Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me kutsuimme kodiksi.

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin teoksen päähenkilö tulee esille kirjan nimestä, Nimeni on Lucy Barton. Lucy on kirjailija ja kertoo omasta elämästään, jonka huippukohtana hän pitää sitä, että ollessaan eräässä elämänvaiheessa sairaalassa useamman viikon, hänen äitinsä tuli sinne useammaksi päiväksi hänen seurakseen. Äiti-tytär-suhde oli ollut vaikea ja Lucy oli pysytellyt kaukana perheestään. Lucyn lapsuudenkoti oli siis autotalli ja he olivat köyhiä. Kouluiässä Lucy oppi jäämään koululle niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista, sillä koulussa sentään oli lämmintä. Oma koti oli jäätävän kylmä.

Nimeni on Lucy Barton teosta on sanottu munromaiseksi, ja kieltämättä lyhyestä ja tarkkanäköisestä kirjoitustyylistä nousi mieleeni Alice Munron novellit. Alice Munro kirjoittaa myös tavallisista ihmisistä, jopa köyhistä. Kirjailija itse on vakavaraisesta akateemisesta perheestä lähtöisin, joten hän on uskaliaasti pureutunut köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Elizabeth Strout on kirjoittanut päähenkilön lapsuudesta vaikean ja hävettävän, josta ei voi puhua edes äidin kanssa. Muistot olivat liian kipeitä ja täynnä kyyneleitä. Kyyneleitä, joita lapsuudenkodissa ei saanut vuodattaa. Kodin ilmapiiri oli tunneköyhää, eikä vanhemmat arvostaneet lapsiaan. Rakkaus ja halaukset eivät kuuluneet perheen käytäntöihin. Lucy janosi rakkautta ja hyväksyntää vielä aikuisenakin.

Luin Elizabeth Stroutin sanoja ja kertomusta suurella intensiivisyydellä. Avasin kirjan ja luin sen yhdellä lukukerralla loppuun asti. Kirjan lopusta ei löydy kohokohtaa, vaan se kulkee tarinan mukana. Se kohokohta on lukijan halu tietää enemmän, mutta kirjailija antaa myös lukijan arvata tapahtumia. Pahimmat salaisuudet, ehkä edes sinäkään et halua niistä tietää.

Elizabeth Strout hurmasi minut lyhyistä kappaleista koostuvalla teoksellaan. Kirjailija sai vuonna 2009 Pulizer-palkinnon kirjastaan Olive Kitteridge, jonka haluaisin lukea. Tällaista kirjallisuutta janoan lisää. Kirja on  kipeäätekevää arkielämän kuvausta, mutta upeasti kerrottuna.

Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.

Elizabeth Strout, Nimeni on Lucy Barton *****

Suom. Kristiina Rikman

Tammen Keltainen kirjasto 2018

s. 163

My Name is Lucy Barton 2016