lauantai 9. marraskuuta 2013

Outi Pakkanen: Rakastaja




Outi Pakkanen on suosittujen dekkareiden kirjoittaja. Kirjaston varauslistat ovat aina pitkät, jos haluaa lukea uusimman Pakkasen kirjoittaman dekkarin. Yleensä kirjoissa esiintyy graafikko Anna Laine koiransa kanssa. Laine on kiinnostunut ruoanlaitosta, joten tässäkin uusimmassa Pakkasen kirjassa, Rakastaja, Anna suunnitteli ystävälleen illallisruokien menun. 

Pakkanen on kirjoittanut yli 20 dekkaria, joista osa on käännetty myös saksaksi ja tźekiksi. Pakkasen dekkarit ovat ennemmin viihdekirjallisuutta kuin hyytäviä jännityskirjoja. Kirjoista tulee ensimmäisenä mieleen rauhallinen elämänmeno, ruoanlaitto, ruokapöydässä syöminen ja ihmisten kanssa jutustelu, sillä niihin käytetään aikaa, samalla kun jollekin tarinan henkilölle tapahtuu jotakin ja Anna Laine osallistuu tapahtumien selvittelyyn. Rakastaja on siitä erikoinen kirja, että Anna Laine pysyy erossa ongelmien ratkaisusta.

R pyysi minua vetämään sukat jalkaani. En vetänyt. Tipautin ne eteisen tuolille ja hänen lähdettyään heitin roskiin.
Mikä loukkasi minua eniten?
Se, että sukat oli ostettu pornokaupasta. Huomasin liikkeen nimitarran, joka oli hiukan vinossa mauttoman pakkauksen takapuolella.
Silloin päässä alkoi pyöriä yksi ainoa ajatus:
Minä tapan ne – ainakin toisen niistä.

Rakastajan päähenkilöksi nousee Veera, joka on Anna Laineen ystävä. Veera asuu funkistalossa keskellä Bulevardia Helsingissä. Veera on perinyt rahaa, joten hänellä ei ole huolta huomisesta, rahalla saa ja miehiä riittää. Tällä kertaa tulinen suhde käy vaaralliseksi. Veera ei ole oppinut sitä, että joku voi suuttua hänen ylimielisestä käytöksestään. Raha voi tuoda huolettoman elämän, mutta ystävyys tarvitsee enemmän, luottamuksen ja jakamisen.

Veera tapaa entisiä naapureita syömisen merkeissä ja nyt on hänen vuoronsa tarjota illallinen ns. ystävilleen. Jokainen ryhmään kuulunut pohtii mielessään, että ryhmän ruokailutapaamiset ovat jo tulleet loppupisteeseen, mutta kukaan ei osaa lopettaa niitä. Veera sai siis ruokamenun ja ohjeet Anna Laineelta. Illan tunnelma on hyvästä ruoasta huolimatta kireä. Ryhmän jäsenten jännitteet ovat korkealla. Pakkanen on kirjoittanut viihdyttävän lukupaketin, jossa väkivaltaisia juttuja saa odottaa aina kirjan loppupuolelle. Päällimmäisiksi kirjan teemoiksi nousivat aviorikokset, ystävyys, salaisuudet sekä yksinäisyys. Aviorikoksen teemaa käytiin monesta näkökulmasta läpi ja tärkeimmäksi teemaksi minusta nousi se, miten lapsi kokee ja tuntee sen, että toinen vanhempi pettää toista.

Outi Pakkanen, Rakastaja ***
Otava 2013
s. 287

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko




Mieheni on Ville Haapasalon ihailija, sillä hän on seurannut kaikki tv-ohjelmat missä kyseinen näyttelijä esiintyy ja myös ohjelmien uusinnat. Isänpäivän lähestyessä minun ei ollut vaikea miettiä minkä kirjan ostan hänelle, kun mediassa näkyi Et kuitenkaan usko kirjan ensimmäiset mainokset. Kirja on varmasti miehelleni The Kirja. Ville on opiskellut näyttelijäksi Venäjällä, joten hän on huomannut ohjelmaraon, jossa hän voi esitellä Venäjää suomalaisille. Ohjelmien suosio johtunee pitkälti Villen karismasta, luonnollisuudesta ja perusmiesimagostaan. Näillä ja hurtilla huumorilla varustettuna, Ville on päässyt Venäjällä paikkoihin, joihin kaikilla ei ole mahdollisuutta.

Ville Haapasalon elämästä 1990-luvun Venäjällä tehdyn haastattelukirjan, Et kuitenkaan usko, haastattelija on Kauko Röyhkä ja kirjan valokuvat on ottanut Juha Metso. Valokuvien ansiosta Venäjä tulee lähelle lukijaa, tosin 90-luvun Neuvostoliitto näkyy Ville Haapasalon puheissa hiukan erilaisena kuin se näissä upeissa kuvissa näkyy. Opiskeluaikojen asunnot olivat mitä olivat, rahat ryöstettiin kerta kerran jälkeen ja jalkaan jäi kerran ryöstön jälkeen vain toinen kenkä, mutta silti Ville sinnitteli näyttelijäkoulun loppuun. Näyttelijäkouluun oli valittu 26 ja 14 valmistui. Ville aloitti koulun täysin ummikkona eli hän ei osannut Venäjää sanaakaan. Kielen hän opetteli lukemalla kirjaklassikoita, alkuun kolme riviä illassa. Onneksi hänellä oli vapautus kaikista tenteistä ensimmäisenä vuonna, koska hän ei osannut kieltä. Jos joku ihmettelee miten Ville pääsi näyttelijäkouluun, niin hän maksoi koulutuksesta. Raha tuli tarpeeseen, jotta voitiin maksaa opettajien palkat.

Ensimmäinen Ville Haapasalon elokuvarooli Venäjällä oli Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia vuonna 1994. Osaan oli tarvittu suomalainen, ja ohjaaja oli kuullut, että Pietarin teatterikoulussa oli suomalainen opiskelija, siitä se sitten elokuvaura lähti ja Ville on sen jälkeen näytellyt noin 70 elokuvassa Venäjällä. Ville on näytellyt mm. Käki-elokuvassa, joka on kansainvälisesti menestyneimpiä venäläisiä elokuvia. Ville näytteli pääosaa, mutta ei ole saanut elokuvasta ruplaakaan. Kirjan sivuilta voit lukea miksi ei.

Kirja kertoo vähän Villen yksityiselämästä ja suurin osa haastattelusta keskittyy Villen näyttelijäntyöhön ja venäläiseen elämään. Näyttelijän yksityiselämää ei raotettu paljon, perhe asuu Suomessa ja Ville on liike-elämässä mukana. Hienointa oli kuulla, että Ville on ollut 90-luvulta asti mukana katulasten auttamisessa Venäjällä. Mielestäni kirjassa on valittu oikea lähestymistapa Ville Haapasaloon, näyttelijään, joka on tehnyt lähes 20 vuotta näyttelijäntyötä Venäjällä. Ville on arvostettu Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi. Tämä on aika hyvä saavutus suomalaiselta mieheltä, joka kulkee Venäjällä edelleen kahden vuoden turistiviisumilla töissä, sillä kansalaisuuden vaihtaminen ei kiinnosta häntä. Kirja oli kiinnostava ja humoristinen, jota osasin odottaakin, mutta valokuvat lisäsivät kirjaan dokumentaarista otetta.

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä, ”Et kuitenkaan usko…” Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
Valokuvat: Juha Metso
Docendo 2013
s. 213

ps. kirjan kansikuva on Docendo Oy:n luvalla julkaistu heidän kotisivultaan.

Maija Muinonen: Mustat paperit



Kylläpäs Maija Muinosen esikoisteos Mustat paperit oli erikoinen kirja, outo ja omituinen, lukeminen suorastaan sekosi samalla, kun kirjan lauseet ja kirjaimet sekosivat. Kirjan päähenkilö Ann Miel kirjoittaa kiihkeästi kirjeitä tulevaisuutta varten. Hänelle itselleen ei ole tulevaisuutta tarjolla, joten hän suunnittelee, suorastaan määräilee tulevaisuuden tapahtumista kymmenien vuosien päähän. Määräysten kohteina ovat läheiset ihmiset.

Kymmenen vuoden päästä ottakaa Luc kesätöihin satamaan turistien vastaanottajaksi. Hänellä on erinomainen kielitaito, hän on ulospäin suuntautunut, ei hermostu kiireessäkään, ahkera. Hänellä on myös erinomainen ajatus liittyen uusiin postikortteihin, joita silloin suunnittelette.

Ann Miel sairastaa ja hänen kotiapulaisensa hoitaa Annin pientä poikaa, Lucia. Ann suunnittelee tarkkaan kotiapulaisen tehtävät ja pojan elämän tulevaisuudessa. Muinonen on keksinyt erikoisen tarinan sairaasta naisesta, jonka mielenterveys ilmeisesti sekoaa ja hän yrittää pakonomaisesti kuvitella tulevaisuutta kuolemansa jälkeen. Välillä tuntui, kun Annilla olisi ollut hirmuinen kiire, ja aika loppuisi kesken. Välillä tuntui kirjaa lukiessa, että Annin pää sekoaa lopullisesti ennen kuin kirja loppuu, sillä kirjoitukset alkoivat olla jo niin ylitseampuvia.

Teet kolme väitöskirjaa. Sinusta tulee tutkija. Sinusta tulee lääkäri. Sinusta tulee arkeologi. Sinusta tulee arkistonhoitaja. Sinusta tulee perinnöllisyystutkija. Sinusta tulee hydrologi. Sinusta tulee sellunkeittäjä ja koneenhoitaja.

Kirjan tarina ei kerro päätyivätkö kirjeet kenellekään ja loput kirjoituksista alkoivat olla melkoista sekasotkua. Annilla oli kirjan alussa jonkinmoinen suunnitelma, mutta kirjan loppua kohden minulle tuli tunne, että Annilla oli jäänyt jokunen lääketabletti ottamatta tai sitten hän oli ottanut niitä liikaa tai sitten hän oli humalassa, ehkä hän oli vain niin uninen, että ei jaksanut kirjoittaa normaalia tekstiä. Liian monta vaihtoehtoa lukijalle. Kirjan loppu verotti mielestäni kirjan tarinan uskottavuutta. Muinonen on yksi TRES-ryhmän perustajajäsen, joka etsii uusia tekstin tekemisen ja esittämisen muotoja, joten luultavasti kirjan tarina ei ollut pääosassa, vaan pääosassa oli teksti.

Maija Muinonen, Mustat paperit ***
Teos 2013
s. 167
Kirjailija sai esikoiskirjastaan vuoden 2013 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.
Nämä kirjabloggarit ovat pitäneet kirjasta ja kirja on vuoden esikoiskirjaehdokkaana: 

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Marko Kilpi: Kuolematon




Olen lukenut jälleen yhden kirjan, dekkarin, joka sopii hyvin isänpäivälahjaksi miehille, jotka pitävät rikoskirjallisuudesta. Palkittu dekkaristi, Marko Kilpi, on kirjoittanut jatkokirjan Olli Repo-sarjalleen. Kuolematon kirjassa vanhempi konstaapeli Olli Repo työskentelee jälleen Elias Kasken työparina. Tällä kertaa Kilpi on paneutunut tarinassaan pedofiliaan ja poikkeavaan seksuaalisuuteen. Hän tuo Kuolemattomassa esille sen, että yleensä pedofiilit ovat itse kokeneet vastaavia kokemuksia lapsuudessa. Lapsuuskokemukset ovat jättäneet trauman väärinopitusta rakkaudesta, joka kohdistuu lapsiin. Toiset lapset selviytyvät ilman henkisiä vammoja, toiset eivät. Seuraukset voivat olla monenlaisia. Oma rakkauselämä vääristyy, masennus ja päihteidenkäyttö tulee kuvioihin mukaan. Kilven kirjoja voisi kutsua psykologisiksi dekkareiksi, joissa Elias Kaski, joka on kirjassa myös psykoterapeutti, keskustelee rikollisten kanssa ja käy heidän sisäisiin demoneihinsa käsiksi.

Seksuaalirikolliset ovat vaikeimpia kuulusteltavia. Sakko tai pikku vankilareissu ei ole mitään verrattuna siihen, mitä seuraa jos muut saavat tietää. Omaiset, tuttavat, työkaverit. Naapurit. Pätee etenkin lapsiinsekaantujiin, sillä kukaan ei hyväksy niiden tekoja. Ne muistetaan lopun ikää.

Kirjan tarina on parin sukupolven takaa kiemurteleva käärme iljettävistä teoista, joihin sekaantuneet jatkavat omalla tahollaan ja osa yhdessä iljettäviä tekoja. Lehtiä lukiessa huomaa, että pedofilia on noussut erityisen pinnalle uutisoinnissa. Pedofilia on ollut jonkinlainen tabu, josta ei ole aiemmin puhuttu, mutta nyt se on jatkuva puheenaihe. Varsinkin Katolinen kirkko ja osa suomalaisista uskontojärjestöistä ovat ummistaneet silmänsä lasten seksuaaliselta pahoinpitelyltä. Järjestöt, joissa pedofiilit pääsevät käsiksi lapsiin, ovat yhtä ymmällään kuin kaikki muutkin, miten yleistä pedofilia on. Kirjan kuvioissa toistuvat samat kuviot vuosien takaa, joissa seksuaalirikollinen houkutteli poikia luokseen.

Kilpi tuo loistavasti esille miten helposti media käy salamannopeasti ihmisten kimppuun, joista on vasta epäily jostakin rikoksesta. Nettiin tulee heti kuvat ja tiedot sekä syy mistä henkilöä epäillään, jolloin henkilöt, jotka vastustavat näitä tekoja vahvasti, käyvät kimppuun ja epäillystä tulee saaliseläin, jota kaikki jahtaavat. Kilpi toi esille myös sen miten helppoa jostakin syyttömästä on tehdä syyllinen median avulla.

Sinä kerroit sille, miten sille käy. Mitä tapahtuu vankilassa. Mitä ne sille tekee. Millä tavalla ne sen tekee. Miten se ei ole missään turvassa. Miten tuo juttu leviää kaikkialle. Se ei pääse minnekään karkuun. Niinkö sinä kerroit?

Marko Kilven vahvuus dekkarikirjoittajana on hänen oma kokemuksensa poliisityöstä. Hän on aiemmalta ammatiltaan toiminut elokuva-alalla, joten hänellä on vahva tarinankertomisen taito. Lisäksi Kilpi seuraa mediaa ja tuo uusimmat ilmiöt kirjoihinsa mukaan. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Jäätyneitä ruusuja, Kadotetut ja Elävien kirjoihin, josta on tehty 8-pallo-elokuva. Olli Repo on hyvin uskottava poliisi, joka kärsii kirjassa omista lapsuustraumoistaan. Lapsiin kohdistuvat ikävät teot tuovat Ollin mieleen omat lapsuuskokemukset. Haluaako hän kohdata vai haudata muistonsa. Apuna painajaisten selvittelyssä toimii Elias Kaski, jonka omiin traumaattisiin kokemuksiin kurkistettiin kirjassa hiuksenhienosti. Ehkä seuraava kirja valottaa Kasken taustoja tai sitten ei.

Marko Kilpi, Kuolematon ****
Gummerus 2013
s. 303

lauantai 2. marraskuuta 2013

Jari Tervo: Esikoinen




Marraskuussa on isänpäivä ja silloin moni isä ja isoisä saa lahjaksi kirjan. Jari Tervo on kirjoittanut hykerryttävän omaelämäkerrallisen Esikoisen, joka on mainio isänpäivän lahjaidea. Kirjassaan Tervo muistelee 70-luvun alkuvuosia, jolloin hän oli varhaisnuori. Tervo kirjoittaa kirjassaan myös isomummunsa rakkaustarinaa, jonka hän tallensi kaseteille. Aune-täti, isomummun ja palmikkopäisen hunghuusin tytär, vuorostaan muistelee kirjassa Jarille 1600-lukua ja aikaa jolloin hän oli noita. Jarin nuoruusvuosia varjosti pikkuveljen leukemia. Koko perhe sairasti Unto Abrahamin kanssa. Jari rukoili Jumalaa öisin, vaikka perhe ei kuulunut kirkkoon. Rukouksissaan hän yritti tehdä Jumalan kanssa vaihtokauppaa siitä, että Unto Abraham ei kuole, vaan tilalle otettaisiin joku vähäpätöisempi sukulainen.

Jari Tervon isä oli maalausurakoitsija, ja äiti oli vaatekaupassa töissä. Perheeseen kuului Jarin lisäksi pikkusisko Maija ja pikkuveli Unto Abraham, joka oli saanut nimensä kuolleen isoisänsä mukaan. Vanhemmat olivat kommunisteja ja kirjassa kerrotaan hersyvästi huumorilla mitä kommunistit saivat tehdä ja mitä ei. Jari piti päiväkirjaa ja tallensi perheen tapahtumat tarkkaan. Kirjoittamishalunsa hän oli perinyt äidiltään, joka kirjoitti reseptien taakse omia ajatuksiaan. Uteliaana poikana Jari löysi kirjoitukset ja tallensi myös ne. Hän tiesi perheen salaisuuksista, joista ei voinut puhua kenenkään kanssa.

Kun Manea nostettiin Saab Ysikuutosen takaluukusta sisään, se käänsi päätään ja oksensi vaakasuoraan yrjösuihkun livreepojan haaruksiin. Sen ei tarvinnut herätä tätä askaretta varten. Laihat tajuttomat miehet painoivat kuin silta-arkut eikä niissä ollut ripoja. Ajettiin Someronharjulle ja teljettiin kuorsaavat maalarit kasarmin roskahuoneeseen. Isä asetti työmiestensä viereen kylmän piimäpurkin.

Jarin isällä oli vaikeuksia viinaa juovien työmiestensä kanssa. Kirjan sivuilta löytyy runsaasti tarinaa isän töistä ja reippaista ajatuksista, mutta äiti on jäänyt hieman taka-alalle, salaisuuksistaan huolimatta. Esikoinen on raikas tuulahdus 70-luvusta, jolloin Jari muiden poikien tapaan kasvatti pitkät hiukset, housuissa piti olla leveät lahkeet ja jalassa haisaappaat tai samettiset retukengät. Jari oli rakastunut Ireneen ja oli kiinnostunut pornolehdistä hormonien hyrrätessä kiivaasti. Lasse Viren kaatui Olympialaisten 10 000 metrin juoksussa, mutta nousi ylös ja voitti kisan, mutta missä Jari oli silloin? 

Jarin nuoruudessa Rovaniemellä toimi patologina tummaihoinen Ceylonilta kotoisin oleva mies, Atapattu, joka asui Jarin isoäidin ja Erkki-sedän naapurissa. Atapattu kaivettiin ylös ruusupensaiden alta Jarin, Erkki-sedän, Pentti-sedän ja Hiltusen seuratessa poliisien touhuja naapuritontilla. Rovaniemi oli koko Suomen kiinnostuksen kohteena ja Erkki-setä oli tietysti huomaamatta (humalassa) antanut haastattelun lehteen.

Esikoinen on kerrottu nuoren pojan äänellä, joka kantaa koko kirjan ajan. Nuoruuteen kuuluu kaikenlaista sähellystä ja pikkuvanha Jari tuntui olevan mestari säheltämään kaikenlaista, huolimatta hyvästä koulumenestyksestä. Kirja on historiallinen katsaus 70-luvulle ja samalla se on nuoren pojan humoristinen kasvukertomus, johon liittyy myös kipeitä kohtia.

Miltä minusta olisi tuntunut, jos Irene olisi huutanut välitunnilla harrastavansa kanssani sukupuolista tujjuuttamista heti kun hänen sylinsä olisi putsissa? Könönen kehotti minua pohtimaan tätä.
”Hyvältä.”
”Plussana merkkaan tähän tukiopetettavan pyrkimyksen rehellisyyteen”, Könönen sanoi.

Jari Tervo, Esikoinen ****
WSOY 2013
s. 351

Tästä pääset myös Tervon Laylan ja Pyhiesi yhteyteen plokkauksiini