Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

”Mary on tietysti hieman suunniltaan, koska hän teki sen kaamean löydön,” selitti hovimestari. ”Hän meni kuten tavallisesti kirjastoon vetääkseen verhot ikkunoiden edestä, ja – ja miltei kompastui ruumiiseen.”

”Yritättekö te väittää”, kysyi eversti Bantry vaativasti, ”että kirjastossani on ruumis – minun omassa kirjastossani?”

Hovimestari yskäisi.

”Ehkä herra haluaisi itse katsoa.”

Tästä lähtökohdasta Agatha Christien dekkari Ruumis kirjastossa kehittyy mukaansatempaavaksi jännäriksi, jonka sivuilla pyörähtelee aina yhtä ihana neiti Marple ja selvittää rikoksen tietysti nokkelasti vertaamalla rikospaikan henkilöitä kotikylänsä asukkaisiin ja saamalla tekijän tai tekijät sillä tavalla tietoonsa. Toki rikollisia pitää hieman houkutella, että ilmaisevat olevansa rikosten takana, mutta se taito neiti Marplella on aivan luonnostaan.

Tällä kertaa rikos on tehty tarkkaan harkiten, joten rikosten takana on terävät ja vaaralliset aivot. Ruumiin löytyminen eversti ja rouva Bantryn talosta yllätti todellakin kaikki, mutta voisikohan everstillä olla jotakin tekemistä kyseisen ruumiin kanssa. Tästä huolestuneena rouva Bantry soittaa hyvälle ystävälleen neiti Marplelle ja pyytää tältä heti apua, ennen kuin heidän maineensa on lopullisesti menetetty.

Pian poliisitkin liittyvät tutkijajoukkoihin, ja tutkimusta tehdään siis useammalla sektorilla. Rikoksen tekijä on saatava heti kiinni, ennen kuin tulee lisää murhia, sillä neiti Marplella on selvä visio tulevista tapahtumista. Siispä rouva Bantry ja neiti Marple siirtyvät hetimiten läheiseen hotelliin, jossa kuollut henkilö oli ollut töissä.

Hotellista löytyikin selviä rikolliskandidaatteja, joilla voisi olla motiivi tekoon, tosin ennen näin pitkälle päätyviä päätelmiä, tarvittiin tietysti tietoja itse kunkin alibeista ja piti tehdä taustatöitä muutenkin heidän taustoistaan, mutta kuviot alkoivat kehittyä, ja tietysti Agatha Christie osaa pitää jännitystä yllä englantilaiseen tapaan, ja henkilöt siemailevat teetä ja muitakin juomia ja jutustelevat kotoisasti. Ei mitään hätää.

Agatha Christien dekkarit ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Luin ensimmäiset kirjat luultavasti 11-12 vuoden iässä, sillä jännitys kiinnosti kovasti. Christien dekkareissa ei veri lennä, eikä tapahdu ikävämpiä juttuja, vaan niiden lukemisen jälkeen voi turvallisesti nukahtaa. En siis ole nähnyt painajaisia niitä luettuani. Ruumis kirjastossa on näppärä rikostarina, jonka voi varata kesälukemiseksi lomalle, ja nauttia Agatha Christien hurmaavista juonikuvioista.

Agatha Christie, Ruumis kirjastossa ***

Suom. Ragni Rossi

Wsoy Bon-pokkari 2013

s. 219

The Body in the Library 1942

Ensim. suomenkielinen painos 1972

Neiti Marple-dekkari

Christie Agatha: Vanha hyvä aikani 

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Kesä tulee väistämättä, sanotaan, mutta kun Pekka Pouta purskahtaa nauruun TV-studiossa, ymmärtää että elämä vähät välittää siitä miten mistäkin asiasta on ajateltu. Sitten lumisateisten viikkojen jälkeen kesä onkin yhtäkkiä tässä.

Jukka Viikilän uusin teos on nimeltään Suomalainen vuosi. Kirjailija on kirjoittanut lyhyitä kirjoituksia suomalaisista ja suomalaisesta elämästä. Kirja sisältää 133 kirjoitusta, jotka on jaettu vuodenaikojen mukaan neljään teemaan: kevät, kesä, syksy ja talvi. Kesä-otsikon alle on koottu mm. Sukujuhlat, Hukkuminen, Riitapaikat ja Hätiköity viestittely nimiset kirjoitukset. Yllä oleva lainaus on Kevät-otsikon alla olevasta Sääennusteet kirjoituksesta. Koska kirjoituksia on paljon, kirjaa on mukava lueskella pätkittäin muutaman kirjoituksen lukuvauhdilla. Kirjoituksista löytyy sopivassa sekoituksessa huumoria ja oivalluksia.

Onko totta, että maailma, joka on täynnä sivistyneitä ja sydämellisiä ihmisiä, voi tuhoutua kolmen pikkupojan sotaleikkeihin? Jos on, miten ikinä niin on päässyt käymään?

Yllä oleva lainaus on Kesä-otsikon alapuolelta olevasta Viimeinen kesälauantai kirjoituksesta. Kirjoituksessa ihmetellään noita kaikkien tuntemia suurvaltojen johtajia, joiden pinna on tiukalla ja valmius ohjussotaan on todella lähellä. Nythän on tiedossa jonkinlaista aselepoa ja jopa tapaamispäivämäärä on tiedossa, mutta tärkeimmäksi näyttää tulevan heidän keskinäinen kisailu maapallon herruudesta. Mitä sitten tapahtuu, kun ohjukset lentävät edestakaisin näiden maiden välillä? Voiko tapahtua niin kuin kirjailija on miettinyt asiasta, ja meillä on se viimeinen kesälauantai edessä. Toivottavasti näin ei käy.

Jukka Viikilä voitti vuonna 2016 Finlandia- palkinnon kirjalla Akvarelleja Engelin kaupungista. Pidin kovasti peukkuja kirjan puolesta, sillä tykkäsin kirjan runollisesta ilmapiiristä. Suomalainen vuosi on erilainen kirja ja kirjoitukset on kirjoitettu tiiviisti ja nasevasti, unohtamatta kyynisyyttä ja kritiikkiä kuten esim. Viimeisessä kesälauantaissa. Suomalaisen vuosi teoksesta löytyy jokaiselle jotakin miesnäkökulmasta katsottuna. Ei tietenkään unohdeta niitä vuodenaikoja, joiden matkassa kirjoituksia voi lueskella. Meillä jokaisella on omia ajatuksia vuodenajoista ja niihin liittyvistä teemoista ja samoin on Jukka Viikilällä, joka on kirjoittanut virkistävän oloiset ajatuksensa ja mietteensä huumoria unohtamatta toinen jalka villasukassa ja toinen kumisaappaassa, sillä kaikkea voi sattua oli säätila mikä tahansa - parasta varautua kaikkeen. Minulle on tullut tutuksi juhannukset, jolloin sataa lunta tai rakeita, ts. nautitaan nyt näistä keväthelteistä, niin kauan kuin niitä riittää.

Suomalaiselle kesä on työtä, jota ei kestäisi muutamaa kuukautta pitempään. Selviytyäkseen kesästä suomalainen tarvitsee pitkän talviunen. Kun ensimmäiset lämpimät tulevat, naapurit tervehtivät toisiaan, toinen toppa-asussa, toinen shortseissa.

Jukka Viikilä, Suomalainen vuosi ***

Otava 2018

s. 219

Viikilä Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista 

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Aika on nähnyt heidät eikä käänny takaisin. Mutta aika ei unohda. Monen vuoden jälkeen se lähtee kyselemään heidän jälkeensä. Siihen väliin mahtuu muita sateita. Ja muita runoja, joita Zlatan toistelee mielessään aina kun tuntee itsensä yksinäiseksi. Mutta ne eivät vedä vertoja heidän ruumiinsa runoudelle, joka kietoutuu vanhan albanialaisen balladin sanoihin, jotka Slavica huutaa sotilaiden perään, kun nämä vievät hänen poikansa: aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa.

Jokainen muistaa hirvittävän sodan keskellä Eurooppaa, kun entisen Jugoslavian osavaltiot sotivat toinen toisiaan vastaan. Ennen sitä useista kansallisuuksista koostuvasta väestöstä nousi kansallismieliset serbit, jotka pitivät itseään johtajakansana. Tämän sai karvaasti kokea mm. maassa asuvat albaanit 80-luvulla. Jugoslavian osavaltiot julistautuivat itsenäisiksi, mutta serbit halusivat itselleen Suur-Serbian. Sotien alettua 90-luvulla, ne kestivät pitkään ja ne olivat julmia. Tähän viitekehykseen albanialaissyntyinen Anilda Ibrahimi on kutonut unohtumattoman rakkaustarinan Zlatanista, joka oli serbi ja Ajkunasta, joka oli albaani. Kirjan nimi on Ajan riekaleita.

Zlatan taas haluaisi valita sanat yksitellen, tehdä niistä portaat, joita pitkin kiivetä. Mutta hän ei osaa. Ylitettävänä on autiomaa.

”Aika erottaa meidät”, hän sanoo, ”me kuulumme eri aikaan. Sinä tiesit alusta lähtien…”

”Tiesit mitä Zlatan? Mikä sinun aikasi sitten on? Sota? Kuolema? Menneisyys? Kerro se minulle, Zlatan. Mikä hitto sinun aikasi oikein on?”

”Minun aikani on Ajkuna.”

Zlatan ja Ajkuna ovat kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli. Heidän vanhempansa olivat ystäviä keskenään ja auttoivat toisiaan, kun vainot albaaneja kohtaan alkoivat, sillä Ajkunan isä oli kymmenen vuotta vankilassa, koska osallistui opiskeluaikana mielenosoituksiin. Zlatan ja Ajkuna tiesivät aina, että kuuluivat toinen toisilleen ja mikään ei voisi tulla heidän väliinsä, mutta he eivät tienneet sodan julmuutta ja sen mahtia erottaa rakastavaiset toinen toisistaan. Zlatan joutui sotimaan serbien joukoissa ja Ajkuna oli yksi serbien vihollisista.

Rakkaus polttaa meihin jokaiseen muistot ja haaveet sekä unelmat, joita kannamme aina mukanamme. Niin kirjan rakastavaisetkin kantoivat mukanansa muistoja nuoruuden rakkaudesta, siitä mitä oli ollut ja siitä miten elämän pitäisi nyt mennä yhdessä rakkaan kanssa. Ajalla on kuitenkin tapana haalistaa muistot ja tunteilla on tapana ja lupa muuttua. Lue kirjan unohtumattomasta tarinasta miten rakastavaiset selvisivät sodasta ja olivatko he luotuja toisilleen. Ajan riekaleita on kirja rakkaudesta julman sodan jaloissa, mutta Anilda Ibrahimi ei mässäile julmuuksilla, vaan ne tulevat hienovaraisesti esille päähenkilöiden muistoissa. Muistoissa, joita on ihan liian tuskallista ajatella. Ei unohdeta sitä mitä sota voi tehdä.

Anilda Ibrahimi, Ajan riekaleita *****

Suom. Helinä Kangas

Tammen Keltainen Kirjasto 2013

s. 327

Lámore e gli stracci del tempo 2009

Ibrahimi Anilda: Punainen morsian

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Raskaana ollessani näin unta että sisälläni kasvava lapsi oli tiikerinpentu. Leikkisä, pehmeä ja hellyydenkipeä, ja sillä oli ruskeat silmät ja kultainen turkki. Sellaiselta näytit syntyessäsi.

Grönlannissa syntynyt tanskalainen runoilija ja kirjailija Naja Marie Aidt on kirjoittanut teoksensa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin poikansa muistolle. Hänen poikansa kuoli vuonna 2015, kirja on koskettava runollinen surutyö. Kirjasta huokuu menetys ja tuska. Luin aluksi kirjaa tietämättä kirjailijan menetyksestä ja tunsin vahvasti kuoleman läsnäolon tekstissä. Niinpä aloin tarkastella teosta lähemmin ja huomasin takakannessa tekstin pojan kuolemasta. On todella surullista lukea kuolemasta ja surutyön tekemisestä. Kyyneleiltä ei voi välttyä lukiessa tätä pientä kirjaa, josta suuri pohjaton murhe ammentaa runollista tekstiä rakkaudesta poikaan.

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin

anna se takaisin

anna takaisin se

minkä sait kuolleelta

kun seisoitte sateessa lumessa

auringossa ja kuollut oli elävä

ja käänsi kasvonsa sinua kohti

kuin haluaisi kysyä jotakin

mitä et enää muista ja myös hän

oli unohtanut sen ja siitä on

ikuisuus

nyt jo ikuisuus

Kirjassa käydään läpi äidin muistoja pojan kuoleman tapahtumahetkeltä ja –paikalta, sairaalasta ja muistoja pojan elämästä. Kirjailija ei unohda myöskään muistoja kuoleman jälkeiseltä ajalta ja hautajaisista. Kuvaus ei ole pikkutarkkaa, vaan se antaa myös lukijan ajatuksille luvan muokata omaa versiota tapahtumista, vaikka kirjailija haluaisikin tietää tapahtumista enemmän kuin on mahdollista tietää ja haluaa samalla syyn sille miksi onnettomuus tapahtui tai ylipäätään hän haluaa ymmärtää tapahtuman.

Kirjan tunnelmissa käydään todella syvillä vesillä ja koetaan monenlaisia tuntemuksia. Oman lapsen menetys on varmasti raastava kokemus, joka laittaa muistelemaan niitä yhteisiä hetkiä, joita on ollut ja joita ei tule enää koskaan olemaan.

Naja Marie Aidt, Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Suom. Katriina Huttunen

S&S 2018

s. 154

Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog 2017

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Myönnettäköön kyllä, että saattaa tuntua ikuisuudelta, kun oma ulkonäkö vanhenee vain vuosikymmenen siinä missä muu maailma siirtyy Napoleonin kuolemasta aina ensimmäiseen kuukävelyyn.

Brittiläisen Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään teoksen päähenkilö Tom Hazard on 439 vuotta vanha, mutta näyttää nelikymppiseltä. Miten se on mahdollista selviää kirjan hämmästyttävästä tarinasta, joka sisältää sekä historiaan hyppääviä päähenkilön muistoja että hänen nykyaikaan sisältyvää elämää Lontoossa.

Tom Hazard on siis syntynyt keskiajalla Ranskassa, ja syy miksi hän äitinsä kanssa muutti Englantiin oli se, että Tom ei vanhentunut, eikä hänen ulkonäkönsä muuttunut, kuten muilla ihmisillä. Aika oli taikuuden ja mytologian aikaa, mutta noidat olivat kaiken pahan alku ja juuri. Tomin äiti oli selvästi noitunut poikansa, vaikka ei ollutkaan. Kirjan tarinasta löytyi muitakin satoja vuosia vanhoja ihmisiä. Yhteistä näille ihmisille oli se, että heidän piti vaihtaa asuinseutuansa muutaman vuoden välein, etteivät asukkaat huomaisi, että kyseiset ihmiset eivät vanhene ulkonäkönsä puolesta.

Tom oli viettänyt mielenkiintoista elämää. Koska hän oli hyvä soittamaan eri instrumentteja, hän pystyi elättämään itsensä vuosisadoilta toisille muusikkona tai kiertävänä soittajana. Laivoillekin hän pääsi töihin, koska soitti hyvin. Tarinan historiallisessa hengessä tavataan useita kuuluisuuksia mm. Shakespearen, joka tietysti halusi Tomin soittamaan näytelmäänsä.

Tom oli yhden naisen mies, mutta rakas eli vain viisikymmentä vuotta. Avioliitostaan hänellä oli tyttö, joka oli perinyt isänsä taakan eli pitkän iän. Isä ja tytär etsivät toinen toisiaan muuttuvassa maailmassa. Kirjan sivuilta voit lukea tarkemmin heidän vaiheistaan. Nykyisyydessä Tomilla oli pientä ihastusta ilmassa työkaverinsa kanssa. Jo oli aikakin, kun oli monta sataa vuotta ikävöinyt Rosea.

Ihastuin sangen suuresti tähän Matt Haigin erikoiseen kirjaan. Päähenkilö on kuin aikamatkailija, mutta sillä erotuksella, että hän ei hyppele vuosien ylitse, vaan elää ne kaikki. Keho toimii erityisesti. Maailmassa on sellaisia lapsia, jotka sairastavat geneettistä tautia, joka vanhennuttaa heidät ennen aikojaan. Kirjassa on aika jännä ajatus se, että ihminen voisi elää satoja vuosia vanhentumatta kovin paljon, kuten Tom Hazard eli. Tietysti draaman kaareen kuului myös ikävät ihmiset, jotka halusivat pahaa erityisille ihmisille. Heitä on ollut aina ja tulee jatkossakin valitettavasti olemaan. Matt Haig on kirjoittanut aikamoisen historiallisen kertomuksen, joka kietoi minut heti ensi sivulta pauloihinsa.

Oli vain yksi ainoa ajan sirpale ja siinä tämä rakkauden nuppu, jonka olimme istuttaneet.

Matt Haig, Kuinka aika pysäytetään *****

Suom.Sarianna Silvonen

Aula & Co 2018

s. 361

How to Stop Time 2017

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Istanbulissa oli aivan tavallinen keväinen iltapäivä, yhtä pitkä ja harmaa kuin monet muutkin, kun Peri oivalsi jotain kylmäävää: hän kykenisi tappamaan toisen ihmisen.

Turkkilainen nykykirjailija Elif Shafak kirjoittaa huippuhienoja teoksia. Eevan kolme tytärtä on kirjailijan viides suomennettu teos. Blogista löytyy näistä kirjoista neljä. Ihastuin valtavan paljon kirjailijan Valkoiseen elefanttiin, joka oli historiallinen teos. Eevan kolme tytärtä kurkottelee lähihistoriaan 1980-luvulle ja 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin kirjan päähenkilö Peri opiskeli Oxfordissa. Nykyhetkessä Peri on 35-vuotias kolmen lapsen äiti Turkissa.

Eevan kolme tytärtä pureutuu Turkin yhteiskunnallisiin teemoihin menneessä ja nykyisyydessä. Naisen asema on suurentavan lasin alla, samoin uskonto ja sen varjossa tehtävät murhat ja väkivallan teot. Vuonna 2001 tapahtunut lentokonehyökkäys kaksoistorneihin on otettu kirjaan yhdeksi teoksi, joka vaikutti islamiin uskovien kohteluun ympäri maapallon. Myös huivin käyttö ja huiveja käyttävien kohtelu on esillä.

Peri on kiinnostunut islamista ja jumalasta, mutta hän elää rennosti ja vapaasti, vaikka äidin opit kummittelevat taustalla. Yliopistolla on kurssi, joka kiinnostaa Periä. Kurssinvetäjä on mielenkiintoinen ja karismaattinen nuorten ajatusmaailmaa muokkaava opettaja. Pian Peri huomaa opiskelevan innokkaasti kyseisen opettajan johdolla, ja toiveissa olisi, että suhteesta kehittyisi jotakin muutakin.

Perin onneksi samalla kurssilla on opiskellut myös kaksi hänen ystäväänsä. Lopulta tytöt muuttavat yhteisasuntoon, mutta kaikki ei ole hyvin. Luulisi kolmen islamtaustaisen tytön sopeutuvan hyvin yhteen, mutta ei. Eevan kolme tytärtä on kudottu menneisyyden ja nykyisyyden lankoja yhdistelemällä. Välillä kuljetaan Oxfordin yliopistolla ja kaupungilla, välillä Istanbulissa. Kirjailija asuu itse nykyisin Lontoossa, joten hänellä on näkemystä englantilaisuudesta ja myös turkkilaisuudesta poismuuttaneen kriittisestä näkökulmasta. Kaiken kaikkiaan tarina on jälleen nautittavaa ja koukuttavaa ja uppouduin siihen ihastuneena. Elif Shafak on kirjailija, jonka teokset paranevat kirja kirjalta ja tarina tarinalta.

Hän oli väsynyt itseensä, ja menneisyys raastoi ja tulevaisuus pelotti häntä. Hän oli sielultaan synkkä, luonteeltaan empivä ja arka kuin vastasyntynyt tiikerinpentu, joka ei kykene pitämään arvossa villiä luontoaan…

Elif Shafak, Eevan kolme tytärtä *****

Suom. Sari Karhulahti

Gummerus 2018

s. 482

Three Daughters of Eve 2016

Shafak Elif: Kirottu Istanbul
Shafak Elif: Kunnia

Shafak Elif: Valkoinen elefantti

Onnittelut äideille!

Ohoh kullaista kotia

Lämmin paita liinainenkin,

oman äitin ompelema;

vilu on vaippa villainenki,

vaimon vierahan tekemä.

Lämmin on emosen sauna

ilman löylyn lyömättäki;

kylmäpä kyläinen sauna,

vaikka löyly lyötäköhön.

Koria kotoinen leipä,

jos on täynnä tähkäpäitä;

vihavainen vieras leipä,

vaikka voilla voituohon.

Villainen emosen vitsa,

ruokoinen isosen ruoska,

joskon viikon virpokohon,

rupeaman ruoskikohon;

vitsa vierahan verinen,

kyläläinen kynnäppäinen,

josko kerran iskeköhön,

tahi puolen koskekohon.

Ohoh kullaista kotia,

armasta ison eloa!

Jos oli unta viljemmältä;

ei toruttu torkunnasta,

makoomasta ei manattu.

Kanteletar

Onnittelut äideille!

Ulla Svensk: Unelmakakut

Kevät on saapunut lämmittämään mieltä ja kehoa pitkän talven jälkeen. Keväällä on myös runsaasti juhlapäiviä ja tuntuu, että melkein joka viikko on lyhennetty juhlapäivien johdosta. On vietetty pääsiäistä ja vappua sekä helatorstaita. Sunnuntaina tulee vuoroon monelle äidille erityisen juhlava päivä eli äitienpäivä. Päiväkodeissa, esikouluissa ja kouluissa on askarreltu salaisuuksia äidille. Kotona pitäisi vielä kehitellä kakku, ennen kuin äidit heräävät 🌹

Ulla Svenskin Unelmakakut leivontakirja on jokaiselle leipomisesta haaveilevalle hyvä perusteos, josta on iloa vuosiksi eteenpäin. Kirjan kakut, leivonnaiset ja suolaiset purtavat ohjataan melkeinpä kädestä pitäen tekstin ja opastavien kuvien kera. Näiden ohjeiden avulla onnistuvat juhlapäivien vähäisemmät tai runsaammat tarjoilut, kun malttaa lukea ohjeet ja tarkistaa, mitä leivonta-aineksia ja välineitä tarvitaan. Itse innostuin suuresti kirjan kauniista kasviskakusta. Ja miltä kuulostaa Poliisimestarin auto tai Tatu ja Patu uimassa -kakku? Kirja sisältää kesälomille siirtyville koululaisille hauskoja kakkuaiheita. Mieheni kertoi, että hänen äitinsä teki hänelle aina kakun, kun koulu päättyi. Kaupan kakku ei kelvannut, kakun oli oltava kotonaleivottu.

Unelmakakut teoksesta löytyy tavallisten kakkupohjien lisäksi erikoisruokavalioiden kakkupohjia.  Kakun kuorrutukseen on monenlaisia kreemiohjeita sekä levitettäviä ja kaulittavia kuorrutteita. Fantasiakakuissa on käytetty marsipaania. Tykkään kovasti tuoreista mansikoista, joten ihastuin Mansikkatiramisuun, joka on lisäksi gluteeniton ja tehdään kääretorttupohjalla. Uskon, että moni keliaakikko ihastuu juhlissa kuin juhlissa tällaiseen kakkuun.

Moni kakuntekijä on innostunut tekemään hyydytettyjä kakkuja, joihin ei tarvita uunia. Hyydytetyt kakut ovat nopeita valmistaa, jos omistaa toimivan jääkaapin. Minun lempparikakku hyydytetyistä kakuista on upea Mansikkainen appelsiincharlotta, joka tehdään kääretorttupalasista ja johon hyydytetään sisälle runsas täyte. Kääretorttuihin laittaisin itsetehtyä mansikkahilloa. Täytteeseen on laitettu mm. appelsiinijogurttia ja ananasta, joten täyte on terveellisempi kuin pelkästä kermavaahdosta tehty täyte. Maistuu varmasti jokaiselle herkkusuulle.

Ulla Svensk on pitänyt netissä suosittua leivontablogia ja telkkarissa leivontaohjelmia. Hänellä on myös leivontaan liittyvä verkkokauppa netissä. Unelmakakut on hänen ensimmäinen leivontakirjansa, jonka jälkeen on ilmestynyt melkein joka vuosi uusi leivontakirja. Tällä hetkellä niitä on jo kahdeksan. Leipomisesta on tullut monia kiehtova harrastus. Tämän kirjan kuvien ja ohjeiden avulla pääset mukaan leivonnan iloihin ja riemuihin asiantuntevan leipuri-kondiittorin avulla. Suosittelen 🌹

Ulla Svensk, Unelmakakut *****

Otava 2008

s. 216

Leivontakirja

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois

Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja nenäni niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n esikoisromaani Älä mene pois on loistava teos. Tämä teos on niin täynnä tunteita ja afrikkalaista elämänmenoa, että sydämeni meinasi pakahtua lukiessani sivuja eteenpäin. Heti kirjan alkusivuilta käy ilmi, että kirjan päähenkilö Yejide ei ole tullut raskaaksi neljän avioliittovuoden jälkeen, joten suvun voimin on hankittu Yejiden miehelle uusi kakkosvaimo. Eihän nyt miehessä voi mitään vikaa olla, vaimohan se ei pysty saaman lasta, mikä lie noiduttu.

Asiaan ei auttanut edes se, että Yejide oli seurusteluaikana jo sanonut, että hän ei halua jakaa aviomiestä muiden vaimojen kanssa. Afrikassahan on yleistä, että miehellä on useampi vaimo. Alkaa kilpajuoksu, kumpi tulee ennemmin raskaaksi Yejide vai kakkosvaimo. Tietystikään vaimot eivät tule keskenään toimeen  ja se aiheuttaa ikäviä tilanteita. Lisäksi Yejide tuntee mustasukkaisuutta miehensä jakamisesta toisen naisen kanssa. Tällaiset tuntemukset ovat varmasti tuttuja monelle suomalaisellekin, kun suhteeseen ilmestyy uusi jäsen. Jotakin särkyy tunne- ja yhteiselämästä, se on ainakin varmaa huolimatta siitä, että liitto on rakkausliitto.

Älä mene pois on värikylläinen ja intohimoinen kertomus parisuhteesta ja suhteen karikoista uuden jäsenen ilmestyttyä siihen. Joku voisi sanoa, että kannattaisi hankkia itsellekin seuraa, mutta suosittelisin lukemaan kirjan kuvioista mitä siellä oikein tapahtuu. Tarina ei ole niin yksiselitteinen kuin tästä minun esittelystä voisi luulla. Taustalta löytyy salaisuuksia ja valheita, jotka vaikuttavat vuosien päähän kirjan perhedraamassa.

Yejide on päättäväinen yliopiston käynyt nuori nainen, jonka itsevarmuus murenee avioliittoon liittyvien ikävien tapahtumien myötä. Jossakin vaiheessa henkinen kantti sanoo, että nyt ei jaksa enempää. Päivistä voi tulla mustaakin mustempia. Moni haluaisi heti tietää, että syntyikö parille lapsia, mutta suosittelen lukemaan kirjasta, sillä en halua spoilata enempää kirjan unohtumatonta tarinaa. Kirjan loppu on äärimmäisen tunteellinen ja suosittelen varaamaan nenäliinoja kirjan loppusivuja varten. Toisinaan on mahdollista tavoittaa onnen ja rakkauden, vaikka uskoo niiden unohtaneen sinut lopullisesti. Yejide  on onnensa ansainnut. Rakastuin intensiivisesti kirjan pakahduttavaan tunnelmaan Nigerian polttavan kuuman auringon alla.

Tätä nykyä selitän itselleni, että sen takia venyin mukautumaan jokaiseen uuteen nöyryytykseen – jotta minulla olisi joku, joka etsisi minua, jos katoaisin.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀, Älä mene pois *****

Suom. Heli Naski

Atena 2018

s. 300

Stay With Me 2017

Annikan, Zephyrin, Annelin, Lauran, Ompun, Elegian ja Airin bloggaukset kirjasta.

Veera Salmi: Saari

Hei,

Onneksi tavoitin sinut, saatat hyvinkin olla etsimäni henkilö. Jos et ole, saatan etsiä ystävääsi, joten antaisitko tämän hänelle. Lue kirje rauhassa loppuun, ymmärrät pian keitä minä etsin.

Veera Salmen nuortenkirjassa Saari matkataan mm. Hansaman, Malalan, Morriksen ja Edisonin matkassa. Kirja on mielikuvituksellinen seikkailutarina ja elämässäpärjäämiskamppailu noin 15-vuotiaana. Yksinäiset lapset, jotka ovat kokeneet elämässä ylitsepääsemättömiä ongelmia, on kirjan yksi teemoista, toinen on ystävyys, kolmas on muiden samankaltaisten auttaminen ja neljäs kadonneet lapset.

Joskus kauan sitten, olin kai vasta viisivuotias, aloin haaveilla Saaresta. Kerroin siitä iltaisin itselleni tarinoita. Piirtelin karttoja, kuvittelin itseni sinne, auringonpaahtamaan riippumattoon, apinat hyppimässä iloisesti ympärilläni.

Kirjan päähenkilöt ovat tavalla tai toisella traumatisoituneet ja kaipaavat muutosta omaan elämäänsä kaukana vanhemmista, koulusta, kenties kiusaajista jne. Nämä elämän kaltoin kohtelemat lapset lähtevät hauskalle seikkailulle, mutta seikkailu muuttaa muotoaan koko ajan, kuten elämäkin. Kaukana pois ihmisten silmistä, aikuisten valvonnasta ja järjestyksestä, voi myös tulla ongelmia.

Veera Salmi on lähtenyt pohtimaan kirjassaan suuria asioita, jotka koskettavat murrosikäisten maailmaa. Lähtöajatus voi olla mainio, mutta mitä sitten tapahtuu, voi olla huonompi juttu. Kirjan loppu on kuitenkin hyvin valoisa, joten nuorilla on sittenkin toivoa paremmasta maailmasta.

Aiheena lasten katoaminen on tuttua, sillä jatkuvasti etsitään kadonneita nuoria ja lapsia myös Suomessa. Uskon, että jokaiselle vanhemmalle on helpotus, kun lapsi tai nuori löytyy. Toivoisin, että ongelmiin puututaan yhdessä lapsen tai nuoren kanssa. Ongelmakäyttäytymiseen tarvitaan usein muita keinoja kuin rangaistukset. Vanhempien käytös lapsiaan kohtaan on monesti kurjaa. Koti voi olla ikävin paikka maailmassa lapselle.

Saari kosketti minua henkilökohtaisella tasolla, koska ystäväni katosi yllättäen, kun olimme nuoria. Onneksi hän oli mennyt isovanhempansa luokse eri paikkakunnalle. Takana oli vuosien pahoinpitely kotona, joka jatkui vielä lukiossa. Tämä tapahtuma lopetti pahoinpitelyt, koska siitä tuli julkista. Tiesin pahoinpitelystä ja olin kertonut siitä kotona, mutta vanhempani eivät tehneet lastensuojeluilmoitusta. Kuka uskoo lasta tai nuorta. Ja se pahoinpidelty lapsi tai nuori, hänellä on ikuiset arvet sielussa.

Veera Salmi, Saari *****

Otava 2018

s. 348
Nuortenkirja

Eeva Rohas: Raivo

Tulin tähän sunnuntairyhmään ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Se oli sellainen päivä kun aamulla herätessä mietin että kiipeäisinkö talon katolle ja hyppäisin.

Eeva Rohas on kirjoittanut Raivon, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi. Kolme henkilöä kertoo omat näkökulmansa kirjan tapahtumiin. Tapahtumiin jotka koskettavat. Kirjaa voisi kuvailla inhorealistiseksi kirjaksi. Kirjan tapahtumissa alkoholilla on iso merkitys. Eräällä henkilöistä on myös huumetausta. Kirjan nimi on hyvä, ja tunnetasolla raivolla on isosti voimaa, joka voi tuhota. Kirjassa raivo kuvaa jotakin muuta, mutta kuitenkin sillä on iso merkitys kirjan tarinalle.

Nyt minä päästän irti. Kuulen kilinää. Se tulee punaisista puista, kun äkkiä kaikki lehdet putoavat. Minä tunnen äänen jaloissani, ja miten maa tuoksuu. Kaiken, mitä minulla on, se vetää puoleensa ja hukkaa.

Tuuli on jättänyt miehensä ja muuttanut tyttärensä kanssa omaan asuntoon. Mies on alkoholisoitunut ja makaa vain sohvalla. Toisaalla nuori nainen on ollut sekakäyttäjä, mutta raitistunut. Näiden neljän elämä on risteyskohdassa ja kirjan tarinan ytimessä, ytimessä, joka on täynnä hajuja, ilkeyksiä, nyrkkejä, mustelmia, oksennusta, verta. Kirjailija on kirjoittanut tarinan mahdottomasta ja mahdollisesta, vastakohdista. Voiko vastakohdat täydentää toisiaan?

On Tuuli, joka meni naimisiin ja sai tytön. On Elena, joka oli hyvän perheen tyttö, mutta jota kiehtoi muunlainen elämä. Molemmille oli tarjolla vaihtoehtoja, mutta valinta osui väärään. Molemmille oli kuitenkin olemassa mahdollisuuksia muuttaa elämänsuuntaa. Elämää ei voi elää suunnitellusti, vaan sattuma asettaa kohdalle vaihtoehtoja, joista pitäisi valita oikein. Kirjan henkilöt pähkäilevät valintojensa edessä. Lukijana sain jännittää miten Raivon tilanteet muuttuivat yhä kiperimmiksi. Valitettavasti.

Sinä kysyt, millainen minä olenkaan. Millainen salaisuus minuun kätkeytyy ja voiko sen kertomalla purkaa. Miltä minä maistun, sinä tahdot tietää ja minä kerron: olen ketunleipä kuumalla kalliolla. Olen sulaa vaniljaa sinun sormissasi.

Eeva Rohas, Raivo ****

Otava 2018

s. 268

Naisen tie -lukuhaasteen koontipostaus

Marika Oksa haastoi lukemaan elämäkertoja ja muistelmia haasteessaan Naisen tie. Haaste oli kuin minulle tehty, sillä rakastan elämäkertoja ja muistelmia. Tykkään myös autobiografeista, joissa sekoitetaan sulavasti faktaa ja fiktiota lukijan iloksi. Lupasin Marikalle lukea ainakin Tove Janssonista tehdyn elämäkerran, jonka sain sen ilmestymisvuonna joululahjaksi. Kirja on jostakin syystä pysytellyt pitkään lukulistalla, mutta onneksi luin sen nyt tämän haasteen aikana, sillä kirja on todella hyvä. Tove on yksi lempikirjailijoistani ja ihailen hänen upeaa uraansa.

Karjalainen Tuula: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Toinen lempikirjailijoistani eli ruotsalainen Astrid Lindgren kirjoitti päiväkirjoja toisen maailmansodan aikana. Lindgren paneutui tosissaan tallentamaan toisen maailmansodan vaiheita. Näistä päiväkirjoista on nyt postuumisti julkaistu kirja, jota suosittelen kaikille, sillä se on hyvin kattava mm. lehtikuvien ja –artikkeleiden vuoksi. Päiväkirjoissa tulee esille myös Lindgrenin oma elämä tuona aikana.

Lindgren Astrid: Sotapäiväkirjat 1939-1945 

Yksi vuoden 2017 upeimmista novellikirjoista on Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Novellit sisältävät kirjailijan omakohtaisia kokemuksia mm. alkoholismista. Suosittelen lukijoille tätä raadollisen koskettavaa kirjaa. Berlin onnistui loppuvuotensa olemaan raitis, jota hän oli yrittänyt vuosikaudet.

Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Ranskalaisen Simone de Beauvoirin lyhytromaani Lempeä kuolema kertoo kirjailijan äidin viimeisistä viikoista sairaalassa. Kirja ei ole pelkästään sairaalakertomus, vaan se sisältää myös muuta kerrontaa mm. äiti-tytär-suhteesta ja kirjailijan omasta elämästä.

de Beauvoir Simone: Lempeä kuolema

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa napakoita kolumneja, joita luen mielelläni. Hän katselee elämää tarkkailijan roolissa, hiukan syrjässä, mutta kuitenkin terävästi kiinni omaa elämää sivuavissa tapahtumissa.

Härkönen Anna-Leena: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia 

Annikki Kariniemi tuli tutuksi, kun luin Rosa Liksomin teoksen Everstinna, joka kertoi Kariniemen ja hänen miehensä kurjasta avioliitosta. Kiinnostuin Annikki Kariniemestä ja huomasin, että hän on kirjoittanut myös omakohtaisen kirjan avioliittohelvetistään. Todella raaka avioliitto, mutta kirja on hienosti kirjoitettu.

Kariniemi Annikki: Erään avioliiton anatomia

Yksi Miss Suomi kruunun haltijoista, jonka suurin osa tunnistaa julkisuudesta, on Virpi Miettinen. Hänen elämäkertakirjansa nimi on Tuhma prinsessa.

Miettinen Virpi ja Tuula Nieminen: Tuhma prinsessa 

Toimittaja Anni Saastamoinen on tuttu somemaailmasta. Hän ilmaisee itseään räväkästi ja suurelle osalle hänen seuraajistaan ja kavereistaan tuli yllätyksenä, että hän sairastui masennukseen. Tästä ajasta hän on kirjoittanut rosoisen Depressiopäiväkirjat teoksen.

Saastamoinen Anni: Depressiopäiväkirjat  

Pauliina Vanhatalo on noussut yhdeksi lempikirjailijoistani. Hänen edellinen omakohtainen kirjansa oli koskettava Keskivaikea vuosi. Tälle kirjalle hän kirjoitti jatkoa kirjassa Toinen elämä, joka kuvaa omakohtaisia keski-ikäistymiseen liittyviä ajatuksia.

Vanhatalo Pauliina: Toinen elämä

Rosa Liksom kirjoitti huikean murreteoksen Everstinna, jonka kirjablogistit valitsivat vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Kirja kertoo Annikki Kariniemen ja hänen miehensä vaikeasta avioliitosta.

Liksom Rosa: Everstinna

Selja Ahava kirjoittaa loistavia teoksia, joiden rosoisuus koskettaa minua tunnetasolla. Valitsin tämän hänen omakohtaisen kirjansa vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Hänen miehensä ilmoitti haluavansa vaihtaa sukupuolta ja kirja kertoo tästä muutoksesta kirjailijan tuntemuksin.

Ahava Selja: Ennen kuin mieheni katoaa

Birgitta Ulfsson on kaikkien rakastama näyttelijä ja halusin lukea hänestä tehdyn elämäkerran heti, kun näin sellaisen ilmestyvän.

Hansén Stig: Birgitta Ulfsson - Mikä ettei?

Kati Tervo on kirjoittanut upean autobiografin taiteilija Ellen Thesleffistä.

Tervo Kati: Iltalaulaja 

Koko Hubara nousi lukijoiden tietoisuuteen kirjallaan Ruskeat tytöt. Hänellä on myös samanniminen blogi. Kirja on omakohtainen ja kuvaa hänen elämäänsä Suomessa suomalaisena, mutta erinäköisenä kuin muut. Kirjablogistit valitsivat kirjan vuoden 2017 parhaaksi tietoteokseksi.

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Pidin kovasti tietoteoksesta ERROR – Mielen häiriöitä, joten halusin lukea Elina Järven ja Olga Poppiuksen uusimman tietoteoksen Elämäni ennen kuolemaa. Kirjassa on viisitoista elämätarinaa, jotka Olga Poppius on kuvittanut.

Järvi Elina ja Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa

Lämmin kiitos Marikalle lukuhermoja kutkuttavasta haasteesta. Toivottavasti näistä kirjoista löytyy vinkkejä lukijoille, jotka etsivät elämäkertoja, muistelmia tai teoksia, joissa on sekä faktaa että fiktiota.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me kutsuimme kodiksi.

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin teoksen päähenkilö tulee esille kirjan nimestä, Nimeni on Lucy Barton. Lucy on kirjailija ja kertoo omasta elämästään, jonka huippukohtana hän pitää sitä, että ollessaan eräässä elämänvaiheessa sairaalassa useamman viikon, hänen äitinsä tuli sinne useammaksi päiväksi hänen seurakseen. Äiti-tytär-suhde oli ollut vaikea ja Lucy oli pysytellyt kaukana perheestään. Lucyn lapsuudenkoti oli siis autotalli ja he olivat köyhiä. Kouluiässä Lucy oppi jäämään koululle niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista, sillä koulussa sentään oli lämmintä. Oma koti oli jäätävän kylmä.

Nimeni on Lucy Barton teosta on sanottu munromaiseksi, ja kieltämättä lyhyestä ja tarkkanäköisestä kirjoitustyylistä nousi mieleeni Alice Munron novellit. Alice Munro kirjoittaa myös tavallisista ihmisistä, jopa köyhistä. Kirjailija itse on vakavaraisesta akateemisesta perheestä lähtöisin, joten hän on uskaliaasti pureutunut köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Elizabeth Strout on kirjoittanut päähenkilön lapsuudesta vaikean ja hävettävän, josta ei voi puhua edes äidin kanssa. Muistot olivat liian kipeitä ja täynnä kyyneleitä. Kyyneleitä, joita lapsuudenkodissa ei saanut vuodattaa. Kodin ilmapiiri oli tunneköyhää, eikä vanhemmat arvostaneet lapsiaan. Rakkaus ja halaukset eivät kuuluneet perheen käytäntöihin. Lucy janosi rakkautta ja hyväksyntää vielä aikuisenakin.

Luin Elizabeth Stroutin sanoja ja kertomusta suurella intensiivisyydellä. Avasin kirjan ja luin sen yhdellä lukukerralla loppuun asti. Kirjan lopusta ei löydy kohokohtaa, vaan se kulkee tarinan mukana. Se kohokohta on lukijan halu tietää enemmän, mutta kirjailija antaa myös lukijan arvata tapahtumia. Pahimmat salaisuudet, ehkä edes sinäkään et halua niistä tietää.

Elizabeth Strout hurmasi minut lyhyistä kappaleista koostuvalla teoksellaan. Kirjailija sai vuonna 2009 Pulizer-palkinnon kirjastaan Olive Kitteridge, jonka haluaisin lukea. Tällaista kirjallisuutta janoan lisää. Kirja on  kipeäätekevää arkielämän kuvausta, mutta upeasti kerrottuna.

Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.

Elizabeth Strout, Nimeni on Lucy Barton *****

Suom. Kristiina Rikman

Tammen Keltainen kirjasto 2018

s. 163

My Name is Lucy Barton 2016