keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Susanna Zacke & Sania Hedengren: Betonia ja kirppislöytöjä





Jos joku ei ole vielä innostunut valamaan betonista puutarhakoristeita tai sisälle jotain jännää, niin tämän kirjan luettuasi/selailtuasi sormiasi syyhyttää ja aivosi raksuttavat kuumeisesti, että mitä kekseliästä ihan itse voisi tehdä. Puutarhaihmisille suosittelen lintujen vesiallasta, sillä tämän kevään ja kesän helteet uuvuttavat myös pikkulinnut ja pulahtelu vesialtaassa on niille mieluisaa. Betonia ja kirppislöytöjä kirjan tekijät ovat ruotsalaiset Sania Hedengren ja Susanna Zacke. He ovat stylistejä ja sisustustoimittajia, joiden juttuja löytyy sisustuslehdistä, lisäksi he ovat tehneet useita sisustuskirjoja.
Kirjan kappaleet ovat jaettu tosihelppoihin, helppoihin ja hieman konstikkaihin, joka minusta vaikutti ihan hyvältä näin aloittelijan silmin katseltuna. Tosihelppoihin kuuluivat mm. betonimukit, jotka tehdään käyttäen apuna isompaa ja pienempää muovimukia. Muovimukit sivellään öljyllä, ennen betonin laittamista ja betoni pitää tietysti valmistaa ennen käyttöä kirjassa annetun ohjeen mukaan. Kun isompi muki on täytetty betonilla, jätä hieman vajaaksi, jonka jälkeen pienempi muki painetaan sisälle. Mukien suut kannattaa teipata, ettei pienempi muki nouse ylös. Sitten vain pitäisi malttaa odottaa betonin kuivumista ja suihkutella sitä välillä, ettei se halkea. Kuivumisen jälkeen ulompi muki poistetaan ja jos haluat mukista vesitiiviin, kannattaa jättää sisempi muki paikoilleen. 

Kirjan tekijät ovat halunneet yhdistää betonin ja kirppislöydöt samaan kirjaan sen vuoksi, että he haluavat säästää ympäristöä ja sen lisäksi käytettyä tavaraa on tarjolla runsaasti. Kirppislöydöt maksavat yleensä vähän ja siksi niiden tuunaaminen ei tule kovin kalliiksi. Kirjassa on tuunattu vanhaa posliinia, kirjoja, karttapallo, kankaita, kalusteita, mattoja, vati, tapetteja, ikkunakehyksiä, kansituoleja ja ompelukoneen jalusta. Mielestäni ompelukoneen jalusta oli mainio yhdistelmä betonia ja ompelukoneen jalustaa, sillä jalusta maalattiin kirkkaan keltaiseksi ja kanneksi valettiin betonista pöytätaso, joten siitä tuli pöytä. Kirjoista nämä mainiot ideanikkarit valmistivat yöpöydän, joka minun pitää kertoa jokaiselle, jolla on ylimääräisiä vanhoja kirjoja. Kirjoja varataan sopiva pino ja järjestetään ne oman mielen mukaiseksi kasaksi.. Sen jälkeen kannet liimataan yhteen puuliimalla ja annetaan kuivua. Kuivumisen jälkeen kirjapino maalataan kalustepohjamaalilla ja lopuksi kalustemaalilla. Maali liimaa kirjojen sivut yhteen. Taas pitää malttaa odottaa, että kirjapöytä kuivuu ja sen jälkeen sinulla on hauska uusvanha kirjapöytä. Ideat vain mylläämään pölyttyneitä aivosoluja, kyllä sieltä jonkinlainen inspiraatio syntyy.


Ihastuin kirjan ohjeisiin, suorastaan mykistyin. Betonia ja kirppislöytöjä kirjan kuvitus on hauska ja kuvat ovat onnistuneita esim. kirjayöpöytäkuvassa on sängyllä Paulo Coelhon Kärlek kirja, joka antoi kuvalle syvemmän merkityksen siitä, että tässä sängyssä voi nukkua ja lukea kirjoja ihan oikeasti. Kirjaihmisenä huomaan yleensä aina kirjan tekstistä ja kuvista kaikki kirjat. Tällä kertaa kirppislöydöistä tuunatut tavarat olivat selkeästi parempia kuin betonityöt, mutta myös betonitöistä saa vasta-alkaja tärkeitä ja hyödyllisiä vinkkejä. Plussaa annan tällä kertaa kirjan rakenteesta, kauniista kuvista ja tarkoista ohjeista. ****+
Susanna Zacke & Sania Hedengren, Betonia ja kirppislöytöjä
Mäkelä 2013
Nytt & kreativt med betong & loppisfynd 2011
s. 92

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa




Ruotsinsuomalaisesta elämänmenosta hersyvästi, välillä komiikan keinoin kertova esikoiskirjailija Eija Hetekivi Olsson on lähtenyt kirjailijauralla samalle kirjallisuus-alueelle kuin Susanna Alakoski, joka on kirjoittanut Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Eija Hetekivi Olssonin vanhemmat ovat suomalaisia, mutta hän on itse ruotsalainen. Hänen kirjansa nimi on: Tämä ei ole lasten maa, ja se kertoo 80-luvun suomalaisperheen tarinan sekä perheen tyttären kasvukertomuksen. Vanhemmat muuttivat Suomesta leveämmän leivän toivossa Ruotsiin ja heidän tyttärensä Miira syntyi Ruotsissa. Huolimatta siitä, että Miira oli ruotsalainen, häntä kohdeltiin suomalaisena maahanmuuttajana, jonka vuoksi hän kävi suomenkielisen päivähoidon ja suoritti suomenkielisen peruskoulun. Kirjan päähenkilö on siis tulisieluinen ja aggressiivinen Miira, joka vihasi suomalaisuutta ja sitä, että hänet erotettiin ruotsalaisesta yhteiskunnasta sen vuoksi, että hänen vanhempansa olivat suomalaisia. Ruotsalainen yhteiskunta siis erotti maahanmuuttajat omasta yhteiskunnastaan ja kohtelu oli sen mukaista ja se jatkui sukupolvesta toiseen.

Hän oli ollut Lassella hoidossa ennenkin. Hän ei halunnut muistella niitä aikoja, niitäkään, ja hän oli vähällä räjähtää kuin märkivä rakkula koska äiti oli pakottanut hänet sinne taas.
Hän hipsi ulos. Kainalossaan hänellä oli Lassen Donkey Kong – peli. Siihen oli vaihdettu uudet paristot, ja hän aikoi lyödä Lasseen ennätyksen. Sinne kuvottavaan hikiseen loukkoon hän ei menisi enää ikinä.
”Mieluummin vaikka kuolen”, hän huusi äidille ja sai kotiavaimen takaisin.

Kirjan alussa Miira oli alaluokilla ja todella vaikeasti häiriintyneen oloinen, väkivaltainen tyttö, josta olisin sanonut, että hänellä on vahva käyttäytymis- ja tarkkaavaisuushäiriö. Miiran vanhemmat olivat kunnollisia ja perheasiat olivat hyvin, joten sieltä ei ainakaan tätä ongelmakäytöstä vahvistettu, jos lukuun ei otettu sitä, että Miira sai risulla selkäänsä niin kauan kunnes hän suuttui ja pieksi äitinsä sillä risulla. Lisäksi opettajat vahvistivat häiriökäytöstä sillä, että tyttöä ei kannustettu mitenkään, esim. hän oli hyvä liikunnassa jota ei kannustettu. Lopulta lastensuojelu hankki yhdeksi kesäksi kaksi eri sijaisperhettä, jotta vanhempien ja ympäristön vaikutus heikkenisi ja Miira saisi muuta tekemistä kuin ilkeily ja tappelu.

”Inhottava kakara”, ämmä sanoi kenelle lie puhelimessa samana iltana.
Hän kuuli sen yläkertaan ja päätti olla mieluummin saatanan kakara. Kävi makaamaan lattialle levitetyn viltin päälle, se oli hänen sosiaalitapausnukkumapaikkansa. Viltti haisi hikisiltä sukilta. Vaatemytty sai ajaa tyynyn virkaa.
Kun talossa oli ollut monta tuntia hiljaista ja kaikki muut nukkuivat, hän veti viltin yltään ja nousi ylös, avasi ikkunan, istahti ikkunalaudalle ja pinnisti. Antoi kakan valua pitkin seinää ja tahria ämmän ikkunan ruskearaidalliseksi. Hän pyyhki takamuksensa verhoon, joka oli valmiiksi ruskea, ja meni takaisin nukkumaan.

Miiran käytös ei ainakaan parantunut sijaishoitojen aikana ja varsinkin toinen sijaisperhe oli kuin suoraan jostakin hirviöperheestä. Miiran kasvukertomusta lukiessa ei tiennyt että säälisikö tyttöä ja sitä, että hän ei saanut positiivista kannustusta muulta kuin yhtä vaikeasti häiriintyneeltä ruotsalaiselta tytöltä. Tyttöväkivalta voi kauhistuttaa lukijoita ja se, että sille ei etsitty syitä, kauhistutti ainakin minua vielä enemmän.

Yläasteella Miira päätti lukea ja päntätä niin pitkälle, että hänen kohtalonsa ei olisi sama kuin äidillään, kerrossiivooja. Huolimatta siitä, että kaikki koenumerot olivat hyviä, opettajat eivät antaneet hyviä numeroita todistukseen. Siinäkin näkyi opettajien vallanhimo ja maahanmuuttajaoppilaiden ns. toisen luokan kansalaiseksi alistaminen. Yksi asia, jossa Miira oli kuitenkin hyvä, oli urheilu, mutta vahingossakaan häntä ei kehuttu siitä. Mutta Miira oli löytänyt sisältään tien, jota kohti ponnistaa.

Häntä oli huijattu. Oli ollut typerää kuvitellakaan, että hän voisi päästä eroon separistatuksestaan. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin.
Kun hän olisi aivokirurgi, hän muuttaisi järjestelmää niin, ettei kukaan voisi enää huijata häntä. 7B:läiset tulivat heti A:laisten jälkeen. Myös heillä oli tapana käydä kahvilla. ”Mennäänkö keskustaan kahville?” ja ”Mennäänkö meille kahville” he olivat sanoneet toisilleen. Kahville. Helvetti että se kuulosti ärsyttävältä.

Jos haluat nauraa, tämä kirja on tarkoitettu sinulle, jos haluat itkeä, tämä kirja on tarkoitettu sinulle, jos haluat avata silmäsi maahanmuuttajien kohtelulle, lue ihmeessä tämä kirja.

Eija Hetekivi Olsson, Tämä ei ole lasten maa ****
suom. Outi Menna
Schildts&Söderströms 2013
Ingenbarnsland 2012
s. 350

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Kati Hiekkapelto: Kolibri



Vihdoin ja viimein sain luettua monen kirjablokkaajan arvioiman Kati Hiekkapellon esikoisromaanin Kolibri. Kolibri on dekkari ja oikein jännittävä sellainen. Kirjan takakannessa hehkutellaan rikoskirjallisuuden uuden kotimaisen tähden syttymistä ja ihmettelen kovasti näin vahvan esikoiskirjan syntyprosessia, kun luin saaressa asuvan naispuolisen erityisopettajan olevan kirjan takana. Mistä hän on ottanut poliisitoiminnan taustat haltuunsa ja uskallanko luottaa, että ne ovat hallussa? Onneksi kirjailija kiittää useampaa henkilöä poliisityöstä ja oikeuslääkärin työstä sekä lääketieteen työstä koskevista neuvoista paria henkilöä. Kirjailija kertoo kuitenkin, että mielikuvitus vei voiton neuvoista, joten luin kirjan kokonaan fiktiona, kirjailijan omana mielikuvituksen tuotteena. Myös kirjan ulkomaiset lauseet jäivät minua vaivaamaan, koska niitä ei oltu käännetty, eikä kerrottu mitä kieltä ne olivat.

Kolibrin päähenkilö oli pohjoissuomalaisessa kaupungissa rikostutkijan työt aloittanut kolmikymppinen Anna, joka oli unkarilainen, mutta koti, jossa hän vietti lomansa äidin luona, sijaitsi Serbian puolella. 6v. Anna oli tullut perheineen Suomeen Jugoslavian sodan aikana, kun pelko siitä, että isoveli joutuu armeijaan sotimaan pakotti jättämään kotimaan, sillä yksi veli oli jo kuollut kyseisessä sodassa. Äiti oli palannut sodan loputtua takaisin kotimaahan, mutta Anna oli jäänyt Suomeen.

Sade kiilteli asfaltilla kuin öljy, kymmenen- ja kaksitoistakerroksiset tornitalot pitivät puiden latvoja pilkkanaan. Lökäpöksyiset nuoret polttelivat jotakin Dijarin rappukäytävän katoksen alla. Uhmasivat olemassaolollaan taloista lankeavaa elinkautista varjoa. Öljyyn takertuneet sorsat, joita kukaan ei tule pelastamaan oranssit haalarit päällään.
Kukaan ei välitä. Olemme ne toiset.
Ne vieraat.
Ne muut.

Annan työkuviot alkavat reippaasti samana päivänä, kun hän aloittaa työt rikostutkijana, sillä kuntopolulta löytyi nuoren tytön ruumis ja pian ruumiita alkoi löytyä pururadoilta enemmänkin. Annan työtiimi oli sarjamurhaajan jäljillä, joka pelotti kaupunkilaiset pysymään pois pururadoilta. Hiukan hukassa olevan oloisia vaikuttivat Annan työtiimin henkilöt olevan ja aika paljon he käyttivät aikaansa ajelemalla jututtamassa epäilyksenalaisia ja todistajia. Viina ja tupakka maistui jopa niin paljon, että yks jos toinenkin poliiseista haisi vanhalle viinalle työajalla ja työaikaa käytettiin aika paljon tupakoimiseen. Anna paneutui ensimmäisiin rikostutkimuksiin jopa nukkumatta viikkokausiin, joka tuli tutuksi Mons Kallentoftin  ensimmäisistä dekkareista, kun päähenkilö Malin Fors joi ja poltti tupakkaa ja valvoi. Näitä juovia ja unettomia poliiseja löytyy muistakin dekkareista mm. Harry Hole.

Anna lähti kiertämään pururataa vastapäivään sanomatta Linnealle mitään. Hänen oli pakko päästä pois näkemättä sitä kaikkea. Metsä tuntui keinuvan hänen ympärillään. Miten hän oli onnistunut juomaan itselleen tällaisen krapulan? Anna yritti muistella eilisiltaa ja laskea juomiensa annosten määrää.

Kolibrin tarinan rinnalla kerrotaan myös nuoren kurditytön Dijarin tarinaa. Dijar kertoo omalla äänellään tarinaansa maahanmuuttajana ja miten oma perhe on sopeutunut Suomeen. Dijarin kohtelu toi mieleeni toukokuussa lukemani kirjan Itämaa, joka myös valotti maahanmuuttajien elämää Suomessa ja sitä miten ristiriitaista vanhempien ylläpitämä kulttuuri ja suomalainen kulttuuri voivat olla yhdessä ja minkälaisia hankauksia lasten ja vanhempien välille voi kehittyä, kun lapset oppivat suomalaisen elämäntavan. Kolibrissa ristiriidat syntyivät Dijarin ja hänen vanhempiensa välille. Anna otti myös Dijarin ongelmat sydämenasiakseen ja väsytti itsensä valvomalla Dijarin etuja. Kirjan loppu oli mielestäni hiukan yliampuva, osa joka käsitteli Dijaria. Sarjamurhaaja oli yllätys, josta annan plussapisteitä kirjailijalle. ***++

Kati Hiekkapelto, Kolibri
Otava 2013
s. 378


lauantai 1. kesäkuuta 2013

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti




Kesäkuun alkuun sopii mielestäni tämä Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti, sillä luonto on kuin vastarakastunut pari. Lintuparvet livertelevät aamusta iltaan ja rakentavat jälkeläisilleen pesiä. Omenankukista sataa valkoista kukkasadetta ja kimalaiset, ampiaiset ja mehiläiset hullaantuvat omenankukkamedestä. Rakastuminen ei ole helppoa ja rakastuneiden välille voi kasaantua kaikenlaisia esteitä. Barreaun kirja kertoo ongelmista, joita syntyy, kun rakastunut mies valehtelee rakkautensa kohteelle kuvitellen, että rakastettu ei saa niitä selville, mutta mies ei ottanut huomioon, että valheella on lyhyet jäljet ja peitelläkseen valhetta täytyy keksiä aina uusia ja uusia valheita. Lopputulos ei voi olla muuta kuin alkuräjähdys ja rakkaus lentää savuna ilmaan.

Rakkausromaanin resepti sijoittuu Pariisiin ja kirjan sivuilla liikutaan eri kahviloissa ja kuppiloissa, jotka ovat oikeasti olemassa. Kirjan päähenkilöt ovat kustannustoimittaja André ja ravintolanomistaja Aurélie, jotka tapaavat, kun Aurélie halusi saada kiinni Robert Miller nimisen kirjailijan. André yrittää estellä ja keksiä tekosyitä, ettei Aurélie saisi kiinni kirjailijaa, sillä kirjailija ei ole oikeasti se henkilö, joksi hänet on esitelty julkisuudessa. Andrélla on myös omat henkilökohtaiset intressit kaunista ravintolanomistajaa kohtaan ja hän aloittaa oman hurmausyrityksensä vietelläkseen vihreäsilmäisen kaunottaren, mutta tarkkasilmäinen Aurélie ei ole niin vain vietävissä, koska hän haikailee englantilaisen Millerin perään. Miller on kirjoittanut kirjan, joka pelasti hänet pahimmalla mahdollisella hetkellä ja sitä paitsi kirjassa kerrotaan Aurélien ravintolasta ja päähenkilö on kuvattu aivan Aurélien näköiseksi. Aurélie on uteliaisuudesta pakahtumaisillaan. Miksi kirjailija kirjoittaa juuri hänestä?

Hän nosti käden kaulalleen, ja hänen sormensa leikittelivät helminauhan pienillä, sameanvaaleilla helmillä, jotka päättyivät vanhaan, kookkaaseen kameekoruun.
Ja sitten hän hetkeksi nosti katseensa ja hymyili.
Juuri tuo hymy lumosi minut ja täytti sydämeni ilolla, vaikkei se ollutkaan tarkoitettu minulle. Seisoin ulkona ikkunan takana kuin mikäkin tirkistelijä enkä uskaltanut hengittää – niin täydellinen tuo hetki minusta oli.

Rakkausromaanin resepti on jokaisen lukijan suosikkikirja, joka pitää kirjoista, jossa käsitellään rakkauteen liittyviä teemoja. Tässäkin kirjassa juuri kun rakastutaan, niin jotakin tapahtuu ja molemmat surevat menetystään, ja lukijat voivat lukea miten rakastuneille käy. Löytääkö Aurélie haikailemansa kirjailijan ja mitä suunnitelmia Andrélla on tulevaisuuden suhteen, kun Aurélie ei vastaa hänen tunteisiinsa. Kirjan kirjoittaja on mies ja minusta oli valtavan ihana löytää näin ihastuttava kirja, joka oli miehen kirjoittama. Kirja ei kuitenkaan ole mikään yliromanttinen, vaan se sijoittuu arkipäiviin, päiviin missä tehdään työtä ja sen rakkauden löytäminen kohtaa vaikeuksia, niin kuin kaikki muukin tässä elämässä. Kirjan kansi on kaunis ja saa lukijan valmiiksi Pariisin lumoihin ja nimi kuvaa sopivasti kirjan sisältöä. ****

Sinä yönä emme hetkeksikään kokonaan irrottaneet toisistamme. Oli vain kosketus, täysi löydetyksi tulemisen halu. Oliko ruumiissamme kohtaa, joka ei olisi saanut huomiota, joka ei olisi saanut hellyyttä, jota ei olisi intohimoisesti olisi valloitettu? En usko.

Nicolas Barreau, Rakkausromaanin resepti
suom. Veera Kaski
Tammi 2013
Das Lächeln der Frauen 2010
s. 291