Nobel-kirjojen lukuhaaste 2014

Jokke haastoi alkuvuodesta bloggaajat lukemaan nobelistien tuotantoa tänä vuonna. Vuoden haaste oli 14 nobelistin kirjoittamaa kirjaa, johon lupauduin osallistumaan. Tässä tulevat lukemani kirjat:

Cela Camilo José: Mehiläispesä (Nobel) 
Coetzee John Maxwell: Kesä   (Nobel)
Golding William: Kärpästen herra (Nobel)
Gordimer Nadine: Poikani tarina  (Nobel) 
Hemingway Ernest: Kirjava satama (Nobel)
Lagerlöf Selma: Peukaloisen retket villihanhien seurassa (Nobel)
Laxness  Halldόr: Salka Valka (Nobel)
Lessing Doris: Viides lapsi  (Nobel) 
Mann Thomas: Kuolema Venetsiassa (Nobel)
Morrison Toni: Rakkaus  (Nobel)
Munro Alice: Viha, ystävyys, rakkaus (Nobel)
Müller Herta: Hengityskeinu (Nobel)
Saramago  José: Elefantin matka (Nobel) 
Sillanpää F.E.: Hiltu ja Ragnar (Nobel)

Haaste oli mukava ja toi tällaiselle satunnaiselle nobelistikirjojen lukijalle mielekästä vaihtelua kirjavalintoihin. Tunnollisena lukijana tykkään lukea kirjailijoiden taustoja ja mitä kirjoja he ovat kirjoittaneet. Tiedonhaluinen kun olen, niin kirjailijoiden elämäntarinat kiinnostavat kovasti sekä se, miksi he ovat saaneet Nobelit, eikä minun suursuosikkini Tove Jansson ole sitä saanut. Tovellahan olisi todella paljon ollut meriittiä Nobel-palkintoon, sillä hän piirsi sodan aikana tosi paljon sarjakuvia sodan vaikutuksista ihmisten elämään mm. kuvia pommisuojissa olevista ihmisistä.

Yksi asia mikä minua harmittaa todella paljon on se, että vain 13 naiskirjailijaa on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon, siksi pyrin lukemaan tänä vuonna naisnobelisteja ja sain luettua kuusi kolmestatoista naisnobelistista.

Näistä kaikista kirjoista ylitse muiden on Herta Müllerin Hengityskeinu. Todella loistava teos. Miesnobelistien kirjoista William Goldingin Kärpästen herra pelotti todella paljon kouluaikana ja yhtä kammottavan ihana lukukokemus se oli jälleen pitkästä aikaa. Todellinen Halloween-kirja sellaiselle joka kaipaa kauhua. Halldόrin Salka Valka on kirja, jota voin suositella jokaiselle luontoystävälle. Upea teos Islannista.

Jokken Nobelisti-haasteeseen

Jo Nesbø: Isänsä poika

Norjalainen Jo Nesbø on ahkera dekkarikirjailija. Nesbøn uusin dekkari on nimeltään Isänsä poika. Tällä kertaa dekkarin sivuilta ei löydy kuuluisaa rikosetsivää Harry Holea, mutta silti kirja oli mukaansatempaava ja koukuttava. Kirja oli jopa niin koukuttava, että olisin lukenut sen yhdellä istumalla, vaikka siinä oli yli viisisataa sivua, mutta välillä oli pakko käydä töissä.

Kirjan poika oli nimeltään Sonny ja hänen isänsä oli ollut poliisi ennen kuolemaansa. Sonny oli ajautunut narkkariksi ja vankilan vakiasiakkaaksi. Dekkarin toiseksi päähenkilöksi nousi eläkeiässä oleva ylikonstaapeli Simon Kefas, joka oli ollut Sonnyn isän paras kaveri. Nesbø oli sovittanut dekkarin henkilölle nykyajan ihmisiä vaivaavan pelihimon. Pelihimoa on ollut niin kauan, kun on ollut mahdollista pelata, mutta nykyisin peliteollisuus pitää huolen siitä, että rahat menevät ja ihmiset velkaantuvat. Simon Kefas menetti rahansa osakemarkkinoilla. Lisäksi kirjailija toi kirjassa esille sen, että usein näiden osake- ja pelimarkkinoiden takaa löytyvät rikolliset, jotka pyörittävät näitä markkinoita.

Kirjasta löytyi myös korruptoituneita poliiseja, jotka ottivat vastaan rahaa rikollispiireiltä ja peittelivät rikoksia. Suomessahan käydään tällä hetkellä oikeudenkäyntiä huumepoliisin päällikköä vastaan. Rikossyytteitä jutussa on saanut useampi poliisi. Huumeet ovat kurja juttu ja vielä kurjemmalta tuntuu, kun huumepoliisipäällikkö pyörittää huumeiden myyntiä taloudellisen rikastumisen varjolla. Poliisit ovat ihmisiä omine salaisuuksineen ja rikoksineen. Niitä löytyi Isänsä poika kirjasta. Sonnyn oli ryhdistäydyttävä ja rangaistava rikollisia, isänsä murhaajaa ja heitä, jotka pyörittivät rikoksia, joista rangaistukset kärsivät syyttömät ihmiset, sillä heidät oli pakotettu siihen. Oslon poliisi ja rikollispiirit olivat saaneet peräänsä sarjamurhaajan ja takaa-ajo oli molemminpuolista. Isänsä poika on mielestäni paras, jännittävin ja koukuttavin dekkari tänä vuonna. 

Nestor kuuli ne nyt. Koirat eivät haukkuneet, päästivät vain matalaa, hädin tuskin erottuvaa murinaa. Hillitty ääni nousi syvältä niiden vatsojen uumenista ja voimistui hitaasti, asteittain, aivan kuin Wagnerin kontrapunktinen musiikki. Eikä mikään huume olisi riittänyt enää tukahduttamaan Nestorin pelkoa. Se oli kuin jääkylmää vettä, jota joku ruiskutti letkulla hänen päälleen. Ja kunpa vesi olisikin huuhtonut hänet pois, mutta se tuli hänen sisältään ja valui jääkylmänä hänen päähänsä ja ruumiiseensa. Hänen oli mahdotonta paeta. Hän, Hugo Nestor itse, oli se joka piteli letkua.

Jo Nesbø, Isänsä poika*****
suom. Outi Menna
Johnny Kniga 2014
s. 528

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen esikoisteos Ihmepoika kertoo 14-vuotiaasta, 145-senttisestä, isopäisestä pojasta, jolla on hammasraudat. Poika on outo ja omituinen perheensä ja koulukavereidensa mielestä. Hän on outo koko kylän mielestä. Vuosiluku on 1988. Kirja on kerrottu hersyvällä pohjanmaan murteella. Kirjassa eletään yläasteikäisten draamoja, joissa draamakuningattarena heiluu päähenkilön luokkakaveri Sutu. Sutu ja poika kirjoittavat toisilleen pitkiä kirjeitä ja purkavat elämäntuskaa, tuskaa, jota vain murrosikäinen voi tuntea.

Moi Sutu!
Mitä kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Ootko ollut autiotalolla??? Mää oisin halunnu mutta en oo päässy – PASGAA!!! Oon joutunu olemaan paljon kotona tällä viikolla mikä on PASGAA!!! Mutta Marsa soitti ja kertoi, mitä autiotalolla tapahtu. Kuolen. En kestä. Mun ois pitäny olla siellä!!! Vaikka Tamppoonin teot on musta sikapasgaa!!! Miks se tekkee niin??? Mää toivon että sää jaksat!!! Mutta myös Janniksen teko oli törgee! Ootteko te olleet yhdessä? Vai ootko sää Pökäleen kanssa? HAPPY JOS OOT!!!

Kirja on mielettömän hauska pohjanmaan murteen vuoksi, joka kuitenkin voi vaikuttaa lukijoiden mieltymyksiin, sillä kaikki eivät tykkää lukea murteella kirjoitettuja kirjoja. Kirjassa on käytetty myös nuorisoslangia, kuten yllä olevasta lainauksesta huomaa. Tekstistä tuli elävästi mieleen oma nuoruusaika ja aivan samoin silloin kirjoitettiin käyttämällä tehosteina huutomerkkiriviä, isoja kirjaimia ja englantia. Koskimies on kirjoittanut nuorisoteoksen, joka on samalla päähenkilön kasvukertomus ja kehityskertomus ja tietoisuus mitä haluaa nyt ja tulevaisuudessa.

Kirjan tarinassa on myös vastakkainen puoli, synkkyys ja surumielisyys, jonka aiheuttaa perheessä tapahtunut kuolemantapaus. Koko perhe suree jokainen omalla tavallaan. Päähenkilön sureminen on halua pysytellä kotona neljän seinän sisällä ja vastustaa kaikkea, mutta tulevaisuus kimaltelee ja New York. Nuoret ovat optimismeja kaikesta huolimatta ja unelmia riittää. Kansikuvan tolppakorkokengillä on oma merkityksensä päähenkilön tietoisuudesta omasta itsestään. Ihana kirja. Suosittelen.

Elias Koskimies, Ihmepoika ****
Gummerus 2014
s. 191

Jari Tervo: Revontultentie

”Kohta kasvan aikuiseksi. Kohta myös minä saan leikkiä.”

Jari Tervo jatkaa itsenäisellä Revontultentie kirjalla viimevuotista Esikoinen kirjaansa. Molemmat kertovat nuoren Jari Tervon kasvukertomusta, Revontultentie ehkä vielä pikkutarkemmin ja syvällisemmin. Jari Tervo on kotoisin Rovaniemeltä, joten Rovaniemi tuli molemmissa kirjoissa kuvattua ehkä pintapuolisemmin kuin olisin halunnut. Pidän itse kovasti luontokuvauksista ja niitä riittäisi Rovaniemen ympäristössä, mutta Tervo itse uppoutuu omaan kasvutarinaansa. Esikoisessa isomummunsa Esmen nuoruuden rakkaustarina oli vahvasti esillä ja sitä jatkettiin kevyemmin Revontultentiessä.

Äiti sanoi isomummun pysyvän elämässä kiinni vain palmikkoa puristamalla. Erkki-sedän mielestä Esme ei tarrannut nykyhetkeen, vaan siihen tuokioon kun kadotti mielitiettynsä, palmikkoisen hunghuusipojan Helsingin rautatientorilla talvella 1917.

Tervo on vuonna 1973 edelleen rakastunut Ireneen, mutta ei oikein saa vastakaikua rakkaudelleen. Nuoren miehen heräävä mielenkiinto vastakkaista sukupolvea kohtaan on kirjoitettu hellämielisesti ja hiukan ujostellen mm. kortonkien tilaus postin kautta.

Postinainen kyseli mitä kivaa olin tilannut. En osannut valehdella hymyilevälle naiselle, jolle äiti aina jutteli postissa asioidessaan. Usein se ihaili vastoin parempaa tietoa äidin hoikistuneen. Otin pipon päästä ja tuijottelin kenkiäni. Postinaisen takaa kopisteli kalkkeripaperi kädessä sen nuorempi, käheä-ääninen työkaveri ja vilkaisi lituskaa pakettia ja sen lähettäjää.
”VL-markkinointi? Kortsujako se Jari tilailee?”

Kirjan kuvioissa Jari kävi perheineen lomamatkalla Moskovassa, innostui historianopettajansa kannustamana sosialismista ja pääsi opettajan matkassa DDR:n matkalle. Yksi kiinnostavimmista henkilöistä kirjassa oli Timo K. Mukka, jota Jari seurasi kaukaa ja ihaili. Näillä reissuillaan Jari kohtasi kaksoisolentonsa, josta voi lukea enemmän Revontultentiestä.

Kirjan positiivisemmat jutut olivat perhe-elämän kuvaukset, mutta politikointi oli aika väsyttävää ja varsinkin DDR:n matkan yksityiskohtainen kirjaaminen ei jaksanut kiinnostaa. Kuvauksissa paneuduttiin reippaasti historianopettajan juomiseen ja muu oli vähäisempää. 14-vuotias Jari oli aika hakoteillä DDR:n matkalla juopon opettajan seurassa. Myös Erkki-sedän sotaseikkailu oli aika puuduttavaa ja sekavaa.

Mielestäni Revontultentie ei noussut samalle tasolle kuin Esikoinen. Olisin pitäytynyt Jarin omassa kasvukertomuksessa ja jättänyt Erkki-sedän ja historianopettajan isän omituiset sairaalaseikkailut sodan aikana pois. Kirjan punainen lanka näytti olevan sykkyrällä kuin se olisi purettu vanhasta villapuserosta.

Jari Tervo, Revontultentie ***
WSOY 2014
s. 312

 Layla
 Pyhiesi yhteyteen
 Esikoinen
 Revontultentie 

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä

Syyskuussa kuuntelin Seppo Jokisen Sakari Koskinen-sarjan ensimmäisen dekkarin, Koskinen ja siimamies. Dekkari oli sen verran viihdyttävä ja sitä oli kiva kuunnella pitkällä automatkalla yhdessä miehen kanssa, että varasimme sarjan toisen osan, Koskinen ja raadonsyöjä, seuraavalle ajomatkalle. Tähän äänikirjaan kuului 7 CD-levyä. Yksin ajaessa olisi hankala vaihdella levyjä, mutta toisen ajaessa vieressäistuja voi vaihdella sujuvasti levyjä ja matka jatkuu rattoisasti kuunnellen Ola Tuomisen miellyttävää ääntä. Uusimmissa äänikirjoissa on vain yksi levy, mutta sinne on vielä matkaa, sillä näitä Kossu-dekkareita (työkavereiden antama lempinimi) on julkaistu jo 19 teosta.

Kirjan alussa junasta vietiin pikkutyttö ja olin todella kiinnostunut kyseisestä juonesta, mutta pikkutytön sieppaus ei kuulunut mitenkään dekkarin murhamysteeriin. Tosin sitä käytettiin lisämausteena, kun tutkittiin murhaa. Hiukan petyin, kun murhattu löytyi paperitehtaalta ja murhaaja näytti kuuluvan tosi pieneen piiriin. Rikosylikomisario Koskisella näytti olevan hyppysissään Agatha Christiemäinen murha, joka selviäisi puhuttelemalla ja lajittelemalla palapelin palaset kohdilleen. Eipä siinä muuta hätää ollut kuin se, että Koskisen talviloma oli alkamassa ja hän oli perheineen lähdössä Ukkohallaan laskettelemaan. Miten laskettelumatkan kävi, kun piti selvittää murhaa?

Edellisessä kirjassa tulivat tutuiksi Koskisen lähimmät työkaverit Pekki, Kaatio, Vappu, Taru sekä esimies Rusi. Koskisen mieli oli naisiinmenevä, mutta hän pyrki olemaan uskollinen Raija-vaimolleen. Tosin kiusauksia kyllä riitti kirjan kuvioissa. Koskinen halusi olla myös hyvä isä Antti-pojalleen, mutta työ haittasi isä-poika-suhdetta. Hervantalaisen omakotitalon lumityöt ja hiekoituksetkin haittasivat keskittymistä kiihkeään murhatutkintaan. Tosin olemukseltaan ja luonteeltaan Kossuliini on rauhallinen ja nallekarhumainen, kuten eräs työkaveri häntä puhutteli.

Tamperelaiselta paperitehtaalta löytyi siis Niko Laurikka -niminen atk-suunnittelijanero murhattuna. Edessä oli lukematon määrä kuulusteluja ja tutkimustyötä. Pikkuhiljaa todisteet alkoivat kohdistua erästä työntekijää kohden, joka oli ehtinyt leuhkia suurilla rahoilla ja Australian lomamatkalla. Jokinen on asunut Australiassa, joten odotettavissa oli jossakin vaiheessa Australian liittyvän jollakin lailla juonikuvioihin. Berliinin muurikin vilahti jossakin vaiheessa esille ja sen hajoaminen ja turistirihkamaksi joutuminen. Enpäs kerrokaan miksi Jokinen on kirjannut Berliinin muurin kirjaansa.

Kirjan nimessä oleva raadonsyöjä tuli lopulta esille juonikuvioissa ja juttu ratkesi, mutta tällä kertaa kului kylmää vaahtoavaa olutta ja kahvia useampi mukillinen ennen lopullista ratkaisua. Seuraava Jokisen sarjan äänikirja, Koskinen ja pudotuspeli, odottaa kuuntelemista. Suosittelen näitä viihdyttäviä kirjoja dekkarinystäville.

Seppo Jokinen, Koskinen ja raadonsyöjä ***
Kariston äänikirja 2008
7 CD-levyä
lukija Ola Tuominen
ensimmäinen painos ilmestyi 1997

Pirkko Saisio: Betoniyö

Kiinnostuin Pirkko Saision Betoniyö (1981) teoksesta, kun mediassa ilmoitettiin, että kirjasta tehty elokuva on valittu Suomen viralliseksi Oscar-palkintoehdokkaaksi. Ehdokkaat valitaan tammikuussa 2015. Elokuva on Pirjo Honkasalon ohjaama. Toivottavasti ehdin nähdä elokuvan pikapuoliin, sillä kirja oli raadollisen koskettava kertomus pienestä perheestä, johon kuului äiti ja kaksi poikaa. Ilkka oli vasta aikuistumassa oleva nuorukainen, mutta oli menossa vankilaan parin päivän päästä. Simo oli jättänyt koulun kesken ja miehen malli tuli rikollispiireihin joutuneelta veljeltä. Äiti ja pojat käyttivät reippaasti alkoholia. Kirjan tarina oli yksi päivä tämän normaalielämästä syrjäytyneen perheen elämästä.

Ilkka sytytti tupakan. Liika polttaminen kirvelsi suuta. Silmät verestivät valvomisesta. Iho haisi hielle ja lialle. Päivän vanha krapula tuntui vielä ohimoissa. Tuntui taas liioittelulta koko viikkokausien sureminen. Neljäkymmentäyksi viikkoa. Mitä se oli miehen elämässä.

Betoniyön alussa on Päivi Koiviston johdanto kirjalle. Koivisto on kirjallisuudentutkija ja tutkinut Pirkko Saision tuotantoa. Tämä johdanto olisi voitu sijoittaa kirjan loppuun, sillä kyllä kirjan alku ei tarvinnut lievennyksiä, sillä tämä aika on varmasti alkoholisoituneempi kuin 80-luvun alkupuoli. Alkoholiverotusta on lievennetty ja Virosta saa tuoda pakettiautollisen viinaa kerralla. Myös kaljapakkaukset ovat kasvaneet koko ajan ja saaneet lempinimiä mm. mäyräkoira. Tietysti oli mukava lukea kirjallisuudentutkijan kertomusta kirjasta ja tekstistä kävi ilmi, että KOM-teatteri on tehnyt kirjasta näytelmän, mutta silti olisin halunnut aloittaa kirjan tarinasta.

Simo katsoi ympärilleen. Aurinko hehkui niin ettei sitä voinut nähdä. Auringosta jäi vihreitä jälkikuvia taivaalle. Taivaan halki lensi harakka, lepatti hetken kuin lippu ja suli sitten vihreään läikkään. Puolivalmiit betonitornit huojahtelivat. Niiden ikkuna-aukot venyivät ja supistuivat kuin peilikuvat Naurutalossa.

Betoniyön tarinassa seurataan sekä Ilkan että Simon ajatuksia ja tekemisiä päivän aikana. Molemmat veljekset humaltuvat iltaa ja yötä kohdin ja tekevät typeryyksiä humalapäissään. Äiti oli pakottanut Simon olemaan veljensä seurana, sillä äiti pelkäsi Ilkan tekevän jotain pahaa itselleen. Äidillä itsellään oli muita kiireitä. Saisio on upottanut kirjan juoneen homofobian ja varsinkin Simon ajatukset pyörivät talon yhdessä asukkaassa, jota hän puhutteli homoksi ja keksi kaikenlaisia juttuja miehestä. Simon ja miehen tapaaminen oli kohtaus, jonka seuraukset olivat ikäviä. Lisää juonikuvioita voi lukea Betoniyön sivuilta. Huolimatta siitä, että kirjan tarina on yli 30 vuotta vanha, kirja on pysynyt tuoreena ja sopii hyvin myös tämän päivän kaupunkilähiöelämään.

Pirkko Saisio, Betoniyö *****
Tammen Bon-pokkari 2013
s. 171
Ensimmäinen painos ilmestyi 1981
Täydennetty painos ilmestyi 2011

José Saramago: Elefantin matka

José Saramago (1922–2010) oli Portugalin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa sisältyy romaaneja, runoja, näytelmiä, kertomuksia ja esseitä. Saramago sai Nobelin palkinnon vuonna 1998. Elefantin matka on julkaistu vuonna 2008 ja se on suomennettu 2011. Teoksen taustalta löytyy aito tarina Salomo – elefantin matkasta Lissabonista Wieniin vuonna 1551. Juhana III oli tuottanut Intiasta elefantin Lissaboniin ja keksi antaa sen kihlajaislahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Siitä jatkui Salomonin ja hänen hoitajansa pitkä matka, joka oli alkanut alunperin Intiasta.

Ei pidä paikkaansa väite, että taivas suhtautuisi välinpitämättömästi meidän murheisiimme ja toiveisiimme. Se lähettää meille jatkuvasti merkkejä ja varoituksia, ja jos emme mainitse hyviä neuvoja, se johtuu vain siitä että kummankin kokemus, siis taivaan ja meidän, on osoittanut ettei kannata rasittaa muistia liikaa, koska se on meillä kaikilla enemmän tai vähemmän huono.

Elefantin matkan päähenkilö oli Subhro, intialainen elefantinhoitaja. Saavuttuaan muutamaa vuotta aiemmin Intiasta Portugaliin Salomo – elefantin kanssa, Juhana III unohti tyystin koko eläimen. Päätettyään lähettää elefantin arkkiherttualle, kuningas päätti vierailla tarkistamassa lahjansa. Elefantti ei oikein miellyttänyt kuningasta, saati sitten eläintenhoitaja.

Subro, kuningas toisti, mikä ihmeen nimi se semmoinen on, H:lla, armollinen herra, tai niin hän ainakin sanoi, sihteeri selvitti. Meidän olisi pitänyt ristiä hänet joaquimiksi kun hän tuli portugaliin, kuningas mutisi.

Saramagon teksti on kokeilevaa ja kielioppisäännöt on unohdettu tyystin kirjan tekstistä. Kirjan erisnimet ovat kirjoitettu pienellä, mutta teksti ei olisi kokeilevaa, jos se noudattaisi jotakin sääntöä. Tarina ei siitä muutu, vaikka pilkut, pisteet ja sanajärjestykset ovat mitä ovat. Aivan kuin elefantin kulkema erikoislaatuinen matka auringosta lumisille vuorille, laivamatka ja muut hankaluudet, samaan tapaan polveilee Saramagon teksti. Tekstistä nousevat hienosti esille Saramagon erilaiset filosofiset pohdinnot elämästä itsestään ja paljosta muusta.

Saramago liioittelee tekstissään rikkaiden ja köyhien eroa mm. puhetavoissa ja ajattelussa. Todennäköisesti 1500-luvulla köyhien alamaisten on pitänyt madella ylempiään, ja varoa sanojaan. Subhro joutui koko ajan miettimään omaa puhettaan, ettei vain päästä suustaan jotain, josta kuningas tai arkkiherttua voisi vihastua. Toinen kirjassa mainittu pelon kohde oli katolisen kirkon inkvisitio, joka puristi jokaisesta kansalaisesta tunnustukset ulos. Kolmas pelon kohde oli espanjalaiset. Matkasta ei siis puuttunut jännitystä. Lukijat voivat itse tutustua Salomo – elefantin matkaan kirjan seikkailuissa. Saramago on onnistunut luomaan matkasta aidontuntuisen ja kirjan henkilöistä ajankuvaan sopivia hiomattomia timantteja.

José Saramago, Elefantin matka ****
suom. Sanna Pernu
Tammen keltainen pokkari 2014
s. 225
A Viagem do Elefante 2008