Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pohjois-suomalainen kirjailija Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut vahvan teoksen äitiydestä ja sen puuttumisen aiheuttamista ongelmista. Korvaamaton kertoo Aamusta, joka on ns. uusperheen äiti, mutta ei koe itseään äidiksi vaan lastenhoitajaksi, koska hänellä ei ole omaa lasta. Miehen kolme lasta asuivat osaksi äidin osaksi isän luona. Mies, Harri, ei halunnut enempää lapsia ja Aamu sopeutui miehen toivomukseen, mutta siskonsa toisen lapsen syntymä herätti halun synnyttää oma lapsi. Parisuhde koki ensimmäisen kriisinsä tässä vaiheessa ja Aamu muutti pois Harrin ja lasten luota. Myöhemmin Aamu muutti takaisin Harrin luokse ja Aamu alkoi odottaa lasta.

Korvaamaton teoksessa päähenkilöllä Aamulla on vahva työmoraali oikeuslaitoksen palveluksessa. Hän on ottanut tuomarin äitiyslomasijaisuuden toisesta kaupungista, jotta hänen ei tarvitse olla Harrin ja lasten lähellä. Aluksi lukija miettii kyseessä olevan tyypillinen erotapahtuma, jossa Aamu ottaa etäisyyttä, jotta pääsisi eroon Harrista, mutta luettua pitemmälle lukija huomaa pinnan alla vellovat murheet ja syyt, jotka vaikuttivat eroon. Aamu sai keskenmenon ja halusi käydä sitä yksin läpi tekemällä ankarasti työtä. Hän ei halunnut puhua asiasta kenenkään kanssa.

Kappelin eteisessä nousin tuolista ja kävelin sisään omin jaloin. Tila oli erotettu muusta sairaalasta, mutta lattia jatkui samana kiiltävänä muovina, rikkoi huoneen muutoin hartaan tunnelman. Alttarilla oli kynttilöitä ja sinisiä maalauksia ja Harri istui ensimmäisellä penkkirivillä lähellä niitä, nojasi käsiinsä. Hänen edessään oli vauvansänky ja menin sen luokse, nostin peitettä, mutta sen alla ei ollut mitään.

Vasta silloin huomasin äidin, joka istui sivustalla kapaloitu vauva sylissä. Äidin kädet olivat lukkiutuneet lasta suojelemaan, hän piti silmiään kiinni ja näytti elottomammalta kuin vauva itse. Oli kuin äiti olisi kuollut ja lapsi vain unessa.

Keskenmeno on jokaiselle naiselle ravisuttava kokemus. Aamu on selvästi masentunut ja oma vauva on tärkein asia, jota hän halusi miettiä yksinäisyydessä. Pelko siitä, että muisto omasta vauvasta katoaisi jonnekin, vaikutti Aamun elämään ja romahdus oli pian edessä, Aamu halusi vauvansa luokse. Surutyötä on työstettävä. Kukaan äiti ei unohda keskenmenoa, vaan se kulkee mukana aina. Aika on paras keino siihen, että suru hellittää ja äiti voi jatkaa normaalia elämää. Onneksi Aamulla oli ympärillään tukijoukot, jotka auttoivat pahimman yli.

Kirjan nimi Korvaamatonei oikein auennut minulle. Lopulta mietin, että korvaamaton oli ehkä kuvaus sille, että Aamu oli Harrille ja lapsille korvaamaton. Toisaalta korvaamaton voisi kuvata sitä, että vauva oli Aamulle korvaamaton. Kirjan sisältämä runsas työelämän kuvaus oikeudenkäynneistä ja erilaisista oikeustapauksista oli ehkä liikaa, koska en ymmärtänyt niitä.

Pauliina Vanhatalo, Korvaamaton

Tammi 2012

s. 203

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

 

 

Australialainen M. L. Stedman on kirjoittanut unohtumattoman avioliittotarinan, Valo valtameren yllä (2013), jota koettelee armoton luonto sekä traagiset tapahtumat. Kauniit luontokuvaukset australialaisen majakkasaaren ympärillä, valtameren pauhu ja myrskytuhot ovat nuoren parin arkipäivää. Nuoren aviovaimon Isabelin elämä ei ollut helppoa majakkaa hoitavan miehensä rinnalla Janus Rockilla, sillä Tomilla oli työnsä, mutta Isabelin, hellityn rehtorintyttären piti keksiä päivilleen tekemistä ilman muuta puheseuraa kuin Tom. 

 

Luonnonvoimat, suola ja hiekka hajottivat kaiken. Voisi luulla, että luonnonvoimat vaikuttaisivat myös Isabelin raskauksiin, sillä pian saarella oli kolme pientä ristiä, joiden viereen Isabel on istuttanut rosmariinipensaita. Pensaat kasvoivat sitkeästi luonnonvoimista riippumatta. Isabel oli jokaisen keskenmenon jälkeen entistä masentuneempi.

Sitten tuli päivä, joka muutti pariskunnan elämän täydellisesti, vuosi oli 1926. Isabelin viimeisimmästä keskenmenosta kahdeksannella kuukaudella oli muutama viikko aikaa, ja Isabel vietti aikaansa vauvojensa hautoja hoitamalla, kunnes kuuli vauvan itkua.

Tuokioksi hänen mielensä narrasi hänet uskomaan, että hän kuuli pienokaisen itkua. Hän torjui harhakuvitelman ja jäi sen sijaan katselemaan valasparvea, joka ui pohjoiseen rannikkoa seuraillen synnyttääkseen poikasensa lämpimämmissä vesissä. Hän kuuli itkun uudelleen, tällä kertaa se kantautui voimakkaampana varhaisaamun tuulessa. Mahdotonta.

Janus Rockille saapui kaikenlaista roskaa myrskyjen ja suurien aaltojen tuomana ja tällä kertaa rannalle oli rantautunut vene, josta kuului vauvan itkua. Veneessä oli kuollut mies, ja vauva oli säilynyt hengissä miehen alla. Tomin olisi pitänyt kirjata mies ja vauva päiväkirjoihin, mutta Isabel pyysi Tomia odottamaan muutaman päivän. Lopulta Tom hautasi miehen ja vauvasta tuli heidän lapsensa, sillä kaikki tiesivät, että Isabel odotti vauvaa. Tarinasta tuli vielä traagisempi, kun he kuulivat lopulta parin vuoden kuluttua vauvaan liittyvän tarinan: vauvan oikea äiti Hannah oli elossa ja suri miehensä ja lapsensa menetystä. Isabel ei halunnut luopua lapsesta Tomin painostuksesta huolimatta.

Lapsi, jolla oli kaksi rakastavaa äitiä. Isabel ei voinut kauaa piilotella lasta Janus Rockilla, majakkasaarella, sillä luontoa suuremmat voimat olivat häntä vastaan. Oikea äiti halusi lapsensa takaisin, mutta Isabel vastusti kynsin ja hampain, sillä hän rakasti lasta suunnattomasti. Loppujen lopuksi tarina sisälsi valtavasti surua, ikävää ja luopumista. Itkin kirjan lopussa kaikki suruni pois, sillä kirja avasi syviä tunnelukkoja ja kyyneleet tulivat kuin sadekuuro ja huuhtelivat moneen kertaan surtuja vanhoja suruja.  

 

M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä oli tunteisiin vetoava kirja ja loppujen lopuksi lukija ei voi olla varma siitä miten ongelmat olisi pitänyt ratkaista. Kirjan loppu oli uskomattoman ihana, pitkä odotus joka toteutui. 

 

M.L. Stedman, Valo valtameren yllä *****

suom. Leena Perttula

Karisto 2013

The Light Between Oceans 2012

s. 421 

Australia

1920-luku

Majakkasaari  

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Luulin potevani dekkariähkyä, mutta luultavasti ähky oli tullut vähemmän kiinnostavista kirjoista. Belinda Bauer avasi silmäni itseäni kiinnostavalle uudelle dekkarikirjallisuudelle, jossa on kauhu mukana. Bauerin Kadonneet lapset (2013) on Exmoor - trilogian päätösjakso. Hiukan harmittaa se, että en tiennyt aiemmin kirjan kuuluvan sarjaan, joten nyt tarkoituksena olisi hankkia sarjan aiemmin julkaistut osat Hautanummi ja Tappajan katse ja lukea ne, sillä kirjailijalla on kauhukirjallisuuden tarinankerronta hallussa. Luettuani nyt päätösjakson tiedän aiempien kirjojen tapahtumia, mutta uskon, että se ei pahemmin haittaa trillerimäistä lukunautintoa.

Englantilaisen Shipcottin kylän lapsia siepataan keskellä kaunista päivää ja poliisit ovat ymmällään johtolankojen puuttuessa. Sieppaaja jättää sieppauspaikalle lapun, jossa lukee: te ette rakasta häntä, mutta mitä se voisi tarkoittaa, sillä vanhemmat rakastavat siepattuja lapsiaan. Poliisit järjestävät suuretsintöjä helikoptereilla ja suurilla väkijoukoilla, mutta lapset pysyvät kadoksissa. Edellisistä kirjoista tuttu kyläpoliisi Jonas Holly on ollut vaimonsa kuoleman jälkeen pitkällä sairaslomalla, mutta haluaa nyt palata takaisin auttaakseen lasten sieppausjutussa. Holly ei voi aavistaakaan, kuinka kieroutunutta sieppaajaa hän etsii ja mitä hän joutuu kokemaan lopulta, kun joutuu kasvotusten sieppaajan kanssa.

Kintereet, kaviot, vuota, pää. Hupaisaa, en tee tätä koskaan laulamatta tuota vanhaa laulua. Yleensä itsekseni, mutta joskus ääneenkin veitsen viiltäessä vaivatta nahkaa. Ei suinkaan sattumalta. Vanha Murton antoi meikäläiselle hyvän opin veitsistä. Liha pitää vastateroitetusta terästä, Murtonilla oli tapana sanoa – on turha teroittaa veistä, ellei aio heti käyttää sitä. Minä teroitan veitset juuri ennen käyttöä, ymmärrettähän? Ennen kuin katkaisen jalat kintereen kohdalta, niin juuri ennen. Jalat irtoavat nätisti, ja nostan ne lattialta.

Belinda Bauer on löytänyt Exmoor - trilogiallaan paikkansa mestarillisen jännityskirjallisuuden palkittuna kirjailijana. Kauhu kasvaa sivu sivulta ja siinä samalla perheet elävät ihanan rauhallista pikkukylän elämää, lapset kulkevat koulubussilla kouluun tai retkille ja vapaa-ajalla käydään ratsastuskilpailuissa, vaellusretkillä tai seikkaillaan autiotaloissa. Pelottavaa, kun sieppaaja voi ottaa kiinni, mutta kenelle nakki napsahtaa, ei tiedä ennen kuin kokeilee. Lapset ovat uskomattoman naiveja, kun haluavat ottaa itse sieppaajan kiinni ja nauttia palkkiorahoista. Tästä ei juuri jännityskirja parane ja pahimmalta tuntuu, kun sieppaajan kohteina ovat lapset. ****

Belinda Bauer, Kadonneet lapset

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

Karisto 2013

Finders Keepers 2012

s. 521

Ulrika Kärnborg: Myrrha

Ruotsalainen Ulrika Kärnborg on pureutunut palvelijan ja yläluokkaisen isännän suhteeseen kirjassaan Myrrha (2009). Myrrha oli kreikkalaisen tragedian orjatar, joka puhutteli isäntäänsä Massaksi. Mies, Arthur, oli narsisti ja rakasti likaa, jonka vuoksi Myrrha, eli Hannah likasi itsensä, kulki miesten vanhoissa suurissa kengissä ja alensi itsensä piian asteelta alemmaksi Arthurin vuoksi, joka suretti varsinkin Hannahin sisaruksia.

Kirjan taustalta löytyy todellinen tarina 1800-luvulta englantilaisista Arthur Mundysta ja Hannah Cullwickista. Taustamateriaali löytyy kirjan takaa. Henkilöistä on kirjoitettu ainakin kaksi muuta teosta ja lisäksi taustamateriaalina on käytetty molempien henkilöiden päiväkirjoja ja runoja. Arthur otatti jostakin syystä satoja valokuvia työläisnaisista ja Hannahista likaisissa vaatteissa. Osa kuvista oli pornografisia. Arthur oli siis mieltynyt likaan ja likaisuuteen ja alempisäätyisiin naisiin. Hannahin ja Arthurin välille syntyi siis omalaatuinen suhde, joka ei ollut normaali parisuhde, vaan isännän ja orjattaren suhde. Suhde kesti kymmeniä vuosia ja loppui siihen, että Arthur lähetti Hannahin hermoparantolaan, sillä hän oli aloittanut suhteen Hannahin siskon Ellenin kanssa.

Hannah oli ilmeisesti perheen kasvattitytär, ylempisäätyisen naisen avioton lapsi, sillä hän oli erilainen ja erinäköinen kuin muut lapset. Lisäksi hän sai jonkin verran koulutusta ennen kuin hänen niin sanottu isänsä ajoi hänet piiaksi. Piian pestejä riitti sitten kymmeniksi vuosiksi, ja koko ajan Hannahin ja Arthurin suhde kesti, vaikka Arthur yritti miettiä ratkaisua tilanteeseen. Hannah tiesi Arthurin muista naisista, mutta Arthur oli merkinnyt hänet orjan kaulapannalla, jota Hannah piti kaulassaan mekon alla. Hannah omistautui jostakin syystä Arthurin roolileikkiin, vaikka kaipasi jotakin muuta, mutta vuodet kuluivat ja Hannah tyytyi rooliinsa.

Hannah meni valokuvaajalle Cecil Streetille. Valokuvaaja oli nimeltään James Stodart, ja Arthur oli käyttänyt Hannahia siellä vajaa vuosi sitten, ei kuvauttaakseen häntä vaan viedäkseen hänet katsomaan joitakin Stodartin ottamia epätavallisia kuvia. (…). Ensin Hannah ei ollut halunnut nähdä kuvia, mutta uteliaisuus oli lopulta voittanut, ja jonkin ajan kuluttua hän oli vastahakoisesti suostunut selaamaan albumeja Arthurin kanssa. Arthur oli vaikuttunut sekä huvittuneelta että järkyttyneeltä.

Hannah ajatteli maksaa Stodartille muotokuvista. Sitten hän lähettäisi kuvat Arthurille. Arthur saisi oppia, että Hannah osasi tehdä asioita omin päin. Sitä paitsi Hannah halusi muistuttaa Arthuria heidän sopimuksestaan.

Myrrha on erikoinen elämänkertatarina Arthurista ja Hannahista. Heidän suhteensa sijoittui 1800-luvulle ja heidän tarinaansa on voitu tarkastella heidän omista muistiinpanoistaan ja kirjeistään sekä valokuvista. Kirjan perusteella heistä kumpikaan ei ollut onnellinen suhteessa ja alkuajan huuman jälkeen ilmeisesti pelkästään roolileikki piti heidät yhdessä. Hannah oli kaunis nainen, jota miehet ihailivat, mutta silti hän pysyi Arthurin talutusnuorassa. Suhteen ilmitulo olisi ollut skandaali 1800-luvulla, joten Arthur teki kaikkensa, että kukaan ei saanut tietää Hannahista eikä valokuvista. Lukemalla kirjan luet kirjailijan mielikuvituksella kerrotun tarinan. Yleensä totuus on tarua ihmeellisempi. ***

Ulrika Kärnborg, Myrrha

Schilts 2009

suom. Katriina Huttunen

alkuteos Myrrha 2008

s. 459

Cheryl Strayed: Villi vaellus

 

 

Se vaikutti jollain tavoin elävältä. Sen seurassa en tuntenut olevani aivan yksin. Pystyssä se ulottui minua vyötäisiin. Tartuin siihen ja kumarruin nostaakseni sen ilmaan. Se ei hievahtanutkaan. Kyykistyin, otin tukevamman otteen rinkan kehikosta ja yritin uudestaan. Se ei liikahtanut vieläkään. Ei sentin senttiä. Seuraavaksi menin polvilleni ja yritin nostaa sitä kietomalla molemmat kädet sen ympärille. Pinnistelin ja ponnistelin voimieni takaa, mutta vaikka kuinka yritin, se ei noussut. Yhtä hyvin olisin voinut nostaa kuplavolkkaria. Se näytti niin söpöltä, niin nostettavalta, ja silti se ei noussut.

Tätä kirjaa odotin ja odotus kannatti. Sain vaeltaa kirjailijan mukana Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvaa vaellusreittiä sadan päivän ajan. Vaellusreitti on nimeltään PCT eli The Pacific Crest Trail. Kirjailija on nimeltään Cheryl Strayed ja hänen uskomattoman vaelluskirjansa nimi on Villi vaellus (2013). 

 

Kirjaa odotin, koska kirjailijan kulkema vaellusreitti oli todella pitkä, 1770 km, josta tuli päivää kohden 17,7 km vaellusta vuoristoisessa maastossa, ylös ja alas vuorenrinteitä, lumen ja jään keskellä sekä paahtavassa helteessä. Luin jokaisen kirjan sivun ihaillen ja henkeä pidätellen. Ihailin nuoren naisen sisukkuutta ja pelottomuutta yksin erämaassa, jossa hän kohtasi karhuja, kalkkarokäärmeitä ja toisinaan pelottavia ihmisiä. Sen lisäksi hän ei aina tiennyt oliko oikealla reitillä, koska hän ei osannut käyttää kompassia.

Mutta käveleminen pitkin itse kaivertamaani polkua – jonka toivoin olevani PCT – oli heroiinin käytön vastakohta. Liipaisin, josta olin vetäissyt astuessani lumeen, oli saanut aistini terävämmiksi kuin koskaan. Niin epävarmasti kuin eteninkin, tunsin tekeväni oikein jatkaessani eteenpäin, ikään kuin jo ponnistelu itsessään olisi merkinnyt jotakin. Kuin olemalla erämaan turmeltumattomassa kauneudessa voisin tulla itsekin turmeltumattomaksi huolimatta siitä, mitä olin menettänyt tai mitä minulta oli riistetty, huolimatta kaikista niistä valitettavista asioista, joita olin tehnyt muille tai itselleni ja joita oli tehty minulle. Niin monia asioita kuin olinkin epäillyt, en epäillyt tätä: erämaassa oli selkeyttä, joka ulottui myös minuun.

Cheryl Strayed ei ollut vaeltanut ennen matkalle lähtöä, hän oli fyysisesti huonossa kunnossa, masentunut ja heroiiniriippuvainen, hän ei osannut erätaitoja ja hän käveli melkein puolet matkasta liian pienissä vaelluskengissä. Matkan varrella hän tutustui vaeltajakonkareihin, joilta jokaiselta hän sai hyviä ohjeita vaellukseen. 1770 km tekee jokaisesta vaeltajakonkarin, ja varsinkin yksin vaeltajasta, joka joutuu kantamaan enemmän rinkassaan kuin useamman hengen ryhmäläiset. Koin kaiken sen jalkojen kivun kantapäissäni kirjailijan matkassa PCT:n vaellusreitillä, väliin uskomattomissa maisemissa, väliin hakkuualueilla, jotka näyttivät kauheilta. Lumi ja jää yllättivät vuoristoissa ja tulipaloja oli kuumilla alueilla alhaalla laaksoissa. Cheryl vain jatkoi sinnikkäästi matkaansa ja repi tulehtuneiden varpaidensa kynsiä yksitellen irti.

Oli kylmä. Oli kuuma. Lanteideni kaarnaa tai kynittyä kanaa muistuttava iho kasvatti jälleen uuden kerroksen. Jalkani eivät enää vuotaneet verta eivätkä menneet rakoille, mutta niihin sattui edelleen tolkuttomasti. Yritin helpottaa kipua kulkemalla muutamana päivänä vain puolet normaalista taipaleesta, suunnilleen kaksitoista kilometriä, mutta siitä ei ollut juuri apua. Kipu oli jossain syvällä. Joskus kävely tuntui siltä kuin jalkateräni olisivat murtuneet ja niiden oikea paikka olisi kipsisidoksessa eikä vaelluskengissä.

Kirja on sopiva luontoihmisille, eränkävijöille ja vaeltajille sekä kaikille seikkailukirjoista pitäville. Tiedän miltä tuntuu vaeltaa raskas rinkka selässä tunturia ylös ja alas. Sadan päivän vaellus kuulostaa hurjalta, suorastaa uskomattomalta, mutta siitä huolimatta PCT:n vaeltajia on aikamoinen määrä vuodessa.  

 

Villistä vaelluksesta on tulossa elokuva ja sitä odotellessa mieleni tekisi vaeltamaan, huolimatta siitä, että hirvittävä hiki päällä joutuu raahaamaan raskasta rinkkaa ja jalat ovat rakkoja täynnä. Vaelluksen jälkeen olo on kuin voittajalla ja tunne siitä, että on ylittänyt itsensä, sietokykynsä ja henkiset ja fyysiset voimavaransa, on huikea. 

 

Cheryl Strayed teki omannäköisen elämäntarinansa vaeltamalla todella pitkän matkan ja kirjoittamalla siitä kirjan Villi vaellus. 

Cheryl Strayed, Villi vaellus *****

suom. Kirsi Luoma

LIKE 2013

Wild. From Lost to Found on The Pasific Crest Trail 2012

s. 403