Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Siitä vaan, pystyt kyllä tähän, sanoin itselleni. Tämä on sinun ensimmäinen Sano kyllä – hetkesi. Sinä hölkkäät New Yorkissa! Tämä on täysin uusi sinä! Muutaman upean askeleen verran melkein uskoin sen.

Englantilainen lempparikirjailijani Jojo Moyes on kirjoittanut Louisa Clarkista trilogian. Ensimmäinen kirja on iki-ihana Kerro minulle jotakin hyvää, toinen teos on nimeltään Jos olisit tässä ja tämä kolmas kirja on nimeltään Elä rohkeasti. Kevyttä ja viihdyttävää, mutta ei haittaa, sillä Jojo Moyes osaa kirjoittaa suoraan tunteisiin. Kirjan parissa saa itkeä ja nauraa, siis tuuletella tunteitaan, jos vaikka löytyy mykkyräisiä solmukohtia jostakin sydämen sopukasta. Itkut on itkettävä, eikös juu!

Louisa on kolmikymppinen huumorintajuinen nuori nainen, joka rakastui ensimmäisessä kirjassa työnantajaansa, mutta mies kuoli myöhemmin. Toivuttuaan Willin kuolemasta, Louisa tapasi Samin, joka jäi kotipaikkakunnalle, kun Lou päätti muuttaa joksikin aikaa New Yorkiin. New Yorkiin hänet houkutteli aiemmista kirjoista tutuksi tullut Nathan, joka työskenteli miljonäärin fysioterapeuttina. Miljonäärin nuori vaimo tarvitsi assistenttia itselleen, ja Lou valittiin tuohon tehtävään. Miljonäärin rouvan päivät alkoivat aikaisin juoksulenkillä, jonne Louisankin odotettiin osallistuvan, sillä New Yorkissa juoksivat kaikki. Muutenkin päivät olivat kiireisiä ja loppuivat iltapuolella. Miljonääreille ei sanota ei.

Kaukosuhteelle saattaa käydä niin kuin Samin ja Louisan suhteelle kävi (lue kirjasta). Mutta ei aikaakaan ja uusi ihailija alkoi kiihkeän pommituksen ja treffikutsuja sateli. Sydän leijaili kuitenkin Samin luona. Tämmöistä ihanaa juttua kirjan sivuilla ja toki siellä kerrotaan, kuinka upea elämä miljonääritaloudessa loppui kuin seinään. Yks kaks yllättäen olet työtön ja asunnoton ja kuinkas sitten suu pannaan. Onneksi Louisa on tottunut elämään vähillä rahoilla ja vaikka hän oli työtön, hän ei ollut toimeton, eikä ilman ystäviä. Will Traynor kulkee Louisan mukana myös New Yorkin kaduilla, että sellaista tässä kirjassa. Mukaansatempaava tarina. Louisa Clark on rempseäotteinen ja värikäs persoona, jonka seurassa ei tule aika pitkäksi. Ja tietysti ne keltamustaraitasukkahousut kruunaavat tämänkin reissun. Tähtiä ja tähdenlentoja kirjan lukijoille.

Ajattelin sitä, mitä Will oli oikeasti käskenyt minun tehdä – että minun ei pitäisi toteuttaa jonkun toisen käsitystä täydestä elämästä vaan elää todeksi omaa unelmaani. Ongelma oli, etten ollut tainnut koskaan todella selvittää, mikä se unelma oli.

Jojo Moyes, Elä rohkeasti ****

Suom. Heli Naski

Gummerus 2018

s. 500

Still Me 2018

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta

Laia Jufresa: Umami

Ehkä minun täytyy jättää opinnot sikseen, hän ajattelee. Ja hän ajattelee Chihuahuaa, miestä jonka kansssa hän makaa silloin tällöin mutta joka on nyt ollut kateissa viikkokaudet, aina siitä asti kun he viimeksi olivat sängyssä ja mies veti vaatteita päälleen ja sanoi kattoa katselevalle Marinalle: "Minä en millään jaksa", niin kuin heidän suhteensa olisi laukku jossa mies kantaa häntä ja raukan sormet olisivat hiertymillä laiheliinin painosta.

Meksikolaisen kirjailijan Laia Jufresan värikylläinen Umami kertoo Mexico Cityn miljoonakaupungissa sijaitsevasta viiden talon suljetusta pihapiiristä Kellotapulipihasta ja talojen asukkaista. Talot omistaa leskimies Alfonso Semitiel ja hän asuu Umami-talossa pikkuistensa kanssa. Talot on nimetty makujen mukaan ja Karvaan talossa asuu parikymppinen Marina, jolla on syömis- ja mielenterveysongelmia. Suolainen talossa asuu Ana perheensä kanssa ja hänen ystävänsä Pina asuu Hapan nimisessä talossa. Makea talossa oli jossakin vaiheessa musiikkikoulu, jonka opettajia Anan vanhemmat olivat, myöhemmin siihen tuli uudet vuokralaiset. Pihapiirissä kuuluu lasten äänet, musiikki ja Marina maalaa tauluja. Vuokralaiset vaihtuvat, elämässä sattuu kaikenlaista, syntymistä, sairauksia ja kuolemaa. Puolisot vaihtuvat ja lapset kasvavat. Ainoa pysyvä seikka on pihapiirin keskellä oleva kello, joka on hautautunut maanjäristyksen aikana maan sisään siten, että vain kahva on näkösällä.

Kun Marina muutti Kellotapulipihalle, hänestä tuli meidän lastenvahtimme. Hän vahti meitä sillä aikaa kun äiti suri Luzia. Marina istutti meidät olohuoneeseen piirtämään. Sieltä meillä oli suora näköyhteys pihakäytävällä vaeltaviin naisiin. Silloin pihakäytävä oli Marinan mukaan mielisappuran värinen, ja väri sopi naisille hyvin, he olivat jonottavia mielipuolia, aina levottomia, juuri jostain ruuhkasta selvinneitä tai hetkeksi kahden tehtävän välimaastoon seisahtaneita.

Ihastuin täysillä tähän meksikolaisen elämän nykytilaa kuvaavaan teokseen. Kirjassa tulee esille mm. miljoonakaupungin saasteet, savusumu ja lyijyn laskeutuminen maaperään, jota Ana yrittää vastustaa rakentamalla omalle patiolle puutarhan. Puutarhaan hän saa hyviä ohjeita Alfonsolta, joka on antropologi ja tehnyt ikänsä tutkimustyötä historiallisten kasvien parissa. Kirja kuvaa perheiden elämää muutaman vuoden ajalta. Kirjassa kuljetaan eteenpäin ja taaksepäin useammalla tasolla ja herääviin kysymyksiin saadaan vastaukset matkatessa kirjan parissa eteenpäin.

Eletään Yhdysvaltojen naapurissa, ja kirjailija on saanut hyvin napattua ajatuksia naapurina elämisestä, sillä Anan äiti on kotoisin Yhdysvalloista ja perhe käy mummin luona kyläilemässä. Maastamuuttoa on siis toisinkin päin, ts. maastamuutto on kuvattu yleensä siten, että meksikolaiset muuttavat Yhdysvaltoihin. Tämäkin puoli näytetään kirjan sivuilla. Kirjasta nousee runsaasti erilaisia teemoja, joista voisi keskustella enemmänkin esim. surusta tai äideistä ja tyttäristä, vanhemmuudesta ja sen puuttumisesta ym. Yksi teema mistä pidin kovasti oli juuri tämä puutarhainnostus, johon Ana purki omaa suruaan ja jonka avulla hän toivoi uutta alkua perheelleen keskellä korkeiden talojen ja miljoonien autojen. Upeaa leikittelyä sanojen kanssa ja mikä hellyttävä ja kaunis kerroksellinen arkikuvaus erilaisista asukkaista, jotka hyväksyivät toisensa sellaisina kuin olivat ja tukivat toisiaan päivittäin.

”Umami on viides makunystyjemme erottama maku, kaikki tietävät makean, suolaisen, karvaan ja happaman, mutta näiden neljän lisäksi on umami, jota länsimaissa ei ole tunnettu vielä kovinkaan pitkään, ehkä vasta sata vuotta, sana on japania ja tarkoittaa herkullista.”

Laia Jufresa, Umami *****

Suom. Laura Vesanto

Fabriikki kustannus 2018

s. 266

Umami 2015

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

Dogger tiesi, että halusin ehdottomasti nähdä St-Mildred´s-in-the-Marshin kirkon, jonka kuuluisa myrkyttäjäpappi, kaniikki Whitbread, oli vain pari vuotta aiemmin hankkiutunut eroon useasta naispuolisesta seurakuntalaisestaan terästämällä heidän ehtoollisviiniään syanidilla.

Rakkaudesta se tietenkin johtui. Olen huomannut, että myrkky ja lemmenroihu ovat keskenään yhtä hyvää pataa kuin Ohukainen ja Paksukainen.

Tällä kertaa Flavialla oli ennakkoasenteita yllä olevasta myrkytystapauksesta ja sen motiivista, mutta tarkemmin voit lukea Alan Bradleyn dekkarista On hieno paikka haudan povi, joka on Flavia de Luce-sarjan yhdeksäs kirja. Flavia on lomailemassa perheen autonkuljettajan/talonmiehen ja kahden siskonsa kanssa Volesthorpen kylässä. Flavialla on taito kompastua murhattuihin ihmisiin ja tällä kertaa hän sai veneajelulla kuolleen nuoren miehen sormiotteeseensa. On se vaan näppäräsorminen tyttö. Tosin Flavia luuli napanneensa sormiotteeseen isomman puoleisen kalan.

Vaikka kylä on pikkuinen, niin murhia on alkanut tapahtua kummallisen usein. Ajatella nyt tuo muutaman vuoden takainen kolmen naisen murha kirkonpenkissä kesken kirkonmenojen. Mutta Flaviapa päätti ratkaista kaikki murhat yhdellä kerralla. Pientä askaretta lomareissun aikana. Flavia on nuoresta iästä huolimatta ratkaissut tai ollut poliisien apuna ratkaisemassa useampia murhatapauksia. Kylmäpäinen tutkijasielu, eikä kiveäkään jää kääntämättä, kun Flavia on asialla. 12 vuoden iästä huolimatta Flavia on jo saanut mainetta sanomalehdissä terävänä salapoliisina.

Tuntui, että viimeisen kahden vuoden aikana kylän kaikki asukkaat olivat ostaneet syanidia syystä tai toisesta. Kukaan heistä ei ilmeisesti ollut herättänyt vähääkään huomiota, paitsi kaniikki Whitbread, jonka väsytystaistelu vähäpätöistä ampiaista vastaan oli johtanut siihen, että hän sai köyden kaulaansa.

Alan Bradley on iskenyt kynällään kultasuoneen keksiessään hurmaavan myrkynkeittäjänsä Flavia de Lucen ratkomaan murhatapauksia 50-luvun Englannin maaseudulla. Miljöökuvaukset kuulostavat siltä miltä ne ovat varmaan olleetkin 50-luvulla. Kaikilla on puutetta kaikesta, sillä eletään sodan jälkeistä aikaa. Kirjojen parasta antia on niiden huumori, joka keventää murhatutkimuksia Agatha Christien henkeen sopiviksi. Siemaillaan välillä kupponen teetä ja käytetään niitä hoksottimia, jotka on syntymässä lahjaksi saatu, tosin Flavian hoksottimet ovat superlaatua. Supermimmi hoitaa hommat jälleen kerran.

Alan Bradley, On hieno paikka haudan povi ****

Suom. Maija Heikinheimo

Bazar 2018

s. 393

The Grave´s a Fine and Private Place 2018

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä 
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä
Bradley Alan: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Bradley Alan: Kuolleet linnut eivät laula
Bradley Alan: Nokisen tomumajan arvoitus
Bradley Alan: Kolmasti naukui kirjava kissa

Veera Salmi: Puluboi = agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat

Agentti NollaBullaNolla tulee apuusi aina silloin kun apua kipeimmin talvitset. Jos talvitset tutkimuksentekijää, mysteelinlatkaisijaa, pylväitä, pylpylöitä tai bullamallia, soita talunhohtoiseen puhelimeen, joka on Pulufon T3000!

Yllä olevasta puhelinnumerosta saat halutessasi kiinni hurmaavan Puluboin, joka on Veera Salmen luoma iki-ihana kirjahahmo. Puluboi seikkailee tällä kertaa yksin, kun aiemmissa kirjoissa hänen seuranaan oli Poni nimeltään Mai. Kaunis nimi, Mai. No Mai seikkailee siis aiemmissa kirjoissa. Emmi Jormalainen on kuvittanut Veera Salmen Puluboi-kirjat ja tällä kertaa tekstiä on vähemmän ja kuvitusta enemmän. Ai niin kirjassa on myös Iki-vauva, ihan oikein Iki-vauva. Kirjan nimi on siis Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat. Kamukiemulat kirjoitetaan L-kirjaimella, sillä Pulut eivät sano R-kirjainta, koska se on heidän kielessä kirosana. Aivan oikein kirosana.

Nyt sinulla on muhkea hetki! Sinulla on nyt uskomattoman huikea huippuhetki. Sinulla on elämän kevät! Tämä teos on nimittäin hyvin öveli, ja luettuasi tämän, tiedät maailmasta paaaaaljon enemmän. Kuten sanottu minä, Puluboi, olen muuttunut agentti-tutkija-putkijaksi talunhohtoisissa tunnelmissa  ja tietysti siksi, että sinun viisautesi lisääntyisi. Tämän kiljan luettuasi viisautesi lisääntyy noin 99,9 plosenttisesti, joten pane valmuuden vuoksi joku nalu pään ympälille, ettei se vaan poksahda.

Ai että minä rakastan Puluboita ja minä rakastan lukea ääneen hänestä kertovia kirjoja sellaisille, jotka tykkäävät Puluboista. Varsinkin alle 100-vuotiaille ja luulenpa, että Puluboin kavereita löytyy myös yli 100-vuotiaista lukijoista.

Jos sinulla on siis kavereiden suhteen ongelmia, niin  kirjasta löytyy ohjeita miten toimia kummallisissa ja oudoissa tilanteissa ja ainahan Puluboille voi myös soittaa. Puluboi haluaa edistää rauhaa ja ystävyyttä eli Puluboin kielellä lauhaa ja ystävyyttä.

Veera Salmi, Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat *****

Kuvitus Emmi Jormalainen

Otava 2018

s. 120

Salmi Veera: Puluboin ja Ponin kirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin tsompikirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin komerokirja  

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Ruumis makaa jalat koukussa kyljellään. Miltei sikiöasennossa. Ruth koskettaa kättä. Se on vielä lämmin. Tuntuuko pulssia? Ei, mutta Ruthin omat kädet ovat yhtäkkiä hiestä liukkaat, eikä hän edes oikein tiedä, mitä on etsimässä. Miksi hän ei käynyt ensiapukurssia? Ruth tajuaa pidättävänsä henkeä ja pakottautuu hengittämään ulos, sisään ja ulos, nenän ja suun kautta. Hän ei voi auttaa ketään, jos pökertyy itse lattialle. Hän kääntää ruumiin varovasti ja järkyttyy näkemästään niin rajusti, että on taas lakata hengittämästä.

Arkeologi Ruth Galloway on jälleen elementissään Elly Griffithsin uusimmassa dekkarisuomennoksessa Käärmeen kirous. Tämä dekkari oli tälle vuodelle neljäs Griffithsin sarjan dekkari, jonka olen lukenut ja vieläkin tykkään Ruthista. Keväällä sitten ilmestyy seuraava suomennos eli Korppikuningas. Tykkään kirjan nimistä, joista heti käy ilmi, että kyseessä on dekkari.

Ruthilla on vuoden vanha tyttö ja hänen syntymäpäiviä vietetään marraskuun ensimmäisenä päivänä, joten kirja sopii hyvin luettavaksi tähän aikaan, kun juhlitaan sekä Halloweenia että pyhimyksiä. Ruth pääsee osallistumaan työnsä vuoksi kaikenlaisiin kissanristiäisiin, ja nyt olisi tiedossa keskiaikaisen piispan arkun avaamispippalot Smith-museossa, mutta juuri ennen pippaloita museosta löytyy ruumis. Ja viikon sisällä löytyy toinenkin ruumis ja Ruthin ihastuksesta tulee melkein ruumis.

Kaikenlaista yliluonnollista löytyy siis ilmasta tässä tarinassa. En niin kamalan hyvin ole ihastunut yliluonnollisiin juttuihin, mutta niillekin annetaan jonkinlainen järkeen käypä selostus tässä kirjassa. Hyvä niin, vaikka huonompi niille, jotka joutuivat niiden uhriksi. Tykkään tosi paljon Ruthista, joka ei onneksi joudu kovin vakaviin tilanteisiin kirjan juonikuvioissa, vaan tällä kertaa pyöritykseen joutuu Nelsonia tuuraava Judy. Joitakin juonikuvioita en ymmärtänyt esim. Janet Meadowsia ja hänen osuutta juonenkulkuun. Enkä tykkää yhtään käärmeistä, joita tässä dekkarissa oli ihan riittämiin.

Ruth säikähtää. Hän ei ole seurustellut niin pitkään aikaan, ettei muista, miten pariskunnilla on tapana käyttäytyä. Pitelevätkö he todella toisiaan kädestä tällä tavalla? Tuntuu aika oudolta, mutta melkein mitä tahansa voi kokeilla yhden kerran.

Elly Griffiths, Käärmeen kirous ***

Suom. Anna Lönnroth

Tammi 2018

s. 329

A Room Full of Bones 2012

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi  
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla 

Edward St Aubyn: Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V

Kaikki oli kuin ennenkin. Sellaista oli depressio: hän oli jumissa, takertui vanhentuneeseen versioon itsestään. Leikkiessään päivisin lasten kanssa hän oli melkein sitä miltä näytti, lastensa kanssa leikkivä isä, mutta iltaisin hän poti joko tuskallista nostalgiaa tai kärvisteli itseinhon kourissa. Nuoruus oli kirmannut matkoihinsa Airmax Nike-lenkkareillaan jättäen jälkeensä pölypilven ja väärennetyn antiikkikokoelman.

Brittiläinen Edward St Aubyn Toivoa sopii sisältää hänen omaelämäkerralliset teoksensa Äidin maitoa ja Loppujen lopuksi. Teokset kuuluvat Patrick Melrosen tarinaan, joista kolme ensimmäistä ilmestyi suomennettuna teoksessa Loistava menneisyys. Kirjailija nostaa esille brittiläisen yläluokan salaisuudet ja etuoikeudet, joista olemme katselleet vain median sivuilla. Teoksista nousee selkeästi esille huumori, joka muuttuu välillä ironiaksi ja sarkasmiksi ja toisinaan jopa itseään vastaan.

Patrick Melrose on aikuistunut ja päässyt väkivaltaisesta pedofiili-isästään eroon. Lapsuuden traumat eivät jätä häntä rauhaan aikuisuudessakaan, vaan hän on kroonisesti masentunut, alkoholisoitunut ja lääkeriippuvainen. Yöt ovat unettomia ja vähäiset unet pelkkiä painajaisia. Siinä sitten pitäisi elää lapsiperheen arkea jatkuvassa väsymystilassa. Upporikkaan äidin poika ja pojanpojat eivät elä ylellisyydessä, sillä äiti on luovuttanut omaisuutensa vähä vähältä pois ja sekin ottaa päähenkilöä päähän ja lisää yläluokalle annettuja raipaniskuja. Ihmiskuvaukset ovat viiltäviä ja tunteettomia, vihaa ja mustamaalausta täynnä.

Patrick Melrose on todella vihainen äidilleen siitä, että tämä jätti pienen poikansa sadistisen isän huomaan. No niin olisin minäkin vihainen. Ei lasta saa kohdella siten. Äiti oli myös väkivaltaisen miehensä uhri, mutta yleensä aikuiset laittavat oman lapsensa etusijalle ja suojelevat häntä kaikelta pahalta. Patrick Melrose oli molempien vanhempiensa uhri. Isän väkivallan ja äidin välinpitämättömyyden uhri.

Tämmöistä on ihan järkyttävää lukea, kun tietää, että se on kirjailijan omaelämäkerrallista tekstiä. Ihmiset ovat pahuutta täynnä ja nostan hattua kirjailijalle, että hän on pystynyt tuomaan esille oman perheensä kurjaakin kurjemman menneisyyden ja oman osansa siinä. Viidennessä kirjassa Patrick Melrose näkee jo valoa tunnelin päässä, mutta hän on kulkenut pitkän matkan nähdäkseen sen.

Ajatus omaehtoisesta elämästä oli tuntunut aina ylellisyydeltä. Kaikkea määritti se, mitä oli tapahtunut aikaisemmin; jopa hänen fanaattista haluaan saada nauttia edes marginaalista vapautta määritti varhaisvuosien äärimmäinen vapauden puuttuminen. Kenties hänen ulottuvillaan oli ainoastaan jonkinlainen vapauden äpäräversio: syyn ja seurauksen väistämättömän vuorottelun hyväksyminen toi sentään vapauden harhakuvitelmissa.

Brittiläisen yläluokan elämän kuvaaminen onnettomaksi ja ilottomaksi sekä tunne-elämältään säälimättömäksi ja kylmäksi on varmasti sekoittanut kyseiseen luokkaan kuuluvia ihmisiä. Täytyy sanoa, että ei pitäisi yleistää ja joukossa on myös hyviä ihmisiä. Näin ulkopuolisena ihailen Patrickin äidin lahjoituksia hyväntekeväisyyteen, sillä hän piti varmasti omaisuuttaan taakkana, josta johtui kaikenlaista pahaa. Onnenonkijat olivat kärkkymässä koko ajan rahaa johonkin ja luultavasti hän joutui  heidän uhriksi ainakin päähenkilön mukaan. Monitasoinen tarina kaikin puolin. Yläluokkaisuus ei tuo onnea mukanaan.

Edward St Aubyn, Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V

Suom. Markku Päkkilä

Otavan kirjasto 2018

s. 433

Mother´s Milk 2005

At Last 2011

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Äiti ei ollutkaan kyennyt siihen, mitä oli lapsena itselleen vannonut: Sitten kun minulla on lapsia, minä rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rakastan, rakastan, rakastan.

Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City kuvaa 80-90-luvun lähiöelämää Turun Pernossa. Kirjan äänenä toimii 80-luvulla syntynyt Hanna. Hannan äiti käy välillä Kupittaalla hoidattamassa mielenterveyttään. Hannan ja perheen muiden lasten elämä kasvaa äidin särkyvän mielen reunamilla. Päivien hyvyys pitää hakea jostakin muualta kuin omasta kotoa. Onneksi Hannan isällä on jalat maassa ja perhe-elämä jatkuu entisenlaisena äidin palatessa sairaalasta kotiin. Isä myös rakastaa äitiä ja osoittaa sen.

Äidin sairauden taustalla voi olla jo lapsuudessa koettuja hylkäämisen kokemuksia, sillä vaikka hän oli kotoisin ns. hyvästä perheestä, asiat eivät olleet hyvin. Äiti ei kykene rakastamaan omia lapsiaan, vaan heistä on tullut hänelle taakka, josta hän uupuu välillä. Uupuminen voi tulla myös muista asioista. Elämän lopettamisen ajatukset kulkevat hänen mielessä valitettavasti.

Hannan ääni perheen tarinan kertojana on riipaiseva, kun hänellä on jatkuva äidin ikävä. Onneksi isä antaa turvaa ja lohduttaa ja hänellä on selkeät kasvatukselliset rajat ja säännöt. Perheen kahdella vanhemmalla pojalla on eri isä, joka pysyttelee poissa heidän elämästään, joka lisää perheen sisäistä traumatisoitumista. Pojilla ei ole isää eikä äitiä huolehtimassa, joten heidän on pakko huolehtia itse itsestään. Toinen pakenee opiskeluun, toinen jonnekin muualle. Perheen nuorin tyttö löytää lämpimän ja huolehtivan perheen naapurista.

Noora Vallinkoski on itse 80-luvulla syntynyt Turussa, lähiötyöläisperheen tyttönä ja kertoo kirjassaan hyvin elävästi elämästään kerrostalossa.  Kirjan äiti on  hyvin dominoiva hahmo ja perheenjäsenet selvästi pelkäävät häntä ja hänen sairauttaan. Tänä päivänä perhe saisi toivottavasti perheterapiaa ja lasten asioista huolehdittaisiin paremmin kuin 80-luvulla. Mielenterveys on hyvin traumatisoivaa ja jokainen perheenjäsen kokee ja selviää äidin sairaudesta eri tavalla. Sairaus koskee jokaista perheenjäsentä ja Noora Vallinkoski onnistuu teoksessa avaamaan juuri niitä syvimpiä sairauden polkuja auki myötäelämisen taidolla. Elämänmakuista työläiselämää Pernon lähiöstä.

Noora Vallinkoski, Perno Mega City *****

Atena 2018

s. 359

Lähiöromaani

Mariette Lindstein: Ehdoton valta

Kaksikymmentäkaksivuotias nainen on ilmoitettu kadonneeksi ViaTerra-yhteisöstä Länsi-Dimöltä Bohuslänin edustalta. Kaksi vuotta ViaTerrassa työskennellyt, Lundista kotoisin oleva Sofia Bauman ei saapunut työpaikalleen tiistaina. Tällä hetkellä ei ole tietoa, onko hän mantereella, sillä häntä ei ole nähty saarelle kulkevalla lautalla.

Ruotsalaisen Mariette Lindsteinin psykologinen esikoistrilleri Ehdoton valta kertoo nuoresta vastavalmistuneesta Sofiasta, joka hurmaantui komeasta ja karismaattisesta ViaTerra-liikkeen johtajasta Oswald Franzista ja joutui sitä myöten eräänlaisen New Age-kultin jäseneksi. Alkujaan häntä viehätti historiallinen luonnon keskellä sijaitseva saarikartano, jossa viihtyi myös julkkisvieraita, mutta pian hän huomasi joutuneensa piikkilanka-aitauksen sisälle, jota vartioi johtajan vahtikoirat, eikä ulospääsystä ollut tietoakaan saatikka yhteydenpidosta omaisiin ja ystäviin, sillä kännykät, tietokoneet ym. laitteet takavarikoitiin. Päivä päivältä kultin menot raaistuivat ja sen jäseniä rangaistiin kurjilla tavoilla. Sofia kuvitteli Oswaldin tulleen hulluksi. Sofialla oli Oswaldin sihteerinä mahdollisuus tonkia tietoja ja kerätä todisteita kultin yhä pahenevasta tilanteesta, mutta kenellekään ei voinut luottaa tietoja, sillä hänet petettiin jo yhden kerran.

Hetken kaikki oli aivan kuin alussa. Silloin kun Sofia oli vasta tullut saarelle. Kun oli ollut aikaa katsella merelle, hengittää raitista ilmaa ja tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan ja tärkeämpään kuin tavallisen tallaajan elämä mantereella.

Kaikki muuttuisi taas hyväksi, Sofia ajatteli.

Kun narsistityyppi saa rahaa ja valtaa ja häntä seuraavia ihmisiä, todellisuus voi olla katastrofi, kuten kirjan tarinasta käy ilmi. Voit lukea tarinan sadistisesta limanuljaskasta, joka tekee mitä vain saa päähänsä kuvitellen, että raivoamalla ja rankaisemalla jäsenet pysyvät jäseninä, samalla kun karkaaminen ja kultista eroon pääseminen on tehty mahdottomaksi. Nöyryyttäminen, pilkkaaminen, pelottelu, rankaiseminen, lyöminen, uhkailu, haukkuminen, ilkkuminen, kaikkea vastaavaa löytyy kirjan sivuilta ja vielä enemmän.

Lopulta Sofia pakenee henkensä edestä, mutta takaa-ajajat ovat perässä. Kirjan kirjoittanut Mariette Lindstein kuului itse yli kaksikymmentä vuotta skientologialiikkeen johtopaikalle, mutta dramaattisen pakenemisen jälkeen hän pääsi eroon kultista. Teos ei kerro hänestä eikä kyseisestä kultista, mutta se on toiminut inspiraation lähteenä tälle kylmäävän jännittävälle tarinalle. Kirjailijan mielestä kulttiin on helppo mennä mukaan, mutta siitä on melkein mahdotonta päästä pois.

Tervetuloa ViaTerran asuntolaan vai haluatko kenties petipaikan ladon oljilta. Makuupaikkoja löytyy myös pihan teltoista säällä kuin säällä. Tämä vuoden esikoisdekkariksi Ruotsissa valittu psykologinen trilleri hyydyttää lukijan, ja sydän hakkaa rinnassa viimeiseen sivuun asti, ja et voi sittenkään huokaista helpotuksesta.

Mariette Lindstein, Ehdoton valta *****

Suom. Christine Thorel

Atena 2018

s. 492

Sekten på Dimön

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Tytöt makaavat vatsallaan pyyhkeillä, joissa lukee Grand Hotel Pucon. Hiekka on hienoa ja mustaa, järven vesi on vihreää. Syvemmän, täyteläisen vihreitä ovat männyt, jotka kasvavat järven rannoilla. Villarican tulivuori kohoaa valkohuippuisena korkealle järven, metsän, hotellin ja Pucónin kylän yläpuolelle. Savukiehkurat nousevat tulivuoren kraatterista ja haipuvat taivaan kirkkaaseen sineen. Rannalla sinisiä pukukoppeja. Gerdan punainen polkkatukka, keltainen rantapallo, metsikössä ratsastavien huasojen punaiset vyöt.

Silloin tällöin Gerdan tai Clairen ruskettuneet sääret kohoavat raukeina ilmaan, kun he ravistelevat iholta hiekkaa tai hätistävät kärpäsen. Joskus heidän nuoret vartalonsa tärisevät teinityttömäisen hervottomasta hihityksestä.

Lucia Berlinin (1936-2004) toinen osa Siivoojan käsikirja-novellikirjoista on nimeltään Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Kirja alkaa nimikkonovellista, jossa on kaksi nuorta tyttöä, jotka ovat toisen tytön isän seurassa lomailemassa hotellissa. Tytöt ovat siinä iässä, että nuorten miesten seura kiinnostaa heitä. Sopivasti hotellille ilmestyykin pari nuorta miestä ja iltojen ohjelma on sitä myöten selvä. Tietysti se kaikki pitää salata Gerdan isältä.

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia sisältää 18 novellia. Kirjailija on ammentanut autofiktiivistä tekstiä novelleihinsa, sillä hänen elämässään riitti tapahtumia rikkaudesta köyhyyteen, useampi aviomies ja neljä poikaa, joiden yksinhuoltajana hän yritti sinnitellä välillä siivoojana. Jostakin piti saada rahaa ruokaan, laskuihin ja niin viinaan, sillä kirjailija oli alkoholisti. Alkoholi näkyy kirjan novelleissa humalahakuisuutena ja alkoholin läträämisenä joka tilanteessa. Yksi kirjailijan aviomiehistä oli päihderiippuvainen ja muitakin liikakäyttäjiä suvusta löytyi. Kirjailija ei ujostellut kirjoittaa riippuvuuksista eikä omista ongelmistaan, vaan hän höysti tarinoita mustalla huumorilla. Hänen poikansa on sanonutkin, että Lucia on kirjoittanut suvun tapahtumat niin moneen kertaan, että kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Tietynlaista toistoa näistä novelleista on havaittavissa teemojensa ja henkilöhahmojensa mukaan.

Novelleista nousee kirjailijan suhde siskoonsa voimakkaasti esille. Sisko mainitaan useammassa novellissa, samoin siskon sairastama syöpä. Tarinoissa mainitaan usein heidän välirikkonsa, joka kirjan sivuilla oli jätetty taaksepäin, ja lopulta kirjailija toimi kuolemansairaan siskonsa hoitajana. Kirjan ensimmäisestä novellista Tanssia ruusuilla toi mieleeni sisaruuden, joka hipoi läheistä ystävyyttä. Mikä sitten sai aikaan välirikon, sitä ei mainittu. Kenties se oli kirjailijan alkoholinkäyttö ja vaihtuvat miehet. Kenties se oli huoli Lucian lapsista, jotka joutuivat muiden hoidettaviksi, kun äiti sekoili humalassa, halusi juhlia, eikä hoitaa lapsiaan. Tarinoista voi lukea jopa itseinhoa, kun kaikki kirjoitetaan auki. Opettajana ollessaan kirjailija seurusteli alaikäisen pojan kanssa ja tämäkin tarina on luettavissa. Emmehän voi tietää mikä on totta ja mikä tarua. Jostakin syystä novellit eivät mene tunteisiin asti, tällä kertaa. Ensimmäinen Siivoojan käsikirja upposi ihan eri tavalla tunteisiin. Ravisteli niitä. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia lähinnä tärisytti tunteita, inhorealistisella tavalla. Kirjan kansikuvassa nukkuu kaunis nainen, josta tulee mieleen humalassa nukkuva kirjailija.

Lucia Berlin, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia *****

Suom. Kristiina Drews

Aula & Co 2018

s. 285

Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Kuolinpäivänäni tasapainoilin nuoralla kahden maailman välissä, turvaverkko allani oli repaleinen. Sen toisella puolella oli turva, toisella vaara.

Astuin askeleen.

Kuolin.

Anna Johnsonin pitäisi elää maailman parasta aikaa, sillä hän on löytänyt ihanan puolison rinnalleen, ja heille on syntynyt vauva, mutta Annan mieli on maassa, sillä hänen äitinsä kuoleman vuosipäivä on lähellä. Anna toivoisi, että hänen äitinsä olisi mukana iloitsemassa lapsenlapsestaan. Clare Mackintosh sai idean dekkariinsa Anna minun olla toimiessaan poliisina, kun John Darwin vuonna 2007 palasi takaisin, vaikka hänet oli viisi vuotta aiemmin julistettu kuolleeksi melontaonnettomuuden jälkeen. Hänen vaimonsa oli mukana huijauksessa, jossa huijattiin henkivakuutusrahoja. Raha oli siis huijauksen motiivina ja tästä dekkarista löytyy samanlaisia teemoja kuin John Darwinin huijauksesta.

Annan isä ja äiti olivat siis hypänneet jyrkänteeltä mereen vuoroveden ollessa korkeimmillaan. Ainakin ihmiset olettivat näin tapahtuneen, kun rannalta löytyi heidän lompakkonsa ja kännykkänsä. Anna oli surun murtama, sillä hänellä ei ollut sisaruksia, eikä serkkuja ja muutenkin suku oli pieni. Vanhempien salaisuuksien pikkuhiljaa auetessa, Anna kokee järkytyksiä, joita hän ei olisi ikinä uskonut kokevansa. Alkuun hän haistaa kotonaan äitinsä käyttämän hajuveden tuoksun. Pikkuhiljaa hän alkaa nähdä äitinsä näköisiä naisia ympäristössä. Sitä paitsi postilaatikosta tulee ikäviä viestejä yhdistettynä vanhempien kuolemaan. Pakko ilmoittaa poliisilaitokselle.

Clare Mackintosh taitaa jännityksen elementit ja koukuttavat juonenkäänteet. Kirjassa ei ole montaa henkilöä, mutta ihan varma henkilöiden syyttömyydestä et voi olla. Tälläkään kerralla en osannut arvata kuka tai ketkä tekivät ja mitä rikoksia, sillä sen verran hyvin kirjailija osaa huijata lukijaansa, ainakin minua. Tykkäsin tosi paljon eläkkeellä olevasta poliisista Murray Mackenziestä, joka otti Annan ilmoituksen vastaan poliisilaitoksen vastaanotossa, jossa toimi siviilityössä, ja alkoi innokkaasti tutkimaan Annan vanhempien itsemurhaa, sillä Anna oli aivan varma, että hänen vanhempansa oli murhattu. Tykkäsin tosi paljon kirjailijan kahdesta edellisestä kirjasta, mutta Anna minun olla ei yllä mielestäni samalle viivalle edellisten kirjojen kanssa. Viihdyttävä dekkari kuitenkin kaiken kaikkiaan.

Mustelma ulottui ohimolta kaulalle. ”Olen pahoillani”, sanoin. Ja olinkin. Minua hävetti. Pelottikin vähän – vaikken olisi sitä koskaan myöntänytkään – se että olin kyennyt tekemään sen.

Clare Mackintosh, Anna minun olla ***

Suom. Päivi Pouttu-Deliére

Gummerus 2018

s. 433

Let Me Lie 2018

Mackintosh Clare: Annoin sinun mennä
Mackintosh Clare: Minä näen sinut 

Minna Rytisalo: Rouva C.

Opettamaan jonnekin maalle, köyhän ja surkean väen joukkoon, Mina, ei. Minä tahdon sinulle parempaa, Mina, helpompaa, ja lähellä meitä, tässä kaupalla. Isän ääni oli kohonnut ja Minna oli tuntenut, miten Augusta oli säpsähtänyt. Isän ässät olivat vielä olleet teräviä ja lyhyitä. Minna oli tiennyt, että seuraavaksi mainittaisiin Jaakob.

Minna Rytisalon toinen teos kertoo hänen kirjailijakaimastaan Minna Canthista (1844-1897) tyttönimeltään Johnson. Teoksen nimi on kuvaavasti Rouva C. Teos on fiktiivinen, mutta kirjassa on myös faktaa. Fiktiivisyys on antanut kirjailijalle mahdollisuuden sekoittaa todellisuuden ääriviivoja, ja tehdä niistä herkullinen henkilökuvaus kirjailija Minna Canthista ja kuvata hänen avioliittoaan Ferdinand Canthin kanssa. Minna Rytisalo on saanut sysäyksen kirjaansa Minna Maijalan kirjoittamasta Canth-elämäkerrasta Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014).

Ihminen saa erehtyä ja yrittää uudelleen ja tässä he olivat, keskellä metsäistä rinnettä, orava juoksi, tiainen sirkutti ja lehtorin takkiin oli jäänyt savun tuoksu, kun mies kysyi paleltaako. Näin, ihan vähän kerrassaan, suunnitelma alkoi toteutua. Vähän, Minna nyökkäsi, ja se tarkoitti että hieman lähemmäs, tai oikeasti ihan viereen, sai asettua puunrungolla, jonka päällä he istuivat. Kohta se tapahtuisi.

Tyttöjen opiskelu oli lastenkengissä vielä 1800-luvun loppupuoliskolla. Minnan isä olisi halunnut terävästä esikoistyttärestään kauppansa jatkajan, mutta Minna halusi opiskella opettajaksi Jyväskylän seminaarissa, jonka rehtorina toimi Uno Gygnaeus. Seminaarin lehtorina toimi Ferdinand Canth, joka melkein heti ihastui Minnaan ja aloitti hienovaraisen kosiskelun, johon Minna ei halunnut osallistua, sillä hän halusi elämältään muuta kuin olla miehen alamainen, kuten hänen oma äitinsä oli.

Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen maistaa kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi.

Lehtori Canth oli sinnikäs, joten Minnasta tuli kuitenkin kesken opintojensa rouva Canth, eikä hän halunnut osallistua enempää opintoihinsa. Aika kävi pitkäksi kotosalla, ja miehellä oli paljon menoja. Lapsia alkoi kuitenkin syntyä urakalla, jota parempien piirien naiset katselivat kummeksuen nenänpieliänsä pitkin. Suuri lapsiluku kuului vain köyhille ja kurjille ihmisille. Säädyllinen lapsiluku oli korkeintaan kolme lasta. Minna ja Ferdinand eivät olleet moksiskaan muiden rouvien puheista, vaan rakensivat perheelleen ison talon, josta kuului musiikkia ja lasten ilakointia.

Minna masentui herkästi ja varsinkin lasten syntymät aiheuttivat masennusta. Elämä kuitenkin kannatteli ja kirjoittamisesta tuli hänelle intohimo ja tapa kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Kirjan perustarina kulkee kuitenkin Canthien avioliitossa mukana ja muu siihen liittyvä ohitetaan nopeasti. Tietysti olisin kaivannut enemmän kirjailijaan liittyvää juonenkulkua, sillä vaikka perheellä oli paljon lapsia, heillä oli myös useita apulaisia, joten Minna Canthilla oli mahdollisuus kirjoittaa. Esimerkiksi pariskunnan yhteistyönä tehty oppikirja ohitettiin melkein vain maininnalla.  Kirjan Minna Canthista välittyy väliin hyvinkin toimelias ja ajatteleva ihminen, mutta masennuskaudet antavat hänestä luovuttajan vaikutelman. Iso perhe tarvitsi päättäväistä luonnetta, etenkin traagisen tapahtuman jälkeen.

Minna Rytisalon kaunis ja runollinen teos Minna Canthista kietoi minut 1800-luvun Jyväskylään. Mitä jos Minna Johnson olisi pitänyt päänsä ja pysytellyt miehistä erossa, kuten hän oli päättänyt? Opiskellut opettajaksi ja luonut uran opetusalalla. Uskon, että kirjailija sai kuitenkin avioliitostaan, jota Minna Rytisalo kauniisti kuvaa, runsaasti ajatuksia ja materiaalia omalle kirjalliselle tuotannolleen.

Minna Rytisalo, Rouva C. *****

Gummerus 2018

s. 362

Rytisalo Minna: Lempi