Kukaan ei muista omaa syntymäänsä. Se liittyy jollain lailla ulostulohetkeen.
Ruotsalaisen Karin Smirnoffin Sokerikäärme kertoi Agneksen tarinan. Agnes oli ihmelapsi, joka ei saanut olla ihmelapsi. Agneksen pahin vihollinen oli oma äiti, joka vihasi lastaan. Agneksen äiti Anita oli myös ollut ihmelapsi.
Jatkan itkemistä pinnasängyssä. Mutta joku muu parkuu kovempaa. Anita-äiti. Jota ehkä alussa kutsun äidiksi. Tai vain Anitaksi. Kuten hän itse toivoo.
Agnes syntyi vuonna 1979. Hän oli kyllä mainio pikkuvanha lapsi, mutta hänen äitinsä kärsi varmasti raskausmasennuksesta, mutta kukaan ei huolehtinut, että hän saisi hoitoa. Eikä hän kyennyt hoitamaan lastaan. Ilmeisesti hän oli jossain hoidossakin aina välillä, mutta se ei parantanut ainakaan äiti-lapsi-suhdetta.
Muutaman viikon päästä olen yhä elossa. Mutta en enempää. Ruumiini on alkanut valmistautua pahimpaan.
Onneksi mummi haki Agneksen pois Anitan luota. Tämä tarina oli niin kauhea, että ihmettelen nytkin, että miksi ihmeessä minä luin sen. Pidin valtavasti Smirnoffin Jana Kippo-sarjan kirjoista. Karin Smirnoff houkutteli minut taitavalla kynänkäytöllään tämän kurjaakin kurjemman tarinan pariin. Tässä kirjassa on kaikkea pahaa. Tuo Agneksen äiti on pahinta mitä tiedän, eikä se riitä, vaan Agneksen kimpussa oli myös Frank Leide, musiikinopettaja, joka tiesi Agneksen lahjakkuudesta, ja halusi hyötyä siitä ja siitä, että pääsi Agneksen läheisyyteen.
Nuku hyvin korpinpoikanen.
Onneksi Agneksella oli Susanna, oli mummi, oli Kristian ja myös Miika. Ja tiettyä raa´an rumaa mustaa huumoria pilkisti sieltä täältä, mikä teki lukemisesta helpompaa kestää. Mutta varoitus kaikille lukijoille, että lapsia kohdellaan kirjassa todella kurjasti, eikä niin saa tehdä missään nimessä.
Karin Smirnoff, Sokerikäärme
Suom. Outi Menna
Tammi 2024
s. 288
Sockerormen 2021
Lasten seksuaalinen väkivalta