tiistai 11. kesäkuuta 2013

Célestine Vaite: Tahitin kukka



Célestine Vaiten Tahitin kukka kertoi hieman yli nelikymppisestä tahitilaisesta pariskunnasta Pitosta ja Materenasta. Molempien suku oli tärkeä osa heidän yhteiselämäänsä ja tässä kirjassa suvut sekaantuivat joka asiaan, joka suomalaisista voi olla aika erikoista. Tahitin kukan kirjoittaja Célestine Vaite syntyi ja kasvoi Tahitilla. Tahiti on paikka, jossa haluaisin käydä, joten kurkistus tahitilaiseen elämänmenoon oli kuin olisin saanut olla perhosena seuraamassa tämän trooppisen saaren kauneutta ja tutustua hieman paikallisiin ja tahitilaiseen kulttuuriin. Sarjasta on aiemmin suomennettu Tahitin tyttäret.

Hän hymyilee yhä nyökätessään verkalleen yhdelle vaimonsa monista serkuista, joka on matkalla kiinalaiseen kauppaan, ja tarkoittaa hymyllään: Iaorana, hyvinkö voit? Nainen kohauttaa hävyttömästi hartioitaan, heilauttaa hiuksiaan ja jatkaa matkaansa. ”Taidat olla jonkin tarpeessa”, Pito mumisee puoliääneen. Toinen vaimon sukulainen kulkee ohi, mutta hän on jo tehnyt ostoksensa kiinalaisessa kaupassa. Tänään näköjään suurpakkaus kertakäyttövaippoja ja kymmenen leipätikkua. Pito nyökkää toisen kerran. Iaorana, hyvinkö voit? Nainen kohottaa kulmansa, katsoo Pitoa pitkään ja kääntää selkänsä. ”Ioarana, voihan perse!” Pito huudahtaa ja ajattelee: Nyt sinulla on syytä olla minulle töykeä.

Materenan suvun naiset eivät ole koskaan hyväksyneet Pitoa, vaikka he ovat tahitilaisen mittapuun mukaan olleet iät ja ajat naimisissa, 25 vuotta. Pito käy töissä ja tuo tilipussinsa vaimolle, vaimo on jopa joskus hakenut sen suoraan työpaikalta. Pito ei käy vieraissa ja on ollut hyvä isä heidän kolmelle lapselleen, koska kukaan heistä ei ole ollut viiden tähden hotellissa, joka tarkoittaa sitä, että kukaan lapsista ei ole ollut vankilassa. Mistä tämä vihanpito sitten johtuu, Pito oli ymmällään.

Materana oli radiojuontaja ja hänellä oli suosittu keskusteluohjelma, jonne Tahitin naiset saivat soittaa, totta kai myös miehet, mutta heitä ei ohjelma juuri kiinnostanut. Pito oli kuunnellut lyhyen ajan ohjelmaa, eikä tullut hullua hurskaammaksi ohjelmasta, hänen mielestä naiset vain haukkuivat miehiä. Materenan syntymätodistuksessa luki: isä tuntematon, joka Tahitilla oli aika yleistä. Eräänä iltana ohjelmassa puhuttiin isättömyydestä, joka oli vaikea pala ihmisille. Materena päätti etsiä isänsä ja ilmoitti kotiin tullessa miehelleen, että etsii isänsä. Humalassa oleva Pito puhui asiasta rumasti, eikä arvannut minkä vihan nostatti vaimonsa mielessä. Asiasta seurasi pitkä mykkäkoulu, eikä Materena tehnyt enää Pitolle ruokaa. Materena alkoi käydä ravintoloissa ja oli illat pois kotoa. Pito meni äitinsä luokse yöksi ja kävi jopa etsimässä uutta asuntoa, sillä keskusteluyhteys vaimoon oli katkennut. Eräänä iltana tullessaan kotiin Pito löysi itkevän vaimonsa, jonka sylissä oli vauva. Pito ei arvannut miten suuri elämänmuutos hänellä oli edessä.

Materena seisoo ovella ja katsoo aviomiestään, joka makaa lattialla umpiunessa. ”Eh- heh”, hän kuiskaa hellästi käsi sydämellä, kyynelten kihotessa silmiin. Moni asia tässä maailmassa liikuttaa Materenaa. Vauvat, lapset, lemmenlaulut, rakkauselokuvat, auringonlaskut, ystävällisyys, kukat, rukoukset… lista sen kuin jatkuu. Ei ole vaikeaa saada herkkää naista liikuttumaan kyyneliin. Mutta mies, joka nukkuu lattialla käsi rakastavasti vauvan päällä, nostattaa Materenan kaltaisessa herkässä naisessa entistä enemmän kyyneliä ja tunteita, varsinkin kun hän rakastaa vauvaa hyvin paljon.

Tahitin kukka oli rakkauskirja pitkään yhdessä eläneestä parista. Samalla se oli aika hyvä parisuhdekirja, jonka tärkein sanoma oli parisuhteen vaaliminen ja asioiden selvittäminen puhumalla ja tietysti yhdessä vietetty aika, vaikka pienen loman merkeissä. Tunteiden näyttäminen oli tärkeää ja yhdessä puuhastelu. Kirjassa puututtiin myös isättömyyteen ja sen vaikutuksesta omaan identiteettiin, isän kaipuuseen. Tahitin kukka on ihana kesäkirja, joka tuo väkisinkin hymyn huulille. Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen osallistuville kirja on mainio lisä, jolla osallistua haasteeseen. Plussaa annan tällä kerralla siitä, että kirja oli ensimmäinen Tahitista kertova kirja, jonka olen lukenut. ***+

Célestine Vaite, Tahitin kukka
suom. Marja Helanen-Ahola
Otava 2007
Tiare 2006

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari


 


Oululaiskirjailija Hanna Haurun kirja Tyhjien sielujen saari sain vinkin blogikaverilta. Kirjan nimi on koskettava ja kertoo aika paljon siitä, mitä se voi sisältää, mutta silti en osannut varautua näin vahvaan lukukokemukseen. Tyhjien sielujen saari oli pienoisromaani, joka tarkoitti sitä, että kirja oli lyhyt romaani, jossa oli vain 112 sivua. Kirjan kappaleet olivat myös tosi lyhyitä, yhtään koko sivun kappaletta ei löydy kirjan sivuilta, mutta kappaleet olivat sitäkin vaikuttavampia ja sisältivät hurjaa, mieletöntä kauhua ja tuon kauhun aiheutti spitaali.

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Kirjan päähenkilö oli vastasynnyttänyt nuori äiti, jolla oli todettu spitaali. Spitaalin vuoksi häneltä oli lähtenyt jo kaksi sormea. Sairauteen ei ollut vielä keksitty parannuskeinoa, joten kaikki spitaaliset ja hullut suljettiin samalle saarelle papin ja sisarien huostaan. Mukaan ei sallittu mitään omaa ja saarella ei saanut käydä vieraita. Ainoa yhteydenpito sukulaisiin ja läheisiin oli kirjeenvaihto.

Tällä kertaa minullekin on postipaketti. Pettymyksekseni huomaan, että kirjomani liina on palautettu takaisin. Siihen on niistetty ihmisen räkää. Mukana on lyhyt viesti, johon on kirjattu mieheni käsialalla poikamme ristiäispäivä ja nimi. En ole koskaan nähnyt kenenkään lapsen nimen näyttävän paperilla niin rumalta. Jälkikirjoituksena minua kehotetaan unohtamaan heidät.

Nuori äiti kirjoitti lyhyitä muistiinpanoja saaren elämästä, jossa ei ollut hurraamista. Papin mielestä viattoman ihmisen ruumis ei tuolla tavoin mätäne, joten se kertonee paljon siitä, mikä tuon ajan yhteiskunnan mielipide oli sairastuneista. Heidät oli piilotettava pois ihmisten silmistä ja heitä ei voitu haudata siunattuun maahan, koska sairastuneet olivat tehneet jotain pahaa. Papin mieli sekosi saarella, sillä himo villitsi välillä miehen mielen. Kerran hän yritti raiskata kirjan päähenkilön, mutta nähdessään mätänevän ruumiin, pappi juoksi pois.

Huoneessa miehet ja naiset nukkuvat vastakkaisilla seinustoilla siskonpedeissä. Pelkään, että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. Viereisestä tuvasta kuuluu ähinää, kun hullut raiskaavat siellä toisiaan.

Kirjan loppuosassa naisen aikuistunut poika etsi äitiään spitaalisten saarelta ja löysi haudan ja nimen. Pojan elämä ei ollut helppoa, mutta siitä huolimatta hän oli opiskellut ja päässyt elämässään eteenpäin, mutta äidinkaipuu oli suunnaton, kaipuu rakastavan äidin syliin, joka riistettiin häneltä sylivauvana. Tämä kirja oli murheista murheellisin. Spitaali oli järkyttävä tauti aikoinaan ja mm. Victoria Hislopin Saari kertoi spitaalisista Kreetalla. Mikä järkyttävintä, spitaali ei ole kadonnut hoidoista huolimatta, vaan se elää köyhimpien kansojen parissa. Hanna Hauru on kirjoittanut väkevän teoksen hirvittävästä ihmiskohtalosta.

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari *****
LIKE 2005
s. 112
Spitaali


Hanna Hauru: Jääkansi



sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Mari Jungstedt : Vaarallinen leikki




Ruotsalainen Mari Jungstedt kirjoittaa viihdyttäviä dekkareita, joita on mukava lukea, sillä niissä ei ole hirvittävän raakoja kohtauksia, joita kuvattaisiin yksityiskohtaisesti. Rikoksia ja murhia kyllä tapahtuu, mutta niistä kerrotaan jälkeenpäin, kun ne ovat jo tapahtuneet. Ilmeisesti kirjailija on ottanut tietoisesti kyseisen tyylin, joka sopii herkimmillekin dekkareiden lukijoille. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat Gotlannin ja Tukholman välille, mikä johtunee siitä, että Jungstedtin perhe asuu talvet Tukholmassa ja kesät Gotlannissa, tutusta ympäristöstä on helpompi kertoa. Sarjan kahdeksannen kirjan Vaarallisen leikin alussa nuori nainen kävelee muotikaupunki Milanon kaduilla ja katselee tuhansien kyyhkysten lentoa. Nainen on menossa muotitoimistoon, josta voi päätellä, että dekkarin tapahtumat liittyvät muotimaailmaan. Yllättäen maassa lojui satoja verisiä kuolleita lintuja. Tosi koukuttava dekkarin alku.

Jungstedin dekkareiden päähenkilöt ovat jokaisessa kirjassa Visbyn poliisitalon henkilökunta Anders Knutaksen johdolla. Anders on naimisissa Linen kanssa ja heillä on kaksi aikuistuvaa lasta. Knutas omistautuu työlleen sataprosenttisesti, joten avioliitto on ollut koetuksella moneen kertaan. Tämänkertainen  muotipiireihin liittyvä sarjamurhaajan etsintä ei ainakaan helpota heidän yhdessäoloaan ja avioliittoaan. Knutas on myös salassa ollut ihastunut työkaveriinsa Kariniin, eikä tiedä miten suhtautua siihen, että Karin seurustelee ja on onnellinen. Karinin lisäksi Knutakselle tuottaa päänvaivaa miksi sarjamurhaaja tappaa saman tukholmalaisen muotitalon henkilökuntaa ja onko gotlantilainen maailmalla menestyvä malli Jenny Levin sarjamurhaajan tuleva uhri?

Ympärillä oli tiheää kuusimetsää, mäntyjä, pusikkoa ja ryteikköä. Hän sattui vilkaisemaan metsän suuntaan ja näki palasen taivasta, se oli uhkaavan tumma harmaine sävyineen. Heikko kuunvalo, jonka onnistui tunkea esiin, loi inhottavia varjoja. Ei saa katsella sivuille, hän mutisi itsekseen. Ei saa katsella sivuille. On katsottava vain suoraan eteenpäin tielle. Ei pimeyteen.

Muotimaailman lisäksi Vaarallisessa leikissä syvennytään syömishäiriöön. Kirjassa seurataan  nuoren Agneksen taistelua anoreksian puolesta syömistä vastaan. Kirjassa seurataan hyvin tarkkoja kuvauksia anoreksiaan sairastuneen ajatuksista ja toiminnasta salaillessaan sitä, ettei syö. Agnes on ollut kyseisen mallitoimiston palkkalistoilla ja siellä oli vaadittu häntä laihduttamaan, mutta laihtuminen oli mennyt liiallisuuksiin. Agneksen taustalta löytyi myös muita stressaavia tekijöitä, jotka vaikuttivat syömishäiriön puhkeamiseen. Kirjan sivuilla Agnes makasi tukholmalaisessa syömishäiriöklinikassa. Ennen kuin Knutas yhdisti Agneksen murhajuttuun liittyväksi henkilöksi, lukija on saanut lukea useammastakin mahdollisesta murhaajaehdokkaasta. Kaksi kaunista nuorta gotlantilaistyttöä, molemmat saman mallitoimiston työntekijöitä. Miksi sarjamurhaaja oli valinnut heidät kohteikseen vai olivatko he kohteita ollenkaan, lukija ei ole ihan varma missä välillä mennään, mutta kirja on viihdyttävä ja koukuttava sopivan jännitysannoksen kera. Vaarallinen leikki on mielestäni parempi kuin viime vuonna lukemani Kevään kalpeudessa ja Hiljaisuuden hinta. Koska kirjan teemassa on käsitelty mallimaailmaan liittyvää syömishäiriötä, kirja oli merkitykseltään vielä syvempi, sillä syömishäiriö on psyykkinen sairaus, josta on vaikea toipua. Rohkea kannanotto kirjailijalta. ****

Sitten verho liikahtaa jälleen. Vain vähän, mutta siinä on kylliksi, jotta hän voi tällä kertaa olla varma. Hän kapsahtaa istumaan irrottamatta katsettaan verhosta. Se on täyspitkä ja raskas, tehty pitämään valo, meteli ja koleus loitolla. Vetääkö ikkunasta noin paljon? Hän kuuntelee, mutta mitään ei kuulu. Vaaran tuntu huoneessa on käsinkosketeltava, mutta hän ei tiedä mikä sen aiheuttaa.

Mari Jungstedt, Vaarallinen leikki
suom. Jaana Nikula
Otava 2013
Den farliga leken 2010
s. 380

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Elif Shafak: Kunnia





Turkissa syntynyt Elif Shafak on kirjoittanut aiheesta, joka on suomalaiselle kulttuurille vieras, suvun kunnia. Suomalaiset suvut eivät lähde peräämään suvun kunniaa, jos naisella on toinen mies tai miehellä toinen nainen, eikä menetetty neitsyys ole kunniaväkivallan aihe. Shafak on kirjoittanut juuri näistä teemoista aika laajan sukukronikan Kunnia, jonka päähenkilöiksi nousevat Turkissa syntynyt Pembe ja hänen perheensä. Pembe muutti Turkista miehensä ja kahden lapsensa kanssa Lontooseen ja nuorin poika syntyi siellä. Pemben ja Ademin avioliitto ei kestänyt, mikä suvun mielestä oli Pemben vika. Yleensä kaikki ikävät tapahtumat kirjassa johtuivat naisista, joten mielestäni kirjailija on nostanut kirjan vahvimmaksi teemaksi naisten kohtelun ja arvostuksen puutteen turkkilaisessa yhteiskunnassa ja kurdiyhteisöissä. Arvostuksen puute on sama, vaikka perhe asuisi ulkomailla. Nainen ei ole tasa-arvoinen, eikä hänellä ole samoja ihmisoikeuksia ja sitä paitsi nainen pilaa suvun kunnian ja tuottaa häpeää.

Niinpä maailmassa, jossa Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis olivat syntyneet, ”kunnia” oli enemmän kuin vain sana. Se oli myös nimi. Lapsi voitiin nimetä Kunniaksi, kunhan se vain oli poika. Miehillä oli kunniaa. Vanhoilla miehillä, keski-ikäisillä miehillä ja jopa niin nuorilla koulupojilla, että he tuoksuivat vielä äitinsä maidolta. Naisilla ei ollut kunniaa. Sen sijaan heillä oli häpeä. Ja kuten kaikki tiesivät, Häpeä olisi aika kurja nimi kannettavaksi.

Viime vuonna luin Shafakin Kirottu Istanbul kirjan, joka oli vielä kepeää luettavaa Kunniaan verrattuna. Kirottu Istanbul kertoi kahden kulttuurin, turkkilaisen ja armenialaisen, sekoittumisesta saman suvun keskellä. Armenialainen suvun haara oli paennut vuonna 1905 Amerikkaan ja vihasi syvästi turkkilaisia, mutta suvun nuorin henkilö halusi tutustua turkkilaisiin sukulaisiinsa ja lähti matkalle sukunsa salaisuuksiin sukulaistensa luokse Turkkiin. Shafak on Turkin suosituin naiskirjailija ja hänen kirjoja on käännetty 30 kielelle. Lisäksi kirjailija on saanut useita kansainvälisiä palkintoja mm. Chevalier dans l´Ordre des Arts et Letters.

Pemben aviomiehen lähdettyä toisen naisen matkaan ja jätettyään perheensä, Pembe yritti saada mieheltään avioeron, mutta tämä ei suostunut siihen. Jossakin vaiheessa Pembe tapasi uuden miehen ja rakastui tähän, mutta tiesi, että se on suvun häpeä ja hänelle voi käydä heikosti, koska ei ole eronnut. Kunniaväkivallan teosta otti vastuun Pemben 16v. poika Iskender, joka joutui teosta vankilaan. Kirjan sivuilla Iskender kertoi omaa tarinaansa tapahtumista.

Samalla viikolla kävelen vierailuhuoneeseen tietämättä, mitä odottaa. Vartija McLaughlin on siellä. Hän ei katso minua, mutta en tarvitse paljon mielikuvitusta arvatakseni, että hän haluaa nähdä kohtauksen, mikäli sellainen syntyy.
Sitten näen hänet. Se on Yunus. Pikkuveljeni, jota en ole nähnyt vuosiin. Hän on tullut katsomaan minua telkien taakse vain kahdesti. Kerran heti oikeudenkäynnin jälkeen. Emme puhuneet sanaakaan. Hän vain istui ja katseli käsiään. Hän tuli takaisin vuotta myöhemmin. Ei taaskaan sanoja. Sitten hän lakkasi tulemasta.

Kunnia on vahva teos, mutta siihen on mielestäni kerätty turhan laajasti suvun eri henkilöiden tapahtumia, joita käydään useampaan otteeseen läpi ja valotetaan hieman enemmän seuraavalla kerralla. Kirjan alku oli hidastempoinen ja vauhtia se sai vasta, kun kirjassa kerrottiin Ademin uhkapeliharrastuksesta. Lisäksi kirjassa kerrottiin englantialaisten maahanmuuttajarasismista, jota Pembe sai kokea taloudenhoitajana. Ei riittänyt, että työpaikalla kohdeltiin huonosti, vaan lisäksi Adem hakkasi, kun Pembe ei tuonut palkkapussia kotiin. Kirjassa oli runsaasti eri teemoja, jotka hyväksyin lukijana, kun ajattelin kirjan olevan kertomus useamman sukupolven kohtaloista ja miten ne vaikuttivat toinen toisiinsa, mutta aika paljon olisin tiivistänyt ja ottanut pois joitakin kertomuksia.

Elif Shafak, Kunnia ****
suom. Maria Erämaja
Gummerus 2013
Honour 2012
s.  523