Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Ruotsalainen Kristina Ohlsson on lyönyt itsensä läpi dekkarikirjailijana Fredrika Bergman-sarjalla. Sarjasta on suomennettu neljä dekkaria, joissa kaikissa on Fredrika pääosassa. Ensimmäinen osa oli huikea Nukketalo, jossa kirjan alussa katosi pieni tyttö junasta. Tämä toinen osa, Tuhatkaunot, alkoi menneisyydestä, jossa nuori tyttö joutui rikoksen uhriksi omalla kotipihalla, kun muu perhe oli poissa. 

Kirjan tapahtumiin liittyi uskontoa, maahanmuuttajien salakuljetusta ja rahanahneutta, joka sokaisi ns. lainkuuliaiset, hyvin toimeentulevat ihmiset rikollisiin puuhiin. Kirjan sivuilta sain lukea oikeasta hyvävelijärjestelmästä, jonka piirissä ei kaihdettu murhiakaan. Nämä hyvävelijärjestelmät ovat Suomessakin valitettavan yleisiä. Raha ja valta sokeuttavat ihmisten toiminnan ja lainkuuliaisuus unohtuu. Nukketalo oli hieno esikoiskirja, jolla Ohlsson löi itsensä läpi ihmisten tietoisuuteen, mutta Tuhatkaunoilla hän pamautti astetta vahvemman dekkarin pöytään.

Hän vihasi kellarin asukkeja. Muusta perheestä poiketen hän ei kyennyt tuntemaan sympatiaa heitä kohtaan eikä säälimään heitä. Rikki revittyjä ihmispoloja, jotka haisivat pahalta eivätkä kantaneet vastuuta omasta elämästään. Jotka eivät tehneet mitään järkevämpää kuin kyhjöttivät kesämökin kellarissa. Jotka tyytyivät niin mitättömän vähään. Hän itse ei ollut koskaan tyytyväinen. Ei milloinkaan.

Tuhatkaunoissa Fredrika oli edelleen töissä Alex Rechtin alaisuudessa siviilietsivänä. Muut ryhmän jäsenet hyväksyivät hänet edellisen kirjan rikosten selvittelyn vuoksi, sillä Fredrikan ansiosta päästiin oikeille jäljille. Ennen sitä Fredrika koki itsensä ulkopuoliseksi ja työpaikkasyrjityksi. Tässä kirjassa Alex joutui puuttumaan erään työntekijän seksuaaliseen häirintään. Poliisin työ oli kuitenkin haastavaa tiimityötä, jossa tarvittiin kaikkien työpanosta. Kristina Ohlsson on itse tehnyt töitä terrorisminvastaisissa tehtävissä Ruotsin poliisissa sekä turvallisuusorganisaatiossa Wienissä. Kirjailijan vahvuus on juuri rikosten tutkimusvaiheiden kuvaus. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjan henkilöille omat mielenkiintoiset elämänkerrat, joista ei puutu kriisejä. Tuhatkaunoton oikein napakka jatkokirja Nukketalolle.

Kristina Ohlsson, Tuhatkaunot ****

suom. Outi Menna

WSOY Bon-pokkari 2014

Ensimmäinen suom.kielinen painos Schieldts 2011

Tusenskönor 2010

s. 396

Lue postaukseni Ohlssonin Varjelijat ja Paratiisiuhrit dekkareista.

Enni Mustonen: Lapsenpiika

 

 

 

Lapsenpiika on Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjan lämminhenkinen toinen osa. Ensimmäinen kirja Paimentyttö kertoi nuoresta Idasta, joka jäi orvoksi, mutta tiettyjen vaiheiden kautta päätyi kirjailija, professori, valtioneuvos Topeliuksen talouteen pikkupiiaksi. Topeliuksen taloudessa Ida tutustui tuon ajan moneen kulttuuripersoonaan ja taiteilijaan. Suuressa perheessä pikkupiialla oli kädet täynnä töitä, eikä kontrahtiakaan voitu tehdä ennen kuin Ida täytti 15 vuotta.

 

Idan pesti Topeliuksen taloudessa loppui suurmiehen kuolemaan, mutta hänelle hankittiin uusi pesti Janne ja Aino Sibeliuksen perheessä Helsingissä. Lapsenpiian tarina kertoo Idan työskentelystä kansallissäveltäjämme köyhässä, mutta sivistyneessä perheessä. Aino oli syntyjään Järnefelt ja hänen veljensä oli kuuluisa taidemaalari. Tuttavapiiriin kuului mm. Swanin siskokset, joista Anni Swan oli ahkera kirjailija ja jonka kirjoja olen itsekin lukenut. Ida luki kirjoja aina, kun hänelle jäi aikaa.

Juuri kun ajattelin, että otan arkustani jonkin kirjan ja rupean lukemaan, mökin ovi avautui ja Elias meni tallille. Uskaltaisinko? Miksen uskaltaisi, oltiinhan me vanhat tutut. Puin päälleni villaröijyn ja otin puukorin mukaani. Saattoihan sitä sanoa olevansa liiteriin menossa.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat 1898-1900-luvuille. Kirjan lopussa Ida oli 19-vuotias. Pian Helsinkiin muuton jälkeen Ida löysi Helsingistä tuttuja mm. Eliaksen. Ida ihastui Eliakseen, taisi sitä ihastusta olla molemmin puolin jo edellisessä kirjassa. Miten ihastus jatkuu, sen voi lukija lukea tämän historiallisen kulttuurikirjan sivuilta. 

 

Kirjailija oli onnistuneesi sijoittanut Idan kuin syrjästäkatsojan rooliin seuraamaan porvariston perheoloja ja seurustelua muun sivistyneistön parissa. Aika oli murrosten aikaa ja myös se tuli esille. Suomi oli autonominen osa Venäjää, mutta suomalaiset halusivat olla suomalaisia. Tsaarin omavaltaiset säännöt pakottivat suomalaiset keräämään adresseja suomalaisten sääntöjen puolesta. Ajankuvaukset olivat kirjassa todella onnistuneet. 

Se kauppias Seino, joka oli nuorisoseuran perustanut, toivotti ensin kaikki tervetulleiksi ja tuntui olevan kovasti mielissään, että seuraan oli liittynyt muutamassa kuukaudessa jo neljäkymmentä jäsentä. Tänäkin iltana saivat kaikki halukkaat ilmoittautua nuorisoseuraan lipunmyyntipöydän luona, hän lupasi.

Sibeliuksen  perhe piti Idan työn touhussa, sillä sävellystyö ei tuonut rahaa talouteen ja perhe oli velkaa kaikkialle. Säveltäjä Sibelius vietti alkoholinhuuruista elämää, jota raittiusliikkeessä ei katsottu hyvällä silmällä. Huolimatta raskaasta työstä Sibeliuksen perheessä, Ida tunsi olonsa turvalliseksi. Eliaksen lisäksi eräs toinenkin kosija ilmestyi kuvioihin, mutta lukijat voivat itse tutustua Idan sulhokuvioihin kirjan seurassa. 

 

Kirja oli erittäin mielenkiintoinen, historialliset henkilöt heräsivät kuin eloon kirjan sivuilla ja sain seurata heidän elämäänsä Idan uteliailla ja rohkeilla silmillä. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville lämpimästi näitä Idan työpestejä ja kasvukertomusta lapsesta nuoreksi naiseksi suomalaisissa kulttuurikodeissa. Kirjailija on tehnyt todella perusteellista ja tarkkaa työtä ajankuvauksissa ja pienissäkin yksityiskohdissa. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa sarjan kirjaa. 

 

Enni Mustonen, Lapsenpiika ****

Otava 2014

s. 366

1898-1900

Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan 2. osa 

 

Enni Mustonen: Paimentyttö 

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Enni Mustonen: Emännöitsijä
Enni Mustonen: Ruokarouva
Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär 

Karin Slaughter: Rikollinen

Lasipullo. Valkoinen suippokärki. Max Factorin kirkkaanpunainen.

Karin Slaughter on amerikkalainen jännityskirjailija, jonka kirjat nousevat aina bestseller-listoille. Odotin aikaisemmin jännityksellä uutta Sara Linton – sarjan kirjaa, ja olin aivan kauhuissani viimeisimmän kirjan piinaavista tapahtumista, joka lopetti sarjan. Toinen Slaughterin sarja kertoi rikospoliisi Will Trentistä ja sitten seurasikin yhdistetty Will Trent & Sara Linton – sarja, jossa nyt on ilmestynyt suomeksi neljä kirjaa: Kivun jäljet, Pettävä hiljaisuus, Yli rajan ja uusin Rikollinen.

Sara Lintonista oli tainnut tulla Willille pakkomielle. Hän halusi tietää Sarasta kaiken. Ja vaikkei hänen tehnytkään mieli riisuutua ja kieriä alastomana Saran sängyllä, ainakaan ilman Saraa, sormia syyhytti tutkia Saran hyllyt ja laatikot läpikotaisin. Häntä houkutti lehteillä valokuva-albumeja, joita Sara piti laatikossa makuuhuoneen kaapissa. Hän halusi tutkia kaikki Saran kirjat ja selata tietokoneelta tämän soittolistat.

Will piti kuitenkin päättäväisesti mielihalunsa kurissa. Toisin kuin useimmat sarjamurhaajat hän nimittäin tajusi, missä meni karmivuuden rajat. Yhtä kaikki moiset mietteet tekivät hänet levottomaksi.

Will Trent ja Sara Linton olivat vihdoin aloittaneet seurustelun. Kylläpä sitä piti kauan odottaa. Willin oli hankala seurustella, sillä hän on edelleen naimisissa lapsuudenystävänsä Angien kanssa. Will ja Angie olivat kasvaneet samassa lastenkodissa ja molemmat ovat poliiseja. Angie on hankaloittanut rakastuneen parin yhteiseloa jo kaikissa aiemmissa sarjan kirjoissa ja niin hän teki tässäkin kirjassa. Oikeastaan Angie on oikein virkistävä tyyppi, kulkee missä sattuu ja ilmestyy milloin haluaa Willin elämään, edes lukkojen vaihtaminen ei auta.

Hän tiesi, että heroiini haihtui täydellisesti verenkierrosta vasta kolmen päivän kuluttua. Hän tiesi, että hikoilu ja pahoinvointi kestivät viikon verran tai kauemminkin, jos oli käyttänyt pitkään. Vatsakrampit. Jomottava jalkakipu. Vuoroin ummetus, vuoroin ripuli. Kirkkaanpunaiset yskökset, jotka kielivät heroiinin leikkaamisesta viemärinpuhdistusaineella, äidinmaidonvastikkeella tai millä tahansa käsiinsattuvalla.

Rikollinen sisälsi kaksi erillistä tarinaa, jotka linkittyivät toisiinsa. Toinen tarina keskittyi vuosiin 1974–75 ja nuoriin naispoliiseihin Amanda Wagneriin ja Evelyn Mitchelliin. 70-luvun Amerikassa naiset joutuivat ikävä kyllä kokemaan seksismiä kaduilla ja poliisilaitoksella. Nämä nuoret naiset tutkivat yhtäkkiä eteen tulleita murhia, mutta joita miesten maailma yritti estää heitä tutkimasta. Toinen tarina tapahtui nykyhetkessä, ja jälleen Amanda Wagner ryhmineen tutki samantyyppisiä rikoksia. Will Trent oli tutkimuksissa mukana ja Sara Linton teki oikeuspatologin hommia vierailevana tähtenä. Oliko sama murhaaja kyseessä? Kirjan juonikuvioissa kuljettiin Will Trentin syntyhetkeen asti, jossa vauvalle ei onneksi tapahtunut vahinkoa.

Supistukset alkoivat auringon noustessa. Mies oli leikannut silmäluomet auki, muttei suuta. Lucy tunsi langan kiristyvän voihkaistessaan tuskasta.

Rikollinen oli erittäin taitavasti rakennettu kirja todella ikävistä rikoksista. Rikosten kohteina olivat naiset, joita ei juuri kukaan kaivannut. Karin Slaughter taitaa todella karmaisevien rikosten kirjoittamisen, mutta samalla hän kirjoittaa vakuuttavia henkilöhahmoja ja heidän elämäntarinoita. Suosittelen Rikollista jännityskirjallisuuden ystäville.

Karin Slaughter, Rikollinen ****

suom. Annukka Kolehmainen

Tammi 2014

Criminal 2012

s. 420

Patricia Highsmith: Tunari

Yhdysvaltalaisen Patricia Highsmithin (1921-1995) psykologisessa jännityskirjassa Tunari kaikki meni Murphyn lain mukaan pieleen. Jo kirjan nimestä voi aavistella, että voi ei, ei noin tyhmästi voi käyttäytyä. Kirjan lyhyt tiivistelmä oli kuinka viattomasta ihmisestä saadaan kaikkien hyljeksimä syyllinen. 

 

Kaikki sympatiani olivat päähenkilön, asianajaja Walter Stackhousen puolella, joka oli naimisissa, mutta yritti päästä eroon avioliitostaan. Vaimo piti kynsin hampain kiinni kulissiavioliitosta, ja uhkasi itsemurhalla, jos mies ei pysy hänen luonaan. Highsmith oli jännärissään pureutunut oikein tunne/tapahtumakaruselliin, jossa lukijana olin täysin Walterin hahmon puolella. Kun Walter ei päässyt vaimostaan eroon säällisesti, hän alkoi miettiä muita keinoja, ja sitten ne asiat vasta pieleen menivätkin. 

Walter hieman pelästyi. Clara ei näyttänyt mielenvikaiselta nyt, kun hänen ruskeiden silmiensä katse oli kirkas ja kova kuin kivi, vartalo jäykkänä ikään kuin epileptinen kohtaus olisi jähmettänyt hänet seisomaan tasapainossa kuin pylväs. ”Mihin sinä tarvitset rauhaa?”

”Itseni tappamiseen!”

Patricia Highsmith oli tunnettu mustasta huumoristaan, makaaberista tekstistä ja satiirista. Näistä samoista aineksista oli tehty myös ajaton Tunari. Tunnetuimpia Highsmithin teoksista ovat Lahjakas herra Ripley ja Muukalaisia junassa, joista molemmista on tehty elokuvia. Highsmithin esikoisteoksesta Muukalaisia junassa jopa Alfred Hitchcock teki kuuluisan elokuvaversion vuonna 1951. Muita Highsmithin teoksista tehtyjä elokuvia ovat Purple Noon, Amerikkalainen ystävä, Öinen huuto (2009) ja The Two Faces of January (2014). Highsmith kirjoitti 20 jännäriä ja 7 novelliteosta, joista suurin osa on suomennettu.

Pitäisikö antaa kaikille vielä yksi mahdollisuus?

Walter naurahti, ja nauru oli hermostunutta ja sai hänet köyristämään niskaansa häpeästä, kun hän astui huoneeseen. Hän katsoi lattiaan, punavihreäkuvioista mattoa.

Huone odotti. Seinän vieren kaksi korkeaselkäistä tuolia odottivat, ja koruton, tyhjä sänky ja kullattu kello, joka ei käynyt, odottivat häntä Kaikki odotti, paitsi Jeff. Jeff nukkui nojatuolissa aivan kuten ennen kotona.

Tunarissa tapahtui myös oikeasti pari murhaa. Ensimmäisestä murhasta oli uutinen lehdessä, ja Walter leikkasi sen talteen. Uutinen kiehtoi häntä ja ajatukset pyörivät päässä, mitä jos minäkin tekisin saman, pystyisinkö siihen. Lukijat voivat ottaa Tunarista selvää miten Walterille kävi. 

 

Tämä oli erikoinen kirja, ei ihan tavallinen jännäri. Tässä oli sitä kirjailijan kiinnostusta siihen, miten syyllisyys vaikuttaa henkilöhahmoihin. Kirjailija pureutui myös tässä teoksessa rikoksentekijän mielenliikkeisiin eikä niinkään tekoihin. Voisin katsella myös tämän psykologisen jännärin elokuvaversiona. Mikä ettei tästä saisi myös mainion teatteriversion kaikkine hulluine yksityiskohtineen. Suosittelen näitä Highsmithin ajattomia klassikkoja. 

ps. Taidan seuraavaksi lainata Lahjakkaan herra Ripleyn.

Patricia Highsmith, Tunari ****

suom. Jorma-Veikko Sappinen

Siniplaneetta 2014

The Blunderer 1956

s. 299

Jännäri 

Eri Axl Sund: Unissakulkija

Ruotsalainen kirjailijapari Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist alias Erik Axl Sund ovat kirjoittaneet jännitystrilogian, joista kaksi on suomennettu, Varistyttö ja Unissakulkija. Syksyllä 2014 ilmestyy päätösosa Varjojen huone. Aikomukseni oli olla lukematta nämä raakaa väkivaltaa lapsiin kohdistavat kirjat, mutta nyt olen jostakin syystä lukenut kaksi ensimmäistä ja koska kirjailijat osasivat koukuttaa lukijansa, aion lukea myös trilogian päätösosan. Kirjan pääosassa oli avuton rikoskomisario Jeanette Kihlberg, joka hoivasi Unissakulkijan alussa poikaansa. Poika joutui hyökkääjän uhriksi Varistytön lopussa, joten pakkohan minun oli lukea miten Jeanetten pojalle kävi, sillä Varistytön kuvioissa nuoret pojat joutuivat sarjamurhaajan uhreiksi. No löytyi sieltä muitakin uhreja pilvin pimein ja Unissakulkijassa uhreja on yhtä lailla, jos ei enemmänkin.

Illalla Victorian on vaikea nukahtaa, ja hän kääntelehtii sängyssään.

Häneen sattuu, koska isä oli niin kovakourainen. Kiehuvan kuuma vesi kirvelee ihoa, ja alapäätä särkee. Hän kuitenkin tietää, että se menee ohi yön kuluessa. Sillä edellytyksellä, että isä on tyytyväinen ja saa nukutuksi.

Hän nuuhkii pientä koiraa, joka on tehty aidosta kaninnahkasta.

Kirjan toinen päähenkilö oli molemmissa kirjoissa psykologi Sofia Zetterlund, jonka kanssa Jeannette viritteli suhteenpoikasta aikaiseksi, mutta Sofia ei oikein lämmennyt tai lämpeni välillä. Sofialla oli oma vaikea taustansa takanaan ja kirjan kuvioissa käydään näitä taustoja läpi tarkalla kammalla, salaisuus salaisuudelta. Kirjan päärikollisuudet olivat insesti ja pedofilia sekä niiden aiheuttamat henkiset, fyysiset ja psykososiaaliset vauriot. Unissakulkijassa keskityttiin enemmän rikoksiin kuin rikosten selvittämiseen. Jeannetten yksityiselämä oli myös enemmän tapetilla kuin tiivis murhatutkinta, vaikka ruumiita löytyi koko ajan. Kirjaa lukiessa tiesi, että kun joku nimi mainittiin, niin pian se löytyi murhattuna. Kukahan se viikatetta heilutti? Kuka oli suuttunut niin paljon, että murhasi ihan tarkoituksella tietyn piirin ihmisiä?

Inkubaatio. Itämisaika. Aika tartunnan ja sairauden puhkeamisen välillä. Mutta myös hautomisaika. Munan kuoriutumisen odotus. Kuinka sama sana voi kuvata lapsen synnyttämisen odotusta ja taudin puhkeamisen odotusta? Onko se sama asia?

Unissakulkija oli kuin havainnoisi mielenterveyspotilasta, potilasta, jolla on useampi sivupersoona. Koskaan ei tiennyt kenestä kerrotaan, vaan lukijan on ryömittävä potilaan sivupersoonien mukana. Unissakulkija ei vielä kertonut paljon siitä kuka tappoi ja kenet, mutta vihjeitä ja koukkuja tuli kirjan sivuilta. Luulen, että Unissakulkijankirjoittajat ovat jakaneet sivupersoonat keskenään, jolloin heidät on saatu sopimaan tarinan juoneen, muuten tarina oli aika sekava. Vaikea suositella kirjaa kenellekään, sillä lasten hyväksikäyttö kirjan tarinan punaisena lankana on inhottavaa.

Erik Axl Sund, Unissakulkija **

Otava 2014

suom. Kari Koski

Hungerelden 2011

s. 395