Iloista Vappua!

Jos tämä katoaisi?

Olisitko unta vailla

ellen lehmuksen latvan lailla

enää kuiskuttaisi,

ellen vierellä valvoisi

ja herkimmillä sanoillani

käsivarsiasi, rintojasi

-      kaikkea sinussa palvoisi,

ellen ympäröisi sinua

ja kannustaisi kukoistamaan

kuin kesäistä puutarhaa

-      tulvillaan tähtianista, melissaa?

Rainer Maria Rilke, Tahto tahtojen Like 2004

Iloista Vappua!

Simukka & Riikonen: Marilyn, Marilyn: Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Mistä Marilynin taika koostuu? Kuka hän oli?

Salla Simukka ja Marika Riikonen ovat koonneet antologian näyttelijä Marilyn Monroesta (1926-1962). Antologiassa lähestytään taianomaista Marilynia tarinoiden kautta. Kirjassa on 12 novellia ja 12 suomalaista kirjailijaa, jotka lähestyvät omalla tavallaan Marilynia. Salla Simukan aloittama novelli kertoo Drag Queenista, joka esittää työkseen Marilynia. Novellin henkilö pukeutuu Marilyniksi ja miettii ulkonäköä, puhetta, olemusta ja sitä mikä erottaa Marilynin muista naisista ja tekee hänestä ainutlaatuisen.

Marilynin ääni on ääni, jonka ihminen tahtoisi kuulla aivan korvansa juuressa ja joka lähettää väristyksiä selkäpiitä pitkin varpaiden kärkeen saakka.

Jari Järvelän novelli Kaninkäpälä on hieman erikoisempi novelli, sillä siinä on valkoinen kani nimeltään Marilyn. Novelli on kuin vertauskuva Marilynin elämästä ja kuolemasta. Saara Turusen novellissa Minä ja se toinen Marilyn sekoilee ja kertoo elämästään ja kuolemastaan. Novellissa on nostettu esille äiti, joka jätti pienen tyttönsä muiden hoidettavaksi ja esillä ovat myös useat kodit, joissa tyttö kasvoi. Ei mitään kaunista elämää, mutta tytöllä ei ollut vaihtoehtoja. Peter Franzénin Nana-Jeane kertoo suomalaisesta hotellin tarjoilijasta, joka vie shamppanjaa hotellihuoneeseen, jossa tapaa erityisen naisen tai ehkä kummituksen tai imitaattorin. Päivi Haanpään Smart girl novellin päähenkilöllä on muuttopäiviä, alkaen Koulukadulta ja päättyen Itsenäisyydenkadulle. Hänen mukanaan kulkee postikortti, jossa on Marilyn Monroen kuva.

"A wise girl knows her limits, a smart girl knows that she has none."

Tommi Kinnusen Jatsityttö kertoo tarinan Marilynin äidistä. Tämä tarina koskettaa jostakin syystä ehkä siksi, että vielä vanhuksena ajatukset elävät nuoruutta, kun fyysinen olemus pysyy sängynpohjalla. Milja Kauniston novelli Juhlat kertoo juhlista, joihin halutaan Marilyn mukaan, mutta Marilyn on nauttinut liikaa kaikkea. Maria Riikosen Kimaltava nainen rannalla novellissa ollaan kesämökillä, jonka seinät on vuorattu Hollywood-tähtien kuvilla. Niinpä ilmeisesti vanhempi mies alkaa nähdä elokuvatähtiä mökin ympäristössä, myös Marilynin. Antti Tuomaisen novellin nimi on Mustavalkoinen. Taija Tuomisen novellin nimi on Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan. Riina Katajavuoren novelli on Tästä se lähtee. Viimeisenä kirjassa on Siri Kolun Alas, alemmas. 

Vaalea tukkasi taittaa valoa paremmin kuin yksikään timantti.

Marilyn Monroen elämä on tullut tutuksi elokuvista, lehtijutuista ja kirjoista. Hän eli kiihkeästi ja poltti siipensä moneen kertaan miesten ja huumeiden ja alkoholin kanssa. Marilyn oli miehille kuin huumetta, hän oli elokuvankatselijoille kuin huumetta ja on edelleen. Simukan ja Riikosen antologia Marilyn, Marilyn luo erilaisia näkökulmia traagisesti nuorena menehtyneen Marilynin elämästä. Marilyn voi olla näköharha, muistikuva, valokuva, näytelty hahmo tai fiktiivinen kertomus, näytelmä tai elokuva. Edelleen tänä päivänä Marilynin kuvat ja elämä kiinnostavat, ehkä se on kun karismaan ja kauneuteen lisätään traaginen elämä ja hyväksikäytetyn imago. Ehkä juuri sen vuoksi hänen tähtensä loistaa edelleen. Rauhaton tähti.

Salla Simukka & Marika Riikonen (toim.), Marilyn, Marilyn: Tarinoita ikonista ja ihmisestä ***
Tammi 2017
s. 193
novellikirjan kirjoittajat:
Salla Simukka
Jari Järvelä
Saara Turunen
Peter Franzén
Päivi Haanpää
Tommi Kinnunen
Milja Kaunisto
Marika Riikonen
Antti Tuomainen
Taija Tuominen
Riina Katajavuori
Siri Kolu

Osallistun kirjalla Ompun Novellihaasteeseen.

Beth Lewis: Suden tie

Keltaiset silmät tuijottivat minua saniaisryppään keskeltä. Vain kymmenen askeleen päästä. Väläys harmaata turkkia vihreyden lomassa. Silmät räpsyivät nopeaan. Se liikkui kasvuston läpi ja piti katseensa minussa. Minä puristin veistä niin lujaa, että iho meni aaveenvalkeaksi.

Lontoolaisen Beth Lewisin esikoiskirja Suden tie on erikoinen tulevaisuuteen sijoittuva hengissäselviämiskirja. Ihminen on omilla teoillaan pilannut asuinseudut. Osa luontoa on radioaktiivista, osa täysin tuhoutunutta, osa uudelleen kasvatettua, mutta luonnotonta, ilman luonnon ominaistuoksuja ja luonnollista kasvua. Sellaista näkee, kun metsä on kaadettu ja maa myllätty, jonka jälkeen uudet taimet on istutettu järjestyksessä, jokainen puu kasvaa samaa tahtia kuin sotilaat marssivat tahdissa. Kirjan luontokuvaukset ovat mahtavia.

Tuntui kuin olisin kuollut sisältä, kun en ollut saanut vettä päivään ja hikoilin aiemmat nesteet raskaan takin alla. En kuullut puron lirinää, pelkkää ärsyttävää hiirien ja lintujen piipitystä. Ympärillä pörräsi vain hyönteisiä ja kärpäsiä, jotka oikein pyysivät tulla tallatuiksi ja läiskityiksi. Sitten keinometsä alkoi muuttua. Köynnöskasvit ja vääntyneet rungot nielivät siistit rivistöt. Pusikkoa tunki esiin kuin höyhentyynyjä ja täytyy myöntää, että rynnistin täyttä höyryä oikeaan metsään.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Elka, joka oli asunut metsässä 7-vuotiaasta asti Ansastajan kanssa. Ansastaja oli opettanut hänelle kaikki metsässäselviämiskeinot metsästyksestä kalastukseen, suolistamisen, tulenlaitot ym. Vanhemmat olivat jättäneet tyttönsä mummon hoiviin ja olivat lähteneet kaivamaan kultaa pohjoiseen. Suuren myrskyn aikana tyttö joutui eroon mummostaan ja päätyi Ansastajan luokse. 17-vuotiaana tuli hetki, jolloin Elkan oli paettava Ansastajan luota ja yritettävä päästä pohjoiseen omien vanhempien luokse. Ansastaja ei ollut se henkilö jona Elka oli oppinut pitämään häntä, vaan paha, todella paha. Ja ennen kuin Elka muuttuisi itse samanlaiseksi, hänen piti päästä mahdollisimman kauas menneestä ja muistoista, jotka tulivat painajaisina ajatuksiin.

Matkalla pohjoiseen Elkaa auttoi nuori susi. Elka tutustui myös nuoreen naisen, jota hän auttoi pääsemään vaikeuksista eroon ja joka auttoi Elkaa pääsemään vaikeuksista eroon. Elka ei ollut oppinut lukemaan, joten matka oli myös lukemaanoppimismatka. Pikkuhiljaa Elka alkoi pelätä sitä, että Ansastaja oli hänen perässä ja Elkan piti hioa metsästystaitoja kohtaamisen varalta. Suden tie on sopiva sekoitus trillerimäistä seikkailua tulevaisuudessa, jossa laki ja järjestys sekä oikeus olivat muuttuneet villin lännen tavoiksi. Mikä on oikein ja mikä väärin tai mikä on pahaa ja mikä on hyvää, mihin luottaa ja mihin ei. Moraalikysymykset nousevat vahvasti esille Elkan tarinassa. Villi luonto, aseitakantavat ihmiset, Elkaa jahtaava Ansastaja. Elkan tarina ei ole helpoimmasta päästä, mutta se koukuttaa lukijan ansaloukkuun, kuten jänikset, jotka pyristelivät Elkan asettamissa pyydyksissä.

Beth Lewis, Suden tie ***
suom. Elina Koskelin
Like 2017
s. 410
The Wolf Road 2016
dystopia/trilleri

Elkan asettamissa ansapyydyksissä ovat olleet mm. Annika, Ulla, Tuijata, Raija, Pihi nainen , Maria, ja Arja

Edelfelt Pariisissa

Edelfelt Pariisissa on Turun taidemuseon näyttelykirja kansallistaiteilija Albert Edelfeltin (1854-1905) tauluista. Kirjassa on kuuden kirjoittajan näkökulmat Edelfeltin taiteeseen. Anna Kortelainen on ehkä tunnetuin kirjoittajista. Näyttely Edelfelt Pariisissa oli Turun taidemuseossa 6.5-16.9.2001 ja Tikanojan taidekodissa 28.9-25.11.2001. Edelfeltin taulut ovat aina kuuluneet suosikkeihini ja hänen värikkäästä elämästään ulkomailla ja Suomessa on tehty väitöskirjoja ja romaaneja. Köyhtyneen ja velkaantuneen aatelisperheen poika piti kiinni unelmistaan tulla taidemaalariksi ja teki suunnattomasti töitä sen eteen. Jo nuorena hän pääsi Pariisiin taidekouluun ja sai jalkansa taidesalonkien ovien väliin. Tietysti siihen tarvittiin suosittelijoita, joiden hankkimiseen Edelfelt sai apua monelta suunnalta. Kirjeissään äidille, joita on säilynyt runsaasti, Edelfelt pyytää hankkimaan itselleen vekseleitä. Vuosien saatossa Edelfelt maksoi velkansa takaisin, joten hän ei jättänyt taakseen velkoja, kuten hänen isänsä teki.

Näyttelykomissaari Marina Catani kirjoitti kirjassa Edelfeltin taiteilijan urasta Pariisissa artikkelissa Edelfelt Pariisissa, karriääri, elämä ateljeessa ja mallit. Anna Kortelainen kirjoitti Vaarallisessa pariisittaressa la parisienne-käsitteen aatehistoriallisen sisällön kehityksestä. Marie-Sofie Lundström kirjoitti artikkelin Espanjalainen almu, Edelfeltin espanjalaisista tauluista, Suomalainen Edelfelt ja Pariisi on Elina Anttilan kirjoittama artikkeli. Impressionismin imussa, tutkimus Albert Edelfeltin Pariisin Luxemburgin puistosta on konservaattori Tuulikki Kilpisen artikkeli kyseisestä taulusta. Laura Gutmanin artikkeli147, Avenue de Villierskert kertoo Edelfeltin elämästä ja asunnoista Pariisissa.

Kun luin Venla Hiidensalon kirjaa Sinun tähtesi, joka kertoi fiktiivisesti Albert Edelfeltin elämätarinan, tämä Edelfelt Pariisissa näyttelykirja oli koko ajan vierelläni ja katsoin välillä kuvia, joita kirjassa mainittiin. Myös artikkelit valoittivat Edelfeltin elämää. Edelfelt Pariisissa on tietoteos, joka kestää aikaa, kuten Edelfeltin taulut. Olen iloinen siitä, että tauluja on mahdollista katsella kirjoista, koska niitä on eri puolilla maailmaa yksityiskodeissa ja museoissa, joten ne eivät ole kaikille katsojille nähtävissä. Kirjan muodossa minulla on aina taidenäyttely kotona.

Edelfelt Pariisissa *****
kirjoittajat:
Elina Anttila
Marina Catani
Laura Gutman
Tuulikki Kilpinen
Anna Kortelainen
Marie-Sofie Lundström
Tutta Palin
Toimittaja Kirsi Kaisla
Koteva 2001
s. 242+ luettelo 3s. + viitteet 12s.
tietokirja/näyttelykirja

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

...käsi näytti siltä kuin se olisi ollut hukkumaisillaan vereen, ikään kuin siihen olisi muodostunut suu, joka nyt oksensi verta niin innoissaan, että se oikein vaahtosi ja kupli ja pärski innoissaan.

Yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan Pieni elämä on suuri kirja, sivujakin yli 900. Tarina on tiivistettynä lapsuudessa ja nuoruudessa traumatisoituneen Juden selviytymistarina tai yritys selviytyä. Pieni vauva, joka löydettiin roska-astiasta tai jostakin sen läheisyydestä, kasvoi luostarissa keksityllä nimellä, keksityllä syntymäpäivällä. Luostari oli huono kasvupaikka pienelle pojalle, mutta paljon pahempaa oli vielä edessä.

Kirjan alku oli mielestäni jopa hieman pitkäveteistä kerrontaa siitä, kun Jude aloitti yliopistoelämän ja tutustui kämppäkavereihinsa, tuleviin ystäviinsä. Viidenkymmenen sivun jälkeen arkipäiväinen rupattelu ja pikkutarkka selostus kavereiden perhetaustoista ja siitä kuka on rikas ja kuka ei, akateemisia kuitenkin ollaan ja sitten on Jude. Jude, jonka taustasta ei tihku ystäville mitään, mutta puseron hihojen alla tihkuu veri. Jude on salaperäinen, Jude on mysteeri, Jude vetäytyy kuoreensa ja pelkää, Judella ei ole omaisia, Jude de Francis. En voinut itkemättä lukea sinulle tehtyä pahaa.

Kun hänen vuoteenkastelunsa alkoi, hänet pakotettiin useammin isän luo, missä hänelle tehtiin enemmän tarkastuksia, ja mitä enemmän tarkastuksia isä hänelle teki, sitä enemmän hän kasteli.

Pieneen elämään sisältyy kymmenien vuosien ystävyys opiskelukavereiden kesken, mutta keskeisin henkilö kirjassa on Jude. Jude ei selvinnyt vaikeasta lapsuudesta ja nuoruudesta ilman, että se jätti jälkiä. Kirjailijan mukaan miehet selviävät naisia huonommin seksuaalisesta väkivallasta, sillä miehet eivät puhu eivätkä näytä tunteitaan. Ystävät tiesivät Juden tekevän itselleen väkivaltaa, ja ymmärsivät sen johtuvan lapsuudesta, mutta tiedosta tuli salaisuus, siitä ei puhuttu. Yksi kirjan pahimmista teemoista on pedofilia ja toinen yhtä paha on lapsiprostituutio. Juden lapsuuden ja nuoruuden auetessa kirjan uuvuttavan matkan aikana maailman pahuus lapsia kohtaan teki minulle todella pahan olon. Kirjailija järkyttää tarinalla lukijoita, eikä kirjan sanomaa voi unohtaa.

Jälleen kerran hän saa muistutuksen siitä, että hän ei ole mitään, pelkkä tyhjäksi kaavittu kuori, jonka sisälle hedelmäliha on aikaa sitten muumioitunut ja kutistunut ja jossa se nyt rapisee turhan panttina.

Pieni elämä ei ole helppoa luettavaa, vaikka opiskeluaikojen jälkeen kaikista neljästä ystävyksestä tulee rikkaita ja menestyviä. Kuuluisa näyttelijä, kuuluisa taidemaalari, menestynyt arkkitehti ja Jude, josta tuli peräänantamaton ja jyräävä lakimies. Rikkaus ja menestys eivät tuoneet lohtua ja unohdusta muistoista, jotka olivat kuin hyeenalauma. Muistot piti poistaa kivulla ja sen taidon Jude osasi. Juden sairaus paheni kausittain, sillä hän oli vammautunut jo nuorena ja siihen tulivat lisäksi mielenterveysongelmat, syömättömyys, viiltely. Huolimatta menestyvästä työstä ja hyvien ystävien, jopa rakkauden tuomasta lohdusta, Jude ei katsonut ansainneensa mitään hyvää.

Olen vastenmielinen. Olen iljettävä. Olen arvoton. Olen pahoillani, olen pahoillani.

Kirjan loputtua ei tullut helpotuksen huokaisua, sillä tarinassa oli todella pahoja väkivaltakohtauksia, jotka ahdistivat. Päähenkilön oma yritys tuhota itsensä oli raadollista ja ankaraa luettavaa. Kirja ystävyydestä voi sisältää todella paljon tunnemyrskyjä ja tuskaa. 

Hanya Yanagihara, Pieni elämä ****
suom. Arto Schroderus
Tammen Keltainen Kirjasto 2017
s. 937
A Little Life 2015

Pienen elämän ovat lukeneet mm. Riitta, Arjamatkalla, Kirjaluotsi, Katja, Sirri, Arja, Laura, Maisku ja Janne

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Painan käteni Karinin poskille, hyväilen sormillani hänen otsaansa, se tuntuu hikiseltä. Saanko olla yksin hänen kanssaan?

Ruotsalaisen runoilijan Tom Malmquistin ensimmäinen romaani perustuu tositapahtumiin. Joka hetki olemme yhä elossa kertoo Tomista ja Karinista, jotka odottavat esikoislastaan, mutta sitten Karin joutuu sairaalaan. Hän on vakavasti sairas, kuolemansairas. Hänelle tehdään keisarileikkaus ja heidän perheensä on vähän aikaa kolmihenkinen. Tarina on järkyttävä ja siinä kerrotaan pariskunnan tapaamisesta lähtien kaikenlaista heidän elämäänsä liittyvää. Heillä on pitkä, kymmenen vuoden avoliitto, mutta sitä tummensi Karinin sairaudet ja Tomin isän sairaus. Kirja alkaa sairaalakuvauksilla, kun Karinin sairaus todetaan. Alkaa juokseminen teho-osaston ja lastenosaston välillä.

Karoliinisessa sairaalassa juttelin Karinille päivittäin. Saatoin pitää tuntien mittaisia monologeja Liviasta ja osastojen välisistä maanalaista käytävistä.

Joka hetki olemme yhä elossa on kirjoitettu kiihkeydellä ja tarkkuudella. Kaikki Karinin sairauteen liittyvät asiat on kirjoitettu kuin kirurgin veitsellä, mikään ei saa lipsua, käden on oltava vakaa. Aivan kuin Karin olisi yhtä sairaalan ja siellä tehtävien toimintojen kanssa. Tom haluaa kaiken informaation kulkevan hänen kauttaan, mutta kun on aika antaa periksi hän pyytää apua. Ilmeisesti Ruotsissa pidetään läheisistä parempi huoli kuin Suomessa kriisitilanteissa. En ole kuullut, että terapeutti soittaa kotiin tai läheiset pyydetään juttelemaan asiantuntijoiden kanssa tapahtumista. En ole kuullut, että lääkäreillä olisi aikaa mennä kotiin tarkistamaan vastasyntynyt yhdessä hoitajan kanssa. Tomia ei siis jätetty yksin, vaan häntä kannateltiin surussaan. Myös ystävät ja isovanhemmat ja sukulaiset olivat Tomin vahvoja tukijoita. Romahdukselle ei ollut muutenkaan aikaa, sillä Tomilla oli Livia.

Kirja on rosoisen surullinen kuvaus läheisen menettämisestä ja surun käsittelemisestä arjen pyöriessä päivä päivältä eteenpäin. Oman kokemuksen kautta voin sanoa, että ei ole helppo valita ruumisarkkua, virsiä, käydä papin luona, suunnitella muistotilaisuutta ja valita hautapaikkaa, kun suru pitää lujasti kiinni ja paras paikka viettää aikaa surun kanssa on oma sänky. Toisaalta arkiset pakolliset asiat luovat järjestystä suruun ja ikävään, luopumiseen. Tomin onneksi hänen surunsa ja suuri onni vastasyntyneestä tapahtuivat samanaikaisesti. Elämä sisältää aina kuoleman.

Hän vilkuttaa kirsikkapuun alta.

Tom Malmquist, Joka hetki olemme yhä elossa ****
suom. Outi Menna
S&S 2017
s. 326
I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv 2015

Muualla blogeissa mm. Marika, Jonna, Marja-Liisa, rva Karlsson, Arja, Nanna, Tani, Susa

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja ja Lukuviikko

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälle tulevaisuuteen, 3000-luvulle, jolloin avaruusmatkailu on jokapäiväistä ja Maan asukkaat asuvat ja työskentelevät asteroideilla, Marsissa, kuissa ja kaukaisimmillakin tähdillä. Muitten tähtien asukkaat eivät ole enää "muukalaisia", vaan tuttuja mukavia kavereita.

Valitsin lukuviikon (17-23.4.17) kirjavinkkaukseksi Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirjan. Yleensä voisin vinkata kaikkia hänen kirjojaan, sillä varsinkin nämä tietopohjaiset kuvitetut fantasiakirjat tuovat tiedon mielikuvitusta kiehtovassa satukirjamaailmassa pienimmällekin kuuntelijalle. Kaikkien aikojen avaruuskirja on niin hauska, että se kiinnostaa sekä tyttöjä että poikia ja lukiessani kirjaa yleensä useat ilmoittavat, että heillä on kotona sama kirja. Monet lapset oppivat juuri tämän kirjan avulla aurinkokuntamme planeetat.

Kaikkien aikojen avaruuskirja on upean värikylläinen fantasiakirja, mutta samalla tietokirja, joka on tehty ottamalla lapsen käsityskyky huomioon. Lapsethan ovat paljon fiksumpia kuin kukaan voisi kuvitellakaan ja samaa voisin sanoa Mauri Kunnaksesta, joka on tehnyt pelottomasti myös tulevaisuuden kirjan omien hauskojen visioidensa innoittamana. 

Tulevaisuuden avaruus näyttää iloiselta paikalta asua ja käydä luokkaretkellä, kuten kirjassa tekevät toukokuussa vuonna 3001 Koiraporin ala-asteen oppilaat opettajansa rouva Hallikaisen johtamina. Avaruusbussia kuljettaa bussinkuljettaja Hakkarainen, tuttu hahmo melkein kaikista Mauri Kunnaksen kirjoista. Tällä kertaa Hakkarainen ei kulje unissaan, no pienet nokoset näyttää maistuvan kuussa, vaan kuljettaa luokkaretkeläiset eri planeetoille ja oppilaiden riemuksi vastaan tulee asteroideja, avaruuspölyä ja eri tähtikuvioita. Tavataanpa siellä jopa avaruusromun kerääjä. 

Kirjan yksi sanoma on se, että opitaan omilla toimilla olemaan saastuttamatta luontoa, ettei maapallo muutu huonoksi paikaksi asua. Ihana Mauri Kunnas, kiitos tästä huikean kauniista avaruuskirjasta, joka avartaa ajatusmaailmaa ja avaruusmaailmaa. Tähdenlentoja ja tuikkivia tähtiä huikealle urallesi lastenkirjojen tekijänä. 

Mauri Kunnas, Kaikkien aikojen avaruuskirja *****
kuvitus ja teksti Mauri ja Tarja Kunnas *****
Otava 1989  9. painos
s. 54

Kunnas Mauri: Seitsemän koiraveljestä
Kunnas Mauri: Hyvää yötä, herra Hakkarainen
Kunnas Mauri: Koirien Kalevala
Kunnas Mauri: Apua, merirosvoja!
Kunnas Mauri: Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset 
Kunnas Mauri: Kaksitoista lahjaa Joulupukille

 
Osallistun tällä lastenkirjalla Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita-lukuhaasteeseen.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Jokaisessa taulussaan hän oli yrittänyt ikuistaa samat naisen kasvot. Unessa nainen oli alasti ja selin häneen. Vasta kun Albert astui lähemmäs koskettaakseen naisen olkapäätä, hän huomasi tämän ihon olevan sinipunaisen läikikäs. Kun nainen kääntyi, kasvojen paikalla oli pääkallo.

Venla Hiidensalon kirjoittama fiktiivinen elämäkerta Sinun tähtesi kertoo kansallistaiteilijastamme Albert Edelfeltistä. Luin kirjaa ja katselin samalla taulujen kuvia Turun taidemuseon näyttelykirjasta Edelfelt Pariisissa. Albert Edelfelt (1854-1905) eli suurimman osan elämästään ulkomailla, mutta kesät yleensä Suomessa, hän syntyi ja kuoli Porvoossa. Edelfelt etsi tauluihinsa valoa, ja sitä löytyi talvisaikaan mm. Italiasta ja Espanjasta. Aatelistaustansa vuoksi ovet avautuivat hänelle helpommin, mutta hän oli myös suunnattoman lahjakas, jota hän ei pystynyt myöntämään itselleen. Taidepiireissä tarvittiin suosittelijoita ja tukijoita, joita Edelfelt osasi hyödyntää hyväkäytöksisenä sulavana seurapiirimiehenä , sillä usein kävi niin, että tauluista ei tullutkaan maksua tai ne eivät menneet kaupaksi. 

Edelfelt oli valtavan tuottelias, sillä hän maalasi reilusti yli tuhat taulua, joista iso osa oli muotokuvamaalauksia, sillä niistä hän sai elantonsa ja elätti äitinsä, siskonsa ja perheensä. Yksi Pariisissa palkituista muotokuvista oli Louis Pasteurin muotokuva. Edelfelt sai lukuisia palkintoja teoksistaan ja ensimmäinen hänen kotikaupunkinsa Pariisin Salongissa saamansa palkinto tuli teoksesta Ruumissaatto. 1800-luvun loppupuolella haluttiin uusia näkemyksiä tauluihin ja taulut Suomesta (Venäjältä) koettiin uusina ja ennennäkemättöminä.

Miten monta kertaa hän olikaan noussut aamuyöllä sängystä ikään kuin voisi siten välttää kohtalonsa. Hän oli painautunut vasten vieressä nukkuvaa naisenruumista, jonka muoto ja kaaret olivat vaihtuneet yöstä toiseen, painanut kasvonsa kiinni pehmeään ihoon toivoen, että voisi sulautua siihen ja lakata hetkeksi olemasta.

Sinun tähtesi kirjassa tuodaan esille ihminen kansallistaiteilijan takana. Kieltämättä kirja antaa Edelfeltistä liukkaan naistenmiehen kuvan, joka käytti mallejaan hyväksi ja pakotti naiset väkisin antautumaan, jos eivät muuten antautuneet. Kirjan sivuilla seurataan myös erään piikatytön lapsen vaiheita aikuiseksi asti. Edelfeltin avioliitto oli tuhoontuomittu, sillä mies oli talvet ulkomailla ja vietti riehakasta poikamieselämää ja sama peli jatkui kesäisin Suomessa. Avioliitosta syntyi yksi poika, joka kuoli nuorena. Ennen avioliittoaan Edelfelt oli halunnut naimisiin mm.  mallinsa Virginien kanssa, joka on Edelfelt Pariisissa teoksen kannessa, ja jonka kanssa Edelfeltillä oli lapsia. Virginien jälkeen Edelfelt halusi naimisiin venäläisen Sophien kanssa, johon hän tutustui ollessaan Pietarissa tsaarin kutsumana. Eremitaasissa on muutama Edelfeltin tuona aikana maalaama työ.

Sinun tähtesi teos kulkee vuosilukujen mukaan ja ääni on annettu Albertille ja Bertalle, hänen nuorimmalle siskolleen, joka ilmeisesti tuhosi Edelfeltin laajasta kirjeenvaihdosta arkaluonteisimmat kirjeet. Äänensä saa myös Edelfeltien kesäpaikan lähistöllä asuva Ansa. Lopussa on myös aikuiseksi kasvaneen pojan elämänkuvioita, pojan, joka eli ilman isäänsä äpäränä, pojan, jonka olemassaolosta isä ei tiennyt mitään tai ei halunnut tietää. Surullista. 

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi teoksen parhainta antia ovat historialliset faktatiedot, joiden mukaan hän on kirjoittanut fiktiivisen romaanin. Edelfelt oli kansallistaiteilijamme, joka toi taiteessaan esille suomalaisuutta. Hänen elinaikanaan Suomi kuului Venäjään, joten Edelfeltiä pidettiin maailmalla venäläisenä taiteilijana. Hänen hienot historialliset taulunsa esim. Porilaisten marssi Vänrikki Stoolin tarinoiden innoittamana nostivat kansallismieltä. Toisaalta kepeät naistaulut olivat ostajien mieleisiä, joten niitäkin löytyy runsaasti. Virginie oli useiden taulujen innoittama, sillä he asuivat yhdessä. Edelfelt ei ollut koskaan tyytyväinen maalauksiinsa ja saattoi tehdä jopa 70 luonnosta yhdestä teoksesta. Hän myös maalasi teoksistaan kopioita, paranteli niitä. 

Nyt on vuosi 2017 ja Suomi on ollut itsenäinen sata vuotta. Sinun tähtesi teoksessa annetaan Edelfeltin lisäksi pieni ääni heille, jotka olivat saattamassa Suomea itsenäiseksi verisissä taisteluissa. He olivat niitä hiljaisia, joista ei yleensä puhuta ja jotka antoivat henkensä Suomen puolesta. Vuosi 1918, johon kirja päättyy, Suomessa taistelivat punaiset ja valkoiset. Toivon, että vuosi 2018 ei ole yhtä dramaattinen kuin sata vuotta sitten, vaikka suomalaisten jakaantuminen hyväosaisiin ja köyhiin on kiihtyvällä vauhdilla näkyvissä. Pitkät leipäjonot, asunnottomuus, työttömyys ja perusturvan huononeminen (Kelan maksuvaikeudet) pitäisi olla paremmin esillä mediassa, mutta onko se häpeä, josta ollaan hiljaa ja jota kiristetään koko ajan. 

Ansa vaikeni poikansa isästä. Laittoi yhden pienen kirjeen Edelfeltille, joka hävisi Bertan mukana hänen äidilleen ja josta vaiettiin. Häpeä. Piikalapsen äpärä oli häpeä, samoin mallin lapset. Ei niitä aatelissukuun haluttu. Venla Hiidensalo toi kirjaansa ihmisen nimeltään Albert Edelfelt, ihmisen vikoineen, turhuuksineen, haluineen, itsesyytöksineen, mutta myös loistavan taiteilijan, joka ei unohdu.

Saatanan isä. Saatanan herra. Saatanan jumala.

Venla Hiidensaalo, Sinun tähtesi ****
Otava 2017
s. 477 + lähteet

Jo Nesbø: Jano

Hän nosti sen valoon ja piteli sitä kädessään, ihaili sepän kädenjälkeä. Se pitäisi pestä, kuurata perinpohjaisesti, mutta hän kiihottui ajatellessaan, että pääsisi pian käyttämään sitä.

Harry Hole palasi jännityskirjallisuuden terävimmälle huipulle kolmen vuoden tauon jälkeen. Kylläpä ehdin jo odotellakin. Norjalaisen Jo Nesbøn Jano on yhdestoista Harry Hole-sarjan dekkari ja kirjailija näytti mestarin ottein, millainen huippuunsa hiottu trilleri voi olla. Trillereiden lukijat ympäri maapallon voivat huokaista helpotuksesta, Harry Hole tuli elinvoimaisena ja tarkkavaistoisena takaisin rikosten torjuntaan poliisikorkeakoulun opettajan hommista. 

Norjassa aiemmin uhreja tehtaillut sarjamurhaaja, Harryn vanha tuttu, tuli nimittäin takaisin muutaman vuoden tauon jälkeen. Uhrit käyttivät suosittua nettideittisivustoa, mutta käyttikö sarjamurhaaja samaa sivustoa. Tutkimukset kolahtelivat seinään joka puolella ja Harrylla ja tutkijakollegoilla oli kiire. Ettei vain joku vuotanut tietoja eteenpäin. Ainakin media oli tietoinen tapahtumien yksityiskohdista ja sai  poliisitoiminnan näyttämään tyhmältä. Oikeusministeriksi lupautunut Bellman kiristi tahtipuikon avulla rikostutkintaa. Tuloksia oli tultava ja nopeasti, sillä muuten oikeusministerin pesti jäisi vain haaveeksi.

Hän tiesi ettei kestäisi joutua uudestaan vankilaan. Niinpä hän oli piiloutunut. Hän oli piileskellyt turvassa murhaajankatseiselta poliisilta kolme vuotta. Kolme vuotta leikkimättä. Kunnes piilopaikka oli lopulta alkanut tuntua vaatekomerolta. Silloin hänelle oli yhtäkkiä tarjoutunut mahdollisuus leikkiä turvallisesti . Ei tietenkään liian turvallisesti. Hänen täytyi haistaa pelko kiihottuakseen kunnolla. Oma pelkonsa ja naisen pelko.

Harry Hole-sarjaa on myyty mukavasti yli 30 miljoonaa  kappaletta yli 50 kielellä. Suomestakin löytyy Harry Hole-faneja runsain mitoin ja faneja tulee elokuvien myötä varmasti lisää, kun sarjan Lumiukko teoksesta ilmestyy syksyllä 2017 elokuva. Nesbon kahdesta muustakin kirjasta on tulossa elokuvat, kirjat ovat loistavia jännäreitä, mutta eivät kuulu Harry Hole-sarjaan.

Harry Hole on reissussa rähjääntynyt ja välillä melkein, jos ei ihan peräti alkkiksenakin häärinyt rikospoliisi, joka välillä on puuhastellut myöskin ulkomailla turvamiehenä sun muuna, jonka touhut ei oikein kestäisi päivänvaloa, mutta kannattaa lukea sarja alusta asti niin pysyy tarinassa mukana. Lähes parimetrinen vaalea viikinki on silti naisten mieleen. Rakel on pysynyt rinnalla pitemmän aikaa ja olivatpa käyneet vihilläkin. Harrylla voi olla selittelemistä seuraavassa kirjassa, sillä joutuessaan saman peiton alle naisen kanssa, Harry voi joutua altavastaajaksi, muisti pelaa tai sitten ei, kun hänen ystävästään Jim Beamista on kyse. Rakelilla on aikuinen poika Oleg, joka opiskelee poliisikorkeakoulussa. Koulussa hän on suhteiden avulla, vaarallista, vaarallista. Sekä Rakel että Oleg ovat joutuneet moneen vaaraan ja väkivaltaiseen tilanteeseen Harryn rinnalla, mutta tähän asti vielä selvinneet. 

Jo Nesbølla on taito pitää kirjan henkilöhahmopiiri sopivan pienenä, eikä kirjoissa rönsyillä liikaa. Janon loppuun on koukutettu seuraava ilkimys, hänkin Harryn vanha tuttu, joka tavataan joko seuraavassa tai sitä seuraavassa kirjassa, vain kirjailija tietää milloin. Kirjan kansikuvassa on huono kuva, sillä kirjassa ei irrotella hampaita kärkipihdeillä, eikä millään muullakaan. Murhaajalla on käytössä japanilainen esine, jonka avulla hän sammuttaa janoa.

Trillereiden kruunaamaton kuningas  Jo Nesbø on taitavin juonenkääntein rakentanut Janosta mysteeriteoksen, jonka yllättävimmät käänteet vievät oudoistakin oudoimmille rikospoluille. Et voi uskoa mitään ennen kirjan viimeistä sivua. Huippua!

"Minusta tuli murhatutkija, koska se oli ainoa missä olin hyvä. Vihasin sitä."

Jo Nesbø, Jano *****
suom. Outi Menna
Johnny Kniga 2017
s. 534
Tørst 2017
Trilleri

Nesbø Jo: Aave
Nesbø Jo: Poliisi
Nesbø Jo: Isänsä poika
Nesbø Jo: Verta lumella I 

Harryn seurassa viihtyivät mm. Annika,  Tuijata ja Takkutukka

Iloista pääsiäistä

Kevätkukkien kilpailu

Kuka tänne ensin ehti?
kehuskeli leskenlehti,
- Minä ensin nostin pään
kevään valoon lempeään.

Sinivuokko huusi näin:
Katsokaa myös tännepäin!
Siniseksi metsän teen,
iloiseksi pientareen.

Valkovuokko huokaisi:
Minä tulin viimeksi.
Värejä ei riittänyt.
Silti olen kiittänyt.

Joka väri vuorollaan
kukkimaan saa harmaan maan.
Lumi saapuu aikanaan.
Valkoistakin tarvitaan.

Anna-Mari Kaskinen


💛 Iloista pääsiäistä kaikille 💛


https://youtu.be/aZY3EZ0vcf8

Milja Kaunisto: Corpus - Kuolema ja kurtisaani

Tunsin hänen äänensä jo kaukaa, vaikka huoneessa kävi voihkimassa moni muukin nainen. Tunsin äänen ja seurasin sitä. Seisoin yön pimeydessä, painoin otsani paksuun tammioveen ja vapisin, sillä saatoin vain kuvitella, mitä markiisi teki hänelle.

Ylläoleva lainaus on Milja Kauniston Purppuragiljotiini-sarjan toisen kirjan, Corpuksen ajatus, jota ajattelee yön yksinäisyydessä Isidore, entinen pyövelin kisälli. Isidore on palkattu markiisi Saden eli kansalainen Saden porttolan, Maison de Luxen turvamieheksi. Pääasiassa hän toimi porttolan emäntänä toimivan entisen kreivittären Mariannen turvamiehenä sekä taloon sijoitetun pienen pojan turvamiehenä. Sade, Marianne ja pieni poika olivat koko ajan vaarassa joutua giljotiinin uhreiksi aatelistaustansa vuoksi. Vallankumous oli muuttunut veriseksi ja ilmiantojen perusteella kuka vain joutui tuomareiden listoille, myös tuomarit itse, sillä lait muuttuivat melkein päivittäin. Ylimmäisenä vallankahvassa hääri Maximilien Robespierre, joka oli juopunut vallasta. Hän oli myös Maison de Luxen ahkera vierailija, sillä laki oli määrännyt kaikki muut porttolat suljettaviksi.

Corpuksessa eletään 1790-lukua, verisen vallankumouksen aikakautta. Kirjan päähenkilöt ovat samat kuin Luxuksessa. Marianne on muuttunut Saden käsittelyssä tahdottomaksi nukeksi huumausaineiden vuoksi, joilla Sade on koukuttanut Mariannen. Marianne kuuntelee apaattisena, mutta vihaisena uutisia kuninkaan teloituksesta, sillä sehän on tulossa. Kuningasperhe on viety vallankumouksen jälkeen vankilaan odottamaan tuomiota. Ranskasta löytyy kuitenkin rojalistikaupunkeja, joten sota on edessä, ennen kuin koko maahan saadaan tasavalta. Myös muista maista on tullut sotajoukkoja vastustamaan tasavaltalaisia. Tässä kohdin kirjaa astuu esille Napoléon Buonaparte, joka on kuuluisa voitoistaan ja etenee nopeaa vauhtia kapteenista prikaatinkenraaliksi. Jossakin vaiheessa Isidoresta tuli hänen turvamiehensä ja perheen turvamies. Lopulta Isidore lähetettiin takaisin Pariisiin, jossa hän näki Mariannen. Tapaaminen oli täynnä tunteita.

Ei hetkenkään rauhaa. Tuo sonni köhii oveni ulkopuolella yötä päivää. Joskus kuulen hänen pieraisevan, ja jos haistan tarkasti, saatan arvata mitä hän on syönyt kunakin päivänä. Se on päiväni ainoa viihdyke. Olen ollut tässä kirotussa latriinissa jo viisi viikkoa. Ei kirjoja! Ei viiniä! Vain minä ja piereskelevä vartija, jonka luonne ja älykkyys ovat idiootin tavernanpitäjän ja jonka hiki haisee kaalilta.

Kirjan päähenkilöt ja heidän puheensa ovat karikatyyrisiä näin nykyihmisen silmin katsottuna: Sade on oikea liero, Marianne-Marie nenästä vedettävä asiassa kuin asiassa ja Isidore tuo sankari hirviön hahmossa (ettei vaan olisi vanhaa satua kaunottaresta ja hirviöstä käytetty kirjojen pohjalla). Herran pelko on ollut suuri sekä taivaallisen että aatelisen herran. Vallankumous poisti myös uskonnon ja kansa oli hukassa. Tavallisten köyhien ihmisten ajatukset ja teot ovat edelleen selviytymistä ja kituuttamista päivästä toiseen. Olot ovat vain pahentuneet vallankumouksen jälkeen, sillä Ranska tarvitsee miehet, rahat, ruoat ja vaatteet armeijalle ja muu kansa voi kituuttaa kuten ennenkin. 

Milja Kaunistolla on uskomaton rehevyys ja kansanomaisuus kirjoissaan, jotka koukuttavat lukemaan, vaikka kirjoilla on hiukan liian runsas sivumäärä. Kirjan kuvaukset haistaa, maistaa, kuulee ja näkee historiallisessa Ranskassa. Kirjojen miljöökuvaukset ja naisen aseman kuvaukset ovat myös hyvinkin aidonoloisia. Corpus jäi koukuttavaan kohtaan, joten aion lukea myös Purppuragiljotiinin kolmannen osan. Luxus ja Corpus antavat hyvän kuvan elämästä ja yrityksestä selviytyä Ranskan vallankumouksen väkivallan verisissä pyörteissä. Corpuksessa aateliset ja hyväosaiset ovat suorastaan moukkamaisia alempiaan kohtaan ja vapisevat pelosta siitä mitä on tulossa. 

Tulossa on vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema. 

Milja Kaunisto, Corpus ****
Gummerus 2017
s. 575
Purppuragiljotiini osa 2
historiallinen romaani

Milja Kaunisto: Luxus
Milja Kaunisto: Synnintekijä
Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Milja Kaunisto: Piispansormus

Jennyn bloggaus
Minnan bloggaus

Katja Kallio: Yön kantaja

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi tuomiota pakkotyöhön irtolaisuudesta, äiti on varmaaan ylpeä? No miten Hämeenlinnassa tällä kertaa sujui, fiksu tyttö, rippikoulunkin käynyt, varmaan esiinnyit eduksesi?Ai et? 

Katja Kallion Yön kantaja on vahva ja koskettava historiallinen tarina naisesta, joka vietti suurimman osan elämästään Turun saaristossa Seilin saarella. Tarinan taustalta löytyy oikea henkilö Amanda Fredrika Aaltonen, joka eli vuosina 1864-1918. Amandaan liittyvät dokumentit ovat inspiroineet kirjailijaa kirjoitustyössä. Amanda ei sopeutunut ajankuvan naismuottiin, hän eli selkeästi väärällä vuosisadalla. 

Taas on oltu vedellä ja leivällä, on tuhottu kruunun omaisuutta (rukki taas tietysti vai mitä?), On kuskattu ruokaa makuusaliin! On tehty työtä luvatta ja oltu röyhkeitä, ja sitten on kadotettu säästörahat! Mikä PÖLKKYPÄÄ!

Nykypäivänä kiroilu ja röyhkeys on tyypillistä nuorille, mutta 1800-luvun loppupuolella Amandaa kuritettiin kovalla kädellä kotona ja kruunun valvonnassa. Lopullisen selkävoiton Amandasta sai Seili, saari meren keskellä, jonne mielisairaat ja irtolaisuudesta kiinni jääneet ja löyhätapaiset naiset vietiin loppuiäkseen. Saarelta ei ollut paluuta takaisin. Tosin kirjan Amanda yritti karata, mutta jäi kiinni. Olisin ollut ihmeissäni, jos noin vahva nainen ei olisi lähtenyt kävelemäään jäätä myöten kohti Turkua.

Kuritusta tuli tappelemisesta ja riehumisesta?  On oltu tottelemattomia, on metelöity ja kiroiltu ja saatu eristystä, ja on pidetty luvatta hallussa kirjoitusvälineitä. On tapeltu ja pahoinpidelty vartijaa ja aijaijaijai, on saatu viisitoista iskua rottingilla! Kyllä mahtoi tehdä kipeää!

Amanda oli kulkijasielu. Hän matkusti nuorena monessa paikassa mm. Pietarissa ja Pariisissa. Katja Kallio on kirjoittanut nopeatempoisen elämän nuorelle Amandalle, joka 1800-luvulla katsottiin irtolaisuudeksi. Sairaiksi voitiin luokitella köyhät, moraalittomat, naiset, väkivaltaiset, rikolliset ja juopottelijat. Yksikin hyvä ihminen, joka tukee ja kannustaa, saa paljon ihmeitä aikaan. Tänä päivänä on huomattu, että vanhanaikaiset kurittamiset eivät auta, vaan tarvitaan erilaisia hoitomenetelmiä. 1800-luku oli toista mieltä ja naisille tuli herkästi passitus Seilille.

Kirja on oikea tietopaketti vanhoista hoitomuodoista kylmäkääreineen, pakkopaitoineen jne. Seilin työntäyteiset päivät pitivät Amandan hulluuskohtaukset vähissä, joka papereissa oli epileptinen kuukautishulluus. Lääkäreillähän ei ollut aikaa käydä katsomassa potilaita, joten he olivat hoitajien armoilla. Hoitajilla oli sitten omat ilkeydet ja kostotoimet potilaille ja Amandakin sai oman osansa ilkeyksistä. Tähän on pakko kirjoittaa,  että noita ikäviä hoitotoimenpiteitä tulee vastaan vielä tänäkin päivänä ja mielisairaat ja vammaiset sekä vanhukset ovat useimmiten kaltoinkohtelun osapuolia nyky-Suomessa. Ihmiset, jotka ovat muiden armoilla.

Amandan tarina koskettaa. Amandan kokema rakkaustarina koskettaa. Yksinäisen äidin tyttärelle ei ollut hopealusikkaa tarjolla syntymäpäivälahjaksi. Haukut ja lyönnit jättivät jälkensä ja murtivat vahvimmankin mielen. Jokainen meistä haluaa rakkautta ja huolenpitoa.

Että kauan sitten eräs ihminen rakasti minua jollakin tavoin.

Katja Kallio, Yön kantaja *****
Otava 2017
s. 380
fiktiivinen elämäkerta

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

 

Otto Lehtinen: Wurlizer

Niin kauan kuin vihaan viulua, rakastan opettajaani ja unelmoin siitä, että mies vetäisisi soittimen käsistäni, katkaisisi sen kiekuvan kaulan ja tekisi vihani tarpeettomaksi.

Otto Lehtisen esikoisteos Wurlizer on kertomus rakkauden etsimisestä, sen tavoittelusta ja haaveilusta. Kirjan kuvioissa miehet haluavat muita miehiä, poikia, nuorukaiset nuorukaisia ja miehiä. Kirjassa on kuitenkin Nastassja, joka haluaa muuttua naiseksi sekä Nastassjan äiti, joka yrittää olla tyttärensä tukena, mutta lähettää tämän pois, koska heidän välillään ei ole sidettä, ainakin he molemmat luulevat niin.

Kirjan tarinoiden mukana etsintä kiihtyy ja halu tulla huomioiduksi ja rakastetuksi kiihtyy. Kirjan tarinoissa oli useita lyhyitä kohtaamisia, jotka johtivat erilaisiin sänkypuuhiin, ja mietin kovasti kenen kirjailijan mukana elin Wurlitzerin sivuilla, joka muuten on jukeboksin nimi. Kansikuva ja kirjan nimi ovat hyviä, salaperäisiä, kuohuvia, värikkäitä. Kirjassa on musiikilla iso merkitys muutenkin, yksi henkilöistä juttelee ajatuksissaan jopa Mendelssohnin kanssa. Sitten minulle välähti John Irvingin kirjat, joissa myös on rakkaudella suuri merkitys, samoin erilaisuudella, mutta kuitenkin seksuaalisuus on tärkeimmässä osassa.

"Älä murehdi, tänään minä en aja sinua ahtaalle, pakota sinua hakemaan miestä, jota et rakasta", Mendelssohn toi huulensa aivan Henrykin korvalle. "Tänään minä annan sinulle Gennadin. Minä sävellän sinulle hänen rakkaudestaan, teidän rakkaudestanne."

Tämä oli kirja, josta minun oli vaikea ottaa tarttumapintaa, koska kirjassa on vähän naisia, joihin samaistua. Nuoret miehet ja vanhemmat miehet, jotka etsivät toisia miehiä pareikseen ja sitten Nastassja, joka eli vielä vaiheessa, ei ollut tehnyt lopullista päätöstä minkälaisessa kehossa halusi elää. Kirjaa oli todella helppo lukea ja pidin kovasti lyhyistä kappaleista. Loppua kohden henkilöiden tarinat yhdistyivät ja punainen lanka alkoi kehittyä juonen ympärille. Todella mielenkiintoinen esikoisteos. 

Otto Lehtinen, Wurlizer ****
Gummerus 2016
s. 447

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Murtohälytin alkaa ujeltaa korviahuumaavalla äänellä. Sofia tarttuu taas tuoliin, ei piittaa jalkapohjiin tulevista viilloista ja on juuri heittämäisillään huonekalun uudelleen päin ikkunaa, kun hän näkee miehen tulevan eteisestä häntä kohti.

Lars Keplerin kuudes Joona Linna - sarjan dekkari Kaniininmetsästäjä alkaa jännitysnäytelmällä, joten lukija on heti mukana uusimman sarjamurhaajan kieroutuneissa leikeissä. Lars Kepler eli ruotsalainen pariskunta Aleksander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril osuivat kultasuoneen aloittaessaan trillerimäisen dekkarisarjansa, jonka pääosissa on suomalaistaustainen Joona Linna. Ensimmäisestä osasta Hypnotisoijasta on tehty myös samanniminen elokuva. 

Joona Linna joutui edellisessä dekkarissa Vainooja vankilaan, hän sai kahden vuoden tuomion ja on nyt sopeutunut vankilaoloihin ja opiskellut uuden ammatin itselleen, sillä luultavasti hänen taitojaan ei enää tarvita turvallisuuspoliisissa. Pientä vipinää löytyy naisrintamallakin, sillä vanha tyttöystävä on ottanut yhteyttä ja he ovat lähentyneet. Tietysti vankilassa sattuu kaikenlaista ikävää, mutta loppujen lopuksi siihenhän Joona on tottunut koko kirjasarjan ajan, rikollisten kiusantekoon. Olin kyllä Vainoojan luettuani aivan kauhuissani, että ei voi olla totta, päähenkilö vankilaan. Tätä uusinta Joona Linna teosta sai sitten odottaa kaksi vuotta, kun pariskunta halusi kirjoittaa toisenlaisen dekkarin välillä. Playground kuulosti yliluonnollisuutensa vuoksi sellaiselta, että jätin sen suosiolla lukematta. Se ei siis ole Joona Linna-sarjan dekkari.

Kaniininmetsästäjä kääntyy katsomaan eteisen peiliin, kietoo hihnan päänsä ympärille ja sitoo sen tiukasti kiinni niskasta. Tottunein liikkein hän sipaisee muutaman korvan kasvoiltaan ja katsoo sitten itseään silmiin, ja jääkylmä voima täyttää hänen mielensä. Nyt hän on taas metsästäjä.

Mikä ajaa Kaniininmetsästäjää kauhistuttaviin tekoihin, mikä on motiivi? Turvallisuuspoliisin on pakko turvautua Joona Linnan apuun, sillä murhia alkaa tapahtua melkein päivävauhdilla. Poliisilla on kiire. Joonalla on taito pysähtyä ja ajatella yksityiskohtia ja koota niistä palapeli, mutta kokoamisella on kiire. Loppunäytös näytellään kaukana Pohjois-Ruotsissa, hotellissa, joka on varattu yksityiskäyttöön. Joona Linna ehti loppunäytökseen, mutta miten kävi kaniineille, lue se tästä pelottavasta trilleristä, jonka loppukoukku seuraavaan trilleriin nosti ihokarvat pystyyn.

Nyt hän on saanut viimeiset neljä häkkiin ennen teurastusta. Heistä ensimmäistä tapettaessa pitää varoa vähän, jotta muut eivät pääse pakoon. Loppua kohti ei ole väliä, vaikka he ymmärtävätkin mitä on tapahtumassa ja joutuvat paniikkiin. He saavat kaikki vuotaa verta, parkua ja tuntea kuinka kuolema lähestyy ja katsoo heitä, kunnes on aika lähteä mukaan.

Lars Kepler, Kaniininmetsästäjä *****
suom. Kari Koski
Tammi 2017
s. 577
Kaninjägaren 2016

Kepler Lars: Paganini ja paholainen; Tulitodistaja 
Kepler Lars: Nukkumatti
Kepler Lars: Vainooja

Annikan bloggaus
Takkutukan bloggaus

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Ääni joka päätti minun elämäni, oli liian tuttu ja iloinen, jotta olisin voinut varoa. BLING. Olet saanut viestin. Laskin psykologiankirjan sivuun ja kurottauduin kohti uutta iPhoneani. Yksi sipaisu ja ruutuun ilmestyi kuva.

Sini Helmisen esikoiskirja Kaarnan kätkössä aloittaa uuden neliosaisen nuortenkirjasarjan Väkiveriset. Kirjan pääosassa on Pinja, joka kirjan alussa suoritti ylioppilaskirjoitukset ja juhli lakkiaisia. Juhlamieli oli kuitenkin kadonnut erään valokuvan myötä. Samoin lukuhalut kirjoituksiin ja pääsykokeisiin. Oma huone ja sänky olivat turvallisimmat paikat mieltämyllertäville ajatuksille. Onneksi oli pikkusisko  ja sitten elämään tupsahti vielä Tuulia, muisto lapsuudesta.

Olkani yli kurkistelee taas sama takkutukkainen Tuulia-tyttö, joka pari päivää sitten niin selittämättömästi tunkeutui kotiimme.

Tuulia ei ole kuka tahansa, sillä kirja on sekoitus nykynuoren elämää ja fantasiaa. Eikä Pinjakaan ole vain kuka tahansa tyttö, ja sen hyväksymisessä, että onkin jotain muuta, on Pinjalle aluksi järkytys, mutta loppujen lopuksi hän hyväksyy erilaisuutensa kohdatessaan Virven, joka on samanlainen kuin hän. Pinjan on hyväksyttävä erilaisuutensa ja seksuaalisuutensa ja etsittävä alkuperänsä jännittävien tapahtumien kautta, joissa mukana on ainakin hiiriä ja käärmeitä plus mytologiaan liittyviä olentoja. 

Kirja on jännityskirja, joka sisältää vanhaa suomalaista mytologiaa, jota on nykyaikaistettu. Lisäksi kirja on rakkauskirja. Sini Helminen vie lukijansa fantasiamaailmaan, joka on tässä ja nyt ja saa lukijan pohtimaan erilaisuuden hyväksymistä. Pinja on piilottanut erilaisuutensa koko ikänsä ja hävennyt sitä. Vanhemmat ovat peitelleet ja hävenneet lapsensa erilaisuutta ja vaatimukset Pinjan elämälle ovat varsinkin äidin käskyjä. Tuli mieleeni, että ehkäpä äidinkin takaa löytyy jotain peiteltävää. 

Kirjan luettuani heräsi monemoisia kysymyksiä tulevista tapahtumista. Pinja oli utelias omasta alkuperästään, ja sai tietää, että hän oli perinyt erilaisuutensa isoäidiltään. Kirjan kuvioissa hän siis etsi isoäitiään. Enpä kerrokaan löytyikö kauan kateissa ollut isoäiti, sen voit ottaa selville kirjan sivuilta. Tulet varmasti yllättymään miten luonto herää kirjan sivuilla ja tunnet pihkan tuoksun, vai onko se myskiä, jotain metsään liittyvää tuoksua se kuitenkin on. Lukuiloa ensimmäisen Väkiveriset-kirjan parissa.

"Mahtaakohan teillä olla kidukset tai jotain, kun pystytte oleen noin kauan hengittämättä?" Tuulia kysyy kiinnostuneena ilmestyttyään varoittamatta suoraan minun ja Virven eteen.

Sini Helminen, Kaaarnan kätkössä ****
Myllylahti 2017
s. 220
Nuortenkirja

Kaarnan kätkössä kirjatraileri:
https://youtu.be/bHRvZZ-Zd7o

Samuel Bjørk: Yölintu

Tyttö ei vielä tiennyt, että näky joka häntä odotti muuttaisi hänet ainaiseksi, vainoaisi häntä tulevina vuosina joka ikinen yö huovan alla kovalla sohvalla, lentomatkalla maapallon toiselle puolelle sen jälkeen, kun poliisi olisi hakenut heidät pois kaikkien itkiessä, ja peiton alla pehmeässä sängyssä uudessa maassa, missä kaikki äänet olivat erilaisia. Mitään aavistamatta hän tarttui puukahvaan ja veti narisevan oven hitaasti auki.

Norjalaisen Samuel Bjørkin toinen hyytävä trilleri Yölintu jatkaa edellisestä dekkarista Minä matkustan yksin, joten päähenkilöt ovat samat: Holger Munch ja Mia Krüger. Mia on edelleen syrjässä poliisintehtävistä, mutta nyt hänen erikoisia kykyjä tarvitaan. Metsästä on nimittäin löytynyt kuollut nuori tyttö, joka on aseteltu rituaalinomaisesti. Pian netistä löytyy tytöstä livefilmiä ja tutkimukset kohdistuvat pienelle paikkakunnalle, jossa on nuorten huostaanotettujen lasten koti, tyttö oli nimittäin kadonnut sieltä.

Minä en juo.

Minulla on vain pulloja piilossa likaisten vaatteiden alla, pyykit pitäisi pestä pesukoneessa jota ei ole edes kytketty, kylpyhuoneessa, huoneistossa, kerrostalossa, kaupungissa, maailmassa johon en halua kuulua.

Mia ei ole ainoa rikostutkijaryhmässä, jolla on ongelmia. Bjørkin dekkareiden henkilöillä riittää henkilökohtaisia ongelmia, jotka tekevät heistä inhimillisiä, mutta ihmeellistä, että Holgeria ei juuri haittaa, vaikka alaiset juopottelevat ja ovat poissa töistä, vaikka tutkimukset ovat kesken. Kun tutkimukset ovat kiihkeimmillään ja uusia todisteita löytyy, töitä paiskitaan yötä myöten.

Edellisessä dekkarissa Bjørk oli koonnut hyytävän trillerin pikkutytöistä, uskonnollisesta lahkosta ja hoitokodista. Tässä uusimmassa kirjassa pyöritään samojen aiheiden kimpussa, uskonnollinen lahko löytyy, hoitokoti löytyy, mutta pienet tytöt ovat muuttuneet nuoriksi tytöiksi, jotka toivovat rakkautta, sillä heidän elämästään on puuttunut turvallisuus ja rakkaus. Näiden tyttöjen kustannuksella inhottava kiduttaja pyörittää oman elämänsä filminauhaa, filmiä, josta jotkut ovat valmiita maksamaan mitä vain, sairasta. Bjørkilla on hyppysissään taito kirjoittaa sadistisia, mutta samalla koukuttavia trillereitä, jotka on luettava kannesta kanteen, kun on lukenut ensimmäisen sivun. Haluan jatkossakin lukea, kun Mia ja Holger Munch ratkovat rikoksia omalla erityisellä tyylillään. Onhan tämä vielä parempi kuin ensimmäinen kirja, vaikka hehkutin jo sitäkin.

Hautajaiset. Ja sitten joulu. Mitään pahempaa Mia Krügerin oli vaikea kuvitella. Hän veti takkia tiukemmin ympärilleen ja käveli arasti hautakivien reunustamaa tietä kirkon suuria ovia kohti.

Samuel Bjørk, Yölintu *****
suom. Päivi Kivelä
Otava 2017
s. 398
Uglen 2015
Dekkari

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu

Olen diagnosoitu harvinaisella termillä locked-in-syndrooma. Meitä ei maailmanlaajuisestikaan ole kovin paljon, Suomen lukumäärä ei ole tiedossani. Oman syndroomani taustalla on vuonna 2004 saamani aivorunkotukos ja siihen liittyvä hoitovirhe.

Miltä tuntuu, kun on neliraajahalvautunut? Minkälaista elämää neliraajahalvautunut voi viettää? Onko ainoa mahdollisuus laitoshoito? Marja Korhonen kertoo avoimesti toisessa kirjassaan Sydämeen tatuoitu, mitä hänen elämäänsä kuuluu nykyisin ensimmäisen kirjan Häivähdyksiä - erityinen elämäni (2014) julkaisun jälkeen. Äänensä kirjassa ovat saaneet myös hänen Enkelinsä, eli ihmiset, jotka hoitavat hänen jokapäiväisiä asioitaan ja toimivat tulkkina muille ihmisille, sillä Marja menetti myös puhekykynsä, kun hän halvautui. 

Kuten kirjan kansikuvasta voi päätellä, Marja on onnellinen ja iloinen, mutta kirjan sivuilta löytyy myös sitä vihaa ja kiukkua, joka on ihan oikein. Hoitovirheen vuoksi Marja on halvaantunut ja lääkärit eivät antaneet hänelle kovin pitkää elinikää. Hoitovirhe tapahtui vuonna 2004, joten lääkäreillekin on varmasti suuri ihme Marjan hyvinvoiva olemus ja elämänilo. Kuten Häivähdyksiä kirjasta olen lukenut, Marjan kohtalona olisi ollut laitoshoito, mutta siihen hän ei suostunut, vaan vaati päästä omaan kotiinsa ja hankki ympärilleen hoitoringin.  

Hoitoringin tehtävänkuvat ovat muuttuneet kovasti, kun Marja päätti kirjoittaa ensimmäisen kirjan. Kirja toi mukanaan julkisuutta, eri tilaisuuksia, jopa telkkarissa on käyty haastattelussa. Elämään on tullut paljon muutoksia, mutta ei se ole Marjaa hidastanut ja nyt on toinen kirja julkaistu. Uskon, että kolmaskin kirja on tulossa. Kirjat ovat syntyneet otsaan liimatun otsahiiren avulla. Jokainen voi kuvitella miten vaivalloista se olisi terveellekin, mutta vielä vaikeampaa se on neliraajahalvautuneelle naputella otsahiirellä näppäimiä. Marja on myös ahkera oman blogin ja facebook-sivujen käyttäjä.

Tämä ahkera ja energinen nainen ei ole  jäänyt sängynpohjalle makaamaan. Kuntosaliharrastus pitää kunnosta ja lihaksista huolen. Jotta kuntoutus olisi mahdollisimman monipuolista, hän hankki  kotipaikkakunnalleen kävelysimulaattorin, joka on kaikkien kuntoutusta vaativien käytettävissä. Kävelysimulaattorin avulla aivohalvauspotilaat voivat oppia kävelemään, mutta Marjalle sellaista ihmettä ei ole tulossa, vaikka hänen selkäytimensä on kunnossa, kipu-, tunto- ja makuaisti toimivat. Kuntosaliharjoittelu ja simulaattori auttavat kuitenkin siinä, että lihakset eivät jäykisty.

Kirjan julkistaminen vaati uuden auton hankintaa ja sitä varten järjestettiin konsertti. Nyt luennoimiset ja kirjaesittelyt sujuvat paremmin. Sydämeen tatuoitu on hieno osoitus siitä, mitä neliraajahalvautunut voi tehdä. Kirja koputteli myös omaa omatuntoa siinä, että pitäisi pitää paremmin huolta itsestä ja omasta hyvinvoinnista. 

Marja Korhonen, Sydämeen tatuoitu *****

Myllylahti 2017

s. 184 + kuvasivut

Marja Korhonen: Häivähdyksiä -  Erityinen elämäni

Iloisia kirjanesittelymatkoja sinulle Marja <3