Mikko Rimminen: Hippa

Mikko Rimmisen Hippa on teos, jota suosittelen kaikille, joita ei haittaa kirjan tarinan kirjoitusvirheet, omituiset yhdyssanat ja puhekieli sekä kännäily ja huumeitten käyttö. Kirjan tarina oli miesmäisen reteä, sellainen joka voisi tapahtua elävässä elämässä. Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että joku kertoi omia vajaan viikon aikana tapahtuneita juttujaan. Hipan lisäksi Rimminen on kirjoittanut mm. Pussikaljaromaanin, joka sai Kalevi Jäntti – palkinnon ja oli Finlandia - palkintoehdokkaana. Pussikaljaromaanista on tehty myös elokuva. Pussikaljaromaanin jälkeen Rimmiseltä ilmestyi Pölkky ja seuraavaksi Nenäpäivä, joka voitti vuonna 2010 Finlandia-palkinnon.

Ne tulivat sieltä kolmin kappalein ja rojauttivat vinot pinot vanhoja, keltaisia postin laatikoita eteiseen. Ruumiinrakenteeltaan sinänsä varsin jörnävä Lefa pyrki näyttämään vielä vähän harteikkaammalta vieressään seisovan perushartikaisen rinnalla. Kolmas oli pienikokoinen, jäntevä hupparijampura. Sen silmissä kyti aivokemiallinen arvaamattomuus, eikäpähän siinä muutenkaan voinut ruveta tekemään arvelmia sen suhteellisen normaalin ruumiinrakenteen suhteen.

Hipan kertojana toimi Riuska-Petteri (lempinimi kouluajoilta). Petteri kuljetti Transitilla tavaroita paikasta A paikkaan B veljensä Lefan kanssa. Lefan oikea nimi oli oikeasti Juha, mutta häntä sanottiin Lefaksi siksi, että hän oli niin tumma. Veljeksillä oli eri isät. Perheen auktoriteetti oli äiti, jolla oli antikvariaatti (peiteliike). Isävainaa oli velkaantunut jollekin hämärämiehelle, josta ei haluttu puhua, mutta joka oli laittanut pari hartikaista seuraamaan perheen puuhia, pienemmän ja isomman. Sen lisäksi, että veljekset olivat muuttomiehiä, he käyttivät reippaanlaisesti huumeita ja viinaa, hartikaiset myös. Luultavasti miesten jatkuva sekava olotila aiheutti kaikenlaista älytöntä puuhastelua ja omituista puhetta, joka kieltämättä nauratti paikoitellen. 

Rimminen on mestari keksimään uusiosanoja, joita löytyi runsaasti jokaiselta sivulta: valokanki, valostuva, väyrysi, jääsitko, hilseenomaiset, nuhjaaminen, jaa-ahtaa, jälkilauselmoida, luisuköpötti, herraskaisherra, ettätuota, jaettä, uskisveisuuta, listakonejumppaa, kaljapedillä, toinoinniin, mitn nii mitn jne.

Riuska-Petteri ja Lefa siis muuttivat tavaroita kirjan sivuilla apunaan hartikaiset, sen lisäksi he lähtivät Lefan tyttökaverin, Suvin, avuksi käyttämään kehitysvammaisia heidän omilla festivaaleillaan ja tietysti hartikaiset olivat mukana. Mukana oli Suvin työkaveri, joka myös oli Suvi (Riuska-Petteri ihastui). Myös yksi mukana ollut herttainen down-tyttö oli nimeltään Suvi. Koko porukalla ajettiin lopuksi työkaveri-Suvin kesämökille yöpymään ja saunomaan, suomalaiseen tapaan runsaassa humalatilassa. Riuska-Petteri oli vähemmän pöllyssä ja humalassa, joten hän hoiti kuskin hommat. Jaettä jaettä.

Niiden dorka-ajatusten myötä ymmärsin olevani yhtaikaa kännissä, vauhdissa, ja etenkin lumoissani. Teki mieli kuolla. Teki mieli elää. Teki mieli.

Rupesin latkimaan sen ihanuuden ihanuushuulia kuin jurrinen koira. Kun yritin öngertyä sen päälle, tajusin vihdoin, että se kuorsasi.

Mikko Rimminen, Hippa ***

Teos 2013

s. 243