Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Kuolonkukkia on englantilaisen kirjailijan Ann Cleevesin kolmas dekkari Vera – sarjasta. Sarjan päähenkilö on komisario Vera Stanhope, lihavuuteen taipuva ja juopotteleva poliisi (jälleen yksi juopotteleva poliisi), joka ratkoo kiperiä murhia yhdessä nuoren ja komean etsivän Joe Ashworthin kanssa. Vera on yksinelävä, perheetön ja poliisintyöhön sitoutunut tiukka päällikkö alaisilleen. Joen nuori vaimo odottaa perheen toista lasta syntyväksi hetkellä millä hyvänsä. Työparina he ovat mitä mainioin yhdistelmä: keski-ikäinen nainen ja nuori mies, mutta ajatukset kulkevat yhtä lailla ja tulosta syntyy, vaikka Vera haluaa tehdä mahdollisimman paljon ihan itse.

Tarina käynnistyi, kun yksinhuoltajaäiti palasi tyttöjen illasta humalaisena kotiin ja löysi nuoren poikansa kylpyammeesta veden alta kuolleena. Kummallisinta oli, että vesi oli siroteltu täyteen kukkia. Naapurihuoneessa nukkunut pikkusisko ei tiennyt veljensä kuolemasta mitään. Poika todettiin tapetuksi ennen veteen asettelua. Pian vastaava tapaus löytyi meren ääreltä ja tällä kertaa kukkien ympäröimänä oli nuori, kaunis nainen. Nainen oli opetusharjoittelussa läheisessä koulussa. Naisen löysi hänen oppilaansa, pieni James. Veralla ja hänen alaisillaan oli kädet täynnä töitä löytää yhdistävät palaset näiden kahden murhan välillä. Miksi murhaaja asetteli uhrit tarkoin harkitusti tiettyihin asentoihin?

Pian alkoi löytyä muitakin yhdistäviä tekijöitä ja ensimmäisenä tapetun pojan pikkusisko katosi koulumatkalla. Vera ja poliisiryhmä nostivat tutkimusvauhdin sataseen ja tulosta alkoi syntyä. Ihmisryhmä, josta murhaajaa etsittiin, oli pieni, joten kuka murhaaja oli? Ja miksi hän teki murhat? Vera löysi motiivivaihtoehdoiksi vanhan hukkumiskuoleman, salarakkaan, pettämisen, novellit, joiden mukaan murhat oli tehty jne. Piiri pieneni ja ehdokkaat putosivat loppua kohden yksi toisensa jälkeen pois. Ehtiikö Vera ja Joe pelastamaan pikkusiskon ajoissa? Aika kului nopeasti ja työpäivät venyivät pitkälle yöhön.

Vera palasi tarinan pariin. Siinä kuvailtiin puutarhaa, jossa siepattua nuorta naista pidettiin. Paikka oli kuin kukkaan puhjennut Eeden mehevine lehtineen, valtavine kukintoineen ja ylikypsine hedelmineen. Verasta teksti oli ahdistava.

Vera Stanhope – sarjasta on tehty tv-sarja, jonka olen nähnyt telkkarissa. Pidin heti tv:n sympaattisen oloisesta Verasta, mutta kirjassa hän on paljon tiukemman oloinen täti ja luultavasti vielä suurempikokoinen ja isoäänisempi. Kumpikaan naishahmo ei ollut pettymys, kirja on oikein viihdyttävä dekkari ja tv-sarja oli tosi mukava. Miinusta annoin siitä, että keksin Kuolonkukkien murhaajan tosi helposti.

Ann Cleeves, Kuolonkukkia ***

suom. Annukka Kolehmainen

Karisto 2012

Hidden Depths 2007

s. 347

John Boyne: Kuudes mies

 

 

 

Irlantilaisen kirjailijan John Boynen teos Kuudes mies kertoo mm. ensimmäisen maailmansodan tapahtumista. Tunnelmallisen ja koskettavan kirjan päähenkilö oli nuori Tristan Sadler, joka erotettiin koulusta ja ajettiin pois kotoa 16-vuotiaana, koska suuteli parasta ystäväänsä. Elettiin homokammoista aikaa Englannissa, jolloin kyseisestä teosta oli mahdollisuus joutua oikeuteen ja saada tuomio. 17-vuotiaana Tristan valehteli ikänsä ja pääsi sotakoulutukseen ja taistelemaan saksalaisia vastaan. Sotilaskoulutuksessa Tristan rakastui sotamies Williin, mutta Will ei rakastanut samalla tavalla Tristania. Will haki lohtua, mutta inhosi Tristania, koska tämä oli mikä oli.

Kirjan alussa sodasta palannut Tristan halusi tavata Willin siskon Marianin, ja oli menossa tapaamaan häntä, koska halusi kertoa ystävyydestään Willin kanssa. Tristan etsi ehkä anteeksiantoa sille, että oli hengissä ja Will kuoli. Päivä Marianin seurassa oli tunteita täynnä ja molemmat olivat kiihtyneitä, sillä Will oli kertonut kirjeessään heti Ranskaan saavuttuaan, että Tristan oli valitettavasti kuollut. Tristan sai selville Willin kertomia valheita olemattomasta morsiamestaan. Lähtiessään Marianin luota, Tristan kertoi Willin viimeisistä tunneista elossa, jolloin tapahtui jotain sellaista, jonka Tristan unohtaisi mielellään, mutta hänen oli elettävä yli 80-vuotiaaksi salaisuutensa kanssa. Kirjan nimi liittyy Willin viimeiseen päivään ja kuvasi mielestäni onnistuneesti kirjan sisältöä.

Kirjan kansikuvassa seisoi sotamies ja piti valkoista höyhentä kädessään. Itse olen tottunut sanontaan, että valkoinen höyhen tarkoittaa enkelin käyneen paikalla. Kuudes mies kirjassa höyhenillä oli eri merkitys, se tarkoitti aseistakieltäytymistä, mikä erilaisen seksuaalisuuden lisäksi oli kirjan kantava teema sodan melskeissä. Aseistakieltäytyjää simputettiin kaikin mahdollisin tavoin, hänet voitiin jopa tappaa ilman sotaoikeutta. Kirjan tapahtumissa kaikki aseistakieltäytyjät kuolivat tavalla tai toisella, joka kertoi jotakin ensimmäisen maailmansodan ajan asenteista ja arvomaailmasta sekä ryhmäkurista, mikä syntyi väkivallan keskellä, armoa ei annettu eikä pelkureita suvaittu.

Hän antaa vielä vain yhden käskyn. Wolf, hän julistaa, on tuottanut hänelle pettymyksen, koska ei ole nostanut polviaan tarpeeksi korkealle marssiessaan. ”Wolf harjoitelkoon vielä tunnin”, hän sanoo ja kääntää katseensa Moodyyn, joka vastaa tiukasti ”Kyllä, sir” Wellsin lähtiessä johdattamaan meitä takaisin sinne mistä tulimmekin. Alokas Wolf jää yksin keskelle harjoituskenttää, marssimaan yhden henkilön täydellisessä muodostelmassa, ja ilmeisen piittaamattomina hänen hyvinvoinnistaan me jätämme hänet sinne.

John Boyne kirjoitti kirjassaan koskettavasti henkilökohtaisista ja intiimeistä tunteista, mitä mies tunsi rakastuessaan toiseen mieheen. Rakkaus ja viha ovat vastakkaiset tunteet, mutta rakkaus voi muuttua silmänräpäyksessä vihaksi, jos rakastettu loukkaa verisesti rakastuneen tunteita. Näitä rakkauteen liittyviä tunteita, joihin liittyi hellyyden lisäksi mm. välinpitämättömyys, ylimielisyys, vastustelu, riitely ja väkivalta, Boyne pyöritteli kahden miehen välillä sotakavereiden kuollessa ympärillä. Lopulta heidän komppaniastaan olivat jäljellä vain he kaksi, Tristan ja Will, mutta sota jatkui ja se jatkui myös heidän välillään.  

 

Kuudes mies oli kertomus katumuksesta ja yksinäisyydestä. Kirjan rakkaus oli epätoivoista, julmaa ja traagista. 

John Boyne, Kuudes mies *****

Suom. Laura Beck

Bazar 2013

The Absolutist 2011

s. 334

John Irving: Minä olen monta

 

 

John Irvingin kuudestoista suomennettu kirja Minä olen monta, oli Billy Abbottin kasvutarina, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa eläväisessä teatteriperheessä, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaista Shakespearen ja Ibsenin teatterinäytelmien varjossa. Billyn isä ei kuulunut hänen elämäänsä, eikä perheessä puhuttu hänestä, mutta muita miehen malleja perheessä riitti mm. naisten asuihin pukeutuva ja naisosia näyttelevä isoisä. 

 

13-vuotiaana Billy tiesi, ettei ole samanlainen kuin muut pojat, sillä hän rakastui sekä poikiin, miehiin että naisiin ja unelmoi seksisuhteista heidän kanssaan. Isäpuoli ohjasi Billyn kirjastonhoitajan luokse, joka voisi neuvoa Billyä lukemaan kirjoja. Myöhemmin isoisän neuvosta Billy pyysi kirjastonhoitajalta erilaisesta rakkaudesta kertovia kirjoja. Tuttavuus kirjastonhoitajan kanssa toi vipinää Billyn elämään, mutta kirjastonhoitajallakin oli omat salaisuutensa, joista Irving kirjoitti oman osuutensa. Kirjastonhoitajan elämään palattiin aina välillä kirjan tarinassa, mutta muuten hän ei kuulunut nuoruuden jälkeen Billyn elämään.

Pidin todella paljon Irvingin tavasta sisällyttää kirjat ja kirjailijat Minä olen monta kirjan tarinaan. Kirjallisuus toimi kirjan kantavana voimana, sillä tarina itsessään ei ollut kovin syvällinen ja tapahtumat ohitettiin kevyesti, ohimennen, sivuuttaen kuin sivustakatsojana. Ehkä pääaihe, joka oli bi-seksuaalisuus vaikutti siihen, että syvempään aihetarkasteluun ei oikein päästy. Homoseksuaalisuudesta ja bi-seksuaalisuudesta kerrottiin lähinnä vanhoja kliseitä, parasta oli nuoren miehen seksuaalisuuden tarkastelu ja muiden perheenjäsenten, koulun ja koko yhteisön puuttuminen asiaan, homous oli kiellettyä 50-luvulla, se oli sairaus, jonka pystyi parantamaan. 

 

Ihmisten kielteisyys ja arvostelu oli ahdistavaa, jonka vuoksi suurin osa homoista piiloutui avioliittokulissien taakse. Mutta pahempaa oli tulossa, sillä aids teki tuloaan homopiireissä ja pitkään sitä pidettiin ainoastaan homojen sairautena. 80-luvulla alkanut aids olisi voinut olla tarkemmin esillä kirjassa, sillä nyt siitä lueteltiin lähinnä erilaisia oireita ja taudinkulkua. Päähenkilö  oli tietysti suojautunut seksitaudeilta ja eli pitkän elämän samalla seuraten tuttavapiiriin kuuluvien homoystävien kuolinviestejä ja vieraili kuolinvuoteiden äärellä.

Tom Atkins ja minä olimme 39-vuotiaita, mutta Tom näytti kuusikymppiseltä. Hänen hiuksensa eivät olleet vain ohuita ja läpikuultavia – se mitä niistä oli jäljellä. Oli täysin harmaat. Hänen silmänsä olivat syvällä päässä, ohimot olivat painuneet sisään, posket olivat lommolla. Tom – paran sieraimet olivat nipistyneet tiukasti yhteen, aivan kuin hän olisi jo haistanut oman ruumiinsa löyhkän, ja hänen kireä ihonsa, joka joskus oli ollut niin rusottava, oli nyt tuhkanharmaa.

Kirjassa oli useita erilaiseen seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, kuten mm. transsukupuolisuus, lesbous, homous, bi-seksuaalisuus, insesti ja pedofilia.  Laaja teema-alue vei tarinan liian pintapuoliseksi ja tunteet puuttuivat. Olisin toivonut kirjan lopussa tapahtuneen isän ja pojan kohtaamisen tuovan esille jotain syvällisempiä tunteita, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Lisäksi kohtaaminen oli parin tunnin mittainen, eikä mitään jatkotapaamisia sovittu, aivan kuin kaikki olisi ohi eikä oma lapsi enää kiinnostaisi isää.

Vaistosin, että nämä olivat jäähyväiset; tuskin näkisin heitä enää. (Kuten isäni oli sanonut:” Me olemme keitä olemme, eikö niin?”) Mutta hyvästi tuntui liian lopulliselta, en pystynyt sanomaan sitä. ”Adios, nuori William”, senor Bovary sanoi. ”Adios”, minä sanoin hänelle. He kävelivät pois – käsi kädessä, totta kai – kun huusin isäni perään:” Adios, isä!”

Ehkäpä kirjailija on kirjoittanut kirjan päähenkilön kuin elämän tarkastelijan ja havaitsijan rooliin, sillä hänen elämästään puuttui rakkaus, joka olisi tuonut myös ne syvemmät tunteet pinnalle. Nuoruudesta lähtien Billy oli tahtonut olla kirjailija ja harrastaa seksiä kenen kanssa halusi ja niin paljon kuin halusi. Näistä kokemuksista hän kirjoitti kirjoja, joista ei juuri puhuttu kirjan sivuilla, mikä minusta oli harmi. Billystä tuli kuuluisa kirjailija ja varsinkin erilaisen rakkauden puolestapuhuja. Vanhempana hän sai todeta ihmisten asenteissa tapahtuneen muutoksen, mutta silti erilaisen rakkauden puolesta piti taistella, jotta se hyväksyttäisiin ja ihminen hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on, tasavertaisena muiden ihmisten kanssa.

John Irving, Minä olen monta

Suom. Kristiina Rikman

Tammi 2013

In One Person 2012

s. 604

Kasvukertomus

Queer 

Ilona Pietiläinen: Unelmien piilopaikka

Suomalainen unelma, mökki järvenrannalla, toteutuu Ilona Pietiläisen runsaassa ja rönsyilevässä sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen kirjassa Unelmien piilopaikka. Kirjan kansi on kaunis ja unenomainen, jossa on vanhanaikaisilla kehyksillä kehystetty vanha maalaistalo ja taustalla lintuaiheinen koriste, mikä löytyy myös kirjan sisäsivustoilta, kuin kirjan punaisena lankana, hyvä Neiti Sievänen. Perhoset sisemmillä kansilehdillä kruunasivat upean ulkoasun.

Pietiläinen rakentaa kirjan alussa miehensä kanssa kesämökin, ulkovessan ja kiipeilymajan pojalle sekä sisustaa kaikki kolme. Näiden lisäksi he laittavat piha-alueen kuntoon. Kaikista on selkeät ohjeet ja kuvia rakennusvaiheista, joka selkeyttää rakentamista. Koska kirjassa rakennettiin uutta, olisin laittanut erilaisen kansikuvan, sillä itse kuvittelin kannen mukaan kirjassa olevan ennemminkin korjausrakentamista. Onneksi Pietiläinen on saanut kirjaansa mukaan ideakuvia useammasta eri kesäasunnosta, myös vanhemmista taloista.

Kirjan suuri koko vaikeuttaa sen säilyttämistä kirjahyllyssä, mutta suuri koko antaa mahdollisuuden kirjan sivujen runsaalle kuvitukselle ja suurille kuville, ehkä kirja olisi kuitenkin lukijaystävällisempi pienemmässä koossa. Kuvitus on todella onnistunut ja kirjaa voi selailla pelkästään katselemalla kauniita kuvia. Toivoin vanhan talon rakennusideoita, koska meillä on ikuisuusprojektina 30-luvun maalaistalo, jota korjaamme huone kerrallaan, enkä edes uskalla mennä katsomaan kellaria, koska maalla on hiiriä, myyriä ja käärmeitä tuollaisissa paikoissa.

Ihastuin Pietiläisen perheen uuteen ulkovessaan, joka oli sisustettu viimeisen päälle. Vessaan kuljetaan puulaituria pitkin, jossa on kaide, jonka esittelin heti miehelleni, että meidän vessaan myös, ettei tarvitse säikkyä käärmeitä matkan varrella. Sain hyvien kuvien ansiosta vastakaikua mieheltäni, joten ehkäpä joku kaunis päivä kuljen pitkin puulaituria vessaan. Sitten kun…

Ottaisin kesäkodillemme myös kirjassa esitellyn kasvihuoneen, joka oli kerrassaan upean kokoinen, eikä siinä kaikki, vaan kasvimaalle oli rakennettu myös isot ja korkeat kasvilavat, joissa jokainen viherpeukalo haluaisi kasvattaa mitä nyt haluaa kasvattaa. Sain kirjasta runsaasti ideoita, joita muokkaamalla ne sopivat myös meidän kesäkotiimme. ****

Ilona Pietiläinen, Unelmien piilopaikka

Docendo Oy 2013

Ulkoasu: Neiti Sievänen

Kuvat: Ilona Pietiläinen ja vierailukohteiden asukkaat

s. 168