Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Äiti tunnisti pilkan katseestani ja rupesi sättimään minua. Olin saanut alkunikin vahingossa. Äiti kertoi antautuneensa isälle mökkirannassa ilman suojausta. Kun hän varoittamatta risti jalkansa isän selän yli, isä urahti ja sylkäisi, vaikka oli luvannut olla laskematta sisälle. Aktin päälle he söivät laiturilla neulamuikkuja, joivat kotikaljaa ja katselivat oranssia auringonlaskua. Yhdeksän kuukauden kuluttua minä tulin maailmaan punakkana ja pahansisuisena. Olin vaikea lapsi, pahoinpitelin lelujani ja sain raivokohtauksia kaupan makeishyllyjen edessä.

Ensitutustuminen Tommi Melenderin tuotantoon oli tämä kirja Ranskalainen ystävä. Suomalainen julkisuuden henkilö Joel vetäytyi ranskalaiseen pikkukaupunkiin, koska ei jaksanut siihenastista elämäänsä. Uskon, että julkisuus voi olla aika työlästä ja sen avulla elantonsa hankkiminen käy sekin työstä. Mieleeni tuli kirjasta mm. Jari Sarasvuon konsulttifirma, joka koulutti firmoja tekemään yhä parempaa tulosta. Myytyään firmansa hyvällä hinnalla, firmalla menikin huonosti, Sarasvuon karisma oli lähtenyt, pöly jäi. Tässä kirjassa pohditaan myös firman menestymistä ja epäillään jopa parhaan myyntimiehen pettävän firman. Niinpä Joel miettii myös firman myymistä, sillä itse hän ei halunnut enää palata samoihin hommiin.

Katoin aamukahvit terassille, vaikka ilma oli edelleen enemmän syksyinen kuin keväinen. Norjalaisneule kutitti kaulaa ja lämmitti. Tuuli kahisutti jalavia kuin olisi etsinyt niiden lehvästöstä kolikoita. Siinä hetkessä oli jotain sellaista, mikä kirvoittaa huonoja aforismeja ja veteliä kielikuvia, mutta annoin itselleni luvan tunteilla. Pieni annos patetiaa silloin tällöin ei tekisi minusta imbesilliä loppuiäkseni.

Joel tutustui pikkukaupungissa Marceliin, joka oli historianopettaja, mutta naisystävänsä kuoleman jälkeen ei kyennyt enää opetustehtäviin. Muutenkin hän vihasi oppilaita. Kun vanhemmilta alkoi tulla valituksia, Marcel otti lopputilin ja palasi isänsä kuljetusyritykseen töihin, mikä oli huonompi juttu, sillä kuljetusyritys oli kaupungin rikollisliigan hallitsema. Marcelin vaikeudet alkoivat, kun hän päästi yhden ihmiskaupan uhrin pakoon. Kirja alkaa juuri noilla tapahtumilla, väkivallalla naisia kohtaan. Ihmissalakuljetus oli yksi pahe mitä tämä rikollisliiga harrasti, sillä koko kaupunki oli heidän hallussa ja pelkäsi heitä. Tuohon pikkukaupunkiin liittyi myös kilpaileva rikollisliiga. Pahuus oli levinnyt joka puolelle, mutta Joel ei pelännyt pahuutta, hänellä oli kestäminen omassa elämässä ja firmassa. Vanha äitikin tuotti ongelmia sekä velkaantunut veli. Kirja sisältää useita eri aiheita, joihin voisi syventyä pitemmäksikin aikaa, mutta Joelin elämä vakiintui Aronvillessa. Ystävyys Marcelin kanssa, pubi-illat ja kävelylenkit löytökoiran kanssa, siinä ne arkisimmat askareet. Taustalla väijyvä väkivalta ja sen mahdollisuus, pahuus, koskettivat hieman, mutta Joel yritti pysytellä niiden ulkopuolella. Mutta aina se ei ollut mahdollista.

Falloux käänsi pistoolin Julioon ja laukaisi. Laukauksen jälkeen kuulin rääkäisyn, mutta en tiennyt, tuliko se sisältäni vai ulkopuoleltani. Julion ruumis tuntui ensin kevyeltä ja sitten raskaalta. Se ei eläessään tiennyt kuolevansa eikä ehtinyt tietää sitä kuollessaankaan.

Tässä kirjassa oli runsaasti väkivaltaa ja pahuutta, jota oli ihmisten keskinäisissä väleissä, rikollisliigojen toiminnoissa ja myös televisiosta tulvi terrorismia ulos koko ajan. Päähenkilö ei ollut miellyttävä henkilö, mutta hän hoiti velvollisuutensa tosin ikävien ajatusten saattelemana, mutta eihän kukaan kuule mitä toinen ihminen ajattelee. Kuitenkin kirjan sisältämät ikävänoloiset mielipiteet laskivat arviotani. Tarina itsessään ja sen sijoittuminen Ranskaan oli  kirjan rikkaus. Asukkaiden tylyys ja ulkopuolisten ikävä kohtelu taas laski tunnelmaa, vaikka sehän on jo nähty miten vaikea tilanne Ranskassa on ollut ulkomaalaisten ja ranskalaisten välisissä kahakoissa. Pimeällä ei kannata liikkua ulkona. Todella ajankohtainen kirja, joka oli vuoden 2009 Finlandia-ehdokas. 

Tommi Melender, Ranskalainen ystävä ***
WSOY pokkari
s. 237
ensimmäinen painos 2009

Elinan, Sannan, Inan, Lurun, Erjan ja (todella kiinnostava keskustelu kirjailijan kanssa) Maarian bloggaukset kirjasta.

Kathleen Tessaro: Parfyymikeräilijä

Lentoemäntä palasi takaisin:" Onko tämä ensimmäinen matkanne Pariisiin?"

"Kyllä, enkä ole koskaan ennen ollut lentokoneessa."

"Se on aivan turvallista", tyttö vakuutti Gracelle. "Saanko tuoda teille lasillisen samppanjaa, se auttaa rentoutumaan?"

"Oletteko varma? Siis... eikö se läiky?"

On vuosi 1955 ja Grace on matkalla Pariisiin. Lentäminen on vielä harvinaista, mutta Grace sai pariisilaiselta asianajotoimistolta kirjeen, jossa oli myös lentolippu. Naisten liikkuminen yksinään 50-luvulla oli harvinaista, mutta Gracen mies oli matkoilla ja mies oli tehnyt jotakin, jonka vuoksi Grace halusi pois kotoa, tyhjänpäiväisestä kotirouvan roolista, johon kuului ainoastaan ostokset ja seurustelu oman seurapiirin kanssa. Lontoon asukkaat olivat erittäin luokkatietoisia ja luokkien sisällä nokkimisjärjestys oli ikävää. Grace ei halunnut kuulua seurapiireihin, hän halusi tehdä työtä. Yhdysvalloissa syntyneen, mutta Lontoossa asuvan Kathleen Tessaron Parfyymikeräilijä on hänen viides teoksensa. 

Rakkaus oli taito, peli, jossa taitavat pelaajat viekoittelivat ja manipuloivat muita.

Grace yllättyi Pariisissa, sillä tuntematon nainen oli lahjoittanut hänelle suuren omaisuuden, johon kuului mm. asunto ja osakesalkku. Kuka oli tämä tuntematon Eva ja miksi hän lahjoitti perintönsä juuri Gracelle? Grace halusi ottaa selville kuka tämä tuntematon Eva oli ja oliko kyseessä jokin sekaannus. Hänen asianajajansa auttoi aika paljonkin ja pientä sähköä alkoi virrata heidän välillään. Oma mies ei edes soittanut, kunnes eräänä päivänä ilmestyi Gracen hotellihuoneeseen. Mies oli kuullut Gracen perinnöstä ja oli innoissaan rahoista, nehän kuuluivat myös hänelle.

"Minä en ole koskaan kyennyt haistamaan sitä." Madame nojautui eteenpäin. "Olisitteko ystävällinen ja kuvailisitte sitä minulle?"

Grace nyökkäsi. "Siinä tuoksuu villa, tasetit, metsä... ja hiukset... minun hiukseni."

Parfyymikeräilijä kertoo kahden naisen tarinan Evan ja Gracen. Lisäksi kirjassa kerrotaan parfyymien suunnittelusta ja hiukan juonitteluista, nuoren tytön hyväksikäytöstä, vauvanryöstöstä, mutta myös selviytymistaistelusta elämässä. Tietysti kirjassa on ripaus romantiikkaa, eihän Pariisia muuten voisi kuvatakaan. Annan plussaa kauniista kansikuvasta.

Kathleen Yessaro, Parfyymikeräilijä ***+++
suom. Hanna Arvonen
HarperCollinsNordic 2016
s. 399
The Perfume Collector 2013

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Tuolin selkänojalla ja naisen olkapäiden kohdalla oli tummuneita läikkiä, jotka näyttivät aluksi alivalottuneilta pisteiltä. Kun katsoin kuvaa uudelleen suurennuslasilla, huomasin että ne olivatkin pienten, mustien lintujen ääriviivoja. Kaikki muu kehyksen sisällä oli pysynyt kuvaushetkellä liikkumatta, mutta pikkulinnuista oli jäänyt talveen vain tärähtänyt liike.

Kirsi Alaniva voitti esikoisteoksellaan Villa Vietin linnut Turun yliopiston ja Savukeitaan järjestämän kirjoituskilpailun. Kirja on niin uskomattoman hieno mystisessä synkkyydessään, että en voi kuin ihailla tätä tarinaa ja kirjan nimeä, joka on upea. Minä, joka inhoan henkiä, olin aivan myyty, kun kirjan kertojana toimiva nuori Ellie tunsi aiemmin talossa eläneiden naisten kulkevan talossa ja jopa... 

Tarina oli erittäin vahva ja kirjan aiemmin eläneet naiset olivat erikoisia. Olivatko he humalaisen, masentuneen äidin keksimiä tarinoita, kenties, mutta niistä tuli Ellielle eläviä hahmoja. Ellie asui saaressa äitinsä kanssa vanhassa suuressa lahoamispisteessä olevassa kartanossa. Lähimpään naapuriin oli kilometrin matka.

Maatessani myöhemmin lattialla sulkasato ympärilläni, näin nurkassa hylätyn lintuhäkin. Ovi repsotti auki rikkinäisten saranoiden varassa ja kuivikkeiden joukossa leijaili pieniä, keltaisia sulkia. Orsi heilui ilmanvireessä. Suljin silmäni ja kuulin kanarialinnun kuplivan sirkutuksen.

Wooet, wooet, lololololo.

Villa Vietin linnut on maalattu visuaalisesti tummien, synkkien värisävyjen ja perässäkulkevien varjojen kuvioilla. Eri vuosikymmeninä eläneiden naisten kohtalot punoutuivat toisiinsa ja Ellie kävi niitä läpi, sillä äiti oli kertonut niitä hänelle iltasatuina, jotta hän nukkuisi, mutta Ellie näki niistä painajaisia. Kirja on huikea goottisävyinen fantasiakertomus, mutta samalla nuoren Ellien selviytymiskertomus aikuisuuteen suuressa yksinäisyydessä. Kirjan alussa on huikea runo, joka kertoo oleellisen tästä kirjasta:

Ajatelkaahan, poroporvarit, että naisessa 
voi olla useita olentoja ikään kuin sisäkkäin,
loputtomiin - tässä yhdessä ainoassa
olennossa.
Paul Claudel

Kirsi Alaniva, Villa Vietin linnut *****
Graafinen suunnittelu Ville Hytönen, huikea kansikuva
Savukeidas 2016
s. 182

Ullan bloggaus

Sieluni hymyt-haaste

Sain Kirjojen kamarin Katjalta ihanan Sieluni hymyt - haasteen jo maaliskuussa ja anteeksi Katja, että en ole siihen aiemmin vastannut. Sinä kirjoitit niin satuttavasti postauksen alussa, että sinulla on ollut huonojen uutisten viikko. Se oli jotenkin niin surullista, että minä menin aivan lukkoon. Siitä huolimatta sinä jaksoit ajatella onnellisuutta ja kiittelit haasteen antajaa Pear Cloveria haasteesta. Kirjoitit vielä, että:

"Ilo ja toivo ovat asioita, joista minusta on tärkeää pitää kiinni. Vaikka maailma ympärillämme on niin usein arvaamaton ja paha, siinä on myös paljon hyvää ja kaunista ja vaalimisen arvoista. Ajattelen, että kyky iloita ylläpitää maailman hyvää ja että toivo kantaa mukanaan myös lupausta paremmasta." 

 

Omassa elämässäni ovat vaihdelleet sekä paha että hyvä. Olen elänyt ns. lasisen lapsuuden, josta tiedän kumpuavan halun tehdä hyvää kasvatustyötä, haluun olla lasten turvana hyvässä ja pahassa. Olen tehnyt pitkään vapaaehtoistyötä lasten parissa, joiden perheissä on ollut alkoholi- ja mielenterveysongelmia. Tämä on ollut minua vahvistava vapaaehtoistyö, josta olen ollut onnellinen ja ehkäpä saanut annettua myös lapsille sitä turvaa ja hippusen onnellisuutta, kun olemme tehneet kaikkea kivaa yhdessä.

Toiseksi olin kuusi vuotta erään läheisen perheen tukihenkilö, kun isä sairastui syöpään. Hoidin lapsia ja olin isän seurana. Äiti sai välillä hetken olla rauhoittumassa, jotta jaksoi arvokasta hoitotyötään ja lastenhoitoa ansiotyönsä ohessa. Isä kuoli, joten perheeseen jäi suuri suru. Vaikka aika oli raskasta, olen onnellinen siitä, että pystyin olemaan heidän apunaan.

Omat lapset ovat tuoneet paljon iloa elämääni, mutta myös huolta ja surua. Kaksoset syntyivät pieninä keskosina ja toiselle jäi syntymästä CP-vamma, joka aiheutti tietysti kaikenlaista surua, mutta myös niitä hauskoja ilonhetkiä. Kaksosten hoito on aina niin työlästä, että väkisinkin esikoinen jäi vaille tarpeellista hoivaa. Luultavasti hän kärsii edelleenkin puutetta äidin antamasta hoivasta, jota ilman jäi. Teimme kyllä yhdessä muutaman ulkomaanmatkan kahdestaan, jotta hänkin sai kokea olevansa rakastettu. Matkamuistot ovat iloisia muistoja. Muutenkin matkustelu on avartanut maailmankatsomustani ja tuonut iloa elämääni.

Onnea ja iloa elämääni ovat tuoneet oma koti, kesäpaikka saaressa, koirat ja tietysti rakas mieheni. Olen toista kertaa naimisissa, sillä nuorena (17v.) valitsin miehekseni samanlaisen miehen kuin isäni oli, eli alkoholistin. Todella pian huomasin, että tein väärin ja lapset voivat huonosti sellaisessa perheessä. Onneksi nykyinen mieheni ei juo alkoholia, josta olen suunnattoman iloinen. Meitä yhdistää samanlainen huumorintaju ja luonto, lukeminen ja matkailu.

Kiitos Katja tästä haasteesta, joka laittoi pohtimaan onnellisuuden syvintä olemusta omassa elämässäni.

 

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Koira makasi pienellä aukiolla, hiljaa ja liikkumatta. Samassa hän huomasi pikkutytön, joka roikkui puussa. Heilahteli koulureppu selässä. Ja kaulassa lappu:

Minä matkustan yksin.

Walter Henriksen lysähti polvilleen ja teki sen mitä olisi halunnut tehdä siitä asti kun aamulla heräsi.

Oksensi rinnuksilleen ja purskahti itkuun.

Norjalaisen Samuel Bjørkin esikoisdekkari Minä matkustan yksin on hyisen jännittävä sarjamurhaajan etsintäkirja, sillä kohteina olivat pienet tytöt. Tosin pääkohde oli aivan muu henkilö, mutta tämän vinksahtaneen sarjamurhaajan kuvioissa poliisille järjestettiin kaikenlaista kissa/hiiri-leikkityötä, jotta he pysyivät väärillä jäljillä. En usko, että kukaan sarjamurhaaja voi olla selväjärkinen, joten heidän mielessään on oikeutettua tehdä kaikenlaisia ikäviä juttuja. Niitä ikäviä juttuja riitti tässä trillerissä yllin kyllin.

Viime päivinä hän oli tuntenut sen entistä vahvemmin. Rauhan. Koska tiesi pääsevänsä pian kaikesta. Hän kaivoi anorakin taskusta pari tablettia ja joi pullosta päälle. Hymyili itsekseen ja katsoi merelle. Kaukana ulapalla näkyi kalastusvene. Huhtikuun aurinko kultasi pilvet ja vesi välkkyi kallion rajassa. Viime päivinä hän oli miettinyt paljon. Läheisiään. Edesmenneitä läheisiään. Hän oli ainoana jäljellä, ja pian häntäkään ei enää olisi. Täällä maan päällä. Tässä todellisuudessa, niin kuin mummo olisi sanonut. Mia hymyili ja nosti taas pullon huulilleen.

Masentunut Mia oli yksi poliisin murharyhmän erityistiimistä.   Viimeisen vuoden ajan hän oli ollut lomautettuna, koska hän teki jotain poliisille sopimatonta työssään. Mian esimies Holger Munch oli myös saanut siirron kevyempiin töihin, mutta nyt oli aika koota tiimi yhteen ja saada sarjamurhaaja kiinni, sillä yksikin murhattu pikkutyttö oli liikaa ja valitettavasti niitä oli tulossa lisää. 

Samuel Bjørk pyöritti psykologisessa trillerissään tehokkaasti tapahtumia, joihin näyttäisi liittyvän uskonnollinen lahko, hoitokoti ja nämä kadonneet pikkutytöt. Joskus vuosia sitten oli kadonnut pieni tyttövauva ja sekin saatiin ujutettua tähän kertomukseen sujuvasti, sillä sujuvia ja nopeita tapahtumia tässä trillerissä oli yllin kyllin. Tämä piti lukea heti, sillä tarina oli sen verran kamala, että toiveena oli koko ajan, että sarjamurhaaja jää kiinni, eikä tule seuraavissa kirjoissa kummittelemaan, sillä kirja aloitti uskoakseni uuden dekkarisarjan. Ainakin toivon niin. Olihan tämä hyytävän hyvä. ****

Samuel Bjørk, Minä matkustan yksin
suom. Päivi Kivelä
Otava 2016
s. 428
Det henger en engel alene i skogen 2013 

Kirsin,  Ullan, Kristan, Annikan, Tuijatan, Reetan ja Juhan bloggaukset kirjasta.

Marja Leena Virtanen: Verho

Opettaja on Olan ja muiden poikien välissä. Ola ei voi sanoa isoisästä heille mitään, eivätkä pojat hänelle. Jostain ne alusta asti tiesivät luokassa että Opettaja on Olan isoisä. Ja tiesivät myös isän nimen: Ilpo.

Marja Leena Virtasen kolmas teos Verho kertoo pienen Olavin kasvukertomuksen. Olavi oli orpo, kun hän tuli isoisänsä ja mumminsa luokse asumaan. Olavin vanhemmat olivat kuolleet, mutta siitä ei puhuttu. Olavi halusi unohtaa kaiken, mutta siellä se tieto oli, hänen mielensä pohjalla, vaikka kuinka yritti unohtaa. Isoisä oli uskovainen koulun rehtori, joka kasvatti Olaa ankaruudella. Ehkä hän halusi kostaa Olalle Ilpon teot, sillä Ilpo ei tullut isänsä kanssa toimeen. Kristiina oli Ilpon nuorempi sisko, vähän vanhempi kuin Ola. Kristiina teki mitä tykkäsi, kapinoi ja sanoi vastaan ja isoisä vain antoi tyttärensä kapinoida, mutta Ola kasvatettiin kurissa ja herran nuhteessa. Mummi oli toista maata, hellä ja hyväsydäminen. Mummi ja isoisä nukkuivat eri huoneissa ja siihen oli omat syynsä.

Miksi pitää pelätä? Miksi joku on niin ylivoimainen, mikä sen tekee? Kristiina ei pelkää. Ei enää niin kuin pelkäsi pienenä. Kristiina, hänessä on voima, jokin erilainen voima joka ei synny määräämisestä eikä oppimisesta. Semmoinen voima joka vain nauraa fritsu kaulassaan.

Marja Leena Virtanen kertoo salaisuuksien kirjan. Perheen kulissien pitää pysyä pystyssä hinnalla millä hyvänsä, mutta taustalta löytyy kaikenlaista. Pienen Olavin kohtalo surettaa, sillä isoisä on todella ankara. Olavi ei pääse hänestä eroon edes koulussa, sillä isoisä on hänen Opettajansa. Siitäkin kehittyy hankaluuksia, sillä muut oppilaat kaihtavat ankaran opettajan lapsenlasta. Olaville olisi ollut toinenkin kasvatusperhe, sillä äidin sisko olisi halunnut Olavin heidän perheensä jäseneksi. Riitelyn vuoksi suhteet äidin puoleiseen sukuun olivat poikki, kunnes ne palautuivat rippijuhlien aikaan. Olavi huomasi, että hänelle olisi ollut paljon rakkaampi paikka kasvaa kuin isoisän vihan alla.

Verho kertoo pienen pojan kasvutarinan murrosikäiseksi pojaksi. Mummi kuoli ja Kristiina lähti opiskelemaan ja Ola jäi kaksin isoisänsä kanssa. Tulossa ei ollut mitään hyvää, vaan isoisä joutui kohtaamaan murrosikäisen vihan ja Olavi joutui kohtaamaan isoisän vihan ja katkeruuden sekä salaisuudet, joita hän oli peitellyt. Todella traaginen kirja muutaman vuosikymmenen takaa. ***

Marja Leena Virtanen, Verho
Karisto 2016
s. 311


Leena Lumin bloggaus

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tuntemattoman potilaan elävä kielikuva pyörii mielessäni. Hermoilusta huolimatta tiedän tarvitsevani juuri sitä. Asiat järjestyisivät, kunhan joku sytyttäisi päähäni valon.

Luin alkuvuodesta Pauliina Vanhatalon hienon Runebergpalkintoehdokkaan Pitkän valotusajan ja aiemmin olen lukenut hänen kirjoittamansa kirjan Korvaamaton. Molemmissa kirjoissa päähenkilöillä on mielenterveysongelma jossakin vaiheessa elämää. Pauliina Vanhatalo tietää itse mistä kirjoittaa, sillä hän on kirjoittanut nyt Keskivaikea vuosi teoksen, joka kertoo hänen omasta masennuksestaan. Alkuajasta, jolloin hänen oli pakko antaa periksi ja mennä yksityislääkärille. Aikomus oli saada lausunto kuntoutuslomaa varten, mutta lääkärissäkäynnin jälkeen hänellä oli mielenterveysdiagnoosi ja lääkeresepti sekä kehoitus käydä terapeutilla. Kirjailijalla ei ollut varaa käydä terapeutilla, mutta hänellä oli aiempaa kokemusta yliopistoajalta terapeutillakäymisestä. Nyt hän oli perheen elannon hankkija, hänellä ei ollut varaa sairastua, mutta kun kaikki itketti, eikä sängystä jaksanut nousta ylös.

Olen toivonut, että kirjoittaminen parantaisi masennuksen kokonaan. Se osoittautuu kuitenkin yhtä päteväksi ratkaisuksi kuin jos ihminen vuotavassa veneessä keskellä aavaa merta tutkii kehityskulut, jotka olivat johtaneet hänet istumaan airottomassa, lahossa, uppoavassa paatissa.

Pauliina Vanhatalo terapoi itse itseään kirjoittamalla muistiinpanoja ollessaan masentunut. Lopulta muistiinpanot muuttuivat kirjan kirjoittamiseksi. Muuta apua hän hankki tilaamalla mielenhallintakirjoja ja lukemalla niitä. Yksi keino oli kirjoittaa listoja esim. mistä oli ollut kiitollinen päivän aikana. Liikunta oli yksi keino hallita omaa mieltä. Lääkkeet alkoivat vaikuttaa nopeasti ja kirjailija sai voimaa kirjoittaa Pitkän valotusajan ja alter egollaan kirjoittamansa kirjan valmiiksi. Muitakin töitä hän sai tehtyä ja vanhan talon remontointikin alkoi sujua. Ihmeellisiä ovat nuo nykyajan mielialalääkkeet. Masennusta en toivo kenellekään, mutta se taitaa olla suomalaisten kansallistauti. Ystävä/tuttavapiirissäni on lukuisia masennus- tai mielenterveyspotilaita. Yleensä masennus vie ihmisen työkyvyttömäksi. Surullisinta on katsella masentuneita lapsia. Lähetän tähdenlentoja ja onnenhetkiä kirjailijalle ja muille masentuneille. Toivon, että yhtään masentunutta ei jätetä yksin sairautensa kanssa, vaikka hän ei vastaisi mitään sieltä sängynpohjalta. *****

Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi. 

Pauliina Vanhatalo, Keskivaikea vuosi
S&S 2016
s. 234

Katjan, Ompun, Marja-Liisan, Bleuen, Tuijatan, Marian ja Annikan bloggaukset kirjasta.