Banneri-luettelo

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (Klassikkohaaste 11)



Mä synnyin vähän ennen sotia Helsingissä. Tarkemmin sanoen Fredan varrella, Boijen sairaalassa. Mä en tiedä minkälainen ilma sinä päivänä oli. Mä en tiedä myöskään oliko yö tai päivä tai oliko aika hyvä tai huono enkä mä yleensä tiedä muutakaan asiaan kuuluvaa mutta yhden asian mä luultavasti jo silloin tiesin tai tunsin: mä en ollut toivottu lapsi.

Lassi Sinkkosen (1937-1976) Solveigin laulu valikoitui lukukirjaksi omasta kirjahyllystä heinäkuiseen Kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen, joka on ilmestynyt jo 11. kertaa. Mielestäni Sinkkosen kirja on ansainnut klassikkokirjanimityksen, sillä julkaisupäivästä on jo 50 vuotta. Ostin kirjan muutama vuosi sitten Ivalon kirjaston poistopisteestä matkalukemiseksi, mutta luin sitten jonkun muun kirjan. Minua järkyttivät kirjan tapahtumat sen verran paljon, että hyvä etten lukenut tätä yleisellä paikalla.

Solveigin elämästä kertova kirja on kurja kertomus lapsesta, jota vanhemmat eivät halunneet. Varsinkin äidin harrastamasta lapsen kaltoinkohtelusta ja väkivallasta oli hirvittävää lukea. Uskon aiheen olleen järkytys ilmestymisvuonna 70-luvulla. Sinkkonen ravisteli äiti-lapsi-tabua oikein isolla kädellä Solveigin laulussa. Solveigin äiti suorastaan vihasi omaa lastaan.

Jumalauta! Te vissiin meinaatte että se ämmä on kerännyt kamppeensa ja häipynyt ja jättänyt lapsen tänne. Mikä helvetin äiti se on! Voi perkele sitä huoraa, manaili isäs.

Kirjan kuvioissa nuori perhe asui 1930-luvulla Solveigin isän puoleisten isovanhempien luona ns. työläiskorttelissa. Vanhemmat käyttivät holtittomasti alkoholia ja kumpaisellakin oli avioliiton ulkopuolisia suhteita. Onneksi Solveigilla oli rakastavat isovanhemmat, jotka olivat tukena ja turvana, kun omista vanhemmista ei siihen ollut.

Kirjassa elettiin läpi sota-ajan, ja Sinkkonen kuvaa hyvin lapsen asemaa sodan aikana. Oma äiti, Saara, hankki Solveigillekin sotaorpopaikan ruotsinlaivasta, sillä hän olisi halunnut päästä Solveigista kokonaan eroon, kun mieskin oli sodassa. Solveig ei halunnut lähteä.

Isäs ei lyönyt Saaraa nyrkeillä mutta se oli saanut jostain silitysraudan johdon käteensä ja veteli sillä Saaraa pitkin poikin. Fafa ei edes yrittänyt mennä väliin vaan se meni sun luokses ja istui sun etees sängynlaidalle ja katseli kun nuoriso otti yhteen. Mä en uskaltanut myöskään sekaantua koko rähinään mutta hengessäni mä toivoin ettei ihan kaikki särkyis talossa.

Varsinkin kirjan alkupuolen tarinaa, jossa kerrottiin Solveigin lapsuudesta, oli järkyttävää lukea. Jos famua ei olisi ollut, Solveig ei olisi saanut syödäkseen, eikä vaatteita päälle. Kun Solveig oli kolmentoista vanha, Saara päätti, että Solveigin piti hankkia itse koulun kesälomalla ruokansa. Saara hankki Solveigille piianpaikan, joten hän vietti kesänsä eräässä saaressa tekemässä kotitöitä mm. ikkunanpesua ja pyykinpesua. Säästyipähän ainakin kesän aikana Saaran lyönneiltä ja ilkeältä puheelta.

Solveigin laulusta on tehty myös tv-sarja ja näytelmä. Tarina on saanut myös jatkokirjan nimeltään Solveig ja Jussi (1973). Kirjailija teki itsemurhan 38-vuotiaana. Hän kirjoitti elämänsä aikana kuusi runoteosta ja viisi romaania. Kirjailijan uransa aikana hän työskenteli pesulassa, maalarina, rakennuksilla ja metallityöläisenä. Kirjoissaan hän kuvasi työläisiä ja heidän elinolosuhteitaan.

Lassi Sinkkosen Solveigin laulu kuvaa työläissukuun syntyneen Solveigin elämää lapsuudesta nuoruuteen 1930-luvulta 1950-luvulle. Kirja on karun surullinen kuvaus lapsen kasvusta olosuhteissa, joihin häntä ei haluttu. Kirjan loppu kuvaa eräänlaista vapautusta kurjista vanhemmista. Ja tietoisuutta siitä, että elämä olisi voinut olla toisenlaista, rakastettua ja turvallista.

Lassi Sinkkonen, Solveigin laulu
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1974
s. 248
Ilmestyi ensim. kerran Werner Söderström Osakeyhtiön kustantamana 1970


Klassikohaasteeseen lukemani kirjat:
1.  Émile Zola: Nana
2.  Veijo Meri: Manillaköysi
3.  Maria Jotuni: Huojuva talo
4.  Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa 
5.  Aila Meriluoto: Peter-Peter
6.  Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia 
8.  Timo K. Mukka: Tabu
9.  Hannu Salama: Juhannustanssit
10. D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
11. Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Klassikkohaasteen vetäjänä toimi Jane Kirjan jos toisenkin-blogista. Kiitokset vetäjälle.



keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Horst Jørn Lier: Koodi



Sitten oli vielä koodi. Salaperäinen lappu, joka oli löytynyt keittiönpöydältä. Siitä oli krp:ssä kopio ja hän oli tutkinut sitä tuntikausia. Jonkinlainen kuvio, jossa oli erilaisia numeroyhdistelmiä ja plusmerkki. Plusmerkin pystyviiva oli pitempi kuin vaakaviiva, niin että merkki näytti ristiltä. Sen paikka paperilla oli joka tapauksessa harkittu. Merkki, tai risti, tarkoitti jotain.

Norjalaisen Jørn Lier Horstin Wisting-sarja jatkuu dekkarilla Koodi. Rikostutkija Wisting on tullut tutuksi myös samannimisestä tv-sarjasta. Keski-ikäinen rikostutkija Wisting on hyvin sympaattinen poliisi. Hän on jäänyt leskeksi ja hänen lapsensa ovat jo aikuisia. Sarjassa seurataan myös Wistingin toimittajatytön Linen elämää ja tutkimuksia, sillä yleensä isän ja tyttären tutkimukset yhdistyvät jossakin kohdin samaan rikokseen. Line on joutunut toisinaan ikävyyksiin, mutta onneksi isä on ehtinyt apuun. Line on yksinhuoltajaäiti ja Wisting toimii usein lapsen hoitajana. Koodissa apuun rientää myös Linen kaksosveli Thomas.

Vähitellen hän sai langanpäästä kiinni ja alkoi ymmärtää. Oivallus ei tullut äkillisenä vaan alkoi hitaasti häämöttää. Hän käsitti nyt, mitä Katharina Haugenin mielessä oli liikkunut viimeisinä päivinä ennen katoamista.

Wisting ei saanut mielestä omituista katoamista, joka tapahtui 24 vuotta aiemmin. Tapaukseen tuli lisävalaistusta, kun eräs toinen vanha katoaminen toi uutta tietoa tutkintaan. Wisting sai tässä tarinassa uuden rikostutkijan näkökulman Katharina Haugenin katoamiseen. Tutkijoilla oli yhteinen epäilty. Mitä ja miksi katoamiset olivat tapahtuneet? Mitä rikoksia oli tapahtunut? Koodissa tehtiin tutkimustyötä, johon myös Line osallistui ja oli mukana tapauksen ratkaisussa.

Larvikin rannikkokaupunki oli jälleen tapahtumien keskipisteessä. Kirjan rikollinen oli kuin kuka tahansa, asui omakotitalossaan, kävi töissä ja rentoutui mökillä kalastelemassa. Miksi hän ryhtyi rikoksentekijäksi, siinäpä Wistingille pohdittavaa. Sitä paitsi kadonneet henkilöt piti löytää joko elossa tai sitten kuolleina. Todisteita ei ollut paljon, mutta ne kertoivat sitäkin enemmän. Ehkäpä epäilty voisi avata sanaisen arkkunsa ja kertoa jotain. Wisting laittoi peliin koko ammattitaitonsa, jotta syyllinen jäisi vihdoin kiinni, ja kadonneiden omaiset saisivat tiedon siitä, mitä oikein tapahtui heidän rakkailleen. Jørn Lier Horstin Koodi on tiukkaa poliisitutkimusta alusta loppuun asti. Wisting on ehdottomasti yksi suosikkikirjahahmoistani.

Jørn Lier Horst, Koodi
suom. Päivi Kivelä
Otava 2020
s. 396
Katharina-koden 2017
Dekkari
Wisting-sarja

Jørn Lier Horst: Hylkiöt
Jørn Lier Horst: Tulikoe
Jørn Lier Horst: Luolamies 

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Arto Paasilinna: Rietas rukousmylly




Autereisen Saaristomeren horisontissa näkyi kummallinen reimari, jota ei ollut merkitty merikorttiin. Sen vaiheilla kirkui utelias lokkiparvi. Reittiviitaksi se oli liian paksu ja lyhyt ja se seisoi tylppänä möhkäleenä matalikolla. Lähempää tarkasteltuna hahmo osoittautui ihmiseksi, mieheksi joka törrötti tyynessä meressä vyötäisiä myöten. Aika ajoin hänen kurkustaan kumpusi ilmoille kumeita avunhuutoja, joita kukaan ei kuullut.

Merihätään joutunut mies oli Lauri Lonkonen, ja se miten hän joutui merihätään, selvisi kyllä Arto Paasilinnan Rietas rukousmylly kirjan juonista. Arto Paasilinnan (1942-2018) teoksen löysin kirjahyllystäni, kun etsin Helmet-lukuhaasteeseen kirjaa 2010-luvulla kuolleelta kirjailijalta. Arto Paasilinna oli todella ahkera kirjailija, sillä häneltä julkaistiin 35 romaania ja niitä käännettiin yli 40 kielelle. Myyntiluvut olivat yli 8 miljoonaa kappaletta. Todella huikeita lukuja. Paasilinna kirjoitti huumoripitoisia seikkailukirjoja, ja Rietas rukousmylly sopii tähän hyvin, sillä kirjan päähenkilöt Lauri ja Kalle Homanen matkasivat Suomesta Intiaan, sieltä Tiibetiin, takaisin Intiaan ja lopulta päätyivät Inariin.

Mylly kertoisi miten pitäisi toimia ongelmatilanteissa, mitä jumalaa kannatti rukoilla, minkälaisiin jumaliin taas ei kannattanut luottaa eikä huijarilahkoja sopinut sietää.

Kalle Honkonen oli itseoppinut keksijä, joka keksi koko ajan verstaallaan mitä erikoisempia luomuksia helpottamaan arkielämää. Hän oli keksinyt rukousmyllyn, ja ystävänsä Lauri ymmärsi heti, miten rukousmyllyä voisi hyödyntää, ja missä olisivat suurimmat markkinat myydä laitetta. Aluksi suunniteltiin Kiinan matkaa, mutta Kiinan lähellä oleva Intiakin alkoi houkutella kaveruksia, joten matkasuunta siis Intiaa kohden. Intiahan oli hyvin uskovainen maa, jossa oli sikin sokin eri uskontoja.

Rukousmylly alkoi toitottaa pyhiinvaeltajille ja kaupunkilaisille omia hartausohjelmiaan ja riettauksiaan niin että kadut ja kujat raikuivat. Kalle yritti hiljentää kojeen paasausta mutta se ei totellut isäntäänsä vaan jatkoi rivoa hoilotustaan täydellä voimalla.

Niinpä niin, uusi laite ei ollut vielä priimakunnossa, siinä oli vielä alkuhankaluuksia ja vikoja, mitkä piti korjata, ennen kuin sen voisi laittaa myyntiin. Laite oli siis omatoiminen, joten kannatti vähän varoa, missä puuhissa se oli mukana.

Lauri ja Kalle selvisivät monesta matkojensa aikana monesta hankaluudesta suomalaisella sisulla ja nokkeluudella. Suomalaisethan ovat tunnetusti rehellistä kansaa, joten sen vuoksi kaverukset joutuivat jopa vankilaan. Arto Paasilinnan Rietas rukousmylly veti suupieleni ylöspäin monta kertaa. Kyllä nuo kirjan kaverukset osasivat kohelluksen jalon taidon, mutta hyvin sympaattisella tavalla.

Arto Paasilinna, Rietas rukousmylly
Wsoy 2007
s. 248
Veijaritarina

torstai 23. heinäkuuta 2020

Nikki Owen: Vanki 375 (Naisten viikko)




Minulla on uusi selli.
Se on vankilan tavallisella osastolla, ja siellä haisee kaalilta ja ulosteilta. Hajun lähde on nurkassa oleva metallireunainen WC-pönttö. Sen edessä ei ole ovea eikä seinäkettä. Tuijotan sen vesisäiliötä ja pöntön vieressä olevaa lavuaaria. Likaista, sontaista, oksettavaa. Virtsanlemu tuntuu voimakkaana, se kyllästää ilman ja läpäisee jokaisen molekyylin, pienimmänkin atomin.

Irlantilaisen Nikki Owenin Vanki 375 kertoo espanjalaisesta Maria Martinezista, joka tuomittiin vankilaan erään papin surmasta. Heti ensimmäiseltä sivulta alkoi uskomaton hämähäkkiverkoston selvitystyö. Nimittäin Maria avasi elämäänsä kahdelle eri terapeutille. Kuinka ollakaan Maria oli joutunut juonittelijoiden verkostoon, sillä hänen huippuälykkyyttään ja erityisluonnettaan oli pyritty käyttämään hyödyksi oudoissa yhteyksissä. Marialla oli Aspergerin syndrooma. Se, miten Mariaa oli käytetty hyväksi, selvisi hänelle itselleenkin vasta kirjan loppukahinoissa.

Katossa on nyt kaksi hämähäkkiä.

Maria oli mielestään syytön, joten hän halusi tehdä valituksen tuomiostaan ja vaihtaa samalla asianajajaa. Tästä kehkeytyi uusia juonikuvioita tarinaan. Vankilaelämä ei sopinut hänelle erityisherkkyyden vuoksi. Vankilassa oli hirvittävä meteli, erityisiä ääniä, hajuja ja hän ei tuntenut oloaan turvalliseksi, sillä vangit kävivät toistensa päälle. Mariakin hakattiin sairaalakuntoon.

Ennen kuin ehdin huutaa, suoneeni ruiskutetaan jotakin. Kaikki mustenee.

Se määrä, mitä Mariaan oli ruiskutettu hänen elämänsä aikana, oli aikamoinen. Ja ratkaisun avain tähän mysteeriin oli Maria itse. Vankilassa oli aikaa miettiä ja ratkoa tätä julmaa palapeliä, jonka juuret ulottuivat eri valtioihin ja valtaapitäviin. Kirjassa oli vain muutama henkilö, joista oli vaikea saada selkoa, olivatko he vastustajia vai samalla puolella. Maria mietti sitä myös omasta äidistä.

Tämä vauhdikas ja vangitseva psykologinen trilleri imaisi minut mukaansa, joten luin kirjan kannesta kanteen samalla kertaa. Halusin tietää mikä salaliitto oli kaiken takana. Maria Martinez tuomittiin elinkautiseen vankilatuomioon papin murhasta, mutta hän oli omasta mielestään syytön. Kunnes ajatuksiin tuli kuvia verisestä…
Nikki Owenin Vanki 375 on huikea salaliittokertomus ja jännitysnäytelmä.

Nikki Owen, Vanki 375
suom. Seppo Raudaskoski
Bazar 2020
s. 381
The Spider in the Corner of the Room 2015
Psykologinen trilleri

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Maja Lunde: Sininen (Naisten viikko)



Heitä oli liian monta. Heitä oli liian monta. En voinut toivoa niin monen puolesta. Vain Annan ja Augustin puolesta. Heidän kasvonsa, Augustin tuoksu, hänen jokelluksensa, Annan kaulakuoppa, se että sain olla lähellä, siinä. Vain he kaksi. Sen täytyi riittää. Jos saisin heidät, se riittäisi.

Norjalaisen Maja Lunden kirjat pureutuvat luontokatastrofeihin. Mehiläisten historiassa hyönteiset katosivat tulevaisuuden maapallolta. Sininen pureutuu makean veden häviämiseen. Näissä kummassakin kirjan katastrofissa ihmisillä on suuri vaikutus siihen, että tulevaisuus on vedetön ja maapallolla ei ole hyönteisiä. Nämä aiheet ovat jo tätä päivää, sillä hyönteisten häviäminen on jo totta, samoin makea vesi on vähentynyt. Syy näihin on ilmaston lämpeneminen. Ilmaston lämpenemistä aiheuttaa mm. ilmassa olevat saasteet ja sademetsien tuhoaminen. Sininen kertoi kahta eri tarinaa. Signen tarina tapahtui vuonna 2017 ja Davidin vuonna 2040.

Vihdoinkin saan jäätä jalkojen alle, voin kuulla jokaisen askeleeni, pienen risahduksen. Jatkan matkaa, ja nyt näen louhinta-alueen, haavat harmaanvalkoisessa jäätikössä, siniseen sisukseen isketyt kovat viillot, siihen mistä jäätä on lohkottu.

Signe oli kotoisin Pohjois-Norjan jäätikköseuduilta. Hän oli huolissaan jäätikköjen sulamisesta, sillä vuonna 2017 sulaminen oli edennyt jo pitkälle tuntureissa. Signe oli perinyt isältään luontoaktivismin. Hän oli jo lapsesta asti ollut mukana suojelemassa luontoon kohdistunutta väkivaltaa. Nuorena hänen mukanaan oli ollut Magnus, mutta Magnus oli lopulta valinnut toisen tien, politikoinnin. Signe halusi kostaa Magnukselle tämän tekemistä päätöksistä. Niinpä Signe aikoi viedä Magnukselle jotakin purjeveneellään.

Maailmasta kuolisivat ihmiset, eläimet, hyönteiset, kasvit. Pian kuolisivat suurimmat puut, syvistä juurista huolimatta. Mikään ei selvinnyt tästä hengissä.

David saapui pienen tyttärensä kanssa pakolaisleirille. Ihmiset olivat paenneet kuivuutta pakoon. David oli pienen perheensä kanssa viimeisiä lähtijöitä kotiseudultaan, mutta jotakin ikävää tapahtui. David uskoi ja toivoi, että hänen vaimonsa tulisi myös pakolaisleiriin. David ei oikein hallinnut lastenhoitoa, sillä Anna oli hoitanut lapset. Hän katseli kaihoisasti oman ikäisiä nuoria miehiä, jotka tekivät mitä halusivat.

Pakolaisleirille tuli joka päivä lisää ihmisiä, eikä mikään pysynyt hallinnassa. Lopulta leiriä hallinnoi aseistetut sotilaat. Ruoka ja vesi olivat lopussa. Riidat yltyivät tappeluiksi. Jatkuva jano paheni. Davidin piti tehdä päätös jäädä vai lähteä, sillä leirillä ei ollut enää turvallista lapselle, mutta mihin he lähtisivät?

Sininen on dystopia siitä kauhukuvasta, että maapallolta on loppunut makea vesi. Kirjasta nousi esille ikijäiden sulaminen, joka kiihtyy kiihtymistään. 30 asteen helteet ovat tänä kesänä olleet Siperiassa ensimmäistä kertaa, joka on selvä merkki ilmaston lämpenemisestä ja Siperian ikijään sulamisesta. Suomessa kesäkuussa oli 21 hellepäivää ilman vesisateita. Mitä siitä seuraa, kun ei ole vesisateita? Luonto kuivuu, kasvit eivät kasva, vaan kuivuvat ja kuolevat, vesi haihtuu ilmaan, vesivarastot vähenevät. Nälkä. Jano. Tulipalot. Kirjassa oli tulipaloja. Sinisen tarina on meitä lähestyvä veteen liittyvä kauhuskenaario, vesipula.

Maja Lunde, Sininen
suom. Katriina Huttunen
Tammi 2019
s. 346
Blå 2017
Dystopia
Tulevaisuus

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar (Naisten viikko)




Ana piti Ramónista ja nautti tämän seurasta, mutta kun tämä sitten kertoi, että Argoson suvulla oli maata Puerto Ricossa, hän päätti mennä Ramónin kanssa naimisiin.

Puerto Ricossa lapsuutensa viettäneen Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtiatar oli kirja, jota odotin kovasti kesäkirjaksi. Kirja kertoo espanjalaisesta Gloriosa Ana Maria de los Ángeles Larragoity Cubillas Nieves de Donostiasta, joka muutti sulhasensa ja tämän perheen kanssa Puerto Ricoon asumaan. Appivanhemmat jäivät kaupunkiasuntoon, mutta Ana ja kaksosveljet muuttivat kauas sokeriplantaasille. Heidän aikomuksena oli elää siellä ja tehdä töitä viisi vuotta ja palata sitten takaisin sivistyksen pariin ison voiton kanssa. Todellisuus tiesi heille kaikille ankaraa raadantaa.

”Mutta eihän kumpikaan teistä ole ikinä kasvattanut edes yhtä ainokaista kukkaa.”
Ramón hymyili. ”Me johdamme väkeä joka tekee työn.”
Eugenio katsoi poikiaan. Heidän kasvonsa olivat valoisat, avoimet ja innokkaat. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt heitä niin innostuneina mistään.
”Kai te tiedätte että haciendalla on töissä orjia?”

Kirjan tarina sijoittuu 1800-luvulle, jolloin valkoinen herrakansa orjuutti afrikkalaisia ja käytti heitä työvoimana ja omana omaisuutena. Muutoksen tuulet olivat jo puhaltaneet, ja esimerkiksi Espanja oli jo lopettanut orjuuden. Espanjan siirtomaissa tilanne oli pitkään toinen, sillä siellä orjuus kukoisti villisti ja vapaasti. Niin myös Puerto Ricossa. Mitä enemmän tilalla oli vahvoja miesorjia, sitä enemmän saivat omistajat voittoa. Tilan omisti kaksosten isä, mutta he saivat viljellä sitä perintötilana. Tilaan liitettiin myös Anan myötäjäiset. Alun perin tilalle muuton takana oli päättäväinen Ana. Hän johti nuoresta iästä huolimatta kaksosia ja tilanjohtajaa.

Havainnoijat ja viranomaiset suosittelivat 1700-luvun lopulla, että Espanjan kruunu kasvattaisi sokeriruokoplantaasien kokoa ja määrää ja toisi saarelle lisää afrikkalaisia, joista saisi uppiniskaisten alkuasukkaiden tilalle helposti hallittavan vaihtoehdon.

Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtiatar teoksesta nousi vahvana esille mm. orjuus, orjat, orjien kohtelu, pakoyritykset, rangaistukset ja  seksuaalinen väkivalta. Kaksoset aikoivat vapauttaa orjat, mutta saavuttuaan haciendalle, sellaiset ajatukset unohtuivat sman tien. Maanomistajien tapana oli kasvattaa orjamäärää raiskaamalla naispuoliset orjat. Pian Ana huomasi, että kaksosille oli syntynyt useita lapsia, orjalapsia, joiden kohtalo oli sama kuin muillakin orjilla. He olivat omaisuutta ja työvoimaa.

Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtiatar kertoi nuorista, joita ajoi seikkailunnälkä ja itsenäisyydentavoittelu. Puerto Rico oli rehevä maa, joka mahdollisti 1800-luvulla Anan perheen rikastumisen, mutta se revittiin orjien selkänahasta ruoskilla, vapaudenriistolla ja epäinhimillisellä kohtelulla. Vahva tarina, joka herättää runsaasti ajatuksia ihmisten oikeuksista. Toivoisin tälle kirjalle jatkoa.

Esmeralda Santiago, Sokeriplantaasin valtiatar
suom. Hilkka Pekkanen
Bazar 2020
s. 557

torstai 16. heinäkuuta 2020

Arne Dahl: Vapaus




Ehkä sitä saattoi kutsua auringonnousuksi, ehkä ei. Ehkä sitä saattoi kutsua kesäksi, ehkä ei. Mutta vilkaistessaan ulos makuupussin ahtaasta aukosta Sam Berger näki valoa.
Se oli ehdottomasti valoa.
Valoa… niin, jonkin päässä.
Oli tavallista helpompaa kiemurrella ulos makuupussista. Viime kuukaudet se oli toisinaan kietoutunut hänen ympärilleen kuin boakäärme suostumatta hellittämään otettaan.

Luin ensimmäisen dekkarin kuuluisalta ruotsalaiselta kirjailijalta Arne Dahlilta (Jan Arnald), Vapaus. Olen seurannut erästä tv-sarjaa, joka on tehty hänen dekkarisarjastaan. Suomeksi A-ryhmä. Joten tiesin, että kirjatkin voisivat olla yhtä juonikkaita ja viihdyttäviä. En pettynyt, päinvastoin Vapaus oli suorastaan maagisen hyvä. Se minua surettaa, että aloitin tämän sarjan neljännestä dekkarista, sillä aiemmin ovat ilmestyneet Äkkisyvä, Sydänmaa ja Rajamaat. Ei se haitannut pahemmin, sillä kirjailija kertoo tarinassa kaiken tarpeellisen aiemmista vaiheista ja niitähän on riittänyt.

Vapauden päähenkilö oli Sam Berger, entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä, joka sai hieman erilaisen työn tehtäväkseen kuin aiemmat vakuutuspetokset. Hänen piti löytää kolmessa päivässä kadonnut nainen. Se oli erittäin paha paikka, mutta raha se oli mikä ratkaisi, sillä Bergerille oli luvassa iso palkka. Se oli rahattomalle yksineläjälle aikamoinen motivaattori. Etsinnällä oli siis tuhannen palava kiire, sillä siepatusta naisesta oli luvattu lähettää ruumiinosa lunnaiden maksajalle kolmen päivän päästä.

Tutkimustöiden lomassa alkoi näyttää pahasti siltä, että sieppaussotku oli suurempi mysteeri kuin jonkun yksittäisen hörhön rahapulassaan tekemä sieppaus. Sam Berger häsläsi sinne tänne ja tuonne eikä oikein saanut tolkkua hommista, mutta onneksi hän sai lopulta apua tutkimuksiinsa. Eräs kadoksissa ollut ihminen palasi takaisin ja ryhtyi auttamaan etsinnöissä. Tunnit kuitenkin kuluivat nopeasti. Talo, jossa siepattua oli pidetty, löytyi, mutta tilanne muuttui yllättäen toiseksi. Etsijästä tuli siepattu. Kuka tällä kertaa siepattiin? Sieppaajat olivat jo tiedossa, mutta heidän perään oli liittynyt paha rikollisjoukko.

Tämä dekkari piti lukea kannesta kanteen samalla kertaa, sillä se vei mennessään heti alkusivuilta. Arne Dahlin Vapaus sisältää runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En suosittele tätä dekkaria herkemmille lukijoille, sillä viikinkimiekka heilui arvaamattomasti ja ruumiita tuli enemmän kuin jaksoi laskea. Kirjan loppu oli iljettävän ikävä, mutta samalla huikea koukku seuraavaan kirjaan. Tykkään valtavan paljon loppukoukuista, kiitos Arne Dahl.

Arne Dahl, Vapaus
suom. Kari Koski
Into 2020
s. 374
Friheten
Berger & Blom-sarja
Dekkari

tiistai 14. heinäkuuta 2020

10 oman hyllyn himotuinta 2020



Bongasin Kartanon kruunamaton lukija -blogista tämän kirjalistauksen, jossa kerätään omasta kirjahyllystä kymmenen kirjaa, jotka haluaisi lukea juuri nyt. Ideana on katsoa, mitkä kirjat kiinnostavat eniten.

Valitsemastani kirjakymmeniköstä osa on majaillut makuuhuoneen liinavaatekaapin päällä lyhyemmän tai pidemmän ajan odottamassa, että lukisin ne. Osa on taas saanut oleskelupaikan olohuoneen kirjahyllystä. Nyt tämä uusi kirjapino pääsee makuuhuoneen liinavaatekaapin päälle pölyttymään, ja toivottavasti luen tästä kasasta ainakin muutaman kirjan vielä tämän vuoden aikana. Ainakin klassikkohaasteeseen valikoitui hyvä kirja, ja se on tässä pinossa. Ensi kesänä voisi katsastaa, kuinka monta kirjaa tulikaan luettua… ja pinota uusi kirjakymmenikkö.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Tämä esikoiskirja on kiinnostanut tosi pitkään. Tiedossa on kolmen sukupolven elämänkuvausta Neuvostoliiton miehittämässä Virossa ja itsenäisyytensä säilyttäneessä Suomessa. Blogista löytyy Kun kyyhkyset katosivat, Koirapuisto, Baby Jane ja Norma.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Sinkkosen romaani kuvaa myös kolmen sukupolven naiskohtaloita, mutta Helsingissä. Olen katsonut kirjasta tehdyn tv-sarjan, jossa näytteli Ritva Oksanen.

Isabel Allende: Auroran muotokuva

Rakastan Isabel Allenden kirjoja. Blogista löytyy Henkien talo ja Rouva Fortunan tytär. Aurora on Rouva Fortunan tytär -kirjasta tutun Eliza Sommersin tyttärentytär. Kirjassa liikutaan Chilen maisemissa.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Blogista löytyy Kangastus 38 ja Rikinkeltainen taivas. Tämä on pakko lukea. Westön uusin kirja ilmestyy tänä vuonna ja sekin kiinnostaa kovasti.

Alice Sebold: Oma taivas

Tämän kirjan olen lukenut ennenkin, mutta haluan lukea sen uudestaan ja tuoda sen blogiin. Kirja on kertomus perheestä ja siitä riistetystä tytöstä.

Eka Kurniwan: Kauneus on kirous

Indonesialaisen kirjailijan teos kiinnostaa kovasti.
”Suurempaa kirousta ei ole kuin synnyttää kauniita tyttöjä maailmaan, jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria.”

Jayne Anne Phillips: Äidin aika

Phillipsin kirjat kiinnostavat kovasti. Blogista löytyy Kiuru ja Termiitti sekä Suojelus.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Kirjan kannessa lukee, että "pitää sinut hereillä koko yön". Tosi vahva suositus hyvästä dekkarista.

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

Kyllä minä niin tykkäsin Unohdettujen kirjojen hautausmaa-saagan aiemmista kirjoista Tuulen varjo, Enkelipeli ja Taivasten vanki.

Marjo Tiirikka: Arabian Heljä

Elämäkertakirja ihanasta keraamikosta ja kirjailijasta.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Sofie Sarenbrant: Syntipukki



Hän havahtuu yhtäkkiä sydän takoen eikä tiedä, onko nukkunut muutaman minuutin vai monta tuntia. Hän on sängyssä yksin. Hänestä tuntuu silti, että huoneessa oli äskettäin joku.
Iho nousee kananlihalle.

Ruotsalaisen Sofia Sarenbrantin dekkarisarjasta, joka kertoo rikospoliisi Emma Sköldistä, on tullut yksi suosikeistani. Syntipukki on sarjan neljäs suomennettu dekkari ja sekin sijoittuu rauhalliseen ja varakkaaseen Brommaan, joka sijaitsee Tukholman kupeessa. Kirjassa tapahtui runsaasti asuntomurtoja ja yhden sellaisen jälkeen löytyi ruumis. Nuori poika. Sen johdosta Emma ja Nyllet suuntasivat resurssinsa asuntomurtojen tekijöihin. Ruumiita alkoi tulla nopsaan tahtiin lisää.

Emma ei tiedä, mitä avoimesta parvekkeen ovesta pitäisi ajatella, ehkä hän paisuttelee asiaa. Kaikelle täytyy olla jokin aivan luonnollinen selitys. Hän on unohtanut panna oven kiinni, ei sen kummempaa.

Emma Sköld on nuori yksinhuoltajaäiti. Edellisen kirjan jälkeen hän asui erään miehen kanssa yhdessä, mutta nyt hän oli jäänyt yksin, omasta tahdostaan. Hän asui lapsensa kanssa kahdestaan siskonsa Josefinin suuressa omakotitalossa varakkaalla seudulla. Lähistöllä sattuneen surmatyön jälkeen hän muutti vanhempiensa luokse, sillä häntä tarvittiin rikostutkimuksessa. Josefinin ja Emman välit olivat kiristyneet, myös ex-miesystävä käyttäytyi ikävästi. Ainoa kenen kanssa hän pystyi juttelemaan riitelemättä, oli hänen isänsä. Tee siinä sitten ansiokasta rikostutkintaa, kun läheiset kiukuttelevat.

Huhutaan, että naisella ei ollut silmiä.
Voitko lopettaa tuon paskanpuhumisen?
Idiootti.

Brommasta on tullut oikea rikosaaltojen keidas Sofie Sarenbrantin dekkarisarjan myötä. Syntipukin rikoslistalta löytyy ainakin perheväkivaltaa, sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa kiusaamista, asuntomurtoja ja murhia. Teemoissakin on aika paljon valinnan varaa, sillä Syntipukissa käsitellään vierasperäisistä työntekijöistä lähtien mielenterveysongelmia, homoseksuaalisuutta ja politikointia. Sofie Sarenbrant kirjoittaa viihdyttäviä dekkareita. Koska kirjan tapahtumat sattuvat elokuussa, kirja sopii hyvin kesäiseen dekkarinälkään.

Sofie Sarenbrant, Syntipukki
suom. Helene Bützow
Wsoy 2020
s. 416
Syndabocken 2018

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet
Sofie Sarenbrant: Osasto 73
Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen 

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika



Kuudentena lokakuuta asiantuntijat antoivat tiedotusvälineille lausunnon. Juuri sen päivän me kaikki tietysti muistamme. Oli tapahtunut muutos, he sanoivat, hidastuminen, ja sitä nimitystä me siitä lähtien käytimme: hidastuminen.

Karen Thompson Walker kertoo kirjassaan Ihmeiden aika tarinan muuttuvasta maailmasta, dystopian. Maapallon pyöriminen hidastui alussa muutamia minuutteja, sitten tunteja jne. Vuorokausiin tuli lisää tunteja, yöt ja päivät pitenivät. Maan painovoima alkoi kasvaa. Nämä muutokset ajoivat ihmiset, eläimet ja luonnon sekasortoon, katastrofiin.

Kirjan päähenkilö oli 11-vuotias Julia, joka asui äitinsä ja isänsä kanssa omakotitalossa kalifornialaisessa esikaupungissa. Maapallon hidastuminen vaikutti Julian äitiin voimakkaasti, mutta isä pysytteli rauhallisena ja oli optimistinen muutoksiin. Julia itse etsi tietoa tarkkailemalla luontoa ja ympärillä olevia ihmisiä. Eniten häneen vaikutti ystävän poismuutto, sillä sen jälkeen hänestä tuli hyvin yksinäinen.

Ne harvat ihmiset, jotka olivat torjuneet kelloajan, jatkoivat elämäänsä pavunitujen tavoin: he reagoivat auringonvaloon, kun sitä alkoi näkyä, ja vaipuivat horrokseen aina kun meidän kohtamme maapallosta siirtyi pimeyden puolelle. Jo nyt nämä tosiaikalaiset tuntuivat hyvin erilaisilta kuin me, heidän tapansa yhteensopimattomilta meidän tapojemme kanssa. Monien mielestä he olivat kummajaisia. Emme seurustelleet heidän kanssaan.

Julian elämään tuli kaikenlaisia muutoksia, kun vuorokauteen tuli ylimääräisiä lisätunteja. Nukkumaan saatettiin mennä päivällä ja kouluun yöllä, sillä he elivät edelleen siten kuin vuorokaudessa olisi 24 tuntia. Painovoiman muutos aiheutti sairauksia, jotka toisille saattoivat olla hyvin vakavia. Katastrofi paheni koko ajan. Pahinta oli auringon ultraviolettisäteily, joka lopulta poltti kaiken. Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika ei ole hyvässä mielessä ihmeiden aika, vaan se kuvaa erittäin pahaa aikaa. Maapallon ja ihmisten tilanne muuttui koko ajan huonommaksi. Siihen oli sopeuduttava. Kirja kuvaa näitä muutoksia mielenkiintoisella tavalla. Tämä voisi olla totta.

Karen Thompson Walker, Ihmeiden aika
suom. Pirkko Biström
Bazar 2020
s. 299
The Age of Miracles 2012
Dystopia
Nuortenkirja

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Adrian McKinty: Ketju



Kylie nousee hapuillen autoon, ja ovi suljetaan hänen perässään. Hänen mielensä käy ylikierroksilla. Hän tietää, ettei hänen olisi pitänyt nousta kyytiin. Näin tyttöjä katoaa. Näin tyttöjä katoaa päivittäin. Jos nousen kyytiin, peli on menetetty. Jos nousee kyytiin, katoaa ikuisiksi ajoiksi. Ei pidä nousta kyytiin vaan juosta, juosta lujaa.
Liian myöhäistä.

Irlantilaissyntyisen Adrian McKintyn Ketju on painajaismaisesti etenevä psykologinen trilleri. Kirjan päähenkilö Rachel sai puhelun, joka vei häneltä jalat alta. Hänen tyttärensä oli siepattu ja hänestä vaadittiin lunnaat. Lunnaat eivät olleet ainoa vaatimus, vaatimus oli, että ketju ei katkea, joten Rachelin tuli kaapata uusi lapsi. Ja tämän vanhempien tuli kaapata jälleen lapsi. Loppumaton kierre, mutta Rachel halusi pitää lapsensa turvassa, joten rikollisten oli syytä olla valppaana. Rachel ei halunnut olla loppuikäänsä Ketjun komenneltavana, kun sitä loppuikää ei ollut kovin paljon luvassa.

He aikovat tappaa minut, he aikovat tappaa minut, he…
Ei. Eivätkä aio. Eivät he ole psykopaatteja. He eivät vahingoita minua, jos äiti tekee, mitä he vaativat. Se, mitä sille poliisille tapahtui, oli vahinko.

Rikolliset olivat keksineet pirullisen tavan hankkia rahaa itselleen. Vastaavanlaista ketjumaista kierrettä oli käytetty joskus ennenkin rikollispiireissä. Vanhemmat pitivät huolen siitä, että ketju ei katkea. Jos joku yritti ottaa yhteyttä poliisiin, niin vanhemmilla oli keinonsa pysäyttää tekijä joko hyvällä tai pahalla. Pääasia, että oma lapsi oli turvassa, eikä lasta uhannut kukaan eikä mikään. Rakkaus lapseen tekee jopa rikolliseksi, se nousi tästä jännityskertomuksesta hyvin esille.

Olemme lisänneet uuden ehdon lapsesi turvalliselle paluulle. Nainen nimeltä Rachel Klein O´Neill, joka asuu Massachusettsin Plum Islandilla – tapa hänet tämän viikon loppuun mennessä. Ruumis ei saa koskaan löytyä.

Ketjun kurinpito oli tiukkaa, ja johti toisinaan kuolemaan, varoituksena muille ketjun vanhemmille. Rachel oli kuitenkin päättänyt kukistaa rikolliset amerikkalaisille tyypillisellä tavalla, joten loppurysäys oli elokuvamaisen näyttävä. Ketjusta on tulossa elokuva, jota odotan mielenkiinnolla. Ketju vangitsi heti ensimmäiseltä sivulta mukaansa ja sitä kesti viimeiselle riville asti.

Elämä on haurasta, katoavaista ja kallisarvoista.
Ja jo se, että saa elää, on ihme.

Adrian McKinty, Ketju *****
suom. Antti Saarilahti
Otava 2020
s. 395
The Chain 2019 
Trilleri

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja



 Rakas Kitty

Toivon voivani uskoa sinulle kaiken, mitä en ole tähän asti kertonut vielä kenellekään, ja toivon sinun olevan minulle suurena tukena.

Anne Frank on varmasti tunnetuin 13-vuotias ympäri maapallon. Hän kuoli keskitysleirillä vuonna 1944, koska oli juutalainen. Adolf Hitler ja natsit vainosivat juutalaisia miehittämissään maissa toisen maailmansodan aikana. Miksi ja millä oikeudella? En edes yritä ymmärtää sitä julmuutta mitä Natsi-Saksa teki noina paholaismaisina vuosina.

Ennen joutumistaan keskitysleirille, Anne Frank perheineen piiloutui isän johtaman tehtaan tiloihin. Heitä oli muitakin noissa pienissä tiloissa. Anne sai syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan ja kirjoitti noista päivistä, jotka olivat kuin olisi ollut vankilassa, neljän seinän sisällä ainaisessa pelossa. Kirja on sarjakuva, joten se ei ole aito Anne Frankin päiväkirja, mutta siitä nousee oleellisesti esille se, mitä oikeassa päiväkirjassakin nousee esille, toive rauhasta.

Iltaisin pimeässä kuvittelen hyvien, viattomien ihmisten kulkevan edessäni itkevine lapsineen, he raahautuvat eteenpäin, kunnes melkein kaatuvat maahan. Ketään ei säästetä, vanhukset, lapset, vauvat, sairaat… kaikki, kaikki kulkevat jonossa kuolemaan.

Anne Frankin päiväkirja on ollut monelle kirja, josta lukea natsiajoista. Kirja kertoo ajasta, jolloin perhe oli piiloutunut, jotta ei joutuisi keskitysleirille. Perheellä oli ihania avustajia, jotka auttoivat heitä tuomalla ruokaa ym., mutta pienissä tiloissa hermot kiristyivät ja syntyi riitoja. Anne kirjoitti hyvin avoimesti kaikesta, myös itsestään, toiveistaan, haluistaan. Hän eli suuressa pelossa, pommit putoilivat ympäriinsä ja SS etsi juutalaisia, jotka elivät piilopaikoissa. Ilmiantajia riitti.

Lopulta tehtaaseen piiloutuneet jäivät kiinni. Keskitysleiriltä selvisi hengissä vain Annen isä, Otto Frank, joka omistautui loppuelämänsä ajan tyttärensä päiväkirjan ja siinä ilmenevän sanoman levittämiseen. Suosittelen kirjaa varsinkin nuorille lukijoille. Teoksesta nousee rauhansanoman lisäksi esille nuoruus, miltä tuntui olla nuori ja elää juutalaisvainojen aikana sodan pauhatessa ympärillä. Hieno sarjakuva Anne Frankin päiväkirjan hengessä.

Ari Folman & David Polonsky, Anne Frankin päiväkirja
suom. Anita Odé
Tammi 2019
s. 157
The Diary of a Young Girl 2017
Sarjakuva
Nuortenkirja

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Jelena Tšižova: Naisten aika




Silppuan sipulia ja nyökyttelen. Muorit ymmärtävät paremmin. Jos on korkea aika, niin sitten on. Mitä siihen sanot? Ne on tiukkoja. Kuinka minä niille pärjäisin?

Venäläisen Jelena Tšižovan Naisten aika kertoi tarinan eräänlaisesta perheestä, joka syntyi, koska asuntoja ei voinut itse vuokrata mistä halusi. Asunnoista oli kova pula, joten kommunalkan joka huoneessa oli oltava asukas. Tässä huoneistossa asui kolme vanhempaa naista, jotka olivat eläneet sota-ajat ja muistivat puutteen ja kurjuuden. He olivat tehneet pitkän työelämän sairaalassa. Heidän asunnossaan olevaan huoneeseen oli muuttanut tehdastyöläinen Antonina tyttärensä Suzannen kanssa. Ajan kuluessa heistä kehkeytyi perhe, joka neuvotteli ja päätti kaiken yhdessä. Tosin nuoren Antoninan harteille siirtyi raskas vastuu perheen elättämisestä ja vanhusten hoitamisesta.

Pää tuntuu ilkeältä, raskaalta. Olenkohan saanut vetoa vai mitä? Käyn makuulle. Mietin, että asiat on huonosti. Viime aikoina olen ollut kuin kuollut. Kuljen ja puuhailen, mutta sisällä on tyhjää… Talvi tuntuu jatkuvan loputtomiin. Ihan kuin en selviäisi kesään asti…

Antoninalla oli kaikenlaisia huolia, joista suurin oli huoli tyttärestä, joka oli mykkä. Antonia pelkäsi menettävänsä tyttärensä, jos tytärtä alettaisiin hoitamaan päivähoidossa. Hän pelkäsi lääkäri- ja laitoskierrettä, joka tekisi tyttärestä invalidin ja vammaisen. Tähän hän sai yllättävältä taholta apua, sillä vanhukset halusivat hoitaa tyttöä. Vanhuksilla oli päivisin aikaa lukea satuja ja opettaa tytölle kaiken tarvittavan ja enemmänkin. Tytöstä kehittyi taitava piirtäjä ja häneltä onnistui lukeminen ja käsityöt. Tosin tehtaan esimies puhutteli jatkuvasti Antoninaa siitä, että tyttö on vietävä lastentarhaan, jotta hänestä kasvaa kunnon kommunisti. Tuo esimies, Zoja Ivanovna, puuttui myös siihen, että Antonina tarvitsisi miehen. Mutta miten puheet muuttuivatkaan matkan varrella:

”Sinä Antonina oletkin näköjään kiero nainen mutta tyhmä. Sen nyt ymmärtää jos on nuori. Et kuitenkaan ole enää tyttönen. Olet jo kerran tehnyt aviottoman ja nytkö suunnittelet toista? meinaatko lisätä isättömien määrää? Käytätte hyväksenne, kun meillä on hyväsydäminen valtio, ojentaa tarjottimella niin seimet kuin tarhat, kaiken. Senkun synnytät vaikka joka nurkkapieleen…”

Jelena Tšižovan Naisten aika kertoo neuvostoajasta, jolloin eläminen oli tiukkaa ja jokainen kansalainen oli koneiston osa ja jokaista kosketti samat tiukat säännöt mm. asuntojonot, tavarajonot. Yksineläjän oli vaikeampi saada asunto kuin perheellisen. Tästä asunnonhankinnasta kehkeytyi yksi tarinan sivujuonista, josta ei voinut muuta kuin puistella päätä, sillä se oli pähkähullu tarina ja kertoi paljon ihmisten kyykyttämisestä henkilökohtaisissa asioissa. Neuvostoihmisellä ei saanut olla mitään henkilökohtaista.

Jelena Tšižova sai vuonna 2009 Naisten aika teoksesta venäläisen Booker-palkinnon. Teos on käännetty usealle kielelle ja siitä on tehty myös teatteriesitys. Kirja käsittelee muutaman ihmisen arkielämää 1960-luvun Neuvostoliitossa. Kirjan tarinassa kuvattiin menneisyyden ja 60-luvun elämänmuutosta, miten kaikki oli ennen ja miten asiat olivat sillä hetkellä, esim. perhe sai television ja siitä katsottiin myös historiallisia filmejä. Mietittiin myös, miten asiat olivat Amerikassa ja miten kotimaassa. Jelena Tšižova kuvaa kirjassaan hyvin aidonoloisesti monen sukupolven välistä yhteiselämää neuvostoajan kaupunkimiljöössä.

Jelena Tšižova, Naisten aika
suom. Kirsti Era
Into 2018
s. 261