftesvik, Finlandia City *****

Wsoy 2018

s. 267

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik: Isäni, sankari

Agatha Christie: Lentävä kuolema

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.

Madame Giselle oli kuollut…

Agatha Christien (1890-1976) Lentävä kuolema dekkarin lentävänä miljöönä on tarinan alussa lentokone matkalla Pariisista Lontooseen. Matkustamossa on myös kuuluisa belgialainen mestarietsivä Hercule Poirot. Valitettavasti Poirot nukkuu lennon aikana, eikä huomaa matkustamossa tapahtuvaa murhaa, jonka on suunnitellut ikävä henkilö. Mutta kuka matkustamossa olleista henkilöistä on syyllinen? Mikä on motiivi ja kuka hyötyy eniten madame Gisellen kuolemasta, sillä madame on suunnattoman rikas. Madamen taustalta löytyy ikäviä rahaan ja kiristykseen liittyviä juttuja, joten voisiko joku kyseisistä matkustajista kantaa kaunaa madamelle? Ja miksi Poirot on kiinnostunut matkustajien käsimatkatavaroista?

Kyllä murha sitten on kumma juttu! Siitä kuvittelee, että se on aivan suoraviivaista – mutta ei se ole. Murhalla on vaikka mitä merkillisiä seurauksia, joita ei koskaan tule ajatelleeksi…

Hercule Poirot on niin taitava mestarietsivä, että hän on heti murhaajan jäljillä, mutta murhaa piti ajatella ja tutkia hieman tarkemmin, ennen kuin oli aika paljastaa syyllinen, ja kuinka syyllinen kaiken oikein teki. Valitettavasti tutkimukseen kului jonkin verran aikaa, ja murhaamisen makuun päässyt syyllinen murhasi uudestaan peittääkseen jälkensä.

Agatha Christien kulki toisen aviomiehensä kanssa arkeologisilla kaivauksilla, joten tästäkin dekkarista löytyy arkeologiaan liittyviä teemoja. Ensimmäinen aviomies petti Agathaa, joten hänen kirjoittamista dekkareista löytyy aviorikoksiin liittyviä sivupolkuja. Melkein jokaisessa Agathan dekkarissa on ihastumisia ja niin on tässäkin tarinassa. Agatha oli selvästi moderni ihminen, sillä Lentävä kuolema on julkaistu vuonna 1935 ja hän on valinnut matkustajalentokoneen murhapaikaksi. Tuohon aikaan matkustettiin vielä yleensä junilla ja laivoilla. Lentomatkat olivat myös kalliita, joten se oli harvojen herkkua.

Tietysti minua kiinnosti, että olisiko kirjassa viitteitä Hitleriin, joka liitti jo vallanhuuruissaan saksankielisiä alueita Suur-Saksaan, mutta mitään vinkkejä ei näkynyt. Lentävän kuoleman matkustajiin kuului aatelisia, työläisiä, keskiluokkaisia jne., sillä Agathan tyyliin kuului käyttää henkilöhahmoissa luokkasysteemiä. Myös henkilöiden kuvaaminen oli tarkkaa, joten tämänkin dekkarin henkilöt voi ihan hyvin kuvitella luonnossa vaatetusta ja puhetyyliä sekä käytöstä myöten, tietysti huumoria unohtamatta. Lentomatkailun lisäksi kirjasta löytyy myös eräänlainen lentävä ammus. Poirotin seurassa viihtyy aina ja kaikkialla.

Agatha Christie, Lentävä kuolema ***

Suom. Jaakko Kankaanpää

Wsoy 2018

s. 303

Death in the Clouds 1935

Hercule Poirot-dekkari

Christie Agatha: Vanha hyvä aikani 

Christie Agatha: Ruumis kirjastossa

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Ja joskus hän ajattelee, ettei näiden seinien ulkopuolella ole mitään. Vain lisää seiniä, rautakaltereita ja kylmiä betonilattioita.

Brittiläisen Elly Griffithsin esikoisdekkari Risteyskohdat on ihailtavan taidokkaasti kirjoitettu mysteerikirja, joka sisältää kimurantin jännitystarinan lisäksi mystisiä seikkailuja marskimaalla, arkeologisia kaivauksia, historiallisia esineitä, kadonneita lapsia, hiukan romantiikkaa ja rempseän päähenkilön Ruthin ja ihanan Nelsonin. Ja näiden kahden henkilön yhteistyö ilmeisesti jatkuu seuraavassakin sarjan kirjassa, toivon niin. Olen niin ihastunut tähän pariin ja tähän kirjaan ja Norfolkiin kirjan tapahtumapaikkana.

Arkeologi Ruth Gallowayta pyydettiin tutkimaan maasta löytyneitä luita. Pyytäjänä oli rikoskomisario Harry Nelson, joka halusi kuumeisesti löytää kymmenen vuotta aiemmin kadonneen tytön luurangon. Luut eivät kuuluneet kadonneelle Lucylle, vaan esihistorialliselle ruumiille. Ruthin ja Nelsonin yhteistyö jatkui tämän jälkeenkin, sillä paikkakunnalta katosi jälleen pieni tyttö.

Uusi ääni kuuluu joskus hyvin läheltä. Silloin kun yöllä on hyvin pimeää ja hyvin kylmää. Ääni herättää hänet, hän alkaa vapista ja kietoutuu peittoon tiukasti. Ääni kuuluu kerran, toisen ja kolmannen. Hän ei tiedä miksi, mutta jotenkin hänestä tuntuu, että se kutsuu häntä.

Risteyskohdat kuvaa muinaisia paalutuksia vesijättömailla. Paalutuksia pitkin pystyi turvallisesti kulkemaan seudulla, missä oli upottavia suosilmäkkeitä tai upottavia hiekkadyynejä ja syviä mutakuoppia, joihin upotessa katosi iäksi jälkiä jättämättä. Näillä vuorovesimailla oli tehty kymmenen vuotta aiemmin arkeologisia kaivauksia, joihin Ruth oli osallistunut. Ruth pystyi kertomaan osallistujista poliiseille ja tätä kautta heille avautui uusia tutkimuslinjoja etsiä kadonneita tyttöjä. Kukaan ei uskonut heidän olevan enää elossa.

Kissojensa kanssa asustelevan Ruthin kotirauha rikkoontui, kun hän alkoi avustaa poliiseja tutkimustyössä. Ruth koki tutkimustyön mielekkääksi ja löysikin yhteisiä tekijöitä ja mahdollisia ja mahdottomia rikoksentekijöitä. Kirjailija osoitti kyllä selvästi, kuka rikosten takana on, mutta se piti Ruthin itsensä ratkaista. Tietysti jännittävällä ratkaisuhetkellä piti myrskytä ja sataa vettä ja muutenkin olosuhteet olivat karmivat. Kaikin puolin mainio dekkari, joka kietoi pauloihinsa heti ensisivulta ja piti otteessaan kirjan loppuun asti. Extraplussaa annan hienoista luontokuvauksista ja koukuttavasta lopusta, joka antaa vinkkejä Ruthin tulevasta elämästä. Toivottavasti Nelson pysyy kuvioissa mukana.

Yössä on nyt uusi ääni. Se kuuluu yhä uudelleen ja uudelleen. Kolme kiljaisua, yksi toisensa perään, hyvin matalia ja kaikuvia. Kolmas kestää aina pisimpään ja on kaikkein pelottavin.

Elly Griffiths, Risteyskohdat *****

Suom. Anna Lönnroth

Tammi 2017

s. 304

The Crossing Places 2009

dekkari

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

En tiedä kuinka monta kertaa olen piileskellyt metsässä ja tarkkaillut naista siellä talossaan, katsellut miten hän tanssii ympäriinsä kasvoillaan se tyytyväinen, omahyväinen hymy. Kuin millään ei olisi mitään väliä.

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin Poika joka ei itke on toinen osa Magdalena Janssonista kertovaa viisiosaista dekkarisarjaa. Magdalena muutti ensimmäisessä osassa takaisin kotipaikkakunnalle asumaan, ja on paikallislehden toimittaja. Kirjassa pohditaan median nykytilaa tarinaan sijoitettuna. Myös paikallislehtien kilpailu ja uutislööpit ovat tapetilla. Magdalena pohtii myös sitä, mitä hän osaa tehdä sitten, kun toimittajan työt loppuvat ja mitä töitä on kotipaikkakunnalla tarjottavana.

Magdalenalla on yksi poika edellisestä liitosta. Poika joutuu matkustamaan pitkiä matkoja isänsä luokse Tukholmaan ja takaisin äidin luokse, mutta tässä kirjassa siihen tulee jonkinlainen ratkaisu. Olen itsekin seurannut junissa, busseissa ja lentokoneissa yksin matkaavia lapsia, joiden vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla. Toivon kovasti, että heille ei satu mitään. Magdalena on sympaattinen päähenkilö ja joutuu pähkäilemään omien tunnetilojensa kanssa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan elokuuhun ja ovat alkujaan leppoisia, mutta pelokas tunnelma kasvaa kirjan loppua kohden. Kirjan tapahtumissa tuhopoltot näyttävät valitettavan suurta osaa.

Magdalenan poika joutui uudessa kotikaupungissa kiusatuksi, joten koulunkäynnin aloitus jännittää sekä äitiä että poikaa. Kiusatuksi tuleminen ja siihen liittyvät teemat ovat kirjassa isossa roolissa, mikä antaa mielestäni erittäin paljon lisäarvoa kirjalle. Mihin kiusaaminen voi johtaa? Yksinäisyys, masennus ja jopa kuolema. Kirjassa on useampia kiusatuksi joutuneita ihmisiä. Kiusaaminen on teema, joka nostaa aina karvani pystyyn, oli kirja mikä tahansa. Kiusaamisesta nousee aina muistot mieleen ja varsinkin poikiini kohdistuneet kiusaamiset olivat inhottavia, kun he olivat alaluokilla koulussa. En pysty antamaan anteeksi kiusaajille ja inhoan heidän tekojaan. Tunnen olevani tiikeriäiti, joka puolustaa pentujaan ja samoilla fiiliksillä uskoisin Magdalenankin olevan tässä kirjassa.

Murhaajan kohteeksi joutuminen on sekin yhdenlaista kiusaamista, kun ensin häiritään eri tavoin ja sitten loppunäytös tulen avulla, mutta kyseinen murhaaja oikeutti tekonsa kostona. Kostoteot yltyivät niin pahoiksi, että koko naapurusto pelkäsi tekoja ja kohteeksi joutumista.

Magdalena joutui työnsä vuoksi ns. murhaajan tuliradalle. Hän kirjoitti aiheesta lehtiartikkeleita, ja antoi siten itsestään murhaajalle sopivan kohteen. Murhaaja ihastui kovasti pelotellessaan Magdalenaa. Nyt on kuuma kesädekkari luettavaksi.

Ninni Schulman, Poika joka ei itke ***

Suom. Terhi Vartia

Tammi 2018

s. 383
Dekkari

Schulman Ninni: Tyttö lumisateessa

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Unen tyttö ajelehti lokkien kirkunan ja tyrskyjen alla, syvällä Pohjanmeren kylmissä, varjoisissa syvyyksissä. Ennen nauravat silmät olivat kelmeät ja suolaveden turvottamat, kalpea iho kurttuiseksi lionnut, vaatteet kivikossa rispaantuneet.

Brittiläisen Ruth Waren esikoistrilleri Synkän metsän siimeksessä vakuutti minut jännärityylillään lukemaan hänen seuraavan trillerin Nainen hytissä 10. Olin hiukan skeptinen etukäteen, koska en yleensä tykkää laivamatkailusta. Kirjan laivamatka suuntautui Norjan vuonoille, jonne olen tosin aina halunnut matkata juuri laivan kyydissä. Aina ei saa sitä mitä tilaa, eli tyyntä merenkäyntiä. Kirjassa ei keskitytä maisemien tarkkailuun, vaan kirjan tapahtumat muuttuvat sen verran kiperiksi, että hyvä kun pysytään laivan sisällä syysmyrskyävän meren jyllätessä ulkona.

Laivamatkalle on uskaltautunut matkatoimittajan urasta haaveileva Lo, joka on jymähtänyt kymmeneksi vuodeksi samaan lehtitoimitukseen kirjoittamaan pikkuartikkeleita. Nyt tuli tuhannen taalan paikka, kun hän pääsi tuuraamaan matkatoimittajaa Norjan vesille ja matkasta pitäisi tietenkin kirjoittaa hyviä artikkeleita. Paha kyllä laivalta ei saanut lähtemään minkäänlaisia viestejä, joten ahtaanpaikankammosta kärsivä Lo tunsi olonsa todella vaikeaksi sen jälkeen, kun hän oli varma, että naapurihytistä oli heitetty naisen ruumis mereen. Sitäpaitsi Lo oli nähnyt naisen elävänä ja puhunut hänen kanssaan, mutta huone oli tyhjä ja siivottu.

Nousin vavahtaen sängystä. Ovi oli kiinni, mutta sitä lähestyessäni ääni voimistui – samoin kuin sydämeni jyskytys. Rohkaisin mieleni ja kiskaisin oven auki. Suihkun kohina täytti pienen tilan, hapuilin katkaisijaa. Valo tulvahti kylpyhuoneeseen – ja silloin minä näin.

Ruth Ware hallitsee trillerit, jotka on sijoitettu haastaviin ympäristöihin, jotka jo itsessään luovat kiperiä tilanteita. Synkän metsän siimeksessä oltiin pimeimpään vuodenaikaan, jolloin ei tehnyt mieli edes lähteä ulos muilla kuin kirjan päähenkilöllä, joka ahdistui sisälläolosta. Nainen hytissä 10 matkaa Pohjanmerellä ja Norjan vesistöillä syyskuun loppupuolella ja ulkonaolo laivan kannella ei paljon lohduta meren myrskytessä ja keikuttaessa laivaa. Mutta murhaajalle syysmyrsky on otollinen aika tehdä se mitä on suunnitellut. Niinhän se murhaaja luuli. Lo kärsi unettomuudesta ja kuuli mielestään hätähuutoja ja omituisia ääniä. Tästä tilanteesta johtuen Lo joutui itsekin kinkkisiin tilanteisiin. Nyt oltiin jännän äärillä.

Ruth Ware, Nainen hytissä 10 ****

Suom. Terhi Kuusisto

Otava 2018

s. 350

The Woman in Cabin 10, 2016

Trilleri

Ware Ruth: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Kirjailija Nora Shaw sai viestin kaukaa menneisyydestä, sillä hänet kutsuttiin kouluaikaisen parhaan ystävän polttareihin. Eipä Nora tiennyt minkälaiseen soppaan sekaantui, kun lupautui mukaan polttareihin. Häntä vaivasi vain yksi asia: miksi hänet kutsuttiin kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen? Polttarit oli aikomus pitää Synkän metsän siimeksessä marraskuisena viikonloppuna keskellä ei mitään lasitalossa, jossa ei ollut edes verhoja.

Nora jakoi huoneensa ystävänsä Ninan kanssa, joka oli pysynyt ystävänä myös sen kymmenen vuoden ajan, minkä Nora oli ollut pois kotiseudultaan. Poislähtemisen takana oli ikävä tapahtuma, joka jätti surun ja murheen Noran elämään. Siihenkin ongelmaan tuli ratkaisu kyseisen viikonlopun aikana. Tervetuloa Claren polttareihin!

Minun huomioni kiinnittyi kuitenkin johonkin aivan muuhun kuin puhelimeen. Kolhon, pelkistetyn takan yläpuolella oli nimittäin jotakin vielä huonommin ympäristöön sopivaa: kiiltävä haulikko, joka lepäsi seinään porattujen puisten tappien päällä. Näytti siltä kuin se olisi tuotu siirrännäisenä jostain maaseudun pubista. Olikohan se oikea?

Jossakin vaiheessa pelottavien tapahtumien aikana, haulikko tulee esille jollakin tavalla. Brittiläisen Ruth Waren esikoistrilleri Synkän metsän siimeksessä osoitti kirjailijan taidot uutena kirjailijalahjakkuutena. Synkän metsän siimeksessä on lasitalo, johon kyllä uskoo sisältyvän jonkinlaisen rikostilanteen. Talo on kuin näyttämö ja tulevan draaman kirjoittaja on suunnitellut kohteen, murhatavan ja syyllisen todella tarkkaan. Ja mikähän on motiivi, sekin selviää kirjan lopussa.

Nora Shaw kirjoittaa kuinkas muutenkaan, dekkareita, joten hänellä on aika vilkas mielikuvitus. Mielikuvitus saa lisäväriä ulos lumihankeen ilmestyvistä jäljistä, joita ei ainakaan polttareihin osallistuvat tunnusta jättäneen. Kirjaa kerrotaan kahdessa tasossa eli polttareiden aikana ja niiden jälkeen, kun Nora makaa sairaalassa muistinsa menettäneenä.

Dekkareissa ja trillereissä tulee mietittyä tarinan henkilöistä, että kukahan mahtaa olla murhan suunnittelija. Kirjan tapahtumat yleensä lisäävät mielenkiintoa ratkaista murhaaja, ennen kuin tarina loppuu. Tässä kirjassa se oli yllättävän helppoa, sillä kirjailija johdatteli oikeaan ratkaisuun. Loppuhuipennus hiukan lässäytti tarinaa, mutta kyllähän tämä oli ihan viihdyttävä trilleri, jota en suosittele luettavaksi yksin ollessa synkän metsän siimeksessä marraskuun pimeydessä.

Ruth Ware, Synkän metsän siimeksessä ***

Suom. Oona Nyström

Otava 2017

s. 361

In a Dark, Dark Wood 2015

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Vaatteiden ja korujen lisäksi arvostin elämässä kahta muuta asiaa: lääkäreitä ja julkkiksia. Kunnioitin heitä heidän valkoisten takkiensa ja pitkien limusiiniensa vuoksi. Tiesin varmuudella, että halusin olla isona joko lääkäri tai julkkis. Ideaalitapauksessa näyttelisin lääkäriä tv-sarjassa.

Yhdysvaltalaisen Augusten Burroughsin omaelämäkerralliset muistelmat lapsuudesta ja nuoruudesta kirjassa Juoksee saksien kanssa sisältävät sekä viiltäviä että hullunkurisia muistoja ajalta, jolloin hänen äitinsä luovutti Augustenin psykiatrinsa huollettavaksi. Psykiatri oli lääkärikoulutuksen saanut tohtori Finch, jonka antama hoito ei näyttänyt aina oikein luotettavalta Augustenin ja ulkopuolisten silmissä. Tohtori Finch oli kuitenkin aina valmis tulemaan potilaidensa luokse, mutta välillä hän lähetti tyttärensä Hopen, joka toimi vastaanottoavustajana isänsä toimistolla, joka teki alustavat määritykset hoidon tarpeesta, hm. Mielenkiintoista. Kirja on hauska ja makaaberi. Tutustuin kirjaan Jassun blogissa.

Tohtori Finchin perhe, jonka luona Augusten asusti melkein koko ajan, oli omalaatuinen sekoitus luovaa hulluutta ja rajattomuutta. Perheenjäsenet elivät omien luontaisten vaistojensa ja halujensa plus himojensa sekamelskassa ilman sääntöjä tai järjestystä. Osa perheenjäsenistä oli muuttanut omilleen, osa oli järki-ihmisiä, eikä sietänyt talon tapahtumia eikä omintakeisia kokeiluja ja projekteja, joita sai tehdä vapaasti esim. hakata keittiön sisäkaton alas. Alun kauhistelujen jälkeen, sillä Augusten oli aiemmin siisti poika, ja tohtori Finchin koti oli kaikkea muuta kuin siisti, Augusten tottui siihen, että kukaan ei kontrolloinut hänen tekemisiään, päinvastoin. Augusten sai runsaasti apua tekemällä kaiken luovasti ja hullusti, mutta ihme kyllä sekin ahdisti.

Valmistautuessani tulevaisuuteen maailmanluokan hiusmuotoilijana narrasin talon asukkaita ja tiettyjä potilaita antamaan minun leikata heidän hiuksensa. Kuten kävi ilmi, minulla oli oikeasti kykyjä.

Augusten tottui jo pienestä asti äitinsä mielenterveysongelmiin, ja tohtori Finch oli ollut jo vuosia äidin terapeuttina. Välillä terapiaistunnot kestivät tuntikausia. Augusten tottui istumaan vastaanottohuoneessa, sairaalan osastoilla ja käytävillä sekä lopulta tohtori Finchin kotona, kun äiti oli siellä terapiassa. Vanhempien riitaisan avioliiton ja eron jälkeen äiti koki itsensä voimattomaksi kasvattajaksi, eikä isä ollut ottanut minkäänlaista yhteyttä poikaansa. Augusten sai uuden kodin tohtori Finchin perheen parissa.

Tohtori Fincillä oli omalaatuinen suhde potilaisiinsa ja perheeseensä. Osa potilaista nimittäin asui hänen kotonaan. Hän oli adoptoinut yhden miespuolisen potilaansa ja hänen ja Augustenin välille syttyi romanssi Augustenin ollessa vain 13v. ja toisen osapuolen ollessa yli 30v. Seksielämän aloittaminen ei ollut mukavimmasta päästä, mutta Burroughs kirjoittaa aiheesta vapautuneesti ja syyttämättä. Suhde loppui raastaviin riitoihin ja toisen osapuolen katoamiseen. Mutta kaihertava tunne jäi jonnekin Augustenin sydämen seutuville.

Juoksee saksien kanssa sisältää useita teemoja, joista päällimmäisenä on Augustenin kasvukertomus sijaisperheessä. Äidin mielenterveys on kirjassa koko ajan läsnä, samoin isän kokoinen aukko ja toive siitä, että isä pitäisi hänestä huolta, eikä olisi niin välinpitämätön. Hylkääminen erotilanteissa on raastavaa. Tohtori Finch ja hänen kummallinen perheensä ja kotinsa ja kasvatusperiaatteiden puuttuminen nousevat vahvasti esille kirjan tunnelmista, joita musta huumori sävyttää sekalaisesti. Tämä on uskomaton kertomus itkun ja  naurun vuoristoradalta.

Augusten Burroughs, Juoksee saksien kanssa ****

Suom. Arto Leivo

Sammakko 2012, toinen pokkaripainos

s. 300

Running With Scissors 2002

ensim. suomennos 2009

Kirjan pohjalta on julkaistu elokuva 2006 

Muistelmat

Mauri Kunnas: Robin Hood

Tie etelästä, Lontoosta, Nottinghamin kaupunkiin kulki Sherwoodin metsän läpi. Harva matkamies vaelsi tällä tiellä pelotta, etenkään jos hänen rahapussinsa oli painava. Metsää nimittäin hallitsi Robin Hood, maankuulu jousimies ja lainsuojaton, joka mielellään kevensi matkalaisten kukkaroita.

Mauri Kunnaksen kuvakirjat ovat upeasti piirrettyjä satukirjoja, joiden päähenkilöt ovat eläimiä. Vanha tuttu Robin Hood on kissa ja kirjailija on omistanut kirjan Kille-kissalle. Olisikohan Killellä ollut taipumuksia seikkailuihin metsässä ominpäin ja omin luvin piittaamatta säännöistä, hyvin kissamaisia piirteitä. Robin Hood on vanha tarina, josta Mauri Kunnas on tehnyt mitä mainioimman omannäköisen version kaikkien tuntemista tapahtumista. Kirja sopii äänenluettavaksi pienemmille Robin Hoodin ihailijoille ja isommat tykkäävät varmasti lukea itse näistä jännittävistä seikkailuista, missä leikkimielisesti rosvoillaan ja soditaan. Robin Hoodin ase oli jousipyssy, mitä hän kantoi olallaan nuolien kanssa.

Robin Hoodin tapahtumapaikkana on 1060-luvun Englanti. Robin Hood oli anglosaksi, joka ei kavereidensa kanssa tykännyt normannien, eli viikinkien jälkeläisten ja heidän kuninkaansa Vilhelm Valloittajan kantamista raskaista veroista, eikä tietysti puheesta, mikä oli ranskaa. Robin Hood oli alkanut lainsuojattomaksi, ja ryösti sitten rikkailta ja antoi ryöstösaaliit köyhille.

Tänä päivänä kuuntelemme kauhistuneina tilastoa, missä pieni ihmisjoukko hyvin varakkaita henkilöitä omistaa Suomen taloudesta puolet, ja keskituloisista alaspäin ovat köyhtyneet nykyisen hallituksen aikana. Suunta on kauhistuttava, ja parempiosaisten julkilausumat, kun he antavat köyhille selviytymisohjeita, kauhistuttavat mediassa. Rikkaiden ahneudesta kumpuaa siis tämä veijaritarina, josta riittää keskusteltavaa lapsilukijoiden kesken.

Kirjassa seikkailevat Robin Hoodin lisäksi Pikku-John, Puna-Will, Munkki Tuck, Alan-a-Dale ja Much Myllärinpoika. Sherwoodin metsässä leiriään  pitävä lainsuojattomien joukko ryöstää seriffi Nottinghamin keräämiä veroja ja jakaa niitä ihmisille, joilta sheriffi on vienyt jopa leipäpalasen suusta. Lähialueen asukkaat pitävät Robin Hoodia ja hänen ystäviään sankareina ja sheriffiä ahneena. Sheriffi siis yrittää saada tämän joukkion kiinni hinnalla millä hyvänsä kirjan sivuilla, joten jännitystä on tiedossa ja vähän romantiikkaakin. Mauri Kunnas on tehnyt vanhasta tarinasta lapsille sopivan version, jonka mielikuvitus on vertaansa vailla.

Mauri Kunnas, Robin Hood *****

kuvitus Mauri Kunnas ja Tarja Kunnas

Otava 2016, neljäs painos

s. 47

ensipainos 2009

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys, Patrick Melrosen tarina I-III

Kukaan ei löydä minua täältä, hän mietti. Hän yritti vetää henkeä, mutta ei voinut hillitä hengitystä salpaavia kouristuksia. Kuin olisi eksynyt kesken pukemisen puseron sisään, niin että pää meni kaula-aukon sijasta hihaan ja lopulta pusero oli ihan solmussa ja tuntui, että siitä ei selviä ikinä ja että henkikin lakkaa kulkemasta.

Brittiläisen kirjailijan Edward St Aubynin palkittu viisiosainen romaanisarja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Loistava menneisyys sisältää kolme ensimmäistä romaania, joista ensimmäinen kuvaa Patrick Melrosen ikävää lapsuutta väkivaltaisen isän ja välinpitämättömän äidin kaltoinkohdeltuna lapsena, toinen kuvaa nuoren aikuisen huumehörhöilyä ja sekoilua ja kolmas teos kuvaa kolmikymppisen Patrickin ja hänen tuntemiensa ihmisten hienostoelämää.

Hän yritti nousta uudestaan ilmaan niin kuin merilinnut, kun aalto peittää alleen kiven, jolla ne istuvat. Mutta hän ei voinut liikahtaakaan, vaan jäi joukosta jälkeen, hukkumaan.

Edward St Aubynin Loistavaa menneisyyttä on luettu ahkerasti blogistaniassa, ja sitä on arvosteltu useissa lehdissä ja artikkeleissa. Kirjan tärkeimmät teemat olivat siis tiedossa, kun aloitin kirjan lukemisen. Patrick Melrosen lapsuuskuvauksissa olin varautunut erääseen kohtaukseen, joten kun oletin sellaisen kohtauksen olevan tulossa, en pystynyt lukemaan kirjaa eteenpäin, koska olin menossa tilaisuuteen missä oli lapsia. Luin kokemuksesta myöhemmin ja olin tietysti kauhuissani, koska kirjailijan omaan lapsuuteen oli kuulunut vastaavat kokemukset. Ja kuinka moni lapsi joutuu kokemaan vastaavaa tälläkin hetkellä. Lasten mielenterveys menee tuollaisista inhottavista kokemuksista, se on varmaa. Patrick Melrose aloitti huumeidenkäytön.

Oli toukokuun loppu, oli kuuma, ja hänen olisi pitänyt riisua päällystakkinsa, mutta se oli hänen puolustuslinjansa ohikulkijoiden muina miehinä ihon alle ujuttamia pieniä lasinsiruja vastaan, puhumattakaan näyteikkunoiden hidastetuista räjähdyksistä, metrojunien luita ruhjovasta kohinasta ja sekuntien sydäntäsärkevästä kulumisesta kuin hiekanjyvä olisi madellut ruumiin tiimalasin lävitse. Ei, hän ei riisuisi takkiaan. Ehdottaisiko joku hummerille riisuutumista?

Ensimmäinen teos sijoittui Etelä-Ranskaan. Toisessa teoksessa Patrick Melrose meni hakemaan isänsä ruumiin New Yorkista. Vuorokaudet täytti huumeiden käyttö ja niiden ostaminen eri myyjiltä. Siinä sivussa Patrick tapaili hienostotuttaviaan. Huumeiden käyttö oli överiä ja Patrick oli totaalisen alhaalla, hän eli kuin viemärirotta. Hän oli äidin puolelta varakas, joten rahaa riitti huumeisiin. Puuha oli niin oksettavaa, että tässä vaiheessa aloin hyppiä tekstien yli, sillä huumeiden käyttö oli niin yksityiskohtaisesti kuvattu, ja Patrickin aivojen tuottamien hallusinaatiotyyppien keskustelut olivat minulle ihan liikaa.

Kolmannessa teoksessa Patrick oli menossa hienostopiirin yksityisjuhliin ja kirjassa kuvataan tiettyjen henkilöiden menoa kyseisiin juhliin. Juhliin oli tulossa myös kuninkaallinen henkilö, jonka käytös kuvattiin moukkamaiseksi. Raha ei välttämättä luo sydämen sivistystä, ei välttämättä myöskään köyhyys. Loistavaan menneisyyteen on koottu kirjava joukko henkilöhahmoja, joita hallitsee halu loukata ja puhua pahaa muista ihmisistä. Patrickin isä oli pahimman laatuinen öykkäri, joka piruili ja ilkeili kaikille. Jossakin vaiheessa snobbailevat hienostoihmiset muuttuvat jopa koomisiksi hahmoiksi, joiden ainoa päämäärä oli juhlia ja juhlia nk. paremmissa piireissä. Status nostaa statusta. Edward St Aubyn sohaisee kirjoillaan varmasti kuhisevan kuumaa ampiaispesää, joksi englantilaista aatelis- ja ylimysluokkaa voisi kutsua. Luokkayhteiskunnan ylimmän luokan kuvailu on raadollista ja raakaa. Patrick Melrosen elämän kuvailu on kaikkea muuta kuin loistavaa, se on surumielistä yritystä elää oman mielenterveydensä rippeillä.

Edward St Aubyn, Loistava menneisyys, Patrick Melrosen tarina I-III

Suom. Markku Päkkilä

Otavan kirjasto 2018

s. 455

Never Mind 1992

Bad News 1992

Some Hope 1994