Johanna Venho: Syntysanat

Runoilija, lastenkirjailija Johanna Venhon esikoisromaani Syntysanat  on kuin runon ja fantasian yhdistelmä, yllätyksiä täynnä. Jo kirjan kansikuva viittaa siihen, että luvassa on jotain erilaista, sadunomaista, sillä kansikuvan naisella on punaiset siivet kuin hän olisi vasta laskeutunut ja väsynyt lennosta. Ehkä kuvittelin enemmän kansikuvasta, ehkä toivoin enemmän. Kirjan nimi Syntysanat viittaa selkeästi kansikuvan naisen uudelleen syntymiseen, nainen on keski-ikäinen kolmen lapsen äiti Mesi. 

Katselen kuvia. Taivasta kohden kurottuvia käsien kaaria, pohkeita, vartalon hienonhienoja aukeavia viivoja. Joka kuvassa Mesillä on siivet: repeilevät, epätasaiset, sulkasatoiset, risaiset siivet jotka joskus ovat isommat kuin hän itse, joskus tyngät suuren kyyryssä kulkevan naisen selässä, tyngät joista toinen ei edes aukea kunnolla vaan on kovettunut pahkaksi naisen selkään. Siivet, lohdullinen klisee, Aarni on piirtänyt ne nuoren pojan viattoman avonaisella kädellä niin kuin paperille olisi putoillut kyyneliä tai hikeä.

Mesin naapuritalo oli vanha pappila, jossa tapahtui parikymmentä vuotta sitten jotain, josta koko kylä supisee, jotain joka on koko kylän salaisuus. Nyt pappilaan oli muuttanut vuokralainen, Hanna Zuleima, nelikymppinen kirjailija, jonka kirjoja Mesi rakasti. Kylä sai Hannasta uutta puhumista. Vierasta katsotaan sivusta, mitä se täällä tekee. Mesi katselee ikkunan takaa kiikarilla Hannaa, nyökkää vähän. Hanna haluaa kirjoittaa Mesistä, leskiäidistä, joka yrittää jaksaa elää kolmen lapsen ja dementoituneen äitinsä kanssa. Mesissä on jotain salaperäistä, josta voisi kirjoittaa kirjan, mutta mistä aloittaa. Hanna alkoi kysellä Mesistä ja pappilan tapahtumista. Lopulta Mesistä ja Hannasta tuli ystävät.

Mesin ainoat ilonaiheet olivat lapsuus- ja nuoruusmuistot, joissa oli mukana pappilan Aarni. Aarni piirsi hänestä kuvia, he olivat kuin paita ja peppu. Aarni lähti maailmalle ja Mesi meni naimisiin Laurin kanssa. Äiti oli tyytyväinen, että tyttö unohti Aarnin. Tyytyväisyys loppui, kun Lauri kuoli. Mesi kertoili Hannalle tarinaansa ja lopulta hän avautui Aarnista. Mesi tunsi helpotusta, kun joku kuunteli hänen salaisuuksia ja halusi kirjoittaa. Hanna halusi auttaa Mesiä syntymään uudelleen ja kasvattamaan itselleen siivet.

Mesi sai siivet ja lähti lentoon, mutta Hanna oli lentänyt koko ikänsä. Myös Hannan taustalta löytyi suruja ja murheita, joita hän pakeni. Lopulta myös Hanna tunsi muuttuvansa, myös hän oli saanut sanoista voimaa. Kirja oli jaettu Mesin ja Hannan kappaleisiin, jotka vuorottelivat. Pidin kappaleista, joiden pituus vaihteli vajaan sivun mitasta muutamaan sivuun. Kirjan viimeisen sivun olisin jättänyt pois, jossa kerrotaan mitä kirjan henkilöille tapahtui jatkossa. Erityisplussaa annan kauniista kansikuvasta.

Sysäsin Mesin sanat liikkeelle, ne muuttivat hänen elämänsä, en suunnitellut sellaista, mutta liikkeelle lähtenyttä soravyöryä ei voinut pysäyttää.

Johanna Venho, Syntysanat

WSOY 2011

s. 210

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pohjois-suomalainen kirjailija Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut vahvan teoksen äitiydestä ja sen puuttumisen aiheuttamista ongelmista. Korvaamaton kertoo Aamusta, joka on ns. uusperheen äiti, mutta ei koe itseään äidiksi vaan lastenhoitajaksi, koska hänellä ei ole omaa lasta. Miehen kolme lasta asuivat osaksi äidin osaksi isän luona. Mies, Harri, ei halunnut enempää lapsia ja Aamu sopeutui miehen toivomukseen, mutta siskonsa toisen lapsen syntymä herätti halun synnyttää oma lapsi. Parisuhde koki ensimmäisen kriisinsä tässä vaiheessa ja Aamu muutti pois Harrin ja lasten luota. Myöhemmin Aamu muutti takaisin Harrin luokse ja Aamu alkoi odottaa lasta.

Korvaamaton teoksessa päähenkilöllä Aamulla on vahva työmoraali oikeuslaitoksen palveluksessa. Hän on ottanut tuomarin äitiyslomasijaisuuden toisesta kaupungista, jotta hänen ei tarvitse olla Harrin ja lasten lähellä. Aluksi lukija miettii kyseessä olevan tyypillinen erotapahtuma, jossa Aamu ottaa etäisyyttä, jotta pääsisi eroon Harrista, mutta luettua pitemmälle lukija huomaa pinnan alla vellovat murheet ja syyt, jotka vaikuttivat eroon. Aamu sai keskenmenon ja halusi käydä sitä yksin läpi tekemällä ankarasti työtä. Hän ei halunnut puhua asiasta kenenkään kanssa.

Kappelin eteisessä nousin tuolista ja kävelin sisään omin jaloin. Tila oli erotettu muusta sairaalasta, mutta lattia jatkui samana kiiltävänä muovina, rikkoi huoneen muutoin hartaan tunnelman. Alttarilla oli kynttilöitä ja sinisiä maalauksia ja Harri istui ensimmäisellä penkkirivillä lähellä niitä, nojasi käsiinsä. Hänen edessään oli vauvansänky ja menin sen luokse, nostin peitettä, mutta sen alla ei ollut mitään.

Vasta silloin huomasin äidin, joka istui sivustalla kapaloitu vauva sylissä. Äidin kädet olivat lukkiutuneet lasta suojelemaan, hän piti silmiään kiinni ja näytti elottomammalta kuin vauva itse. Oli kuin äiti olisi kuollut ja lapsi vain unessa.

Keskenmeno on jokaiselle naiselle ravisuttava kokemus. Aamu on selvästi masentunut ja oma vauva on tärkein asia, jota hän halusi miettiä yksinäisyydessä. Pelko siitä, että muisto omasta vauvasta katoaisi jonnekin, vaikutti Aamun elämään ja romahdus oli pian edessä, Aamu halusi vauvansa luokse. Surutyötä on työstettävä. Kukaan äiti ei unohda keskenmenoa, vaan se kulkee mukana aina. Aika on paras keino siihen, että suru hellittää ja äiti voi jatkaa normaalia elämää. Onneksi Aamulla oli ympärillään tukijoukot, jotka auttoivat pahimman yli.

Kirjan nimi Korvaamatonei oikein auennut minulle. Lopulta mietin, että korvaamaton oli ehkä kuvaus sille, että Aamu oli Harrille ja lapsille korvaamaton. Toisaalta korvaamaton voisi kuvata sitä, että vauva oli Aamulle korvaamaton. Kirjan sisältämä runsas työelämän kuvaus oikeudenkäynneistä ja erilaisista oikeustapauksista oli ehkä liikaa, koska en ymmärtänyt niitä.

Pauliina Vanhatalo, Korvaamaton

Tammi 2012

s. 203

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

 

 

Australialainen M. L. Stedman on kirjoittanut unohtumattoman avioliittotarinan, Valo valtameren yllä (2013), jota koettelee armoton luonto sekä traagiset tapahtumat. Kauniit luontokuvaukset australialaisen majakkasaaren ympärillä, valtameren pauhu ja myrskytuhot ovat nuoren parin arkipäivää. Nuoren aviovaimon Isabelin elämä ei ollut helppoa majakkaa hoitavan miehensä rinnalla Janus Rockilla, sillä Tomilla oli työnsä, mutta Isabelin, hellityn rehtorintyttären piti keksiä päivilleen tekemistä ilman muuta puheseuraa kuin Tom. 

 

Luonnonvoimat, suola ja hiekka hajottivat kaiken. Voisi luulla, että luonnonvoimat vaikuttaisivat myös Isabelin raskauksiin, sillä pian saarella oli kolme pientä ristiä, joiden viereen Isabel on istuttanut rosmariinipensaita. Pensaat kasvoivat sitkeästi luonnonvoimista riippumatta. Isabel oli jokaisen keskenmenon jälkeen entistä masentuneempi.

Sitten tuli päivä, joka muutti pariskunnan elämän täydellisesti, vuosi oli 1926. Isabelin viimeisimmästä keskenmenosta kahdeksannella kuukaudella oli muutama viikko aikaa, ja Isabel vietti aikaansa vauvojensa hautoja hoitamalla, kunnes kuuli vauvan itkua.

Tuokioksi hänen mielensä narrasi hänet uskomaan, että hän kuuli pienokaisen itkua. Hän torjui harhakuvitelman ja jäi sen sijaan katselemaan valasparvea, joka ui pohjoiseen rannikkoa seuraillen synnyttääkseen poikasensa lämpimämmissä vesissä. Hän kuuli itkun uudelleen, tällä kertaa se kantautui voimakkaampana varhaisaamun tuulessa. Mahdotonta.

Janus Rockille saapui kaikenlaista roskaa myrskyjen ja suurien aaltojen tuomana ja tällä kertaa rannalle oli rantautunut vene, josta kuului vauvan itkua. Veneessä oli kuollut mies, ja vauva oli säilynyt hengissä miehen alla. Tomin olisi pitänyt kirjata mies ja vauva päiväkirjoihin, mutta Isabel pyysi Tomia odottamaan muutaman päivän. Lopulta Tom hautasi miehen ja vauvasta tuli heidän lapsensa, sillä kaikki tiesivät, että Isabel odotti vauvaa. Tarinasta tuli vielä traagisempi, kun he kuulivat lopulta parin vuoden kuluttua vauvaan liittyvän tarinan: vauvan oikea äiti Hannah oli elossa ja suri miehensä ja lapsensa menetystä. Isabel ei halunnut luopua lapsesta Tomin painostuksesta huolimatta.

Lapsi, jolla oli kaksi rakastavaa äitiä. Isabel ei voinut kauaa piilotella lasta Janus Rockilla, majakkasaarella, sillä luontoa suuremmat voimat olivat häntä vastaan. Oikea äiti halusi lapsensa takaisin, mutta Isabel vastusti kynsin ja hampain, sillä hän rakasti lasta suunnattomasti. Loppujen lopuksi tarina sisälsi valtavasti surua, ikävää ja luopumista. Itkin kirjan lopussa kaikki suruni pois, sillä kirja avasi syviä tunnelukkoja ja kyyneleet tulivat kuin sadekuuro ja huuhtelivat moneen kertaan surtuja vanhoja suruja.  

 

M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä oli tunteisiin vetoava kirja ja loppujen lopuksi lukija ei voi olla varma siitä miten ongelmat olisi pitänyt ratkaista. Kirjan loppu oli uskomattoman ihana, pitkä odotus joka toteutui. 

 

M.L. Stedman, Valo valtameren yllä *****

suom. Leena Perttula

Karisto 2013

The Light Between Oceans 2012

s. 421 

Australia

1920-luku

Majakkasaari  

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Luulin potevani dekkariähkyä, mutta luultavasti ähky oli tullut vähemmän kiinnostavista kirjoista. Belinda Bauer avasi silmäni itseäni kiinnostavalle uudelle dekkarikirjallisuudelle, jossa on kauhu mukana. Bauerin Kadonneet lapset (2013) on Exmoor - trilogian päätösjakso. Hiukan harmittaa se, että en tiennyt aiemmin kirjan kuuluvan sarjaan, joten nyt tarkoituksena olisi hankkia sarjan aiemmin julkaistut osat Hautanummi ja Tappajan katse ja lukea ne, sillä kirjailijalla on kauhukirjallisuuden tarinankerronta hallussa. Luettuani nyt päätösjakson tiedän aiempien kirjojen tapahtumia, mutta uskon, että se ei pahemmin haittaa trillerimäistä lukunautintoa.

Englantilaisen Shipcottin kylän lapsia siepataan keskellä kaunista päivää ja poliisit ovat ymmällään johtolankojen puuttuessa. Sieppaaja jättää sieppauspaikalle lapun, jossa lukee: te ette rakasta häntä, mutta mitä se voisi tarkoittaa, sillä vanhemmat rakastavat siepattuja lapsiaan. Poliisit järjestävät suuretsintöjä helikoptereilla ja suurilla väkijoukoilla, mutta lapset pysyvät kadoksissa. Edellisistä kirjoista tuttu kyläpoliisi Jonas Holly on ollut vaimonsa kuoleman jälkeen pitkällä sairaslomalla, mutta haluaa nyt palata takaisin auttaakseen lasten sieppausjutussa. Holly ei voi aavistaakaan, kuinka kieroutunutta sieppaajaa hän etsii ja mitä hän joutuu kokemaan lopulta, kun joutuu kasvotusten sieppaajan kanssa.

Kintereet, kaviot, vuota, pää. Hupaisaa, en tee tätä koskaan laulamatta tuota vanhaa laulua. Yleensä itsekseni, mutta joskus ääneenkin veitsen viiltäessä vaivatta nahkaa. Ei suinkaan sattumalta. Vanha Murton antoi meikäläiselle hyvän opin veitsistä. Liha pitää vastateroitetusta terästä, Murtonilla oli tapana sanoa – on turha teroittaa veistä, ellei aio heti käyttää sitä. Minä teroitan veitset juuri ennen käyttöä, ymmärrettähän? Ennen kuin katkaisen jalat kintereen kohdalta, niin juuri ennen. Jalat irtoavat nätisti, ja nostan ne lattialta.

Belinda Bauer on löytänyt Exmoor - trilogiallaan paikkansa mestarillisen jännityskirjallisuuden palkittuna kirjailijana. Kauhu kasvaa sivu sivulta ja siinä samalla perheet elävät ihanan rauhallista pikkukylän elämää, lapset kulkevat koulubussilla kouluun tai retkille ja vapaa-ajalla käydään ratsastuskilpailuissa, vaellusretkillä tai seikkaillaan autiotaloissa. Pelottavaa, kun sieppaaja voi ottaa kiinni, mutta kenelle nakki napsahtaa, ei tiedä ennen kuin kokeilee. Lapset ovat uskomattoman naiveja, kun haluavat ottaa itse sieppaajan kiinni ja nauttia palkkiorahoista. Tästä ei juuri jännityskirja parane ja pahimmalta tuntuu, kun sieppaajan kohteina ovat lapset. ****

Belinda Bauer, Kadonneet lapset

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

Karisto 2013

Finders Keepers 2012

s. 521

Ulrika Kärnborg: Myrrha

Ruotsalainen Ulrika Kärnborg on pureutunut palvelijan ja yläluokkaisen isännän suhteeseen kirjassaan Myrrha (2009). Myrrha oli kreikkalaisen tragedian orjatar, joka puhutteli isäntäänsä Massaksi. Mies, Arthur, oli narsisti ja rakasti likaa, jonka vuoksi Myrrha, eli Hannah likasi itsensä, kulki miesten vanhoissa suurissa kengissä ja alensi itsensä piian asteelta alemmaksi Arthurin vuoksi, joka suretti varsinkin Hannahin sisaruksia.

Kirjan taustalta löytyy todellinen tarina 1800-luvulta englantilaisista Arthur Mundysta ja Hannah Cullwickista. Taustamateriaali löytyy kirjan takaa. Henkilöistä on kirjoitettu ainakin kaksi muuta teosta ja lisäksi taustamateriaalina on käytetty molempien henkilöiden päiväkirjoja ja runoja. Arthur otatti jostakin syystä satoja valokuvia työläisnaisista ja Hannahista likaisissa vaatteissa. Osa kuvista oli pornografisia. Arthur oli siis mieltynyt likaan ja likaisuuteen ja alempisäätyisiin naisiin. Hannahin ja Arthurin välille syntyi siis omalaatuinen suhde, joka ei ollut normaali parisuhde, vaan isännän ja orjattaren suhde. Suhde kesti kymmeniä vuosia ja loppui siihen, että Arthur lähetti Hannahin hermoparantolaan, sillä hän oli aloittanut suhteen Hannahin siskon Ellenin kanssa.

Hannah oli ilmeisesti perheen kasvattitytär, ylempisäätyisen naisen avioton lapsi, sillä hän oli erilainen ja erinäköinen kuin muut lapset. Lisäksi hän sai jonkin verran koulutusta ennen kuin hänen niin sanottu isänsä ajoi hänet piiaksi. Piian pestejä riitti sitten kymmeniksi vuosiksi, ja koko ajan Hannahin ja Arthurin suhde kesti, vaikka Arthur yritti miettiä ratkaisua tilanteeseen. Hannah tiesi Arthurin muista naisista, mutta Arthur oli merkinnyt hänet orjan kaulapannalla, jota Hannah piti kaulassaan mekon alla. Hannah omistautui jostakin syystä Arthurin roolileikkiin, vaikka kaipasi jotakin muuta, mutta vuodet kuluivat ja Hannah tyytyi rooliinsa.

Hannah meni valokuvaajalle Cecil Streetille. Valokuvaaja oli nimeltään James Stodart, ja Arthur oli käyttänyt Hannahia siellä vajaa vuosi sitten, ei kuvauttaakseen häntä vaan viedäkseen hänet katsomaan joitakin Stodartin ottamia epätavallisia kuvia. (…). Ensin Hannah ei ollut halunnut nähdä kuvia, mutta uteliaisuus oli lopulta voittanut, ja jonkin ajan kuluttua hän oli vastahakoisesti suostunut selaamaan albumeja Arthurin kanssa. Arthur oli vaikuttunut sekä huvittuneelta että järkyttyneeltä.

Hannah ajatteli maksaa Stodartille muotokuvista. Sitten hän lähettäisi kuvat Arthurille. Arthur saisi oppia, että Hannah osasi tehdä asioita omin päin. Sitä paitsi Hannah halusi muistuttaa Arthuria heidän sopimuksestaan.

Myrrha on erikoinen elämänkertatarina Arthurista ja Hannahista. Heidän suhteensa sijoittui 1800-luvulle ja heidän tarinaansa on voitu tarkastella heidän omista muistiinpanoistaan ja kirjeistään sekä valokuvista. Kirjan perusteella heistä kumpikaan ei ollut onnellinen suhteessa ja alkuajan huuman jälkeen ilmeisesti pelkästään roolileikki piti heidät yhdessä. Hannah oli kaunis nainen, jota miehet ihailivat, mutta silti hän pysyi Arthurin talutusnuorassa. Suhteen ilmitulo olisi ollut skandaali 1800-luvulla, joten Arthur teki kaikkensa, että kukaan ei saanut tietää Hannahista eikä valokuvista. Lukemalla kirjan luet kirjailijan mielikuvituksella kerrotun tarinan. Yleensä totuus on tarua ihmeellisempi. ***

Ulrika Kärnborg, Myrrha

Schilts 2009

suom. Katriina Huttunen

alkuteos Myrrha 2008

s. 459