Vuoden 2021 esikoisromaanit

 

Vuoden 2021 aikana olen lukenut aika monta esikoisromaania. On aina jotenkin sympaattista avata kirjoittajansa ensimmäinen julkaistu proosateos. Voin sanoa, että lukemani esikoisromaanit ovat koskettaneet ja kiehtoneet minua monella tunnetasolla ja olen iloinen, että olen lukenut seuraavat alla olevat kirjat: 

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Ann-Christin Antellin historiallinen esikoisromaani oli mukavan kepeä ja romantiikalla höystetty tarina 1800-luvun loppupuolen Turusta, josta nousee yhteiskunnallinen viesti naisen asemasta. Jatkoa seuraa kaikille meille kiinnostuneille, sillä kirja aloitti Puuvillatehdas-sarjan.

 

 

Niillas Holmberg: Halla Helle

Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle on uskomattoman monivivahteinen ja taidokas romaani suoraan Saamenmaalta. Tarina kuvailee nykyajan saamelaisten elämää ja kulttuuria sekä vertaa elämää historiaan, kertoen minkälaista elämä oli ennen. Halla Helle on myös kirja nuoresta rakkaudesta ja parisuhteesta sekä parisuhdetta varjostavasta masennuksesta. Holmberg on kirjoittanut aiemmin useita runokokoelmia. Myös Halla Hellestä löytyy runoja.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubaran esikoisromaani on kuin näkymätön taistelu. Taistelu äidin ja tyttären välillä. Taistelu, mikä viiltää, kiduttaa ja tuntuu aina kurjalta molemmista. Mutta kirjasta nousi esille myös ne hyvät hetket. Olen lukenut myös Koko Hubaran esseeteoksen Ruskeat Tytöt.

 

Laura Malmivaara: Vaiti 

Laura Malmivaaran esikoisromaani on kauniilla tavalla ahdistava teos. Tarina on syvällisesti pohdiskeleva ja tuo esille hiljaisesti kertojan omia ajatuksia, sillä eräs ikävä aika jätti jälkeensä säröjä ja haavoja koko perheeseen. Hieno esikoisteos. Pidin valtavasti varsinkin kertojan äidin ajatuksista. 

 

 

Maisku Myllymäki: Holly 

Maisku Myllymäen esikoisromaani kertoi tarinan kahden eri-ikäisen naisen yhteisestä viikosta saarella. Toinen oli eläväinen ja seurallinen, toinen hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt. Hollyn seurassa uppouduin outoon ja erikoiseen saariviikkoon, jota seurasi odottamaton mysteeriloppu.

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Joonatan Tola kertoi väkevän värikkäässä esikoisteoksessaan lapsuudestaan ja perheestään, johon luomisvimmainen isä loi epävarmuutta, ahdistusta ja puutetta elämänhallinta-, päihde- ja mielenterveysongelmillaan. Kirja pohjautuu tositapahtumiin, mutta Joonatan Tola on ottanut vapauden suodattaa tapahtumia ja henkilöhahmoja oman mielikuvituksensa läpi.

Värikäs kirjavuosi näkyy hyvin näissä esikoisromaaneissa. Takuuvarmasti tulet viihtymään näiden kirjojen parissa. 🌹🌹🌹

 

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

 

Se putosi kulmikkaana kuin tähti, siivet sakaroina, nokka sojotti suoraan sivulle. Minä käännyin katsomaan taivaalle, ikään kuin olisin voinut vielä nähdä jäljen, jonka maahan syöksyvä pikkulintu raapaisee pakkasaamuun. Hopeisen naarmun.

Katja Kallion teokset vetoavat minuun monella tunnetasolla. Uusimman teoksen nimi jo kertoo, että runollisen kaunis teksti kertoo tunteista. Kirjan nimi on Tämä läpinäkyvä sydän.

Katja Kallion kirja Säkenöivät hetket sijoittui Hankoon, jossa Ellyn äiti oli kylpylässä töissä. Äiti kuoli ja Elly meni naimisiin Theon kanssa, ja heille syntyi neljä lasta. Beata, yksi tyttäristä rakastui ja sai tyttären. Tämä läpinäkyvä sydän jatkaa Beatan tarinaa vuodesta 1942. Beata tyttärineen ja  muu perhe saapuivat evakosta neuvostoliittolaisten sotilaiden hajoittamaan kotikaupunkiinsa Hankoon.

Kun kiedon jalan ympärillesi sinun sydämesi tuntuu eksyneen minun jalkaani ja hakkaavan reidessäni. Sydän hakkaa myös kaulallasi, sen tunnen otsassani. Sinulla on sydämiä ympäri kehoasi, toisin kuin muilla ihmisillä. 

Beata kuului naisten paarialuokkaan, koska hän oli synnyttänyt aviottoman tyttären. Vanhemmat pitisivät hänet mielellään piilossa kotonaan, sillä ihmiset puhuivat pahaa, juorusivat ja keksivät omiaan. Beata oli nuori ja valmis ihastumaan. Kaupunki oli täynnä miehiä, vaikka suomalaiset miehet olivat rintamalla sotimassa. Oli saksalaisia sotilaita ja venäläisiä sotavankeja. Beata ihastui ukrainalaiseen sotavankiin, joka oli sotinut Neuvostoliiton joukoissa.

Linnut lehahtivat lentoon sisälläni. Ne olivat sulkeneet siipensä kuin sateenvarjot, pysyneet liikkumatta komerossaan niin kauan, että olin unohtanut ne tai pitänyt niitä kuolleina. Nyt ne heräsivät kaikki yhtäaikaa. 

Sotavankien kanssa seurustelu oli kielletty ja rangaistava teko. Beataa ei hillinnyt mikään, sillä hän halusi nähdä ihastuksensa kohteen, koskettaa ja tuntea. Yhteistä kieltä ei ollut, yhteinen ymmärrys riitti. Sitten Suomi teki sovinnon Neuvostoliiton kanssa.

Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän on intohimoinen rakkauskertomus sotavuosien Hangosta. Kirja on kertomus luvattomasta rakkaudesta aseiden ja kuoleman keskellä. Toivoin niin kovasti onnellista loppua. Lue kirjasta mitä tapahtui.

 

Katja Kallio, Tämä läpinäkyvä sydän

Otava 2021

s. 263

Rakkausromaani

 

Katja Kallio: Säkenöivät hetket 

Katja Kallio: Yön kantaja 

Laura Malmivaara: Vaiti

 

 

Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti aina sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti!

Laura Malmivaaran esikoisromaani Vaiti on omakohtainen kertomus ajasta ikävän kohun jälkeen. Ajattelin ensin, että en halua tirkistellä kenenkään julkisuuden henkilön vaikeuksissa ollutta elämää, mutta se kuva, jonka olen saanut hienoa näyttelijäntyötä tehneestä Malmivaarasta muutti mieleni. Onneksi luin kirjan, sillä siitä nousi esille myös hänen kaunis ja tiivis suhde vanhempiinsa. Kirjan toinen kertoja oli nimettömän kertojan äiti.

Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan.

Vuosi 2018 oli todella ikävää aikaa Malmivaaran läheisille. Malmivaara tuo kirjassa esille omien läheistensä ajatukset ja tunnot kyseisten tapahtumien jälkeisenä kesänä, kun hänen olisi pitänyt valita puolensa julkisen nöyryytyksen saaneen ex-miehensä tai metoo-kampanjoivien naisnäyttelijöiden välillä. Laura Malmivaara oli tuolloin hiljaa, mutta teoksessaan hän antaa omat ajatuksensa julki tuosta kohusta, mikä jätti jälkensä varsinkin heidän lapsiinsa. Henkilöiden oikeat nimet on vaihdettu tarinassa.

On hirveän vaikea saada ihmistä nöyrtymään pakolla. Että nyt me avataan sun mätäpaise ja sen jälkeen sun täytyy muuttua. Ei se mene niin. On se sitten lapsi tai aikuinen, se iskee takaisin, heti.

Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti on kauniilla tavalla ahdistava teos. Tarina on syvällisesti pohdiskeleva ja tuo esille hiljaisesti kertojan omia ajatuksia, sillä tuo ikävä aika jätti jälkeensä säröjä ja haavoja koko perheeseen. Hieno esikoisteos. Pidin valtavasti varsinkin kertojan äidin ajatuksista.

 

Laura Malmivaara, Vaiti

Otava 2021

s. 242

Esikoisteos

 

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

 

Minä pelkään vaimoni silmiä. Hän ei näe ulos, eikä kukaan näe sisään. Katsokaa nyt, silmät ovat kuin kivet, harmaat kivet, meren hiomat kivet. Katsokaa häntä.

Brittiläinen kirjailija Christy Lefteri kirjoittaa kirjassaan Aleppon mehiläistarhuri Syyriasta paenneista pakolaisista, jotka toivoivat päätyvänsä pakomatkallaan ystäviensä tapaan Isoon-Britanniaan. Pakomatka oli vaarallinen, koska niitä järjestivät rikollisjärjestöt. Pakomatka vaati myös paljon rahaa ja/tai lisäksi jotain muuta.

Kirjan kertojana toimi Nuri, joka hoiti Aleppon laidalla mehiläisiä. Hänen vaimonsa Afra oli kuvataiteilija. Heillä oli lisäksi pieni poika. He kaikki vaurioituivat psyykkisesti tai fyysisesti Syyrian sisällissodan aikana. Sota alkoi todellisuudessa vuonna 2011 ja jatkuu edelleen. Sota on pääosin uskonsota, ja sen johdosta yli viisi miljoonaa syyrialaista pakeni ulkomaille vuoteen 2017 mennessä Wigibedian mukaan.

Aleppo oli pelkkää tomua. Afra kieltäytyi lähtemästä. Kaikki muut olivat menneet.

Kirjan kirjoittaja Christy Lefteri toimi vuosina 2016 ja 2017 vapaaehtoistyöntekijänä ateenalaisessa pakolaiskeskuksessa, jonne tulvi syyrialaisia ja afganistanilaisia pakolaisia. Hän kuuli paljon ihmisten kertomia tarinoita sodan runtelemasta kotimaastaan ja kokemuksista sodan jaloissa. Nuo ihmisten kertomat tarinat saivat hänet kirjoittamaan Aleppon mehiläistarhurin. 

Minä otin Afran kasvot käsiini, suutelin ensin toista silmäluomea, sitten toista. Osa minusta toivoi, että olisin voinut surmata hänet suudelmillani, vaivuttaa hänet ikiuneen. Hänen mielensä kauhistutti minua. Hänen silmiensä takana oli kuin vankilassa kaikki se, mitä hän näki, ja kaikki se, mitä hän muisti. 

Sota on hirvittävää ja se aiheuttaa aina kammottavia traumoja, jotka voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Syyrian sota on kestänyt jo hirvittävän kauan. Voiko niin kauan kestäneestä sodasta toipua mikään maa? Pakolaisten kohtalo voi olla julma. Olemme nähneet uutisista, miten pakolaiset värjöttelevät vähissä vaatteissa teltoissa jäätävissä talviolosuhteissa, tai miten maat pystyttävät piikkilanka-aitoja ympärilleen politikkojen ja kansalaisten huutaessa, että meidän maahan ette pääse, emme ota vastaan pakolaisia!

Meidän ihmisten velvollisuus on auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä, varsinkin sodan runtelemista maista tulevia pakolaisia.

Tutustuin nuoreen syyrialaisperheeseen työni kautta. Perheen isä oli kreikkalaisella pakolaisleirillä, äiti oli saapunut elokuussa 2018 kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa Suomeen eri leiriltä. Isä ei ollut tavannut nuorinta lastaan kertaakaan muuta kuin kännykän videopuheluiden välityksellä. Minäkin puhuin isän kanssa videopuhelun välityksellä, ja isä oli kiitollinen siitä, että opetin hänen lastaan. 

Lapset saivat elämänsä ensimmäisen kerran leluja, värityskyniä ja paperia, kun aloittivat päivähoidon. 6-vuotiaalla esikoisella oli niin kova tarve oppimiseen, että kun hän aloitti eskarin syksyllä, hän oppi alussa tekemään kynällä ympyrän omaksi kuvakseen, mutta keväällä hän piirsi jo prinsessoita ja osasi puhua ja lukea suomen kielellä. Ja samana keväänä myös äiti puhui suomea suoritettuaan kielikurssin.

Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhuri nosti esille pakolaisten kokemia tilanteita ikävällä pakomatkallaan pois kotimaastaan. 

Christy Lefteri, Aleppon mehiläistarhuri

suom. Leena Ojalatva

S&S 2021

s. 376

The Beekeeper of Aleppo 2019

Sotakirja/Pakolaiskirja

 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

 

Jänis kasvaa puolihämärässä. Sen pää paisuu, silmät pullistuvat, korvien päät kurottavat näkymättömiin, etuhampaat kaartuvat elefantin syöksyhampaiksi. Kolmimetrinen hahmo on hetkessä kaksin verroin pidempi, korkeampi ja huomattavasti uhkaavampi. Se näyttää siltä kuin vartioisi pimeyttä itsessään. Nyt se tuntuu katselevan minua kuin houkuttelevaa porkkanaa.

Antti Tuomaisen Jäniskerroin vei huikealla tavalla seikkailupuiston maailmaan, jossa tapahtui kaikenlaista outoa tai kirjan päähenkilölle Henrille tapahtui kaikenlaista oudon rikollista, kun hän sai perintönä kyseisen seikkailupuiston. Vakuutusmatemaatikolle konkurssin partaalla oleva seikkailupuisto oli kauhistus, josta olisi pikimmiten päästävä eroon, mutta kuinkas sitten kävikään...

SunMunFun. Kirjaimet näyttivät suuremmilta kuin viime käynnilläni. Joka oli ollut samalla ainoa käyntini. Yllättäen kirjaimet näyttivät myös uhkaavilta. Huomasin ajattelevani, että minun pitää olla varovainen etten saa päälleni sen enempää ässän teräviä koukkukärkiä kuin pulleaa vatsaakaan. 

Seikkailupuiston henkilökuntaan kuului mielenkiintoisia ihmisiä mm. myyntihenkilö Minna K, joka haisi tupakalle ja lonkeroille joko enemmän tai vähemmän, turvallisuudesta vastaava Esa, joka haisi enemmän tai vähemmän rikille, jonka ymmärsin lopulta tarkoittavan pieruja. Johanna hallitsi kahvilaa ja Kristian teki korjaustyöt. Samppa hoiti lasten leikittämisen. Venla oli lipunmyyjä, mutta pysytteli sairaslomilla. Sitten oli Laura Helanto, joka sai Henrin matemaatikon sydämen läpättämään epätahtiin.

Miinus kuusikymmentäkolmetuhatta viisisataaneljäkymmentäyksi euroa ja kahdeksankymmentä senttiä. Aurinko oli laskenut. Olin kahlannut vain osan papereista, mutta maksamattomia laskuja ja karhukirjeitä oli jo etusormenpaksuinen pino. Summa oli huomattava.

Niinpä niin. Henri ei perinyt pelkästään veljensä seikkailupuistoa, vaan myös seikkailupuiston velat, joita loppujen lopuksi rikolliset perivät. Rikollisilla oli kovat otteet ja murhat mielessä. Pian Henri huomasi tarkkailevansa koko ajan ympärilleen, että mistä tumma maastoauto oli tulossa, sillä hän halusi pysytellä elossa.

Syön. Ison miehen kehotukseen tuo oman motivaatiolisänsä musta pistooli, jota hän pitää pöydällä lepäävässä oikeassa kädessään. Korvapuusti on iso, pullaa on paljon.

Antti Tuomaisen Jäniskerroin kietoutui oudolla tavalla rikollispiirien organisoimaan toimintaan, jossa yrittäjille ensin lainattiin rahaa, ja sen jälkeen rahoja alettiin perimään väkivaltaisella tavalla. Henri oletti, että hän ei ole rikollisille velkaa, mutta sormea väännettiin siihen malliin, että mieli muuttui, tai siis muutettiin kivun kautta. Veljen velka oli Henrin velka.

Jäniskertoimen mukana sain uppoutua asiallisen, mutta pelottoman seikkailupuistoyrittäjän taloudelliseen umpikujaan, jota rikollispiirit uhkasivat ilkeillä toimillaan. Jäniskerroin suorastaan hullaannutti mustalla huumorillaan, jonka uskon näkyvän myös tulossa olevasta elokuvasta.

 

Antti Tuomainen, Jäniskerroin *****

Otava 2020

s. 340

Dekkari 

Taina Latvala: Torinon enkeli

 

Oli jouluaatto, kirkas päivä, koko Italia kietoutunut pyhyyden kimaltavaan kaapuun. Silti en olisi mitenkään voinut aavistaa, että juuri tuona päivänä koko maailmani muljahtaisi aivan uuteen asentoon.

Taina Latvalan uusin teos Torinon enkeli kertoi kirjailijasta, joka lensi Torinoon viettämään joulua kirjailijaresidenssiin. Hän aikoi viettää residenssissä jonkun aikaa, ja kirjoittaa uutta kirjaansa. Takana oli ero pitkäaikaisesta poikaystävästä ja mieli oli muutenkin maassa ikääntymisen ja äitiyden ajatuksista.

Minusta tuli äiti 24. joulukuuta vuonna 2019. Tuo odottamaton hetki koitti vähän ennen keskiyötä Torinon kaupungissa, kadulla nimeltä Via Montana.

Kirjailija löysi kadulta pienen tytön, jolla oli pelkästään mekko päällään. Hänen vanhempiaan ei löytynyt mistään, eikä tyttö suostunut puhumaan hänelle mitään. Kirjailijan ei auttanut muuta kuin viedä kylmettynyt tyttö omaan asuntoonsa. Aihepiiri kehittyy kyseisen mysteerilapsen ja kirjailijan oman äitiydenkaipuun lomaan. Lisäksi aihepiiriin on sekoitettu hieman vanhan asunnon menneisyydessä tapahtuneita kuvioita.

Minä vain katselin häntä, hänen suloisia pieniä käsiään ja pitkiä ripsiään. Miten ne saattoivatkin olla luonnostaan niin mustat ja kaartuvat? Samalla tiesin, että viimeistään illalla tai seuraavana päivänä minun pitäisi luovuttaa hänet viranomaisten haltuun. 

Kirjan teemoissa pureuduttiin tiiviisti äitiyteen ja toisaalta sen vastakkaisiin ajatuksiin, että äitiys olisi ihanaa ja lapset olisivat ihania, mutta kaikki naiset eivät haluasi kokea esimerkiksi synnytystä, tai eivät voisi jostakin syystä (pelot, kivut jne.) kokea äitiyteen liittyviä kokemuksia.

"Mamma", hän sanoi ja katsoi minua pimeässä. Sydämeni takoi hänen korvaansa vasten. Hänen äänensä oli pehmeä, niin kaunis ja lämmin, kun hän sanoi sen. En tiennyt, mitä olisin vastannut, mikä olisi ollut oikea lause, ja niinpä minä sanoin vain "Si".

Taina Latvala kirjoittaa uskomattoman kaunista tekstiä. Olen verrannut ennenkin hänen tuotantoaan Alice Munron teoksiin ja teen sen nytkin. Latvalan teoksissa on hyvin samankaltainen ääni ja sävy kuin Munron teoksissa. Torinon enkeli oli kuitenkin rakenteeltaan pidempi kuin Munron novellimaiset lyhyehköt tarinat, ja kirja kehittyi jännittäväksi, jopa- hieman kummitusmaiseksi, joka yllätti minut. Sopi hyvin tarinaan ja kirjan tunnelmaan.

 

Taina Latvala, Torinon enkeli

Otava 2021

s. 326

Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Taina Latvala: Välimatka

Maija Hurme ja Lina Laurent: Piilopalstan tarhurit

 

Talojen välissä on tyhjä tontti. Puiden takaa pilkottaaa talo, joka näyttää hylätyltä.

Kerran näin tuolla valot, Ville sanoo.

Se on varmasti kummitustalo, sanoo Jasmin, ja hänen silmänsä säihkyvät.

Maija Hurmeen ja Lina Laurentin hurmaavasta lasten tieto/satukirjasta Piilopalstan tarhurit voi lukea Villen, Jasminin ja Lunan seikkailusta hylätyn talon pihalla. He tapasivat pihalla Armin, joka oli tekemässä talon pihalle kasvimaata. Hän sai lapset kiinnostumaan viljelystä.

Armin autotallissa lapset saavat valita, mitä viljelevät.

Voimme kasvattaa vaikka minkälaisia kasveja. Osan voimme syödä, toisista tulee ruokaa mehiläisille, kimalaisille ja perhosille. 

Kirjan ihanan yhteisöllisen tarinan seasta löytyi tietoiskuja mm. viljelypenkin toteuttamisesta, auringosta, hiilidioksidista, vedestä, kompostoinnista, pölyttämisestä ja mitä löytyy maan alta.

Piilopalstan tarhurit sopii hyvin tieto/satukirjaksi varhaiskasvatukseen,  esikouluun ja alkuopetukseen. Olisi kiva, jos lapset saisivat kylvää siemeniä multaan kirjan oppien mukaan. Lapsista on aina ihanaa seurata miten siemenistä nousee taimia ja miten ne kasvavat vauhdilla. Samalla he oppivat luonnonmukaisella tavalla, miten kasvit tarvitsevat vettä, auringonvaloa, ravinteita ja pölyttäjiä.

Piilopalstan tarhurit on ihastuttava lapsenomainen kasvien viljelystä kertova kirja, joka hurmaa tarinallaan ja tiedoillaan. 

 

Maija Hurme ja Lina Laurent, Piilopalstan tarhurit

kuvitus Maija Hurme

suom. Heli Ikäheimo

S & S 2021

s. 43

Plats på jorden 2021

Lasten tieto/satukirja 

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Piiskapaalu  sijaitsee torilla raatihuoneen luona. Se on mäntyinen tukki, joka on kaivettu tiukasti maahan. Siihen on kiinnitetty rautainen koukku, johon pujotetaan köysi niin, että piiskattava seisoo kädet sidottuna ylös, kasvot paalua kohti. Paalu on seisssyt siinä pitkään, ja se on kulunut ja rispaantunut, nähnyt elämän ikävää enemmän kuin kylliksi.

Roope Lipastin historiallisesta teoksesta Mikaelin kirja löytyi ikävä keskiaikainen tuomioväline: piiskapaalu. Kirjan tarinassa eräs henkilö joutui piiskattavaksi oikeudenkäynnin jälkeen, mutta kuka oli kyseessä, siitä voit ottaa selvää lukemalla tämän mainion Mikael Agricolasta ja hänen vaimostaan Birgitasta kertovan kirjan.

"Ele polghe Kiria quin Sica, waicka henes on wehe wica."

Mikael Agricolaa (1510-1557) on sanottu suomen kielen isäksi, sillä hän käänsi kirjoja suomen kielelle mm. Raamatun. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja suomeksi mm. ABC-kirian, josta on ylläoleva lainaus. Agricola opiskeli aikoinaan Martti Lutherin oppilaana Wittenbergissä, ja opiskelujen jälkeen toimi Turussa kadetraalikoulun rehtorina ja Turun piispana. Turun piispan ominaisuudessa Agricola kutsuttiin rauhanneuvotteluihin Venäjälle, jonne 1500-luvun tapaan matkattiin hevoskyydeillä. Matkalle lähdettiin marraskuussa vuonna 1556 ja paluumatka tapahtui kevättalvella 1557. Talvi oli hyytävä ja matkanteko rasitti kovasti Agricolan terveyttä. 

Haju pyörryttää entistä enemmän, ja Birgitta pelkää saavansa itsekin jonkin taudin, lepran tai pilkkutaudin tai minkä tahansa. Hänen pitää päästä ulos, ennen kuin hän kaatuu saastaiselle lattialle ja kaunis pellavahame menee pilalle.

Miehensä matkatessa Venäjälle ristiriitaisiin rauhanneuvotteluihin, Birgitta joutui vastatusten monenmoisten ongelmien kanssa. Hänen äitinsä sairastui vakavasti, joten Birgitta vei äitinsä paikalliseen hospitaaliin, joka oli niin siivoton paikka, että he lähtivät sieltä pikimiten pois. Muitakin ongelmia löytyi ihan riittävästi, sillä hän joutui jopa raatihuoneelle puhdistamaan mainettaan. Piispan rouvan oli vain selvittävä ongelmista ja vastoinkäymisistä omalla tavallaan.

Roope Lipastin kiinnostava historiallinen Mikaelin kirja kertoi Agricolan matkasta rauhanneuvotteluihin Venäjälle ja miten hänen vaimonsa Birgitta selviytyi sillä aikaa kotona Turussa heidän pienen poikansa Kristianin kanssa. Lipastilla on vahva fiktiivinen ote menneisyyteen, joten Mikaelin kirjasta voit lukea, miltä elämä keskiajalla on näyttänyt.

Roope Lipasti, Mikaelin kirja

Atena 2021

s. 317

Historiallinen romaani

 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä

 

Tämä on kirja tytöille. Kaikille tytöille sosiaaliseen sukupuoleen, seksuaalisuuteen, luokkaan, ihonväriin tai ulkopuolisiin olettamiin katsomatta. Kaikille meille, jotka jaamme nämä yhteiset kivut.

Riina Tanskasen sarjakuvaromaani Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä kertoo yhdeksän kertomuksen kautta, mitä esteitä ja asenteita tytöt joutuvat kokemaan kasvaessaan aikuisiksi. Suurin osa on niin kutsuttuja hiljaisia asenteita, oletuksia ja arvoja, jotka kirjoittajan mukaan asuvat meissä kaikissa, niin naisissa kuin miehissä. Tympeät tytöt repii riehakkaasti auki kyseisiä hiljaisia esteitä tyttöjen kehityksen tieltä. 

Teoksen sarjakuvat räjäyttävät normikritiikillään määritelmät siitä, millaisia tyttöjen kuuluu olla, millainen tyttöys on arvostettavaa ja mitä täytyy sietää. Tämä on lempeän määrätietoista kapinaa kohti maailmaa, jossa on kaikille tilaa olla monimutkaisia. 

Kirjan kansikuvasta voit nähdä kirjan ensimmäisen kertomuksen, Naiseksi kasvaminen, henkilöitä. Kertomuksessa varhaismurrosikäinen tyttö leikki barbi-nukeillaan. Henkilöt ovat siis barbi-nukkeja. Leikistä nousi tyttöä askarruttavia kysymyksiä esim. miksi pojat ja miehet voivat olla ilman paitaa uimarannalla, mutta tytöt eivät. Nännit pitää peittää!

Toisessa kertomuksessa, Kehon kontrolli, pureudutaan tyttöjen ja naisten ulkonäköön. Kertomus käy läpi ihmisten historiaan liittyvää kontrollia naisten kehosta ja ulkonäöstä. Kukaan ei ole tyytyväinen naisten ulkonäköön, ja naisen pitäisi ainakin vähintään laihduttaa tai jotenkin muuttaa ulkonäköään, että olisi sovelias.

Tympeät tytöt sarjakuvakirjan muut kertomukset ovat nimeltään Pelkuri, Tyttöystävä-äiti, Naisen työ, Ihmisen kuva, Tyttövoimaa, Kiltti tyttö ja Niin kuin muut tytöt. Kertomuksissa käydään läpi mm. seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa sekä niiden pelkoa, naisen elämän muuttumista tultuaan äidiksi sekä naisten työelämän vähättelyä, mikä on noussut esille varsinkin nyt korona-aikana kuntien vähätellessä hoivatyön palkkausta. Koronahoitajille ei olla antamassa palkkioita tai tarpeeksi palkkaa tekemästään työstä.

Riina Tanskasen Tympeät tytöt on sitä arkipäivää, mitä minä itse olen elänyt ja mitä minun tyttäreni on elänyt ja jatkossa seuraavat sukupolvet tulevat elämään. Kertomukset ovat hyvin samaistuttavia esim. seksuaalisen pelon ja ahdistelun määrä ei tule katoamaan helpolla tavalla. Raiskauksista voi lukea joka päivä mediasta. Ei kukaan lapsi, tyttö, poika, nainen eikä mies halua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Nuoret tytöt joutuvat seksuaalisen väkivallan ja ahdistelun kohteiksi hyvin usein ja siitä voi seurata todella ikäviä mielenterveysongelmia ja oman elämänhallinnan ongelmia, käytösongelmia, päihdeongelmia jne.

Riina Tanskasen sarjakuvakirjasta Tympeät tytöt voisi jatkaa kirjoittamista vaikka kuinka pitkälle, sillä se herättää runsaasti ajatuksia, muistoja ja tunteita. Niin minullekin tapahtui. Ja uskon, että myös sinulle lukijani.

 

Riina Tanskanen, Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä

Into 2021

s. 165

Sarjakuvaromaani 

Richard Osman: Torstain murhakerho

 

"Ensinnäkin me olemme ystäviä, totta kai, näillä muilla ei vain ole vielä sytyttänyt. Ja toiseksi, jos meidän kutsussamme ei sitä sanottu, konstaapeli De Freitas, se johtuu minun hajamielisyydestäni. Tämä on Torstain murhakerho."

Brittiläisen Richard Osmanin esikoisdekkari Torstain murhakerho aloitti hulvattomasti uuden dekkarisarjan. Kirjan seurassa tutustuttiin Joycen, Elizabethin, Ronin ja Ibrahimin jo eläkkeellä oleviin henkilöhahmoihin, jotka asuivat seniorikylässä. Kerhon oli aloittanut Penny (ex-poliisi), joka halusi selvittää ratkaisemattomiksi jääneitä tutkimuksia. Niitä oli jäljellä monta laatikollista, joten murhakerholla riitti töitä. Heidän mielestä oli parempi pysytellä eläkkeelläkin aktiivisena, liikkua ja syödä terveellisesti. Kohtuus kuitenkin loppui, kun oli kyse juomapuolesta.

Odotan kovasti teetä ja brownieta, mutta myös hieman rauhallisempaa tunnelmaa. Koko Coopers Chase juoruaa edelleen Tony Curran-parasta. Ympäröihän kuolema meitä toki paljon täällä, mutta silti. Ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä, että joku hakataan hengiltä lyömäaseella.

Joyce kirjoittaa päiväkirjassaan hurmaavasti Torstain murhakerhosta ja muistakin ajatuksistaan. Olen aiemminkin kirjoittanut, että tykkään, kun kirjoissa syödään ja käydään vaikka kahvilassa herkuttelemassa. Torstain murhakerhossa ehdittiin syödä monet kerrat ja juoda varsinkin teetä. Lisäksi Joyce leipoi herkullisia kakkuja vierailleen. Aidon murhan tutkinnassa Torstain murhakerhon jäsenet olivat aktiivisia ja näyttivät selvittävän rikokset ennen poliisia. He kertoivat tietysti poliisille kaiken minkä saivat selville, no ainakin melkein kaiken.

Richard Osmanin Torstain murhakerhon jäsenet ratkoivat kiinnostavalla tavalla uusia ja vanhoja murhamysteereitä. Huippukiva dekkari suoraan seniorikylästä. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kirjaa.

Richard Osman, Torstain murhakerho *****

suom. Arto Schroderus

Otava 2021

s. 397

The Thursday Murder Club 2020

Dekkari 

Grazia Deledda: Kuin ruo´ot tuulessa

 

Koko päivän Efix, Pintorin rouvien renki, oli vahvistanut pienen maatilan alkeellista rantavallia, jonka oli vuosien myötä saanut voimia säästämättä vähitellen rakennettua joen varteen. Illan hämärtyessä hän istuskeli vaalean Collina dei Colombin rinteen puolivälissä kasvavan sinivihreän ruoikon juureen rakennetun majansa edustalla ja katseli työnsä tuloksia.

Italialaisen nobelistin Grazia Deleddan (1871-1936) teos Kuin ruo´ot tuulessa sijoittui kuumaan Sardiniaan, missä kirjan päähenkilö Efix oli toiminut aatelisperheen maatilan renkinä, yleismies Jantusena. Tosin aatelisperhe ei maksanut hänelle palkkaa. Ei suostunut edes kuuntelemaan hänen pyyntöjään. Vuosien saatossa aatelisperheestä oli jäänyt jäljelle kolme jo iäkästä sisarusta. Sisaruksia harmitti köyhyys ja naapurissa asuva rikas serkku, joka halusi sisarusten maatilan itselleen.

Kaikkein onnellisin oli kuitenkin Efix. Renki makasi olkipatjalla vapaaksi jääneessä majassa ja tunsi yhä tanssivansa. Hän oli ihaillut Giacintoa ja hymyillyt tälle yhdessä naisten kanssa. Poika oli jo asettunut hänen elämässään parhaalle paikalle juuri niin kuin tanssivassa kehässään aikaisemmin illalla.

Efix tunsi olevansa jo vanha ja mietti, miten iäkkäät aatelisnaiset pärjäävät, kun hän ei enää jaksa tehdä maatilan töitä. Kuin tilauksesta haaveisiin, aatelisperheen neljännen tyttären aikuinen poika ilmestyi kuvioihin. Tosin  hänestä tuntui tulevan koko ajan enemmän harmia ja hankaluuksia, eikä iloa ja tukea.

Siskonpojan lisäksi hankaluuksia tuli ikävistä veloista, joita kylän koronkiskuri penäsi yhdeltä sun toiselta, jopa Efixiltä, jonka oli pakko lainata rahaa, kun ei kerta saanut palkkaakaan. Harmi, että ne rahat piti myös maksaa takaisin. Kukaan ei olisi halunnut maksaa velkojaan takaisin. Sopii myös hyvin nykyaikaan, kun ihmiset ottavat liian herkästi pikavippejä ja ne jäävät maksamatta.

Grazia Deledda sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926.  Kuin ruo´ot tuulessa kuvaa kirjailijan kotiseudun Sardinian kansanelämää herkullisen värikkäästi.

Naisten saamat kirjallisuuden Nobel-palkinnot ovat suuressa vähemmistössä verrattuna miehiin, valitettavasti. Grazia Deledda on siis yksi hyvin harvinaisista naisista, jotka ovat saaneet kirjallisuuden Nobelin.

 

Grazia Deledda, Kuin ruo´ot tuulessa

suom. Taru Nyström

Basam Books 2021

s. 253

Canne al vento 1913

Nobel-kirjailija 

Maisku Myllymäki: Holly

 

Hollyn kasvoille laskeutuu viettelyn naamio. Se tulee ja menee kuvien ottamisen tahdissa, se on kuin teatterin koinsyömä esirippu, joka vetäytyy piiloon ja tulee taas esiin, peittää hetkeksi kaiken kaaoksen alleen ja paljastaa sen kohta uudelleen.

Maisku Myllymäen esikoiskirja Holly kertoi kahdesta naisesta, jotka kohtalon oikusta tutustuivat tiettömän saaren uumenissa. Viisikymppinen Holly oli kutsunut luontolehden toimittajan saarelleen, sillä hän oli nähnyt harvinaisen linnun. Lehden omistaja oli patistanut matkalle tyttärensä Evan, joka vietti hyvin yksinäistä elämää. Voisi sanoa, että kaksi yksinäistä naista tapasi toisensa meren äärellä.

Holly oli näyttelijä, joka oli viettänyt sangen sosiaalista elämää, johon oli kuulunut runsaasti miehiä. Holly oli viettelijä, hän vei ja miehet vikisi.

Minulle tuli tuosta mieleen eräs nuorimies, jota tapailin hetken aikaa Genovassa. Hän toisteli sängyssä koko ajan tännekö? tännekö? Luulen, että hän oli maanmittausinsinööri. Oikein sievä tapaus, mutta oikeasti, kuka haluaa olla seksin aikana kartanlukija?

Äiti oli pyytänyt Evaa luomaan luottamukselliset välit Hollyyn, jotta Eva saisi tietää miksi Holly oli saarella ja mitä hän teki siellä. Valokuviakin äiti pyysi ottamaan. Eva oli luontokuvaaja, joten äidin pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Vanhempi nainen toi muutenkin mieleen oman äidin, josta Eva ei pitänyt. Sitten paikalle purjehti mies.

Hän muistaa, mitä Holly kertoi: tämä mies nukkuu aina ilman kalsareita. Holly sanoi myös: tosin minun kanssani kaikki miehet nukkuvat ilman kalsareita.

Maisku Myllymäen esikoiskirja Holly kertoi tarinan kahden eri-ikäisen naisen yhteisestä viikosta saarella. Toinen oli eläväinen ja seurallinen, toinen hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt. Miten yhteinen viikko sujui? Hollyn seurassa uppuduin outoon ja erikoiseen saariviikkoon, jota seurasi odottamaton mysteeriloppu.

 

Maisku Myllymäki, Holly

Wsoy 2021

s. 250

esikoiskirja

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Näin heidät pulikoimassa uima-altaassa, oli yö. Heitä oli kolme ja he olivat hyvin nuoria, lähestulkoon lapsia, kuten minäkin silloin olin.

Uppouduin heti ensimmäisistä lauseista italialaisen Paolo Giordanon uusimman kirjan, Jopa taivas on meidän, koskettavan kauniiseen tarinaan, jota kertoi tarinassa Teresa. Teresa kertoi ensimmäisissä lauseissa kolmesta pojasta, jotka asuivat maatilalla. Kyseinen maatila sijaitsi hänen mummolan naapurissa. Mummolassa hän vietti kesälomansa ja tutustui poikiin, Nicolaan, Berniin ja Tommasoon, ja vietti heidän kanssaan kesäpäivänsä.

Viimeisenä lukiovuonna opiskelin aamusta iltaan, sillä en tiennyt, mihin muuhunkaan olisin aikani ja elämäni käyttänyt. Se oli ainoa keino, jolla estin ajatuksiani karkaamasta niiden tuhannen kilometrin päähän, jotka erottivat minut Spezialesta. Jopa unessa päässäni pyörivät aina samat muistikuvat. Pojat uima-altaassa. 

Spezialessa oli siis kolme poikaa, jotka kasvoivat yhdessä veljeksinä. Vain Nicola oli maatilan omistajien poika, kaksi muuta oli kasvattipoikia, joista maksettiin hoitorahaa. Maatilan omistajat olivat eräänlaisia luontaisen viljelemisen edelläkävijöitä, he myös kannattivat eräänlaista uskontoa. Cesare piti oppitunnit kotona, joten poikien elämä keskittyi vain ja ainoastaan maatilalle, jossa Cesare selkeästi aivopesi heitä. Poikien vanhetessa heille tuli myös muita ajattelemisen aiheita, mutta he olivat tottuneet jakamaan melkein kaiken ja elämään hyvin vaatimatonta elämää. 

Hän kirjoitti:"Meidän on oltava oma taivaamme!"

Cesare ohjasi Nicolan ja Bernin jatko-opiskelemaan lukioihin, mutta Tommason hän ohjasi tuttunsa luokse töihin sadan kilometrin päähän. Yritti erottaa pojat toisistaan, mutta erehtyi toimissaan. Bern ei viihtynyt lukiossa, vaan siirtyi pian itsenäiseen opiskeluun, ja luki anarkistisia kirjoja sekä viehättyi yhä enemmän luonnonsuojeluaatteesta.

Erään ikävän tapahtuman jälkeen Cesare vaimoineen poistui maatilalta, jonne pian saapui eräs luonnonsuojeluaktivistiryhmä, joka teki maaseudun ympäristössä kaikenlaisia tempauksia, joista osa oli ikäviä. He elivät naapuruston ja poliisien tiukan tarkkailun alla.

Hän seisoi syrjemmällä, piilossa pylvään takana. Vasta hänen vaatteistaan tajusin, että lapsuutemme oli takanapäin ja meistä oli tullut isoja. Hän oli pukeutunut tummaan päällystakkiin, jonka alta vilahti solmio. Bern. 

Teresa oli rakastanut Berniä jo monta vuotta. Mummonsa hautajaisissa hän tapasi Bernin pitkästä aikaa uudestaan, eivätkä tunteet olleet hävinneet mihinkään.

Astellessani vanhaa lammasreittiä pitkin talolle minusta tuntui samalta kuin olisin syöksähtänyt suoraan sisälle lapsuudenmuistoon, muistoon joka oli pysynyt koskemattomana ja vain odottanut minua. Jokainen yksityiskohta, jokainen puu, jokainen kivenkolo olivat minulle tuttuja. 

Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän kertoi rakkaustarinan, johon liittyi tiukasti eräs maatila ja luomumaanviljely, luontoaktivismi sekä kolmen nuoren pojan elämä. Puhutteleva ja koskettava tarina.

 

Paolo Giordano, Jopa taivas on meidän ***** 

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co 2021

s. 586

Divorare il cielo 2018 

 

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Paolo Giordano:  Ihmisruumis

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista

En kiihotu katsoessani aktia. Mutta minut valtaa joka kerta tietty melankolian tila, jota huomaan aika ajoin kaipaavani. Saavutan sen katsoessani meitä. Etenkin meidän selkämme - ensin mieheni selkä, sitten minun selkäni - saavat minut tuntemaan jotakin empatian kaltaista meitä kohtaan. Tekisi mieli sanoa jotakin kaunista noille ihmisille. Koskettaa. Halata, silitellä. Niin kovin hauraita he ovat yrittäessään rakastaa.

Marko Järvikallaksen novellikirja Sano jotakin kaunista on kaunis ja todellinen melankolian harmaa helmi. Olin jokaisen novellin alussa ihmetyksen ja ihastuksen vallassa. Kerrassaan tunteisiin uppoava novellikirja.

Ylläoleva lainaus on ensimmäisestä kirjan kymmenestä novellista, joka oli nimeltään Naapurit. Kirjan kertojana toimi jo vanhempi naishenkilö, joka miehensä kanssa innostui lisäilemään huoneistoonsa videokameroita, joita he sitten katselivat. Kutsuivatpa jopa naapurinsakin vierailulle, ja seurasivat heidän tekemisiään.

Tyyny on suuri, lohdullinen. Hän liikuttaa rannetta pitkin huulia. Kaipaa kosketusta. Niin se on. Hellää, luotettavaa kosketusta. Antamista ja vastaanottamista. Kun antaa itsensä, vartalonsa, limakalvonsa, kaikkensa. Tässä minä. Välissä vain iho. Kohtele laupeasti, armeliain elein.

Toinen lainaus on novellista nimeltään Alkukantaisia aavistuksia. Novellin kertojana toimi aikuisen pojan äiti, joka asui yksin, eikä ollut töissä. Poika oli eronnut ja kipuili erotuskiensa kanssa, ei syönyt, ei peseytynyt, nukkui vain vanhassa huoneessaan, sillä poika oli pyytänyt lupaa yöpyä jonkin aikaa.   

Katson tarkemmin sohvaa. Siinä näkyvät aivan selvästi vaimoni kehon jättämät painaumat. Tunnen hänen vartalonsa läpikotaisin. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö hän olisi nukkunut tuossa. Istun varoen sohvan päähän, en halua todisteiden katoavan. Liu´utan kättä pitkin sileää pintamateriaalia. Aivan kuin osa hänen kehonsa lämmöstä olisi jäänyt sohvan pehmeiden materiaalien vangiksi. Käyn makuulle hänen painanteihinsa. Asennossa on jotain niin tuttua, että lämmin henkäys käy lävitseni.

Kolmas lainaus on novellista Vaimoni on nukkunut täällä. Tässäkin novellissa kipuiltiin erotuskien kanssa. Kertojana toimi mies, joka ei pystynyt menemään töihin, koska oli masentunut erotraumasta. 

Marko Järvikallaksen novellit sukeltivat arkipäivän suhdetragedioihin, mm. kuolemaan, eroihin ja tunteiden käsittelyyn. Kirjan kansikuva tulee novellista  Eksyneet, jossa isä ja poika olivat kahdestaan metsässä vaeltamassa. Järvikallas on antanut sujuvasti äänen eri-ikäisille ihmisille, miehille, naisille ja pojille, josta pidin paljon.

Järvikallaksen novelleja on verrattu jopa Raymond Carverin tuotantoon. Carverin tyyliä on sanottu jopa likaiseksi realismiksi, ja sitä samaa löytyy myös Järvikallaksen novelleista, kun ihminen on rikki tunteistaan tai käyttäytyy oudosti. Masentuneen asunto muuttuu pian kaatopaikaksi, eikä masentunut peseydy. Samaa käytöstä on päihteiden käyttäjillä.

Marko Järvikallaksen Sano jotain kaunista on kaikesta tunnekivusta huolimatta koskettavan upea novellikirja.

 

Marko Järvikallas, Sano jotain kaunista *****

Siltala 2021

s. 278

Novellikirja