Elif Shafak: Valkoinen elefantti

Kivi heijastui vedessä. Jumala heijastui ihmisissä. Rakkaus heijastui sydänsurussa. Totuus heijastui tarinoissa. Me elämme, uurastamme ja kuolemme saman näkymättömän kupolin alla. Rikkaat ja köyhät, muslimit ja kastetut, vapaat ja orjat, miehet ja naiset, sulttaanit ja elefantinhoitajat, mestarit ja oppipojat.

Turkkilaisen kirjailijan Elif Shafakin uusin teos Valkoinen elefantti kertoo Jahan nimisestä pojasta, joka karkasi kotoa, koska hänen lempielefantti, valkoinen Chota, lahjoitettiin osmanien sulttaanille. Jahan piiloutui samaan laivaan ja lähti elämänpituiselle matkalleen, johon sisältyi eläintenhoitajan tehtävä sulttaanin palatsissa, ystävyys prinsessan kanssa, arkkitehtiopinnot ja rakentaminen. Shafak on käyttänyt tarinan pohjana 1500-luvun arkkitehtia Sinania, joka suunnitteli ja rakennutti moskeijoista lähtien eri rakennuksia Istanbuliin. Jahan oli kirjassa Sinanin suojatti ja oppipoika. Mutta koska ollaan 1500-luvulla ja kateus on ihmisiä ajava suuri voima, Sinanilla oli vihamiehiä ja Jahanilla oli vihamiehiä ja jokainen päivä saattoi olla viimeinen päivä ilman omaa päätä.

Lausuen siten parhaat terveisensä elefantille mutta osoittamatta sanaakaan elefantinhoitajalle prinsessa harppoi pitkin puutarhapolkua lastenhoitaja aivan kintereillään. Jahan jäi taakse. Hän seisoi siinä hetkisen muistamatta, missä oli ja mitä oli tekemässä. Kysymättömiä kysymyksiä mielessään, hajuveden tuoksu nenässään ja rinnassaan sykähdys, jollaista ei ollut koskaan ennen tuntenut.

Jahanin ja prinsessan ystävyys syveni vuosi vuodelta. Prinsessa tuli aina katsomaan Chotaa, valkoista elefanttia, kunnes hänen aikansa oli mennä naimisiin. Prinsessan puolisosta Jahan sai ilkeän vihamiehen, joten tuli aika vierailla pahamaineisessa vankilassa vankina. Enpäs kerrokaan vankilan tapahtumista enempää, vaan lukijat voivat tutustua itse vankilan arkeen.

Aluksi minua häiritsi kirjan ja Aladdinin tarinan samankaltaisuus, mutta ihastuin kirjan vanhaan tunnelmaan, tapahtumiin ja juonenkäänteisiin, joita kirjassa oli runsaasti. Kirja oli kuin taikatasku, josta taikuri ammensi aina uusia tarinoita, joissa vuorottelivat sodat, matkustelu, rakentaminen, opiskelu ja erimaalaiset ihmiset sekä ilkeily, teloitukset ja juonittelut. Istanbul oli aikamoinen suurkaupunki 1500-luvulla, raaka ja arvaamaton, mutta samalla kiihkeä ja eteenpäinmenevä. Valkoinen elefantti on kuin aikuisten satukirja, johon uppoaa maistelemaan eri tapahtumia uteliaana ja silmät sirrillään kuin Chota. Lukuiloa Jahanin ja Chotan seurassa.

Mihrimah näki jälleen kerran, että vuosikymmenistä ja välimatkoista ja rypyistä ja harmaantuvista hiuksista huolimatta mikään ei ollut muuttunut heidän välillään.

Elif Shafak, Valkoinen elefantti ****
suom. Maria Erämaja
Gummerus 2016
s. 554
The Architect´s Apprentice 2014

Shafak Elif: Kirottu Istanbul
Shafak Elif: Kunnia

Tuijatan bloggaus
Kirjaluotsin bloggaus