keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Hanna Haurun neljäs pienoisromaani Jääkansi on hieno jatko hänen vahvoille psykologisille tarinoillensa. Olen aiemmin lukenut hänen Tyhjien sielujen saari pienoisromaanin, joka kertoi spitaaliin sairastuneesta äidistä, joka vietiin erilliselle saarelle, jonne spitaaliset koottiin, koska mitään hoitokeinoa ei ollut. Tyhjien sielujen saaresta tuli mieleeni Turun saaristossa oleva Seilin saari, jonne vietiin aikoinaan spitaaliset loppuelämänsä ajaksi.

Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

Jääkansi on julmaa luettavaa lapsen kaltoinkohtelusta sodanjälkeisessä Suomessa. Päähenkilö asuu äitinsä ja äidin uuden miehen kanssa isän rakentamassa mökissä. Tekee kaikki kotityöt, hoitaa eläimet ja yrittää käydä koulua. Paha juo koko ajan ja äiti hakkaa aina ohimennessään, syytä ei juuri tarvita.

Pikkusisko oli hautautunut punaisiin ja kellanoransseihin lehtiin, joita syystuuli edelleen työnsi kasaksi. Emakko makasi kyljellään ja vauva oli ryöminyt nälkäänsä pakoon sen syliin. Sika antoi pikkusiskon imeä nisiään.

Kirja on rankkaa luettavaa alusta loppuun. Pienen tytön avuttomuutta köyhässä perheessä usein ilman ruokaa ja lämpöä, ilman vaatteita ja kenkiä. Kunnan täti kävi hakemassa pikkusiskon sikolätistä ja olisi vienyt isosiskonkin, mutta hän ei lähtenyt. Liian paljon pahaa hennoille hartioille. Tarina koukuttaa voimakkaasti. Tarina on niin tosi monelle sodan aikaan syntyneelle lapselle. Hanna Haurun kertomus ahdistaa ja koskettaa, kaikki myötätunto on päähenkilön puolella.

Hanna Hauru, Jääkansi *****
Like 2017
s. 117

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari





19 kommenttia:

  1. Tämä oli kyllä kaikessa julmuudessaan vaikuttava teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, julmaa ja vaikuttavaa tekstiä. Minua karmaisi tuo lainaus pikkuvauvasta sian nisillä.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, rautaa, raastavaa rautaa, raastinrauta. Sielu itkee näiden sanojen äärellä.

      Poista
  3. Tässä kuvattiin minimaalisin sanoin eläväksi sellainen maailman aika, josta minä en tiedä mitään, näin nuori kun olen.

    Hauru on löytänyt erilaisen tyylin, omanlaisen, tykkäsin siitä. !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitit todella hyvin, minimalistinen tyyli, olen samaa mieltä. Haurun tyyli uppoaa minuun kuin raastinraudan läpi vedettäisiin, mutta pidän kirjoista silti.
      Sota-ajan ihmiset ovat jo vanhoja, mutta heitä kannattaa kuunnella, jos he haluavat puhua muistoistaan. Mitä se puute ja kurjuus pelon keskellä oli.

      Poista
  4. Olen pitänyt kaikista lukemistani Haurun pienoisromaaneista ja oli kiva ylläri oppia, että häneltä on tullut uusi teos. Ehdottomasti luen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on jälleen uskomaton teos ja uskomaton aihe. Kylmäävä!

      Poista
  5. Hauru sanoo niin minimalistisin paljon asiaa. Ihastuin Tyhjien sielujen saareen. Se oli niin aito kuvaus, että näin itseni Seilin saarella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen käynyt Seilissä ja lukenut saaren historiasta. Tyhjien sielujen saari vei minutkin sinne siihen aikaan, kun siellä oli spitaalisia. Todella vahva ja raadollinen kirja, jonka sisällä äidin kaipuu ja lapsen kaipuu kohtasivat lopulta.

      Poista
  6. Tätä bloggausta lukiessa tuli mieleen Asko Sahlbergin Irinan kuolemat, joka myös kertoo erään sota-ajan lapsen tarinan. Teos oli raskas mutta äärettömän vahva lukukokemus. Oletko lukenut kirjan?

    <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Irinan kuolemat. Jotenkin mieleeni tuli, että Irina kuoli siinä junaonnettomuudessa ja se kaikki muu kauheus oli sitten jotain sieluelämää, kuten Oneironissa. Mutta sitten se kirjan loppu vesitti omat ajatukset. Kirja oli aika erikoinen.

      Poista
  7. Olen lukenut Irinan kuolemat. Jotenkin mieleeni tuli, että Irina kuoli siinä junaonnettomuudessa ja se kaikki muu kauheus oli sitten jotain sieluelämää, kuten Oneironissa. Mutta sitten se kirjan loppu vesitti omat ajatukset. Kirja oli aika erikoinen.

    VastaaPoista
  8. Huh huh! Oma isäni, syntynyt 1921, kertoi paljon lapsuutensa puutteellisesta elämästä. Nyt jos hän eläisi kysyisin tarkemmin. Monella oli varmaan aivan kauheaaa perhe-elämää. Ai niin, mutta tämä tapahtuukin minun lapsuuteni aikoihin, olen syntynyt 1950. Isäni oli tullut vain muutama vuosi aiemmin sodasta. Asuin kuitenkin vauraassa Satakunnassa, jossa maalaistaloissa pärjättiin, oli kolme sukupolvea ja lapsilla seuraa isovanhemmista, kun vanhemmat raatoivat raskaissa töissä navetassa ja pelloilla.
    Lukulistoille menee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin perhe olisi varmasti pärjännyt paremmin, mutta se Paha joi kaiken ja taisi äiti olla mukana siinä touhussa.
      Pienen tytön harteille jäi kotityöt ja eläintenhoito. Ilman kenkiä oli vaikea mennä kouluun.
      Jälleen jäätävää ja kylmäävää tekstiä, mutta arvostan teoksen korkealle.

      Poista
  9. Voi että kun harmittaa, kun tämä oli lainassa kirjastosta ja uusinkin monta kertaa ja kumminkin jäi lukematta. Vaikuttaa kiinnostavalta, jos tosin myös varsin rankan karulta romaanilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on rankan karu tarina, mutta teksti on loistavaa. Olen Haurun kirjojen fani.
      Tämä on nopsasti luettu, jos vain saat sen jostakin käsiisi. Haurulla on taito kirjoittaa lyhyesti,mutta kauniisti.

      Poista
  10. Minulle tämä oli tarinana liian raskas ja kauhea. En aivan ymmärrä, miksi ihan kaikki tässä kertomuksessa on hirveyttä toisen perään. Tai en ymmärrä, mitä sillä halutaan minulle kertoa. Hienoa kieltä kyllä, ihailen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ääni heille, joiden ääntä ei ole koskaan kuultu. Kirja on lapsista, jotka kokevat pahaa, mutta siitä huolimatta he pysyvät hiljaa. Sitä kauheutta on maailma pullollaan.

      Poista